Taitaa kuulua asiaan, että kun saa vastuulleen jonkun muunkin kuin oman navan tuijottamisen, alkaa omatunto syytää kaikenlaisia epävarmuuksia ja syyllisyydentunteita päähän. Heti raskausaikana tai viimeistään synnytyssalissa.

Maijaa odottaessani tunsin syyllisyyttä milloin mistäkin potentiaalisesti vaarallisesta teosta - pastöroimattomasta juustopalasta, kodin siivouksen kemikaaleista, hiusvärin myrkyistä ja niin edelleen. Kun lapsi syntyi, alkoi epävarmuuspähkäily sen oikeanlaisesta hoidosta. Vahdammeko vaipan tarpeeksi usein, saako vauva tarpeeksi virikkeitä, pitäisikö sen tutit keittää useammin, ja sitä rataa. Ehkä on myös luonnekysymys, uskooko aina olevansa oikeassa tai ainakin enemmän oikeassa kuin muut. Minä en (aina). Mutta en toisaalta ole ihmisenä erityisen epävarmakaan, ja siksi tällainen pähkäily yllätti minut.

Ja kun moni muu ystäväni on sittemmin tullut vanhemmaksi, olen huomannut, että sama huono omatunto ja epävarmuus puhkeavat sielläkin suunnalla esiin. Ehkä se kuuluu pakettiin.

Toivoisin kuitenkin, että ystäväni välttyisivät kaikista turhimmilta syyllisyydentunteilta ja uuvuttavalta perfektionismilta. Miten monet kerrat mietinkään, puhummeko Maijalle tarpeeksi paljon ja tarpeeksi monipuolisella tavalla, jotta se aikanaan oppisi puhumaan. Opaskirjojen yleinen neuvo "juttele vauvalle hoitotoimenpiteiden yhteydessä" tuntui jostain syystä uuvuttavalta; en oikein tiennyt mitä ja miten olisi pitänyt puhua. Jälkeenpäin muisteltuna huoli oli naurettava. Tottahan minä vauvalle höpötin, jotain vaippaan ja pesemiseen ja muuhun ihan tavalliseen liittyvää, en vain jotenkin luottanut siihen että se riittää.

Ja nyt vuoden ja kahdeksan kuukauden iässä Maija puhuu valtavasti, jopa nelisanaisia lauseita, ja sen kanssa voi ihan oikeasti keskustella. Tuskin se vauva-aika siis ihan pieleen meni sen puhumisen kannalta. (Ja ehkä Maija puhuisi nyt ihan yhtä paljon, vaikka me olisimme vielä harvasanaisempia jurottajia.)

Mutta kuuluvatko nämä epävarmuus- ja omatunto-ongelmat vain esikoisen kasvattamisen hetkiin? Onko toisen tai kolmannen lapsen kohdalla kaikki selvää? Tuleeko jokaisesta keltanokasta vielä jonain päivänä konkari?

 

Kommentit (5)

Vierailija

Toisen lapsen kohdalla on luultavamminkin ollut varmempi kun on jo siitä vauva-ajasta kokemusta. Mutta sitten se omatunto soimaa kun ei riitäkkään tarpeeksi aikaa esikoiselle eikä taas toisaalta ole aikaa koko ajan keskittyä vauvan kanssa olemiseen. Tykkään muuten kovasti blogistasi, kiva kun joku kertoo normaalista arjesta, eikä keskity vain mainostamaan vaatteita tai muuta kamaa.

Vierailija

Minäkin luulen, että toisen kohdalla kaikki mainitsemasi huoli on poissa. Niin ainakin kaikki väittää..

 

Tykkään myös kovasti blogistasi. Pähkäilen paljon samoja asioita, sinä osaat pukea ne hienosti sanoiksi :)

Vierailija

Luulisin myös, että seuraavien lasten kanssa hellittää ainakin lamauttavuuteen asti yltävä pelko. Uskoisin kuitenkin, että omien toimien seurausten pohtiminen on myös hyvän vanhemmuuden merkki. Itse olen ainakin kasvanut ihmisenä vanhemmuuden ja jatkuvan pähkäilyn myötä, ja tottahan lapselleen tahtoo parasta, eikä sitä voi ilman syvällistä ja jatkuvaa pohdintaa antaa.

Vierailija

Mä yllätyin kun sitä epävarmuutta ei pahemmin ollut... ne harvat jutut missä epäröin kysyin äitiltä :) poika on nyt 4,5v ja hienosti tuo on kasvanut ja kehittynyt vaikken erityisemmin olekkaan pähkäillyt teenkö kaiken tarpeeksi hyvin... me ollaan edistytty nyt puhumisen opettelusta jo vieraisiin kieliin, (kielisuihkuja kun unohdan että puhun 4-vuotiaan kanssa ja heitän sekaan ruotsia ja englantia :D), matematiikkaan (1+2=3 ja 5-1=4, tuota tasoa) kello on opeteltu ja pari viikkoa poika pyysi että opettaisin hänet lukemaan...

Vierailija

Jossain määrin epävarmuusongelma ratkeaa toisen, kolmannen jne. lapsen kanssa ns. itsestään. Vauva-aikana on ensikertaa enemmän härdelliä, eikä ihan joka omantunnonkolkutusta ehdi kokemaan. Ja kai sitä on kokeneempikin. Ongelmana on se, että sen ensimmäisensä kanssa sitä on aina uuden edessä. Se esikoinen kasvaa aina ensimmäisenä uusiin kehitysvaiheisiin ja huonoa omaatuntoa, kokemattomuutta, osaamattomuutta ja kaikenlaista maailmantuskaa saa olla potemassa milloin mistäkin. Myös niitten toisen, kolmannen ja niin edespäin kanssa sitten saa olla kokemassa huonoa omaatuntoa siitä, ettei äidin aika ikinä riitä niin paljon kuin haluaisi kaikkien huomioimiseen. Onneksi on sitten myös ne ilonhetket. :D

Blogiarkisto

2013
2012
2011