Ihanaa olla kotona. Ihanaa olla äiti, hoivata pientä, olla niin tarpeellinen jollekulle. Ihanaa herätä öisin ja täyttää pienen vatsa. Ihanaa, ihan oikeasti, näin pitkään. Ja sitten yhtäkkiä tulee ensimmäinen päivä, jona äitiys ja kotona olo vain ärsyttää.

Yöllä heräilin koiran turhaan haukkumiseen ja Miehen kuorsaukseen. Vauva kyllä nukkui, onneksi. Aamulla muutama pulautus paidalle ja vaippa falskaa -tilanne, ja alan olla jo valmista kauraa. Sitten vielä vähän riitelyä kotitöistä ja pieniä, mitättömiä ja silti niin ärsyttäviä vastoinkäymisiä (kuten että kaapissa ei ole mysliä), ja siinä se on: Ensimmäistä kertaa haluaisin lomalle tästä touhusta. Ei vaan huvita enää. Kiitti, riitti. Toisaalta, vauva on jo melkein kolmikuinen, ja nyt se vasta iski, miniburnout!

Hetken pyörittelen marttyyrimielessäni ajatusta hotelliyöstä, yksin nukkumisesta ja vauvan jättämisestä Miehen ja tuttipullon varaan. Että voisi lojua kylpyammeessa kuohuviinilasin kera, nukkua ilman jatkuvaa valmiustilaa, syödä aamiaista rauhassa. Ja voisihan sitä, kyllä se jotenkin järjestyisi. Mutta sitten mietin, miten vauva heräisi yöllä eikä saisikaan tuttua maitobaaria eteensä, pettyisi, traumatisoituisi iäksi. Ainakin. Ja sen rinnalla omat haaveeni tuntuvat typeriltä. Ehtiihän sitä sitten myöhemmin sinne hotelliin.

Juuri nyt minulla on kuitenkin menossa viikottainen vauvavapaa. Mies hoitaa ansiokkaasti (ja mielellään, onneksi!) vauvaa, ja minä rentoudun. Tällä kertaa kirjoitan ja luen, toisinaan vietän vapaani kodin ulkopuolella. Usein päivään sisältyy hieman siideriä ja paljon epäterveellistä ruokaa. Suosittelen!

Ja joka ikinen kerta käy niin, että vapaatuntieni päättyessä olen jo ihan valmis palaamaan äitihommiin – ja ikäväkin jo kaihertaa. Vauvaikävä. Ja ihan kuin se pieni olisi kasvanut sillä aikaa kun olin poissa.

Kommentit (3)

tammikuisen äippä

Meidän poika on kanssa nyt vähän reilu kolmikuinen, ja itse luulen et olen säästynyt hermoromahdukselta sillä, että olen jälkitarkastuksesta asti käynyt viikottain uimassa ja kuntosalilla (kahtena päivänä noin 2 h omaa aikaa, uskomattoman ihanaa!) miehen hoitaessa poikaa. On tärkeää ottaa omaa aikaa, mutta toki se ikävä kaihertaa, mut itse luulen et jaksan olla parempi äiti kun saan vähän etäisyyttä välillä. Jaksamista!

minni

Miniburniksia tulee pitkin matkaa. Isompia voi vältellä vain ja ainoastaan sillä oman ajan ottamisella. Teillä järjestely kuulostaa tosi hyvältä! Minä olen vasta oikeastaan nyt kahden ja puolen vuoden jälkeen tajunnut pakottaa itseni pois kotoa silloin tällöin. Hullu minä! Turhaan sitä yrittää kituuttaa marttyyriäitinä. Pää hajoaa.

keltanokanhautomo

Näin se on, kotoa poistuminen ilman lasta tekee välillä todella hyvää. Muuten suutun ja marttyyriäidiksi muutun, minä myös.

Blogiarkisto

2013
2012
2011