Lapsen saaminen aloittaa ajanlaskun uudelleen – on elämä ennen vauvaa ja vauvan jälkeen. Siksi elämä on myös täynnä Ekoja Kertoja sitten äidiksi tulon.

Ensimmäiset kävelylenkit, saunomiset, kahvilakäynnit ja viinilasit pannaan merkille ja ne tuntuvat tärkeiltä. Merkittäviä olivat myös ne ekat kerrat, kun sai nukkua kuusi tuntia putkeen tai syödä kokonaisen aterian kahdella kädellä. Ja sitten tietenkin vauvan ensimmäinen hymy, nauru, oksennus, maitokakka. Tärkeitä kaikki.

Kuluneella viikolla tuli kuitenkin vastaan yksi ikävämpi Eka Kerta: eka flunssa äitinä. Kurkkua alkoi kutittaa ja pää sumeni maanantai-iltana, ja alkoi olla selvää, että tauti teki tuloaan. Väsynyt mieleni täyttyi kuvitelmista, joissa hautautuisin vällyihin herkkujen kera ja jäisin puoliunessa odottamaan olon kohentumista.

Kun tiistaiaamu koitti ja flunssa oli eittämättä päällä, valkeni totuus: ei äitiydestä saa sairaslomaa. Vauva vaatii palvelua ihan kuten eilenkin, itkee väsymystä ja nälkää, ei yhtään anna armoa. Minä niistän ja yskin ja toivon, että Mies ottaa huushollin hoitamisen vastuulleen. Tahdon takaisin lapsuuteen, jossa sairastaminen tarkoitti sohvaa, heppalehtiä ja valmiiksi kuorittuja appelsiineja!

Lisäksi kaiken empatian saa vauva, jonka jokainen aivastus saa minutkin kurtistamaan otsaani: ei kai sekin nyt sairastu. Onneksi ei. Vähän enemmän on pienen nenä vuotanut, mutta se nyt voi johtua valtavasta siitepölyn määrästäkin.

Ensi viikolla Maija täyttää jo neljä kuukautta! Tuntuu, että ajasta ennen vauvaa on ikuisuus. Ja toisaalta, vastahan tuo oli kurttuinen kolmikiloinen toukka.

Tuntuu haikealtakin – lapsi kasvaa. Älä koskaan ikinä muutu, kuiskasin sen korvaan eräs ilta, puoliksi sitä tarkoittaen. Alkoi itkettää, niin onnelliselta ja kipeältä tuntui. Tahtoisin pitää tämän pienen rakkaan sylissäni ikuisesti. Ja kuitenkin kaikista hienointa on nähdä kasvaminen ja kehittyminen, se miten pienestä tulee iso.

Äsken juuri tapahtui suurta: Maija kääntyi itse selältä vatsalleen. Huusi voimanponnistuksensa tueksi kuin keihäänheittäjä, meinasi jumiutua, mutta pääsi sittenkin ja sai kätensäkin rintakehän alta vapaaksi. Ja me hurrasimme vieressä.

Kommentit (0)

Blogiarkisto

2013
2012
2011