Nyt on tämän aika.

Ennen en ymmärtänyt, mihin äitien ja isien aika oikein katoaa - mihin he katoavat. Miksi perheellistynyt ystävä ei enää halua tavata viikonloppuisin kolmen kahvikupin istuntojen merkeissä, miksi baari-illat eivät enää houkuttele, miksi sähköposteihin ei vastata heti ja tekstareitakin saa odottaa. Ja miksi niillä on usein tukka rasvainen ja päällä mitä sattuu, vaikka törmättäisiin ihan ihmisten ilmoilla? Onko niillä  elämänhallinta vähän pettänyt? Eivätkö ystävätkään enää merkitse mitään? Eivät kai ne uhraa elämäänsä lapsille?

Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Nyt ymmärrän.

Olen vasta aloittanut työt, meillä on yksi melkein puolitoistavuotias lapsi, ja Mies hoitaa häntä kotona. Meillä on keskikokoinen, melko vähään tyytyvä koira. En toimi luottamustehtävissä työn ulkopuolella, en harrasta mitään säännöllisesti, en tee vapaaehtoistyötä (luoja paratkoon, jos sitäkin ehtisin!), ja asumme kerrostalossa, jonka kunnossapidosta vastaa onneksi ihan joku muu kuin me. Ja silti tuntuu, että minulla ei ole enää tarpeeksi aikaa.

On monia ihania ystäviä, joita haluaisin ehtiä tavata. On paikkoja, joissa haluaisin käydä, kirjoja, joita haluaisin lukea, tansseja ja urheilulajeja, joita haluaisin harrastaa, maailma, johon haluaisin tutustua - mutta toisaalta on koti ja Mies ja lapsi, jotka ovat kaikkea muuta tärkeämpiä juuri nyt.

Entinen minä olisi kysynyt, että eikö ole tärkeää tehdä kaikkia noita kivoja asioita heti eikä sitten joskus, ja eikö ystävyyssuhteista pitäisi pitää huolta koko ajan eikä vasta myöhemmin, ja yhä ajattelen osin niinkin. Sitten taas toisaalta ajattelen, että juuri nyt on lapseni pieni ja tarvitsee meitä vanhempia eniten. Jonain päivänä se huitelee maailmalla omilla siivillään ja vähät välittää minun puuhistani. Silloin minulla on taas enemmän aikaa olla vain minä - ja se ystävä, joka ehtii aina kirjoittaa ja vastata ja tavata. Mutta se aika on myöhemmin.

Siksi nyt on tehtävä niin kuin kaikki muutkin tässä tilanteessa joutuvat kliseisesti tekemään: asetettava asiat tärkeys- ja kiireellisyysjärjestykseen. Pitkän työpäivän jälkeen tärkeintä on halia ja tehdä kuperkeikkoja ja lukea pottakirjaa ja kylpeä kera kumiankkojen. Tärkeää on myös tehdä koko perheelle ruokaa ja syödä sitä yhdessä, jutella kuulumiset, purkaa päivän stressi. Tärkeää on vaihtaa kuulumiset oikeiden ystävien kanssa edes silloin tällöin, jos ei kolmen niin ainakin yhden kahvikupin kuluessa. Tärkeää on pitää huolta omasta ja perheen hyvinvoinnista, jotta elämä tuntuu hyvältä. Silloin se ei nimittäin mene hukkaan.

Niin tärkeää ei enää ole pestä hiuksia, piirtää silmänrajauksia, kokeilla asukokonaisuuksia, lukea tyhjänpäiväisiä uutisia, siivota, viettää aikaa yhdentekevien ihmisten kanssa, jotka vievät energiaa enemmän kuin tuovat. Minusta on siis tullut aikapihi. Työt on tehtävä ja pakolliset kotihommatkin hoidettava, mutta mihinkään turhaan en enää halua aikaani uhrata. Jos huomaan, joku tai jokin (puhelinkauppias, huono tv-sarja, hutiloiden kirjoitettu lehtijuttu) varastaa aikaani johonkin väärään, vihellän pelin poikki. Tämä on turhaa! Tähän en suostu! 

Lapsen kanssa ei muuten koskaan tule sellainen olo. Vaikka se kitisisi ja mankuisi ja heittelisi tavaroita, tunnen olevani asian ytimessä. Siellä missä minun, juuri minun, kuuluukin olla.

Kommentit (10)

Vierailija

Löysin blogisi aivan yllättäen ja säikähdin. Mietin, että onko tämä joku pila kun joku on kirjoittanut MINUN ajatukset tähän. Aloitin työt kk takaperin ja mietin, että miten enään koskaan kerkeän mitään tekemään. Päivät töissä ja iltaisin tuntuu, että en haluaisi päästää lapsesta irti ollenkaan ja nukkumaan menon aikaan tulee aivan kauhea tunne, että huomenna taas töihin! Tykkään työstäni ja viihdyn, mutta se aika lapsen kanssa jää niiiiin vähälle. (Ennenkun oli 24/7). Ja kauheinta on varmaan juuri se kun miehellä ja lapsella on nyt jo omat jutut ja itsestä tuntuu vähän ulkopuoliselta. :(  Ja huomasin yllättäen itsekin, etten telkkariakaan ollut moneen päivään aukaissut, koska ei ole enään aikaa. Joten Tsemppiä kovasti :) Kaikkeen kuulemma tottuu....

 

Vierailija

Ihan asiaa :) Ajan vähenemisen huomaa kun menee töihin. Tämä ei ole kaikille varmasti mahdollista, mutta itse pyysin lyhyempää päivää - mihin käsittääkseni minulla on lain suoma oikeus siihen asti kunnes lapsi menee kouluun. Ilomielin siihen suostuttiin, kiva. Ja aikaa tuntuikin tulevan kivasti lisää, oli hyvä päätös. Raha toki väheni kun sitä ei alunperinkään tullut liikaa, mutta hyvin pärjää.

Eikä tuo kiire kestä kovin kauaa, oma lapseni on suht pieni eikä häntä voi päästää esim. kaverin kanssa ulos, en vielä luota. Mutta huomaan jo vähän vanhemmat ystävieni lapset viepeltävät kaiken päivää ulkona ja kavereiden kanssa, joten kun tuo aika koittaa, on nähtävästi äipälläkin taas sitä kuuluisaa omaa aikaa. Mutta tällainenhan minä itsekin olin pienenä, kaikki liikenevä aika vietettiin kavereiden kanssa, vanhempien kanssa oltiin sitten ehkä ihan myöhemmin illalla tai viikonloppuisin. Ehkä joku sitäkin katsoo kieroon (siis ennenmuinoin ei) mutta minusta nykypäivänä on vain kiva, jos muksu viilettää ulkona ei-harrastuksissa, se on tietokoneaikana kai kuitenkin aika harvinaista. 

Lapsen kanssa tarvitaan tietysti kahden kesken aikaa - ja tämä seuraavakin on perhe/hlökohtaista - itse huomasin että lapsi tykkää myös kun tavataan muita perheitä joten tavallaan otimme sen kahvittelun jossain osaksi arkeamme. Näin äiti sai kaverin kanssa kahvittelun ja lapsi sai leikin -kyllä se siitä näytti pitävän. Kotona ei viihtyisi oikein vieläkään, aina pitäisi olla menossa ;) Lisäksi se kahvittelu oli upea henkireikä, muuten olisin varmaan välillä ollut riekaleina kun ei lapsen kanssa ole helppoa aina, jollain voi olla vaikeampaakin jos on erityislapsi tms. Kahvittelu on ainakin edullisempaa kuin terveydenhuollon piiriin joutuminen :D 

Vierailija

Eikö niitä ihania ystäviä voi sitten tavata kotona, jossa se tuore perhe on? Pitääkö vierailun aina olla niin erityistapahtuma, johon pitää valmistautua? Kun kuitenkin syötte ja juotte siellä kotona, niin mikä ongelma on ottaa siihen mukaan kavereita silloin tällöin? Yksi lautanen lisää pöytään.
Voihan siinä tietysti käydä niin, että lapsiperheen arki kauhistuttaa sinkkuystävät niin, etteivät lisäänny ollenkaan, mutta se että ei ole aikaa ystäville lapsen tultua on kyllä puppua, jos on tosiystävistä kyse.

Tietysti jos ystävyys on vain sitä, että ollaan yhdessä kuluttajina eri paikoissa (kahvilat, tavaratalot,matkat tms) niin silloin ei ehkä ehdi tavata enää. Minusta on tosi ikävää, että lapsen tultua sinkkuystävät laitetaan johonkin hyllylle, jossa lukee "otetaan käyttöön jos haluan joskus käydä kodin ulkopuolella."

Kyllä moni lapsikin (sosiaaliset luonteet) tarvitsisi sitä, että näkee muitakin ihmisiä kuin vain isiä ja äitiä jatkuvasti. Itse olen nähdyt yhdenkin noin yksivuotiaan suorastaan hehkuvan, kun pöydässä oli paljon perheen emännän kavereita. Hänestä se oli selvästikin mahtavaa vaihtelua. Kaikki tavallinen kiukuttelu oli poissa.

Vierailija
Vierailija

Eikö niitä ihania ystäviä voi sitten tavata kotona, jossa se tuore perhe on? Pitääkö vierailun aina olla niin erityistapahtuma, johon pitää valmistautua? Kun kuitenkin syötte ja juotte siellä kotona, niin mikä ongelma on ottaa siihen mukaan kavereita silloin tällöin? Yksi lautanen lisää pöytään.
Voihan siinä tietysti käydä niin, että lapsiperheen arki kauhistuttaa sinkkuystävät niin, etteivät lisäänny ollenkaan, mutta se että ei ole aikaa ystäville lapsen tultua on kyllä puppua, jos on tosiystävistä kyse.

Tietysti jos ystävyys on vain sitä, että ollaan yhdessä kuluttajina eri paikoissa (kahvilat, tavaratalot,matkat tms) niin silloin ei ehkä ehdi tavata enää. Minusta on tosi ikävää, että lapsen tultua sinkkuystävät laitetaan johonkin hyllylle, jossa lukee "otetaan käyttöön jos haluan joskus käydä kodin ulkopuolella."

Kyllä moni lapsikin (sosiaaliset luonteet) tarvitsisi sitä, että näkee muitakin ihmisiä kuin vain isiä ja äitiä jatkuvasti. Itse olen nähdyt yhdenkin noin yksivuotiaan suorastaan hehkuvan, kun pöydässä oli paljon perheen emännän kavereita. Hänestä se oli selvästikin mahtavaa vaihtelua. Kaikki tavallinen kiukuttelu oli poissa.

Puhut ihan asiaa, mutta olen kuullut myös lapsettomien marisevan sitten sitä, että miksi heidän pitää "aina" olla se osapuoli, joka menee kylään, että kyllä lapsiperheellinen on niin hautautunut sinne kotiin ja että on se ihme kun aina odotetaan että sinkulla/lapsettomalla on rajattomat ajat ja mahdollisuudet vierailuihin..

 

Keltanokka
Liittynyt14.2.2013

Kiitos tsempeistä! Varmasti tähän tottuu vähitellen. Mutta kyllä sitä kotiaikaa tosiaan vaan on vähemmän kuin ennen, siitä ei mihinkään pääse.

Tuosta ystävien tapaamisesta kotona; tottakai voi tavata kotonakin! Minua itseäni vain häiritsee se, että en pysty kunnolla keskittymään ystävien kuulumisiin, kun lapsi joka tapauksessa siinä vähän härvää pakkaa sekaisin. Koen loukkaavani toista, jos joka toisen lauseen keskellä joudun vastaamaan jotain lapselle tai kieltämään tms. (Eikä tietenkään lapselle koko ajan tarvitse vastailla kaikkeen, mutta välillä kuitenkin.) Mielestäni ystäväni ansaitsisivat täysipainoista, keskittyvää seuraa, enkä haluaisi, että minun mukana aina tulee automaattisesti alaikäinen. ;) Sille ei kuitenkaan tässä elämänvaiheessa aina voi mitään, ja tiedän että ne hyvät ystävät sen ymmärtävät.

Tämänikäisen kanssa itse asiassa mieluiten tapaankin kotioloissa (siis omissa tai toisen), koska kahvilat yms. on aika mahdottomia nyt.

Eniten kuitenkin sosiaalisen elämän rajoittumiseen vaikuttaa se, että olen vuorotyössä ja se, että haluan viettää perheen kesken paljon aikaa. Kaikkea ei vain voi saada niin paljon kuin haluaisi.

Tsemppiä muillekin samojen asioiden kanssa painiville!

Vierailija

Voihan sitä vanhempi lähteä pienen lapsensa kanssa ulos rattaiden tai vatsanpuolelle laitettavan kantorepun kanssa ja siinä sivussa nähdä ystäviä kävelyn merkeissä. Hyvää hyötyliikuntaa kaikille ja tekeehän se pienellekkin hyvää olla muuallakin, kuin kotona sisällä. Minnuu enemmän loukkaa se roskanjauhanta siitä, että ei muka enää ole ollenkaan aikaa nähdä ystäviä, kun itselle on syntynyt jälkikasvua. Turha laittaa lapsen/lasten piikkiin sitä, että ei ehdi soittaa/tekstata takaisin, jos itse soitto hetkellä oli tilanne päällä. Ei se lapsi ihan joka ikistä sekuntia vaadi itselleen, jotta hänen olisi turvallista olla.  Kyllä sitä aikaa on jos vain haluaa nähdä ystäviään, ei ehkä ihan niin usein, kuin ennen. Se vain on useimmiten lapsipainoitteista, eikä siinä mitään. 

Keltanokalle: Kutsu ihmeessä lapsettomia ystäviä kylään ruokailun merkeissä tai muuten vaan kylään. Suurimpaa osaa se ei todellakaan haittaa jos pöydässä istuvan aikuisen lause keskeytyy lapsen touhuihin. Eikä myöskään se, jos kotisi on kaaoksen vallassa tai et ole pessyt hiuksiasi vähään aikaan. Se on se ajatus edelleen tärkeintä, että ystäviä halutaan nähdä vielä lapsen syntymän jälkeen. Ja voivathan myös lapsettomat ystävät esittää lapsiperheelle kutsun tulla heidän luokseen esim. syömään. Mukavaa vaihtelua kaikille. 

Vierailija

Minä olen myös äärettömän aikapihi! En halua tehdä mitään turhaa! Haluan olla tehokas töissä jotta se ei olisi ajanhukkaa, haluan olla täysillä kotona lapseni kanssa aina kun siihen on mahdollisuus (lapsi on jo 7 ja asuu puoliksi isällään ja puoliksi minulla) Silloin kun lapsi on isällään teen paljon töitä, hellin parisuhdetta ja näen ystäviäni (niitä oikeasti läheisiä ja hyviä ystäviä). Niin saan kaikesta eniten iloa irti, samoin ystävät minusta! Pointtin kuitenkin että lasten astuessa kuvioihin tulee kieltämättä muutoksia tärkeysjärjestyksiin, mutta siinä ei ole mitään vikaa! :)

Vierailija

Olen itse lapseton ja olen huomannut perheellisten ystävieni parissa olevan vallalla kaksi eri tapaa hoitaa ystävyyssuhteita. Toinen on se, että ystäviä kutsutaan kylään ihan niinkuin ennenkin, juodaan kahvia ja syödään pullaa ja siinä samalla vaihdetaan kuulumiset. Leikin välillä lasten kanssa ja vanhemmat voivat vain istua paikoillaan tai tehdä mitä huvittaa. Toimii hyvin. He myös välillä tulevat minun luokseni kylään, lasten kanssa liikkuminen ei ole esteenä. Tai menemme yhdessä lasten kanssa ulos syömään tai puistoon tms.

 

Toinen tyyli on se, ettei tekstariin ehditä vastata kuin kerran puolessa vuodessa ja pulimessa ei olla puhuttu vuosiin, saati sitten että oltaisiin tavattu. Ei kuulemma ehdi. Voiko ihan todella olla niin kiire, ettei kerkeä laittaa tekstaria vaikka vessanpöntöllä istuessaan ja kysyä, että miten toisella menee! Vaikka olisi väsynyt, niin eikö ystävistä kuitenkin kannata pitää kiinni ja uhrata heille vaikka se minuutti per kuukausi?!

 

Jos saan joskus itse lapsia (nyt reilu 30v.) niin yritän ottaa myös ystäväni huomioon ja osallistua myös heidän elämäänsä. Lapsi ei ole maailman napa, vaikka tärkeä ja rakas onkin. Ihminen tarvitsee myös sosiaalista kanssakäymistä muidenkin kanssa.

Blogiarkisto

2013
2012
2011