Mitenhän kahden aiemman kanssa onnistuin? Pulu oli päiväkuiva kaksi ja puolivuotiaana. Opettelu oli tehokasta pienessä perhepäivähoitoryhmässä, jossa pikkumimmien vessarinki kokoontui säännöllisesti ja esimerkinomaisesti joka päivä. Kotona riitti, kun muistettiin illalla istahtaa potalle ja simsalabim, tyttö jätti vaipat pois kutakuinkin heti, kun jäimme kotiin vastasyntyneen Pojan kanssa. Poika taas oppi hieman myöhemmin, mutta Minttu mummolassa -kirjaa tankatessa potasta tuli jees mesta ja vaipat jäivät hyvissä ajoin. Miksi sitten en vain saa samaa aikaiseksi Pienen kanssa?

Päiväkotia ei voi tällä kertaa syyttää. Vaikka mieli tekisi. Häiritseehän siellä ja töissä käyminen muutenkin lokoisaa kotiarkea. Eikö häiritsekin..? Siellä istutetaan kyllä potalle päivittäin, kysytään kenellä on hätä ja onko hätä ja korjataan vahingot, jos hätä onkin jo ohi. Syyttävä sormi kiertää siis lyhyen lenkkinsä ja kääntyy takaisin minuun. Tottakai. Liekö tässä lepsuus ja laiskuus iskenyt, mutta olisi vain niin paljon helpompaa jatkaa vaippojen vaihtamista hamaan tulevaisuuteen saakka kuin tukea orastavaa kehitystä ihan tosissaan. Laiska äiti. Myönnän sen. Ja hävettää ihan…

Koska kyllähän pitäisi. Pitäisi opetella potalle tai pöntölle. Pitäisi antaa lapsen ymmärtää, ettei lämmin pissa housussa tunnu suinkaan hyvälle, että kyllä se on ennemmin se kova potan reuna jonka tuntumasta tässä otamme nyt oppia. Pitäisi ottaa herkkyysvaiheesta kiinni ja löytää ne meillä toimivat kannustimet, jotta pottailu alkaisi kiinnostaa. Ja kaiken rehellisyyden nimissä, on toki yritetty.

”Kaikki käy pissalla ennen kuin lähdetään ulos!”, kajautan kun lapan ulkoiluhaalareita eteiseen. Pulu ja Poika tottelevat. Pieni juoksee karkuun. Kiljuu ja juoksee. ”Eiiiiii!” ja kikattelee. Vielä. Saan sankarin kiinni kolmannen keittiö-olohuone-eteinen -kierroksen jälkeen. Siihen katkeaa kikatus. Alkaa korvia karmiva kimakka huuto, joka virittää selän kaarelle kuin kireän kielen ja puskee hien pintaan. Molemmille. ”Kyllä, kaikki käy potalla”, yritän sadatta kertaa. Kunnes jälleen kerran päädyn pukemaan hikisen lapsen toppapukuunsa ja tyrkkäämään muiden perästä etupihalle. Ei onnistumista tällä kertaa. Peräänantamaton opastus ei selvästi ollut se meidän juttu.

”Luetaan kirjaa”, on seuraava (epätoivoinen) yritys. Traktorikirja, autokirja, Mintut ja muut. Kaikki hyviä opuksia sohvalla sylikkäin lueskeluun, mutta jollei pottaopettelussa päästä edes housujen laskemiseen, on pottaan löräytykseen vielä melkoinen matka. Kirjat jäävät hyllyyn. Vaippa jää yhä jalkaan. Ja äidin kasvoilla puna syvenee.

”Saat ksylitolpastillin potalle”, toimi oikein hyvin edellisten kanssa. Makean pihtaamisessa on selkeästi tapahtunut inflaatio, sillä Pienen korvissa tarjoukseni ei tunnu tekevän minkäänlaista vaikutusta. ”No, Puuha-Pete karkin sitten. Tai tällaisen toffeen.” Onnekseni oma karkkikätköni on usein hyvin varusteltu, jolloin tarjouksen korotus käy helposti, mutta mikään ei kelpaa. ”Ei!”, kuuluu Pienen vastaus ykskantaan. Jaa-ha… No sitten en enää keksi.

Ainoa kannustin, joka toimisi on: ”No saat katsoa videota äidin kännykästä”. Se toimisi niinkin hyvin, ettei Pieni enää missään muualla kuin potalla viihtyisikään. Oktonautit kutsuisivat kesken syömisen ja Sirkus Temppula raikaisi jo aamusta ennen kuin kukaan muu edes yrittäisi käynnistymistä. Niin, että ei. Se(kään) ei ole se meidän juttu pottailun sujumiselle.

Mikähän sitten olisi? Prosessin olisi kai syytä ensin käynnistyä minusta. Tietysti. Olisi otettava asiaksi, ryhdistäydyttävä. Maltettava ja kokeiltava kaikkia keinoja – vielä kerran. Eikä vaatia liikoja. Ehkäpä muistini tekeekin tepposet ja hätäilin samaa juuri näillä vaihein myös Pojan kanssa. Että opetinkin häntä potalle, kun velipoika jo köllötteli kainalossa kahden vuoden ikäerolla ja podin samaa riittämättömyyden ja epäonnistumisen tuskaa. Ehkäpä silloinkin vain tein korjausliikkeen. Muistin joka ilta ainakin yrittää potalle istumista. Muistin tarjota Minttua ja kehua kun pienikin tippa saatiin potan pohjalle lirahtamaan. Muistin, ettei tämäkään oppimiskäyrä aina ole ihan lyhyt ja että takapakkikin on sallittua.

Niin, että ryhtiliike nyt, mama! Treeneihin, mars.

Kommentit (11)

Isäkuukaudet
Liittynyt9.11.2016

Tutulta kuulostaa! Ehdottaisin jotain, mitä et tuossa nostanut lainkaan esiin: selkeää aikalisää! Kuukausi ilman muistutuksia/patistelua muutti meillä kyseisen opettelun luonnetta parempaan päin.

Toisen lapsen kanssa auttoi valkoisen veljen välikannen alle laitettava "supistusrengas" - potalle ei riittänyt motivaatio, mutta pöntölle riitti. Aikuiselle tällainen tietysti sopi hyvin :)

Vierailija

Kuinka vanha "pieni" on? Meillä toinen lapsi oli kuiva helposti alle 2-v ja toinen on 2,5v eikä pottailu onnistu ollenkaan. Kaiken näköistä ollaan kokeiltu, mutta aluksi pelkäsi pottaa ja hänet olisi pitänyt painia potalle. Lopulta pitkällisen väsytyksen ja suostuttelun tuloksena suostui istumaan potalle muutamaksi sekunniksi tai sitten katsomaan tv:tä potalla istuen. Mitään ei kuitenkaan tule pottaa vaan pidättää niin kauan, että saa vaipan jalkaan. Nyt pidetään taukoa ja suunnitelmassa on kohta 3vrk Gold Turkey tyylinen menetelmä, eli vaipat pois kokonaan ja katsotaan mitä tapahtuu. Jos 3vrk aikana ei onnistu, niin vaipat takaisin ja pidetään taukoa taas.

Hanna H
Liittynyt26.4.2016

Pieni on nyt 2,5-vuotias. Eli ei siis toki ole mitään kiirettä vielä enkä toki oikeasti piiskaa itseäni niinkuin tekstistä saattaisi arvella. Yritän nimen omaan lasta kuunnellen edetä tässäkin. Välillä vain turhauttaa. Siihen varmasti moni vanhempi voi samaistua.

Minnea/Minnean muruja

Tutun kuuloista! Kiitos, ihan parasta vertaistukea!

Ja vaikka hoen itselleni, ettei tästä kannata ottaa paineita tai tuntea syyllisyyttä, niin silti teen juuri niin :/ Poika(kohta 2v) istuu päiväkodissa muiden kanssa potalla, vaikka tuloksia ei olekaan pottaan saatu, mutta kotona jaksaa istua tasan kaksi sekuntia. Sen jälkeen ilmoittaa, että "ei pissaa", ja lähtee juoksemaan muihin hommiin. Huono äiti fiilikset on taattu, kun ei halua pakottaa, mutta jotenkin pitäisi saada kiinnostus hommaan heräämään...

Hanna H
Liittynyt26.4.2016

Olet oikeassa, ei kannattaisi ottaa paineita. Mutta sama pätee vaikkapa imetyksen sujumiseen, lopettamiseen, omassa sängyssä nukuttamiseen vai annanko olla vieressä jne jne. Monesta asiasta silti tulee itseä ja omaa toimintaa tai sitä "edistystä" kyseenalaistettua. Pöhköjä vähän ollaan - äidit (ehkä joskus isätkin)

Josku

Kiitos!
Täysin samassa tilanteessa. Ja samat kirjat, herkut ja kännykkä kokeiltu. Plus tarrat. Ne toimi keskinmäisellä siskolla loistavasti muttei tällä kolmannella. On vissiin temperamenttikysymys. Kun muutenkin monessa asiassa niin päättäväinen. Elokuussa nuorimmainen aloittaa päiväkotiuransa ja tätä lastentarhanopeäitiä vähän pelottaa ettei sananlasku suutarin lapsilla ole kenkiä vaan napsahda omaan nilkkaan 😜. Kesästä tulee kyllä sitten vaipaton jos ei muu auta....
Tsemppiä meille! Kiitos ihanasta tekstistä!

Vierailija

Meilläkin oltiin vähän laiskoja kuopuksen kanssa pottailussa. Kävi sitten niin, että reissussa ollessamme neiti 2v4kk keksi hotellin vessassa itse nostaa lavuaarin edestä korokkeen pöntön eteen ja halusi siihen istumaan kuten me muutkin teemme. Tartuin tähän ja aloitimme aktiivisen "pönttöilyn" pottailun sijaan. Ja tämä toimi meillä. Neiti oppi hyvin nopeasti päiväkuivaksi. Ei vaan ollut kotona tullut mieleenkään käyttää koroketta toistaiseksi muuhun kuin käsienpesuun, kun sitä jotenkin ajatteli että tietysti ensin potta ja sitten vasta pönttö.

Hanna H
Liittynyt26.4.2016

Pitääpä tuokin kokeilla. Ehkä supistajan kanssa ensin ettei poika lupsahda pönttöön opetellessa 😄 Täss välillä muuten tapahtui edistystä jo siinä että Pieni on osannut sanoa itse kun kakattaa ja potalle on ehditty tosi hyvin. Pieniä askelia mutta askelia silti

Vierailija

Kuulostaa oikein lupaavalle. Meillä oli supistajakin hyvin vähällä käytöllä. Tyttö tykkäsi kun minä pidin hänestä kiinni vähän kuin halaten hänen istuessa pöntöllä. Ja nopsaan sitten oppi myös itse istumaan ihan etureunalla. Pojilla tietysti oman haasteensa pöntöllä istumiseen tuo se pissisuihkun suunnan vahtiminen😜 Tsemppiä harjoitteluun!

Seuraa 

Tämä on tarina siitä, kuinka uranaisesta tuli ensin uraäiti ja viimein äiti, ilman etuliitteitä. Kuinka äiti viimein löysi paikkansa tärkeimmässä duunissaan ja yrittää nyt, kuuden vuoden kotona olon jälkeen, yhdistää työn, kolmen lapsen perhearjen ja avioliiton. Viittävaille nelkytvee äidin arkea keskisuuressa itäsuomalaisessa kaupungissa sulostuttaa lapset 6, 4 ja 2 sekä insinööriaviomies ja kuriton kissa. 

enkuvitellutkolmea@gmail.com

https://m.facebook.com/enkuvitellutkolmea/

Teemat

Blogiarkisto

2016