Se jaksaa hämmentää joka ikinen kerta. Huomata, että on olemassa ihmisryhmä, jolla on tapana masturboida muiden ihmisten epäonnen tai rohkeiden ratkaisujen edessä. Iloita siitä, että toiselle ihmiselle on tapahtunut jotain ikävää. Se näyttäytyy raaimpana uutisten alla olevista viestiketjuista. Viimeksi törmäsin ilmiöön lukiessani julkkispariskunnan erouutista. Tietämättä lainkaan taustoja, kommentoijien seassa oli ihmisiä, jotka kokivat oikeudekseen tuomita ihmisiä, joita eivät edes tunne. Vaikka onkin kyse ihmisryhmästä, joilla on tarve kokea ylemmyyttä oman elämänsä alemmuudessa, niin ilmiö häiritsee minua suunnattomasti.

Olikohan siitä noin vuosi aikaa. Suomalainen stylisti Teri Niitti tuli julkaisseeksi sosiaalisessa mediassa kuvan, jossa paheksui julki-imettämistä. Se oli typerä, harkitsematon teko. Hän pyysi tekoaan julkisesti anteeksi. Pyysi mielipidettään julkisesti anteeksi. Siitä voi olla montaa mieltä, että onko se edes tarpeellista. Mutta ei hänen anteeksipyyntöään kuunneltu. Hänet teurastettiin julkisesti. Kieli, jota häntä vastaan käytettiin, oli huomattavasti rumempaa kuin hänen tekemänsä teko. Ihmiset kokivat oikeudekseen raiskata hänet sanoillaan. Mikä naurettavinta, heidän ei koskaan tarvinnut pyytää anteeksi omia törkeitä sanojaan. Sitä voi hyvällä syyllä miettiä, että kumpi tapa tässä edusti enemmän ihmisyyttä.

Minulle kirjoitti nainen, joka teki ratkaisun lähteä avioliitostaan. Hän koki, että ei saa siitä haluamaansa. Häntä ei riepoteltu lehtien palstoilla. Hänet riepotteli omat läheiset. Miksi nainen voi tehdä mitään sellaista. Voi miesparkaa, kun on niin itsekäs nainen. Ajattelee vain omaa onneansa. Nainen kirjoittaa menettäneensä ratkaisunsa myötä osan läheisistään. Eikä hän heitä enää tahtoisikaan nähdä. Kieli, jota häntä vastaan käytettiin, oli niin loukkaavaa ja armotonta. En halua niitä tässä kirjoituksessa toistaa, koska kukaan ei ole niiden sanojen arvoinen. Pahinta on, että jotkut kuvittelevat olevansa sanoihin oikeutettuja, ilman vastuuta yhtään mistään.

Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Mikä tarve meillä on olla niin armottomia toisiamme kohtaan? Mihin on piilotettu armollisuus? Vai onko niin, että meidän joukossamme elää joukko ihmisiä, jotka elävät tekemättä koskaan mitään elämään kuuluvaa? Ihmisiä, jotka ovat virheettömiä. Ihmisiä, jotka valitsevat aina oikein. Ihmisiä, jotka kuvittelevat tietävänsä totuuden. Ihmisiä, jotka kokevat olevansa yläpuolella. Ihmisiä, jotka kokevat olevansa jumalia. Ihmisiä, jotka masturboivat toisten epäonnistumisten ja tragedioiden edessä. Vai onkohan kuitenkin niin, että kaikkein armottomimpia toisiaan kohtaan ovat he, jotka eivät uskalla koskaan tehdä samoin kuin halveksuntansa kohteet, vaikka haluaisivat ja olisi ehkä syytä.

On minuakin lähestytty mitä mielenkiintoisimmilla aloituksilla. Miten voin kirjoittaa havaintoja parisuhteesta, vaikka olen eronnut. Näin kysyy minulta eräs pohjanmaalla asuva mies. Ei hän väärässä ole. Olen minä eronnut. Muutamankin kerran. Avioliitto on vain yhdenlainen nimi parisuhteelle. Ajattelen sillä lailla hassusti, että koen eron olevan yksi osa parisuhdetta. Sen päättävä osa, mutta kuitenkin. Olen blogihistoriani aikana kertonut muistakin kipukohdista parisuhteissani. Siitä, kuinka olen yhdessä parisuhteessa ollut liian mustasukkainen. Kertonut sen johtuvan menneisyyden mörköistä. Kertonut, että olen tullut pettäneeksi parisuhteessani. Olen rakastunut toiseen ihmiseen. Kertonut, että jokainen parisuhde ja teko parisuhteissani on vienyt minua kohti parempaa ja rehellisempää ihmisyyttä ja parisuhdetta, jota myöhemmin voi toteuttaa. 

Moni aihe on tuonut mukanaan puukoniskuja. Julkista raippaa ihmisiltä, jotka kuvittelevat tuntevansa minut ja olevansa oikeutettuja tuomitsemaan. Ihmisiltä, jotka tuomitsevat tietämättä asioista mitään. Heiltä, joiden sisään armo on piilotettu niin syvälle, että sitä ei helpolla esiin kaiveta. Mutta sehän on selvää. Että rehellisyydestä joutuu maksamaan usein kovempaa hintaa kuin epärehellisyydestä. Epärehellisenä sitä pystyy huijaamaan itseänsä vaikka elämänsä loppuun asti. Ehkä sieltä tulee se armottomuuden siemenkin. Että ei hyväksy virhettä sisällään. Patoaa ihmisyyden. On epärehellinen itselleen ja armoton kaikkia heitä kohtaan, jotka valitsevat olla rehellisiä.

Sitten on se kaikki kaunis. Se kaikki kaunis ymmärrys ihmistä, ihmisyyttä ja elämää kohtaan. Se tulee kannustavina sanoina. Omina rehellisinä tarinoina ja kertomuksina omasta elämästä. Armollisuus elämän moninaisuuden puolesta. Ihmisiä, jotka ymmärtävät ihmisten ajatuksia ja tekoja. Osaavat olla tuomitsematta, koska tietävät, että tuomitessaan toisen ihmisen, sitä tulee tuominneeksi samalla itsensä. Heitä minä syvästi rakastan. Ihmisiä, joiden silmistä heijastuu virhe. Joiden sanoista ja katseista huokuu armo. Asia, joka lähentää ihmisiä lähemmäksi toisiaan. Koska emme me pohjimmiltaan toisistamme eroa. Jokainen meistä haluaa kulkea kohti valoa. Useimmiten on vain niin, että valoon pääseminen vaatii pimeän tunnelin läpikäymistä. Siellä tunnelissa mitataan ihmisyys. Siellä tunnelissa meidän pitää olla toistemme puolella. Ja ennen kaikkea, siellä tunnelissa meidän pitää olla rehellisiä itsellemme ja pysyä rohkeana. 

Enemmän ymmärtää kuin tuomita.

Rakastaa ihmistä. Elämää, jonka ympärillä kiertää armo.

Armo, joka kirkastaa rakkauden. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Instagram