Pullakahvin äärellä ystävän kanssa aloimme pohtia: Voiko kukaan oikeastaan olla sellainen äiti tai isä, ettei lapsen tarvitsisi aikuistuttuaan puida terapeutin sohvalla lapsuudenkotinsa omituisuuksia, äiti- ja isäsuhdettaan, lähtöperhettään. Milloin ovat vanhemmat liikaa poissa, milloin liian välinpitämättömiä, milloin ahdistavan takertuvia tai ylihuolehtivia. Milloin vaativat liikaa tai aliarvioivat. Milloin ovat itse heikkoja ja kaipaavat lapsesta kannattajaa, milloin tyranneja ja tukahduttajia. Tai sitten niitä täydellisiä, kaikessa parhaaseen pyrkiviä - jotka antavat lapsen ymmärtää, että vähempi ei riitä. Tuntuu siltä, että vaikka vanhempi olisi kaikin puolin hyväntahtoinen, taitava ja sydämeltään hellä, koskaan ei voi olla täydellinen - ja jos on, sitten ainakin menee lapsella jotain vikaan.

Että teki niin tai näin, aina taitaa mennä jotenkin pieleen.

Sitten ystävä sanoo viisaasti: Ehkä kasvattajana onnistuminen onkin juuri sitä, että lapsi sitten aikuisena - ehkä jo nuorena - ymmärtää ja uskaltaa hakeutua sinne terapeutin sohvalle. Tai jo sitä ennen avata mielensä ja tunteensa jollekulle muulle kuuntelijalle, ystävälle, kumppanille, sisarukselle - ja ennen kaikkea itselleen. Siinä vanhemmalle, myös minulle, tärkeä tavoite. Että jos osaisin kasvattaa tyttöäni niin, että olisi rohkea ja rehellinen, kuuntelisi itseään. Pyytäisi apua jos sitä tarvitsee, uskaltaisi pysähtyä ja miettiä, mitä elämältä todella haluaa, nyt.

Mitä muuta tärkeää te haluaisitte lapsellenne jättää perinnöksi?

Kommentit (1)

Vierailija

Itse haluaisin opettaa lapseni kunnioittamaan toisia ihmisiä ja suhtautumaan kriittisesti auktoriteetteihin, mukaanlukien omat vanhemmat, vaikka siinä vaikeuksia itselleen kerjäisikin :) Kieltämättä tuo itsensä tunteminen ja tunteidensa purkaminen kyllä edistää mainitsemianikin tavoitteita, ja itsessäänkin on tavoittelemisen arvoista.

Blogiarkisto

2013
2012
2011