Kuten eilen illalla myöhään kirjoittelin, vietin eilen lasten kanssa ihanan parituntisen Lapsimessuilla. Haluan vielä jakaa erään kohtaamisen sieltä.

Lapsimessuilla noin 4-5-vuotias lähestyi Sikuriinaa. Huusi jo kaukaa: "Mitä sun kädelle on tapahtunut? Miksi se on tuollainen?" Minä hätkähdin, ryhdistäydyin leijonaemoksi, riensin suojelemaan, tarjosin apua. Mutta ei Sikuriina minua tarvinnut. Hän kertoi lapselle näin: "Ei siihen oo mitään käynyt. Se on aina ollut tällainen. Mun käsi ei vaan koskaan kasvanut, kun mä kasvoin äidin masussa." Minä seisoin vieressä ja ihailin näitä kahta pientä rohkeaa ihmistä. Toinen uskalsi kysyä ja toinen osasi selittää. 

Jotain vielä juttelivat pikkukädestä ja proteesistakin (jonka Sikuriina oli taas hetkeä aiemmin napannut pois). Pari muutakin lasta tuli uteliaana paikalle. Muutama rohkein vähän tunnustelikin Sikuriinan pikkukättä. Sitten lähtivät kaikki yhdessä laskemaan liukumäkeä. Myöhemmin Sikuriina jutteli, miten ihanaa oli, kun sai uuden kaverin. 

Minun sydämeni pakahtui. Tällaisessa maailmassa haluan elää! Kasvatetaanhan lapsistamme sopivan uteliaita, ennakkoluulottomia, arvostavia, fiksuja ja keskustelevia! (Noin niin kuin muutama piirre mainitakseni!) 

Sikuriina oli myös onnessaan, kun messuilta löytyi Nemo! Nemollakin on pikkuevä! Voihan rakkaus! (Edit. Jos et tiedä Sikuriinan pikkukädestä, lue täältä.) 

-Saara

PS. Puolustan edelleen vahvasti sitä kantaa, että erilaisuudesta pitää uskaltaa puhua, kysyä, olla utelias ja hankkia näin tietoa. Ymmärrän kuitenkin nykyään entistä paremmin myös heitä, jotka eivät aina jaksaisi vastailla omaa erilaisuuttaan koskeviin kysymyksiin. Koskaan ei kuitenkaan kannata hyssytellä lasta, joka kysyy jotain erilaisuudesta. Tieto auttaa ymmärtämään maailmaa. Vai mitä mieltä olet?

Kommentit (1)

Vierailija

Minun 10-vuotiaani on juuri nyt iässä, jossa ei haluaisi jatkuvasti vieraille ihmisille "selittää" kätensä erilaisuutta. Ymmärrän, että kylpylän vesiliukumäkijonossa ei tunnu kivalta olla tuijotuksen kohteena, tai huomata kun joku kuiskuttaa ja päät kääntyy. Vain avoimuudella tätä voi muuttaa, mutta aina ei tarvitse jaksaa. Itse ole yrittänyt opettaa lapsille silkan tosiasian, että ihmisiä on hyvin monenlaisia, kaikki erilaisia. Mielestäni he ovatkin sen sisäistäneet - eivät tuijottele tai takerru kenenkään ulkonäköön tms. Keskittyvät elämään 😊

Seuraa 

Blogia pitää 35-vuotias hoitovapaalla oleva luokanopettaja ja kahden lapsen äiti, jonka koti, harrastukset, lastenkasvatusfilosofiat, sisäinen maailma ja välillä ihan koko elämä ovat hurmaavasti hurlumhei. Perheessämme puuhataan ja touhutaan, tanssitaan ja lauletaan, nauretaan ja itketään, ja opetellaan yhdessä entistä parempaa elämää – välillä paremmalla ja välillä huonommalla menestyksellä. Tervetuloa mukaan!

 

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat

Instagram