Kävimme tyttären kanssa Ikeassa. Oli suunnitelma. Piti saada astioita, lakanoita ja muutama viherkasvi. Ikea on helppokulkuinen tyhmemmillekin. Seuraa vain lattiaan maalattuja nuolia. Ei voi eksyä. Vähän kuin siinä suomalaisessa rock-laulussa lauletaan. ”Elämä on opasmatka, ei löytöretki.”

Voi tehdä suunnitelman. Sellaisen elämänmittaisen suunnitelman. Seurata eteen maalattuja nuolia. Lukea ostoslistaan kirjoitettuja ostoksia. Haalia niitä kärryyn. Löytää tie ulos, jonne on maalattu lisää nuolia, joita seurata. Tuudittautua uskomaan, että elämä on loppuun asti mahdollista suunnitella.

Jossain kohtaa kauppareissua keskittymisemme oli herpaantunut ja hukkasimme katseemme nuolista. Sen jälkeen teimme jotain odottamatonta. Se oli sellaista neljäkymmentäyksivuotiaan kapinaa. Opetin sitä samalla lapselleni. Aloimme kävellä nuolia vastaan. Kävelimme yksisuuntaista Ikean käytävää väärään suuntaan. Eikä siinä vielä kaikki. Harpoimme käytävien läpi ja hyllyjen välitse, löytääksemme takaisin oikealle polulle.

Yhden kulman takana tyttäreni pysähtyi. Hän seisoi pienen kauniin pöydän vieressä. Hän sanoi minulle, että ei ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista pöytää kuin hänen edessään oleva. Hänen katseessaan paloi halu. Halu saada pöytä itselleen. Hän ei enää voisi ohittaa sitä. Ajatus oli jäänyt päähän takomaan.

Sanoin tyttärelleni, että emme voi ostaa sitä nyt. Se ei ole ostoslistalla, eikä muutenkaan sovi nyt asuntoomme. Näin pettymyksen tyttäreni kasvoilta. Lähelle kassoja hän sanoi toistamiseen, että ei ole koskaan nähnyt yhtä kaunista pikkupöytää. Siihen olisi ihana laittaa kynsilakkoja ja kynttilöitä.

Jäin paikoilleni seisomaan. Ajattelin, että jos olisimme seuranneet nuolia, pöytä ei olisi ehkä koskaan osunut silmiimme. Olisimme kulkeneet ohi. Jokin voima johdatteli meidät kauniin pöydän luokse. Eksyminen, irti päästäminen, mikä ikinä. Tulin toisiin ajatuksiin. Jos tyttäreni oli nähnyt jotain kauniimpaa kuin koskaan, niin en minä voi sitä kieltää. Varsinkaan, kun se kaunis tuli eteen niin yllättäen.

Pyysin tytärtäni jäämään alakertaan ja lähdin takaisin ylös pöydän luokse. Seurasin nuolia, mutta en löytänyt paikkaa, jossa kaunis pöytä sijaitsi. Pakkohan se on löytää, kun lupasin sen lapselleni ostaa. Miksi en tarttunut tilaisuuteen heti, kun se minulle suotiin. Rutiininomaisesti vain kävelin ohi. Lopulta myyjän opastuksella löysin pöydän.

Se on nyt kasattuna tyttäreni huoneessa. Siinä on päällä kaksi kynttilää. Alla olevalla tasolla on kynsilakkoja ja muutama hajuvesi. Hän sanoi, että se on hänen huoneensa kaunein huonekalu. Kaunein tavara koko asunnossa. Että ei koskaan halua luopua siitä. Hän törmäsi johonkin kauniiseen, mitä ei voinut lopulta ohittaa. Ihan hyvää elämänopetusta.

Elämää voi suunnitella ja pitää suunnitella. Voi piirtää eteensä nuolia, joita seurata. Silti se ei aina vie perille. Elämän eteen astuu arvaamattomuus. Yhtäkkiä sitä huomaa kävelleensä sivummalle. Elämä tarjoilee jotain, mitä ei ole ymmärtänyt olevan edes olemassa.

Se voi tulla vastaan Ikean käytävillä. Se voi tulla vastaan sanoina, kohtaamisina. Huomaat olevasi jonkin niin kauniin edessä, jota ei voi ohittaa. Huomaat saavasi luettavaksesi sanoja, jotka porautuvat suoraan verenkiertoon. Seisot kadunkulmassa ja eteesi kävelee ihminen, jonka tiedät samalla hetkellä pysäyttävän koko muun maailman kauneudellaan.

Istut hänen kanssaan saman pöydän ääreen. Välissä ei ole kuin sanomattomat sanat, jotka voivat hajottaa kaiken. Siltikin näet siinä vain katseen, jollaista et ole koskaan ennen nähnyt. Huulet, joita tekisi mieli suudella. Hetken, jonka haluaisi kestävän loppuelämän. Vartalon, jonka syliin voisi jäädä yhdessä odottamaan vanhuutta, hitaasti nautiskellen.

Eikä niitä hetkiä, kohtaamisia, sanoja, kauniita pöytiä joka päivä, jokaisen kulman takaa tule esille. Ja silloin, kun se hetki tulee, niin sen voi ohittaa katsomalla tiukasti maahan maalattuja nuolia tai kädessään olevaa ostoslistaa tai elämäntilannetta. Kävellä alakertaan, bussipysäkille, kassojen ohi ja itkeä sitä, että on antanut elämänsä ehkä kauneimman asian valua sormienväleistä hiekkana maahan.

Minä ymmärrän tyttäreni onnen. Hän on saanut huoneeseensa elämänsä kauneimman pöydän, jota hän ei tahdo koskaan menettää. Kyllä minä tiedän sen tunteen. Tunteen siitä, että on saanut koskettaa jotain kauneinta ikinä. Sitä minäkin haluan. Pitää kauneutta käsissäni. Niin, että kymmenen vuoden päästä, kun katson kauneutta suoraan silmiin, kiitän itseäni siitä, että uskalsin palata sen luokse, jonka luulin jo kadottaneeni.

Tähän tahdon jäädä. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen Mies. 40. Nimeksi he antoivat Sami Minkkinen. Hyvä nimi. Kirjailen kokemuksia parisuhteesta. En pysty pitämään sisälläni. Pursuavat yli.

Seuraa somessa
Facebook

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Instagram