Yhtäkkiä tajusin (tai siis se lätkähti päin naamaani), miten etuoikeutettu ja onnellinen olen ollut: Mies on ollut käytännössä koko Maijan vauva-ajan kotona. Hän kun teki viimeisiä opintojaan loppuun pitkälti kotoa käsin, ja pystyi siten olemaan paikalla lähes niin paljon kuin halusi(n).

Nyt Mies on ollut päivät eräässä koulutuksessa, ja olen siis ensimmäistä kertaa yksin vastuussa huushollin pyörittämisestä – siis vauvan ja koiran hoidosta sekä kodin pystyssä pitämisestä. Jestas, mikä kunnioitus nousikaan teitä kaikkia kohtaan, jotka hoidatte vauvaa ja mahdollisia muita lapsia yksin sen ajan, kun puoliso tekee pitkää päivää töissä! Puhumattakaan siitä, että eräät käsittämättömät olennot (moikka Taaperotalon Jenni!) kykenevät huseeraamaan vauvan ja isomman lapsen kanssa kokonaisia viikkoja yksin, kun isäntä on työmatkoilla. Ja yksinhuoltajille nostan yksinkertaisesti kymmentä hattua ja kumarran toooooodella syvään.

En siis todella ole mikään superäitiolento, kun olen pystynyt esimerkiksi urheilemaan paljon ja tekemään itse vauvan ruoat. Olen yksinkertaisesti päässyt paljon vähemmällä kuin moni muu. Ennen vauvan tuloa kyllä mietin, onko hölmöä heittäytyä vanhemmaksi ennen kuin ura ja elintaso on saatu edes siedettävälle mallille. Että pitäisikö molempien kuitenkin ensin saattaa opinnot loppuun ja hankkia se kunnon työpaikka. Nyt olen ehdottomasti eri mieltä: vauvan aika on todellakin juuri nyt, kun olemme vielä suhteellisen nuoria (köh köh), emmekä ole ehtineet nostaa elintasoamme (ja kulujamme) niin korkealle, että pudotus vanhempainrahalle olisi merkittävä. Pitkien opiskelujen takia olemme tottuneet elämään suht niukasti, pienehkössä asunnossa ja ilman turhaa tuhlausta. Voimme siis helposti jatkaa samaan malliin vielä jonkin aikaa. Suosittelenkin tätä ihan täysillä. En nyt tarkoita, että kaikkien pitäisi heittäytyä työttömiksi tai hankkia lapsia heti peruskoulun jälkeen, mutta ainakin rohkaisen siihen, että opiskelijatkin uskaltaisivat perustaa perheen, jos siltä tuntuu ja jos se onnistuu. Etenkin kun hedelmällisyys vielä ajan myötä laskee, en kannustaisi tekemään ensin uraa ja jättämään vauvahaaveita myöhemmäksi.

Olenko vanha raakki sitten kun hakeudun taas töihin? Ehkä, mutta myös monessa liemessä keitetty ja hirvittävän paljon aikuisempi kuin ennen lasta. Nähtäväksi jää, ymmärtääkö työelämä vanhemmuuden tuomaa lisäarvoa (kuten organisointikyvyn ja stressinsiedon lisääntymistä) vai osoittautuuko vanhemmuus vain potentiaaliseksi riskiksi lapsen sairastelujen ja sitä seuraavien poissaolojen vuoksi. Jos työelämään on jo päästy ja palkkapussiin kilahtaa enemmän kuin opintoraha, ehkä isätkin voisivat ainakin vähentää töitään. Nyt tuntuu olevan yleisempää, että vauvan myötä hankitaan heti isompi asunto ja auto ja vaikka mitä, ja kustannusten kattamiseksi isäntä alkaa tehdä enemmän töitä. Sopii varmasti joillekin, mutta kuulostaa todella huonolta minun korviini. Väitän, että isän kotonaolo korvaisi moninkertaisesti ne tulonmenetykset, joita töiden vähentäminen toisi. Korvaus tulisi perheen onnellisuuden ja hyvinvoinnin muodossa. Esimerkiksi meillä on ehkä hieman matala elintaso (tosin saamme vatsamme täyteen ja ostamme aina joskus jotain turhaakin), mutta meillä on todella paljon yhteistä aikaa. Pystymme siis jakamaan hommat ja nauttimaan vauvan ensimmäisistä kuukausista yhdessä. Se jos mikä on luksusta.

Kommentit (3)

jenni

Hahaa, lisää vielä yhtälöön 14 miljoonaa korvatulehdusta ja avot! ;)

Mutta kaikesta selviää jos on pakko :)

Tytti

Kaikkeen tottuu, se on vain asenteesta kiinni." Voi ajatella, että "Mä en kestä tätä, tää on ihan kamalaa." tai "I can make it". Meilläkin iskä on melkein puolet vuodesta viikot pois. Ja voi kuinka ihanaa se onkaan kun iskää on kotona :)

Nautit siis vain siitä, että teidän iskä on kotona!

keltanokanhautomo

Näin se taitaa olla että kaikesta kyllä selviää. Ei ehkä ihan naarmuitta tai hermot kasassa, mutta hengissä. :)

Blogiarkisto

2013
2012
2011