"Ekaluokkalainen tuli kotiin aikaisin, vaihtoehtona olisi ollut jäädä iltapäiväkerhoon ja kavereiden seuraan. Riisui ulkovaatteet, kävi käsipesulla ja tuli nuuhkimaan pariviikkoista. Meni sitten omiin puuhiinsa. Pian kuului hiljaa Missä on peukalo -laulun sävelellä: Kenellä on pikkuveli, kenellä on pikkuveli? Kenellä, kenellä? Maailman söpöin pikkuveli, maailman söpöin pikkuveli? Minulla, minulla."

Näin päivitin vajaa vuosi sitten Facebookiin. Perheeseemme oli syntynyt toinen poika. Elin yhtä elämäni huippuhetkeä. Odotusaikaa varjostaneet kevyenharmaat pilvet olivat väistyneet. Pelko oli ollut turhaa. Poika oli syntynyt täysin terveenä, synnytys oli sujunut kaikin puolin hyvin. Tästä hetkestä oli helppo ponnistaa alkavaan uuteen arkeen. Vieressäni tuhisi maailman suloisin ja täydellisin vauva!

Kultakimpale, Aurinko, Pojanpötikkä, Lakat, Pikkupakkiainen, Äitinkulta... ja viimeaikoina Täystuho. Niin se vuosi vierähti!

Eilen, Viljon syntymäpäivänä, pitelin kuopustamme sylissäni tavallistakin enemmän. Keskityin leikkiin ja lauluihin, lukemiimme pikkukirjoihin. Annoin touhuta muoviastioiden ja tiskikoneen kanssa, pyöriä rauhassa jaloissani, kun itse tein ruokaa. Katselin pieniä käsiä ja ihailin varpaita. Kylvetin hitaan kaavan mukaan ja annoin pärskiä vettä niin, että itsekin kastuin. Nuuhkin pikkuhiljaa kasvaneita hentoisia kiharanalkuja. Muistelin kulunutta vuotta.

Voi, kun tuota pienen ihmisen tuoksua voisi purkittaa! Voi, kunpa nämä tunnelmat voisi tallettaa! Sydän pakahtuu!

Illalla, Viljon jo tuhistessa yöuniaan, juttelimme Valton kanssa hiljaa. Ihailimme yksivuotiasta. Valto kertoi, miten oli ensin säikähtänyt. "Onko mun pikkuveli noin ruma? Sillä oli niitä ryppyjä ja näppyjä. Sen naama oli ihan lytyssä. Mutta sit se muuttu niin söpöks ja ihanaks." Ja puputti taas pikkuveljeään. Puputti ja nuuhki.

Miten paljon iloa ja valoa perheemme elämään tuo nuorimmaisemme onkaan tuonut! Sitä on vaikea selittää. Mutta kirjoitan nyt kuitenkin sen, että pikkuisemme on tasoittanut arkeamme valtavasti. Elämä tuntuu saaneen uusia merkityksiä. Kiire ja sen jonkun etsiminen ovat poissa. Elämä on tässä ja nyt. Tämän vuoksi, oman perheen vuoksi kannattaa arjessa puurtaa. Tässä on sitä jotain, mistä pitää kiinni.

Me. Isä, äiti ja kaksi poikaa. Epätäydellisen täydellisistä ihmisistä rakentuva kokonaisuus. Meidän perhe.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen Heinähattu, pian nelikymppinen kahden pojanviikarin äiti. Pojat ovat syntyneet tammikuun kaurislapsina 2008 ja 2016. Kirjoitan elämästäni ja kaikenlaisista ajatuksistani maan ja taivaan väliltä, äitinä ja naisena. Blogissa esikoiseni on nimeltään Valto ja kuopukseni Viljo. Yritän löytää pienistäsuurista arjen tilanteista hauskoja vinkkeleitä. Ja yritän suhtautua elämään myönteisellä ja armollisella asenteella.

Blogini facebook-sivulle jaan uusimmat tekstini sekä lapsiin ja perheisiin liittyviä juttuja. Käypäs tykkäämässä!
Instagramiin lataan kuvia arjestamme. Tervetuloa mukaan!

Teemat

Blogiarkisto

2016
Joulukuu

Kategoriat

Instagram