Ja minäkö en koskaan saa omaa aikaa?

Tässä sitä taas pakataan lomalaukkua. Matkaan lähtee tällä kertaa paljon lukemista, villasukat, villatakki, yöpaita. Perillä kohteessa minua odottaa puhtain lakanoin peitelty sänky, 24 h huonepalvelu ja jos nyt ei minibaaria niin ainakin valikoima rauhoittavia lääkkeitä!

Ja saan nukkua. Lomaan laskeudutaan ensin kevyen paaston kautta, ja sitten saankin oikein nuijanukutuksen. Ajatella, minä vain koisaan ja muut tekevät työt! Ja kun herään, saan vain maata. Itse en vaihda kellekään vaippaa, en syötä enkä juota, enkä varmasti laula I-ha-haa-ta kymmenennen kerran.Voi olla että joku vaihtaa minulle sen vaipan. Yyyyyh.

Ja ne kantavat minulle ruokaakin. Etukäteen olen rastitellut ruudut lappuun, jossa otetaan tilaus vastaan. “Aamupala: _ puuro _ velli _ jugurtti _ viili.” Ei nyt ihan hansvälimäkeä, mutta muiden tekemää kuitenkin. Ja kahviinkin saa rastia lisukkeet kermoineen kaikkineen.

Vitsit sikseen, oikeasti minua vähän jännittää huominen jalkaleikkaus. Nappaavat minulta vihdoin pois sen kasvaimen, jota lähestyttiin kirurgin veitsin jo melkein pari vuotta sitten. Totta puhuen minua ei vain vähän jännitä vaan pelottaa. Rutiinitoimenpide ja osaavat ihmiset kyllä, tiedän. Aina on kuitenkin se yksi tuhannesta tai sadasta tuhannesta, jolle tuleekin jokin äärimmäisen epätodennäköinen komplikaatio.

En ennen pelännyt tällaisia. Jotenkin nyt tuntuu, että on entistä tärkeämpää tulla takaisin kotiin, tulla pian ja toipua. Ei enää vain itseni takia, vaan nyt yhä enemmän toisen: kun on tämä pieni, joka odottaa, ja jolle olen korvaamattoman tärkeä. Hänen tähtensä toivon, että kirurgilla on hyvä päivä.

Kommentit (2)

Vierailija

Onnea leikkaukseen!

 

Äidin rakkaus on jotain niin suurta. Ja siinä sivussa kulkee se ikävä huoli ja pelko. 

Enkeleitä sinne!

 

Blogiarkisto

2013
2012
2011