Juuri kun tuntui, että homma on hanskassa eikä tässä olla mitään keltanokkia enää, menevät pasmat täysin sekaisin: Vauva sairastuu. Viikon kestäneen nuhan lisäksi yhtäkkiä iskee kuume ja hirveän paha mieli. Pieni ei enää viihdy muualla kuin sylissä, ja silmiin tulee sisäänpäinkääntynyt, kipeä ilme.

Epäilemme ensin hampaita (kuolaaminen on taas valtavaa) ja sitten korvia, ja sitten vähän kaikkea kamalaa mitä keksimme. Varaamme akuuttiajan terveyskeskukseen.

Onneksi minusta tulee tällaisessa tilanteessa järkevä ja tasapainoinen viilipytty. Ei kappas, valehtelin. Kun vauva sairastaa, minusta tulee hermoraunio naaraspeto, joka syyttää kaikkia muita ja eniten itseään siitä, että vauva joutuu kärsimään. Olen aivan poissa tolaltani. En löydä lapsen tuliterää Kela-korttia mistään, paiskon esineitä, sähellän. Syytän Miestä siitä että hän ei lue ajatuksiani ja täytä jokaista päähäni sinkoilevaa avuntoivetta, enkä huomaa että näinä vauvan sairaspäivinä hän pyörittää huushollia koiran ulkoilutuksesta ruokahuoltoon.

Olen vihainen, hermostunut ja ihan kamalan huolissani. Jonotan terveyskeskuksessa reilun tunnin ja katselen, kun meidän ohitsemme otetaan aikuisia potilaita. Minulta ei heru pätkääkään ymmärrystä kenellekään. Hengitysvaikeuksia raavaalla miehellä, pah – hyvinhän tuo näyttää pihisevän. Minun pieneni kärsii! Sitten kyllästyn pelleilyyn ja lähden liukuovet paukkuen yksityiselle lääkäriasemalle.

Lääkäri tutkii korvat ja nielun, ei flunssan jälkitauteja. Maija vilkuttaa ja naureskelee, lääkäri kysyy onko ensimmäinen lapseni. (Pitää kai hermoheikkona.) Kerron että on, ja että kyllä se ihan oikeasti on ollut tosi kipeä. Lääkäri ohjaa laboratorioon, jotta vauvan sormesta saadaan verinäyte. Pienellä neulalla hoitaja napsaisee pieneen sormeen pienen reiän, joka kuitenkin vuotaa aivan valtavasti. Onneksi olen eläintenhoitajana tottunut verijuttuihin. Minua ei edes hirvitä, paitsi se, että minun pitäisi estää laastarin joutuminen vauvan suuhun. Miten ihmeessä, jää kysymättä. Lopulta sujautan vauvan sukan käden suojaksi, jotta nallelaastari saisi jäädä rauhaan.

Lääkärin diagnoosi on lopulta selvä ja helpottava: vauvalla on vauvarokko. Kolmen päivän kuume, joka tulee ja menee itsestään, ja jonka oireita (eli sitä inhottavaa kuumetta) sitten hoidellaan lääkkein. Huh.

Ja kyllä, kolmessa päivässä tauti on ohi. Iholle ilmestyy pientä ihottumanäppylää, joka vahvistaa diagnoosin. Kun kuume häviää, Maijasta tulee taas oma itsensä. Nauravainen, kaikille hymyilevä ja vilkutteleva lapsi. Äitikin rentoutuu.

Ja tässä jutussa on keltanokkakokemus nyt ohitse. Ensi kerralla aika varataan suoraan yksityiselle, ja lompakossa on uusi Kela-kortti (jonka muistin jo tilata). Ja kaapissa pidetään aina mansikanmakuista Buranaa.

ps. Tähän juttuun piti tulla kuvia, mutta ne eivät jostain syystä suostu latautumaan. Yritän korjata asian myöhemmin. Nyt aion nauttia hieman Aikuisen Omaa Aikaa. Ja suklaata.

pps. Tässä vihdoin niitä kuvia:


Kuumeessa


Kuume selätetty ja kaikki hyvin!

Kommentit (2)

Ruiskaunokki

Voi ei! Kauhulla myös odotan ihanan vauvan ensimmäisiä sairastumisia. Meillä on jo kerran ollut jotain ihottumantyylistä, en kyllä vielä tänäpäivänäkään tiedä mistä se johtui, mutta melkein jo lähdettiin sairaalaan viikonloppuna kun lämpökin nousi... :/ Mutta kun äitin mieli tasaantui niin likankin vointi tasaantui :)

Tanja

Symppaan ja komppaan! Eka kerran tosin meidän pienen kanssa käytiin päivystyksessä vasta nyt 2,5 vuotiaana, haavan takia.

Blogiarkisto

2013
2012
2011