Yhtäkkiä olen kauhuissani. Kaikki varmuus ja luottamus on hävinnyt, ja minä pelkään. Onko sitä vauvaa oikeasti olemassa? Ensimmäiseen ultraan on vielä seitsemän yötä. Päässäni toistuu sana "tuulimuna". Jostain olen sen poiminut ja alkanut sitä pelätä. Se tuntuu niin epäreilulta: raskausoireet voivat olla voimakkaat, testi näyttää positiivista, ja sitten ultraäänilaitteen ruudulla ei vain näykään lasta. Kaikki on ollut harhaa, haihtuvaa, aineetonta niin kuin tuuli.

Te, joille näin on käynyt: otan osaa. Tiedän ettei minun pitäisi vaivata itseäni tällaisilla ajatuksilla, eihän se mitään auta. Mutta minkä voin, kun olen luonteeltani varautuja. Raskauden alusta asti olen jotenkin kuvitellut, että jos tiedostan kaikki mahdolliset riskit ja erilaiset vaihtoehdot, mitään huonoa ei tapahdu. Että jos osaan pelätä pahaa, se menee pois. Ihmeellinen kuvitelma kaikkivoipuudesta. Oikeastihan mikään ei ole minun käsissäni. Voin yrittää elää niin, että vauvalla olisi hyvä olla, mutta viime kädessä sen kohtalosta päättää joku muu. Mikä tai kuka, sattuma vai jumala, en tiedä. Yritän vain luottaa ja ottaa vastaan sen, mitä annetaan.

Kommentit (6)

Katve

Minä niin muistan miltä tuo pelko tuntui, edellisen yön (tai itse asiassa jo monta yötä sitä ennen) hermoilin sanan "tuulimunaraskaus" takia, olin varma että olin vain kuvitellut kaiken ja kun mennään ultraan, kätilö sanoo, ettei kohdussa mitään ole... Ja tähän oloon ei auttanut järkiperustelut, se, että kuinka paljon todennäköisempää on se, että siellä on joku, kuin se, että siellä ei olekaan ketään.
Mutta sitten kun vihdoin ja viimein ultrauspäivän aamu koitti ja lähdettiin matkaan (oksetti, pyörrytti ja vapisutti kun hermostutti niin paljon) ja päästiin ultraan ja siellä heti näkyi pieni pää, se helpotuksen ja ilon tunne oli jotain sanoinkuvaamatonta!

Samaa hermoilua oli myös seuraavan ultran kanssa, että onkohan mahassa kaikki hyvin, onkohan vauva elossa, lapsivettä tarpeeksi ja löytyykö jotain rakennevikoja ja selviääkö sukupuoli ja suostuuko kätilö kertomaan sitä ja ja ja...
Mutta onneksi silloinkin oli kaikki hyvin ja sukupuolikin selvisi ja oli se, jota olimme toivoneetkin. :)

Eli yritä vain jaksaa sinne ultraan asti, toivottavasti siellä on kaikki hyvin, ja se tunne, se onni ja helpotus, on kyllä aivan huikeaa sitten sen jännityksen jälkeen!

Merlina

Tuntuu niin tutulta tuo ennen ultraa pelkääminen. Itsekin olin ihan varma että kätilö nauraa minut pihalle ja sanoo että ei täällä oo ikinä ollu edes mitään, mitä mä oikeen kuvittelen.

Ultraan kun päästiin niin eihän sieltä ensin meinannutkaan mitään löytyä, kunnes sitten vihdoin löyty, tosin 4vko pienempi elämänalku mitä ensin luultiin. Itkuhan siinä pääsi ja olin ensin varma, että joku kehityshäiriö sillä on pakko olla. Pikkuhiljaa sitä tajusi, että kaikkihan on oikein hyvin, viikkoja vain vähemmän.

Innolla jään seuraamaan blogiasi!

ÖrkkiErkkiä odottava

Hei Keltanokka! Itse olen saman kaltainen (27-vuotias, opiskelijaperhe ja ensi kertaa raskaana -kaikki on uutta-) ja laskettu aikakin on juhannuksena 2011. Luin tänään ensi kertaa blogiasi uusimman Vauvan innoittamana, ja ahminkin saman tien kaikki päivityksesi. Ihanaa lukea toisesta, jolla on aika lailla juurikin samat olotilat menossa. Itselläni pahoinvointi kyllä edelleen jatkuu...mutta olen luottavaisin mielin, ettei kovin pitkään.

Minulla kävi ultran kanssa sillä tavalla, että päädyin yksityisen kätilön luoksi varmistamaan raskauteni ja tulevan kaverin todellisen olemassaolon. Tämä johtui aivan järkyttävästä terveyskeskuslääkärin päivystysvastaanottolla käynnistä -hän kertoi todella vakuuttavasti, että alkio on kuollut ja minulla voi olla raskausoireita vielä viisi viikkoa sen jälkeenkin. Jouduin lähtemään vastaanottohuoneesta hysteerisesti itkien, sillä lääkäri totesi käyttäneensä jo liian kauan aikaa minuun. Jokseenkin rauhoituttuani soitin miehelleni, joka kannatti ajatustani yksityisellä ultraamista. Kotiin päästyäni (töihin en voinut kuvitellakaan siinä tilassa palaavani) etsin heti netistä tietämäni paikallisen kätilön yhteystiedot. Yksityinen kätilö oli todella ammattilainen ja sai minut rauhoittumaan itkuisuudestani huolimatta. Sovimme ultra-ajan parin päivän päähän, jolloin kohdusta löytyi reippaasti sykkivä alkio. Kätilö ihmetteli suuresti lääkärin lausumaa sekä pohdiskeli oliko terv.kesk.lääkäri löytänyt kohtuanikaan lainkaan, sillä se oli (ja on vielä edelleen) taaksepäin kallistunut.

Emme ole mieheni kanssa uskaltaneet kovinkaan monelle kertoa suuresta odotuksestamme, sillä tällä hetkellä odotamme vahvistusta tulevan kaverin terveydestä - että varmasti saamme pitää hänet. Sehän se "kumma" puoli tässä odotuksessa onkin, että koko ajan odotetaan jotain pistettä tai etappia. Meille seuraava etappi on kahden viikon päässä oleva ultra, jossa tarkistetaan niskapoimuasiat. Toivottavasti saamme joululahjaksi kertoa onnelliset uutisemme! :)

-enkeleitä odotuksellesi! :)

keltanokanhautomo

Voi ÖrkkiErkkiä odottava,
kylmät väreet juoksivat käsivarsillani kun luin kertomuksesi. Aivan kaamea tapaus tuo lääkärillä käyntisi! Voisitkohan (ja jaksaisitko) tehdä tuosta valituksen; ei välttämättä virheestä ultrauksen kohdalla mutta ainakin lääkärin käytöksestä. Miten päädyit vastaanotolle, olitko sinulla keskenmenoon viittaavia oireita? Joka tapauksessa onnea valtavasti sen johdosta, että ÖrkkiErkki oli sitten kuitenkin kunnossa. Ja kiitos enkeleistä! (Meinasin purskahtaa itkuun tuon enkelitoivotuksen kohdalla, olen hieman herkkänä. ;)

ha

Itselläni oli ensimmäinen raskaus tuulimuna muutamia vuosia sitten. Nlalääkärin tutkimuksessa ilmeni ettei kaikki ollut ok. Päivystysluonteisesti pääsin samantien ultraan ja tyhjä sikiöpussi siellä oli. Tunne oli sekava, ei siinä tiennyt mitä ajatella.

Vaikka perheeseemme on tulossa jo toinen lapsi, niin ei sitä oikeen uskalla puhua, vaikka siitä nyt useampi tietää kun ensimmäistä odotellessa.

Blogiarkisto

2013
2012
2011