Vauvan hankkiminen ei vaadi omaisuuksia, ajattelimme taannoin ja ryhdyimme yritykseen. Järkeilimme, ettei pieni vauva tarvitse lämmön ja rakkauden lisäksi muuta kuin maitoa, vaippoja ja vaatteet. Niihin meillä aina olisi varaa. Lapsen saavuttaessa sen iän, jossa hän osaisi itse vaatia pelikonsoleja ja merkkilaukkuja, olisimme vakavaraisia uravanhempia. Siis noin kahden vuoden kuluttua. Se mitä emme aavistaneet, oli että lapsen hautomisvaiheeseen uppoaisi euro jos toinenkin. Prosessin alku oli (huh sentään!) ilmainen, koska sekä isä että äiti olivat hommassa mukana vapaaehtoisesti.

Kun ihme oli saatu alulle ja raskaustesti näytti positiivista, alkoi rahanmeno. Piti ostaa ruokia, joita teki edes hetken aikaa mieli. Piti ostaa sisustustarvikkeita, jotta kodista tulisi jotenkin valmiimpi. Ne äitiysfarkutkin menin ostamaan, kun olivat alennuksessa. Raskaustestejä olimme tilanneet ystäväni kanssa oikein tukkupakkauksen, mutta se ei koskaan tullut perille; tultuamme molemmat raskaaksi ystäväni ilmoitti nettikaupalle, että kiitos vain, ei tartte enää lähettää.

Ja sitten tuli se keskenmeno, ja sekin tuli kalliiksi. Niin hienoa kuin onkin saada nauttia julkisen terveydenhuollon palveluista, en ollut kovin tyytyväinen postiluukusta ryöppyäviin laskuihin. Pari poliklinikkamaksua ja yksi päiväkirurginen visiitti, ja siinä hujahti sataviisikymppiä. Opiskelijoiden budjetissa se on iso raha. Onneksi pääsen jälkitarkastukseen opiskelijaterveydenhuoltoon, vaikka olenkin juuri valmistunut. Vitosen käyntimaksut kelpaavat oikein hyvin.

Ehdin muuten jo varata hammaslääkäriajankin ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöstä, jossa pääsin jonon ohi raskauteni ansiosta. Aika on muutaman viikon päästä. Tunnustan: En todellakaan aio perua aikaa, vaikka en enää ole raskaana. Kaiken tämän jälkeen olen mielestäni ansainnut parit (halvat) hammashoidot. Hys hys, älkää kertoko kellekään.

Kommentit (0)

Blogiarkisto

2013
2012
2011