Minä en ymmärrä suurperheiden vanhempia – ja nyt tarkoitan kaikkia yli yksilapsisen perheen pitäjiä. Miten te oikein selviydytte kaikesta? Milloin te lepäätte tai syötte tai peseydytte? Miten te kykenette jakamaan huomiota kaikille sitä tarvitseville, miten te ylipäänsä jaksatte?

Meillä on kaikki sujunut suhteellisen helposti. Vauva on terve, nukkuu öisin ruhtinaallisia kolmen tunnin jaksoja ja on hereillä ollessaan suloinen ja helppo (KOP KOP KOP). Ja mies pystyy opiskelijana olemaan kotona jakamassa työtaakkaa. Silti olen väsynyt ja tunnen ajoittain riittämättömyyttä.

Iso käsi kaikille teille, jotka selviydytte isomman lapsilauman huoltamisesta tervejärkisinä. Ja nyt sanon jotain uskomattoman kliseistä: Lapsen syntyminen on valtava elämänmuutos. Kukapa olisi arvannut! Aikataulut muuttuvat tai niitä ei ole. Kotoa lähteminen vaatii ponnisteluja ja hyvän suunnitelman. Päivät täyttyvät imettämisestä ja siihen liittyvästä oheistoiminnasta – maitoisten vaatteiden ja harsojen pesemisestä, maidonkerääjien ja tuttipullojen desinfioinnista ja buglujen siivoamisesta. Elämä on toisaalta hirveän yksinkertaista ja pyörii vauvan syömisen, nukkumisen ja itkemisen ympärillä. Perusasioiden äärellä ollaan.

Ihmeellisin elämänmuutos on kuitenkin se symbioottinen yhteys, joka vauvan ja minun välille on syntynyt. Kun ensimmäisen kerran kävelin ovesta ulos ilman vauvaa – tehdäkseni kymmenen minuutin happihyppelyn – tunsin fyysistä kipua jossain rintakehän alueella. Kuin jotain riivittäisiin rinnastani irti. Ja kun eräänä iltana siirin hoitovastuun pariksi tunniksi Miehelle ja join hieman kuohuviiniä, päädyin itkemään suljetun oven taakse raastavaa äidintuskaa: vauva itkeskeli eikä tyyntynyt Miehen hyvästä hoidosta ja tuttipullosta huolimatta, ja minä kelvoton olin aiheuttanut tämän tilanteen viininhimollani.

Kun sovelias aika kuohuviinin nauttimisesta oli kulunut, rutistin vauvan syliini ja vannoin mielessäni, etten koskaan päästä irti. Että kyllä tässä aika pitkään menee, ennen kuin mistään töihinpaluista tai hoitopaikoista voi edes puhua kanssani.

Tassut

Kommentit (9)

M

Uskomatonta, mutta totta: jokaisen lapsen myötä vauvavaihe on aina helpompi. Ainakin omalla kohdallani on kolmen lapsen kanssa ollut niin. Ensimmäisen kanssa muutos on suurin kun tullaan äidiksi ja isäksi, lapsiperheeksi ja opetellaan vauvanhoitoa. Tokan kanssa oli jo paljon tuttua, heräilyihin ja väsymykseenkin oli tottunut. Nyt kolmannen kanssa on vielä helpompaa. Vauvanhoito menee lähes rutiinilla, pikkumurheita ei ehdi miettiä, ruokaa on saatava lapsille, joten itsekin tulee syötyä säännöllisesti ja isommat saattavat leikkiä keskenään kun imetän ja hoidan vauvaa.

Ja kaiken lisäksi elämä on kaikin tavoin täydentää: saan nauttia ihanasta vauvasta, mutta elämä ei ole pelkästään vauvajuttuja: on myös isompien lasten juttuja ja keskustelukumppaneita.

Emma

Seuraavalla kerralla ehkä sitten ulos kuohuviinilasilliselle... Vauva saattaa tyytyä iskän seuraan, jos äitiä ei ole saatavilla, esim. oven takana itkemässä;) Itse odotin, että lapsi oli 3 kk ennenkuin lähdin yksin ostoskeskukseen. (Lähinnä siksi, ettei maitoa piisannut pullotukseen.) Koko ajan mietin, että mitähän niille nyt kuuluu siellä kotona. Kun palasin shoppausreissulta, huomasin vauvan olevan elossa ja pärjänneen ihan hyvin iskän kanssa. Mikä helpotus! Seuraavalla kerralla osasin ottaa rennommin.

jenni

Totta tuo on: joka kerta helpottaa. Kaikessa. Joka kerta lähteminen helpottuu sekä vauvan kanssa että ilman. Ei välttämättä nopeudu tosin, ja aina se kaveri vääntää kainaloon saakka ulottuvat tortut just kun olette saaneet viimeisen haalarin vetoketjun kiinni.

Mutta se helpottuu, ja siitä tulee lopulta ihan kivaa :)

Kati

Vauvan kanssa helpottaa, kun alkaa löytyä rytmiä ja niihin lähtemisiinkin kyllä tottuu. Toisen kanssa kaikki on jo tutumpaa ja meillä pikkuveikka konttas jo 8kk iäs kovaa siskonsa perässä ja leikkivät yhteisiä leikkejä, jolloin ei tarvita niitä vanhempia koko aika viihdyttämään.

Hanna

Ihminen on sopeutuvainen ja helpottaa tosiaan kun se rytmi alkaa löytymään...Viimeisen 10vuotta on univaje ollut vakio... Meillä 5 muksua(9v,7v,5v,3v ja 6kk on pienin) kaks vanhinta kyllä jo koulussa ja aika pitkälti itte saavat mitä tarttevat... Ruoka syödään vauhdissa ja pesuilla käydään muksujen kans tai sitten kun ne on menneet maate... mun luxus alkaa kun tupa hiljenee ja taivaalliset unenlahjat pelastaa mun elämää paljon...

minni

Lepään öisin, pätkissä. Syön liikaa ja peseydyn aivan liian harvoin. Esikoinen kiukkuaa ja pikkuveliraukka joutuu hetkittäin iteskelemään ilman lohduttajaa. Jaksan välillä tosi hyvin, välillä huonommin. Olkoon lapsia kuinka vähän tai paljon tahansa, puuhaamisen määrä taitaa olla vakio. Tämä on kokemukseni meidän megalomaanisen suuresta kahden lapsen perheestä...

Ja se vauvasta irtautuminen pikkuhetkiksi on oikeasti helpompaa seuraavan kohdalla.

p.s. Kiva kun kävit kylässä ja vinkkasit blogistasi ;)

keltanokanhautomo

Kiitos kaikille kommenteista! Ootte varmasti oikeassa; ensimmäisen kanssa on jotenkin kädet täynnä työtä, ja sen jälkeen alkaa mennä rutiinilla. Ja täytyy sanoa, että kyllä tämä on jo alkanut sujua paljon paremmin! Mm. kotoa lähtö sujuu jo ihan suhteellisen smoothisti. Vain vähän kiroillen.

Kaisa Jaakkola
Liittynyt29.8.2013

Ihana lukea näitä sinun vauva-arjen alkuvaiheen postauksia :) Tunnistan NIIN paljon samoja tuntemuksia kuin sinä olet kokenut! Esim. tuo fyysinen kipu, sama juttu. Jos vauva on nukkunut monta unipätkää päivällä sängyssä (eikä esim. kantoliinassa), on niin kova ikävä että pitää itse mennä viereen. Ehkä se on totta myös toisin päin, kun sanotaan että vauva luulee olevansa osa äitiä vielä todella pitkään raskauden jälkeen. Taitaa äitikin tuntea olevansa yhtä vauvan kanssa vaikka pienokainen on jo sylissä :)

Blogiarkisto

2013
2012
2011