Uusimmassa Vauva-lehdessä esitelty Anu Silfverbergin Äitikortti on vasta lukulistallani, mutta tartun kirjan tarjoamaan aihepiiriin jo ennen kuin pääsen opusta lukemaan. Niin kiinnostavalta tämä esseekokoelman sisältö kuulostaa.

Silfverbergin mielestä äitiydestä ei pidä tehdä kokopäiväprojektia, sillä se ei yksin riitä elämän sisällöksi. Komppaan kirjailija-toimittajaa siinä mielessä, että elämässä on ja pitääkin olla muutakin kiinnostavaa. En kannata fanaattista suhtautumista mihinkään, ja siksi kiihkeä aatteellisuus on vanhemmuudessakin epäilyttävää – oli sitten kyse ekoilusta, kantoliinailusta, kestoilusta, tissittelystä(!) tai mistä tahansa. (Sivumennen sanoen vierastan myös termiä kiintymysvanhemmuus. Ihan kuin me muut, aatetta noudattamattomat, olisimme epäkiintyneitä julmureita.) 

Puolustaisin kuitenkin hieman meitä hurahtamiseen taipuvaisia. Toiset vain tekevät kaiken sata lasissa, uppoutuen ja perehtyen. Kun minä odotin – tai oikeastaan jo paljon ennen sitä – kannoin kirjastosta kilokaupalla raskausaiheista materiaalia ja sukelsin siihen innolla. Vauvan synnyttyä keskittymiskykyni riitti lähinnä lehtien lueskeluun, mutta aihepiiri pysyi samana: vauvat, vauvat, vauvat. Ja vauvan kasvettua taaperoksi huomasin, että en tiedä mitään yli yksivuotiaista, ja tukeuduin taas kirjaston antimiin.

Hurahdin vähän sormiruokailuun. Kiinnostuin kasvatuksesta ja ihastuin muun muassa Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoittamiin temperamenttipiirteitä ja sosiaalisuutta käsitteleviin kirjoihin. Surffasin vauvanvaateverkkokaupoissa ja kyllä, tein turhiakin hankintoja vain siksi, että ne olivat niin söpöjä. Itselleni en ostanut mitään pitkään aikaan.

Fanaattiseksi en kuitenkaan tunnustaudu, koska tiedän oman tapani olla äiti olevan vain yksi monista mahdollisista eikä välttämättä lainkaan paras. Ja muiden tekemisiä seuraan mielenkiinnolla mutta en arvostellen – kukin tyylillään! On nimittäin ihan yhtä oikein olla hurahtamatta ja vetää rennosti intuition ja maalaisjärjen avulla.

Ihan selvästi äitiys on siis ollut minulle viimeisen vuoden aikana projekti numero yksi. Miksi ei olisi? Se on minulle tärkeintä juuri nyt, se on uutta ja juuri siksi se on kiinnostavaa ja vaatii tiedon hankintaa. Lisäksi kotiäitiys on erikoisella tavalla myös työ: olen virastoaikaan ensisijaisesti kotiäiti, ja haluan tehdä työni hyvin. Ei kai siinä mitään pahaa ole?

Se ei kuitenkaan tarkoita, että minuuteni olisi typistynyt pelkkään äitinä olemiseen.

Kesällä palaan palkkatöihin, ja luulenpa, että tällä perusluonteella hurahdan taas siihenkin maailmaan. Äitiys ei tietenkään lopu koskaan eikä projekti siten pääty, mutta toivottavasti siinä vaiheessa suurimmat mullistukset ovat ohi ja vanhemmuus sujuu ilman enempää pähkäilyä. Nojaa. Ei tietenkään suju. Tässä äitihommassa on nimittäin se jekku, että siinä tulee aina uusia vaiheita ja haasteita sitä mukaa, kun lapsi kasvaa. Uhmaikä taitaa olla se seuraava mielenkiintoinen, pähkäilyä vaativa vaihe...  

Onko joku muuten jo lukenut Silfverbergin kirjan? Kannattaako lukea?

Kommentit (10)

Vierailija

Kannattaa! Luin sen yhdessä aamussa. Oli hyvä.

Kohukommentit kirvoittaneet kohdat eivät jääneet niin mieleen, olivat järkeenkäyvempiä kuin otsikot antavat ymmärtää.

Mulle avaavampi kohta oli Silfverbergin pointti siitä miten seksi ja seksuaalisuus esitellään tytöille: ei-toivotut raskaudet! verta tulee! ei ole pakko vaikka haluttaisikin!

Ja tästä seuraava pointti: pelkäämme ei-toivottuja raskauksia niin pitkälle että eivät ne toivotutkaan enää välttämättä omalla painollaan tapahdu.

Vierailija

Mun mielestä taas (kirjaa lukematta) tytöille ei mitenkään liikaa korosteta ei-toivotun raskauden mahdollisuutta. Kyllähän ei-toivotut raskaudet ovat yleisempiä kuin lapsettomuus.

Sen sijaan enemmän pitäisi painottaa sitä, että hedelmällisyys laskee iän myötä ja jos äidiksi tuloa jahkailee kovin pitkään, ei lapsi useinkaan tule niin helposti kuin nuorempana.

Vierailija

Tämä viestini on aika off-topicia, mutta kirjoitan sen nyt tähän silti, koska postauksesi aiheena on tämä Silverbergin kirja, jota minäkään en ole vielä lukenut, mutta aion kyllä lukea. 

 

Mua nimittäin hieman sieppaa se, että jos vauva- tai lapsiperheen normaalissa elämässä sovelletaan jotain juttua, monet näkevät sen äitihurahduksena. Meilläkin on lapselle annettu ruuanpalasia itse syötäväksi, sen sijaan, että annettaisiin soseita - siis sormiruokailtu. Tämä ei ole mulle mikään uskonto, vaan voisin jopa kuvata sitä omaksi laiskuudekseni, nimittäin kun nyt kirjoitan tätä, lapseni syö ihan itse tuossa aamupalaa, mihin monet tuon ikäiset soseruokitut lapset eivät vielä kykene.

 

Meillä käytetään myös kestovaippoja. Nämäkin yhdistetään useen vanhemmuuteen. En tajua! Eivät vaipat määritä sitä, millainen vanhempi olen, voin olla hyvä, huono tai vaikka ihan tavallinen. Jossain Silfverbergin kirjasta kertovassa jutussa puhuttiin "kestovaippoja yökaudet pyykkäilevistä vanhemmista". Se on ainakin oman kokemukseni mukaan sama kuin puhuttaisiin kertakäyttövaipparoskiksia yökaudet ulos vievistä tai vaippapaketteja päiväkaudet kotiin raahaavista vanhemmista.

 

Toivottavasti tämä viestini varmaan vaikuttaa hieman vihaiselta, eikä se ole suinkaan tarkoitukseni. Musta vaan tuntuu, että me äidit ollaan aika helppoa riistaa valintoinemme. Milloin kritisoidaan siitä, että lapsiin ei panosteta tarpeeksi, milloin niihin panostetaan liikaa.

Vierailija

Ja taas niin samaa mieltä. Tuosta hurahtamisesta siis. Itsekin olen taipuvainen paneutumaan johonkin sata lasissa siis ehkä hurahtamaan. Mutta en odota muiden tekevän samalla tavalla. Eiköhän siis anneta itsemme ja toistemme myös "hurahtaa" jos siltä tuntuu. :)

Vierailija

Laitanpa lusikkani tähänkin soppaan, tarjoamalla sellaisen alle kolmikymppisen naisen näkemyksen joka ei vielä ole äiti. Suurin osa samanikäisistä tuttavistani on perheellisiä, ja mielestäni äitiydessä kukin tavallaan, kunhan lapsen tarpeita ei laiminlyödä tai lasta kaltoinkohdella. On ihan ookoo tutustua lapsen kehitysvaiheisiin kirjallisuuden avulla, sehän on jopa positiivinen asia. Lastenkasvatuksesta tulee helposti fanaattisia piirteitä saava vastakkainasettelu eri "aatteita" noudattavien äitien välillä nettipalstoilla, missä on mahdollisuus kirjoittaa anonyyminä (näin kävi esimerkiksi Mikkosen tragikoomisia piirteitä saaneen kotiäitiyslobbauksen suhteen).

Joidenkin äitien, korostan joidenkin, kanssa keskustellessa tulee kuitenkin mieleen että toivottavasti tuo ihminen joskus vielä osaa keskustella muustakin. Tietenkin vauvat ovat se mitä naisille siinä elämänvaiheessa kuuluu ja mikä heitä kiinnostaa, ja se on aivan luonnollista. Eihän minullekaan kuulu mitään muita kiinnostavaa ikinä. Keskustelen mielelläni vauvoista ja lapsista, koska onhan äitiys minullakin toivottavasti pian edessä. Kuitenkin toivon että voitaisi joskus edes ohimennen sivuta muita aiheita. Joidenkin perheellisten kanssa tämä onnistuu, joidenkin ei.

Vierailija

Monista vielä muutama vuosikymmen sitten täysin normaalivanhemmuuden jutuista (kangasvaipat, lapselle annetaan leivänpala käteen) on nyt tehty jotain ihme vanhemmuutta, jota muka suoritettaisiin oppien mukaan. Emme suorita. Ihan elämme vaan, normaalisti.

Vierailija

Näin on, vanhoja juttuja esitetään jonain uutena trendinä. Sitäpaitsi, minusta äitiys ei ole mikään projekti eikä suoritus. Vaisto- ja kiintymysvanhemmuus tuntuvat ihan kummallisilta termeiltä, kaikkihan lähtökohtaisesti sellaisia ovat ilman julistustakin. Ja hyi "tissitys" mitä se on???? kaamea sana. Syövätkö tulevat päiväkotilaiset ja koululaiset sormin tulevaisuudessa? T. Kolmen lapsen tavisäiti

Vierailija

Minusta Silfverbergin kirjassa (joo, luin) oli hassua ja samalla hellyttävää se 'asiantuntemus', jolla kirjoittaja äitiyttä käsitteli. Siis itsellään on pari lasta, joista kukaan ei ole enää vauva, eikä kukaan vielä aikuinen? Jaa, ja vielä omat lapset ovat terveitä eikä kukaan vaadi erityistä tukea? No sitten, elämä onkin mukava helppoa, ja sellaisessa tilanteessa se onkin hyvä haukkua kaikki muut.

En tiedä Silfverbergistä, mutta minun mielestäni sivistykseen vaaditaan muutakin kuin FM:n tutkinto ja vapaan toimittajan työkokemus. Esimerkiksi se, että ymmärtää asettaa asiat mittasuhteisiin. Totta kai jotkut nuoret punavihreät helsinkiläisäidit ovat ärsyttäviä. Ihan samalla lailla kuin Silfverberg itse omassa ylemmyydentunnossaan. Vetäisin kuitenkin rajan siihen, lähdenkö sättimään näitä ketään julkisesti. 

Vierailija

Ei vanhemmuuteen "hurahtamisessa" ole mitään vikaa, päinvastoin. Se on ihan luonnollinen ja toivottavakin tila pienen lapsen vanhemmille juuri sillähetkellä, kun lapsi/lapset ovat pieniä ja tarvitsevia! Omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista huolehtiminen on sitten ihan eri juttu, kuin omien tarpeidensa täyttäminen vanhemmuuden kustannuksella. Etukäteen ei voi olla täysin varma, että onko omassa vanhemmuudessa ratkaisut sillä hetkellä oikeita. Tulokset näkyvät vasta sitten kun lapsi on aikuinen, kantaako siivet. Oliko ratkaisut lopulta lapsen edun mukaisia vaiko enemmän omien etujen mukaisia. Kyllä aikuisen ihmisen pitäisi jaksaa odottaa vauva vuosien yli, keskittyä senhetkiseen tärkeimpään työhön joka hänelle on siunattu ja toteuttaa itseään myöhemmin. Lapset ovat pienia ja tarvitsevia niin lyhyen aikaa. Jollekin vanhemmuus voi olla oman identiteetin täyttymys enkä lähtisi sitä kyseenalaistamaan. Jollekin se voi olla ihan elämäntapa ja oma valinta eikä mikään hurahdus. Hassua, miten joku voi ajatella, että ihminen olisi kadottanut identiteettinsä jos keskittyy vanhemmuuteen ja elää sitä täysillä. Senhetkinen identiteetti sen pitäisikin olla ja elämän keskipiste, tarkoittamatta nyt kuitenkaan etteikö siinä rinnalla saisi olla yhtään mitään muuta. Mitä pelottavaa on sukeltaa täysillä vanhemmuuteen, antaa itsestään paljon ja saada paljon myös takaisin, uskaltaa olla riippuvuussuhteessa ja symbioosissa...se tila ei kestä ikuisuutta kuitenkaan! Jokainen määrittelee identiteettinsä ja onnensa itse. Jollekin se on yhtä kuin vanhemmuus :)

Vierailija

Kommentoimpa minäkin... niin paljon on tuo Silfverbergin kirjasta kirjoitettu asia ärsyttänyt! Ja tosiaan, en ole lukenut kyseistä opusta, mutta varmaankin pitää se tosiaan lukea.. uutisointiin on varmasti valittu kärjistetyimmät jutut...

 

Meillä sormiruokailtiin ja soseruokailtiin, käytettiin kertakäyttövaippoja ja kestoja, jopa vessahätäviestintää halusin kokeilla, kannettiin lasta liinassa ja repussa, sekä työnneltiin vaunuissa ja rattaissa. Liivinsuojiakin oli sekä kertakäyttöisiä- että kestoja. Lastenvaatteita saatiin käytettyinä ja uusina, sekä shoppailtiin itse POP:sta niitä hienoja merkkivermeitä. Halusin ehdottomasti juuri tietyn ihka uuden pinnasängyn vaikka hinta oli kova. Sen sijaan kalliit yhdistelmävaunut ostettiin kavereilta käytettynä. Soseilla aloitettiin, sekä itsetehtyjä että ostettuja mutta nopeasti siirryttiin pääosin sormiruokailuun koska se oli niin paljon helpompaa. Kaikkea on kokeiltu! Itselleni tuo kammoksuttu termi kiintymysvanhemmuus tuntuu lopulta parhaalta ja oikeammalta, vaikka kaikkia aatteen hienouksia ei noudattaisikaan. Kysehän on pohjimmiltaan siitä kiintymyssuhdeteoriasta, jonka mukaan turvallinen kiintymyssuhde luodaan ensimmäisen elinvuoden aikana.

 

Itse olen ammatiltani tutkija ja tämä vaikuttaa siihen miten toimin... Suorastaan ahmin kirjoja vauvoista taaperoista ja kasvatuksesta. Kun jonkun oli lukenut, sitä seurasi sellainen parin viikon huuma jossa kyseinen aate tuntui ainoalta oikealta. Ja sitten taas laskeutuminen maanpinnalle. On hyvä lukea monenlaista ja saada sillä tavalla hyvä ymmärrys asioista. Esim. nukkumisesta olen kolunnut sekä pehmeä matka höyhensaarille tyyppiset oppaat, että kammoksutun Ferberin ja muut lääketieteeseen enemmän nojaavat unikouluoppaat.

Olen keltanokan kanssa ihan samaa mieltä; kyllähän ne lapset varmasti kasvavat toisellakin tavalla, mutta jos nyt on aikaa halua ja mielenkiintoa lukea ja oppia paremmaksi äidiksi ja kasvattajaksi, miksi ei sitä voisi tehdä?

Blogiarkisto

2013
2012
2011