Jos on tarpeeksi hullu niin ei tajua olevansa hullu. Viime kerralla mainitsemani hyvä olo ja mielen tasaisuus hävisivät pian, ja mielialani romahti äkisti. Rämmin pohjamudissa. Itketti, väsytti ja ahdisti. Rintaa puristi suuri huoli. Tuntui mahdottomalta, että tämä raskaus todella voisi onnistua. Kuvittelin yhä uudelleen lääkärin ilmeen, kun hän parin viikon päästä ultraisi minut. Ja sanat: ”Valitettavasti...” tai ”olen pahoillani...”.

Itseluottamukseni katosi alakulon myötä. Aloin pelätä yksinkertaisiakin työtehtäviä, koska jännitin etten osaa mitään. Asiakkaat tuntuivat katsovan minuun oudosti. Epäilevät ammattitaitoani, ja aiheesta, ajattelin. Ja pienet takaiskut, ne tuntuivat tyrmäyksiltä. Olin kuin tulitikkutalo. Puhalla niin hajoan. Kaikki tuo kesti vain kaksi päivää, ja silti ehdin jo tottua olotilaani. Aloin pitää sitä normaalina. Että tällaista tämä nyt on, raskaus, minä, ehkä pysyvästi. Järki sanoi ettei niin voi olla, mutta muutoskaan ei tuntunut todennäköiseltä. Mies piti sylissä ja kuunteli itkukohtauksiani lempeästi. Sanoi että ainakin olen selvästi raskaana. Minusta olin vain hajalla.

Tänä aamuna heräsin mieli rauhallisena. Huoli on haalistunut ja siirtynyt ainakin hetkeksi taka-alalle, pystyn taas hengittämään vapaasti. Suunnittelen viikonlopun mökkireissua enkä koko ajan ajattele raskautta. Nousu pohjamudista arkisen tasaiselle maantielle tuntuu hirveän hyvältä. On ihanaa olla taas hetken normaali.

Kommentit (1)

sipsi

Voih, I feel you! Ei ole helppoa ei, mutta hienosti tsemppaat:) On myös lupa olla ahdistunut ja huippua, että mies on rinnalla olit sitten missä mielentilassa tahansa.

Blogiarkisto

2013
2012
2011