Viime vuonna äitienpäivä ei ollut onnellinen. Muistan seisseeni metrossa, aurinko paistoi, minulla oli aurinkolasit ja niiden takana kyyneleet. Oli suru.Takana oli talvinen keskenmeno enkä tiennyt uudesta raskaudesta, vaikka se olikin jo alkanut.

Tänä vuonna sain herätä äitien omaan päivään kuten muihinkin päiviin jo kolme kuukautta – vauvan öhinään ja aamukakkatehtailuääniin. Niin suloista! Ja olohuoneessa odotti kaunis ruusuruukku ja kortti. Mies yllätti. Ja keitti vielä kahvit ja oli muutenkin niin mukava. Päivä oli siis ihana ja ehdottomasti viikon paras.

Täytyy kuitenkin kertoa viikon toisesta tärkeästä hetkestä. Täällä pääkaupunkiseudulla vaunukansa saa liikkua julkisissa kulkuvälineissä ilman matkalippua. Aiemmin en ole vaunujen kanssa tarkastajia tavannut, mutta nyt metrosta poistuessani oli vastassa oikea sinipukuisten muuri – ja heidän takanaan tiukannäköiset vartijat nappaamassa pummikarkurit kiinni.

Työnsin emmaljungiani vakaasti kohti muuria ja mietin, pitääkö minun sanoa jotain. ”Niin siis tällähän pääsee kai ilmaseks?” tai jotain muuta yhtä fiksua. Tai pitäisikö vilauttaa vauvaa vakuudeksi siitä, etten käytä pelkkiä vaunuja verukkeena liputtomuudelleni? Hidastin kun lähestyin muuria, aloin epäillä koko juttua. Ja sitten: tarkastajat väistivät kauniisti sivuun, ja vartijat pitivät pamput povessaan (jos niillä sellaisia on). Mikä juhlava hetki. Koskaan en ole päässyt liputta minnekään. Nyt sekin päivä sitten koitti. Kuin olisin sujahtanut vip-kortilla backstagelle.

Kommentit (0)

Blogiarkisto

2013
2012
2011