Facebook siitä ensimmäisenä muistutti. Jakoi parin vuoden takaisen muiston, jossa Poika makaa selällään eteisen lattialla täysissä pukeissa, naama selvästi punaisena kuin kypsä mansikka, jalat ja kädet vispaten niin, että kuvakin oli suurimmaksi osaksi epäselvää pikselihuttua. Silloin oli uhma. Ja itkupotku. Raivarit suorastaan. Ja se tuli joka päivä, kenties hieman eri kellonaikaan, mutta silti yhtä varmasti. Muistoa katsellessa tajusin, että tosiaan, sehän on tullut takaisin, raivoava punapää vain on vaihtunut.

Aivan kuten aiemminkin lauhkea ja kiltti pikkupoika muuttui myöntyvästä kaikin voimin vastaanhangoittelevaksi kuin yhdessä yössä. Tai siltä se ainakin tuntui. Tälläkin kertaa. Pienet kinat kasvoivat yhtäkkiä kohtauksiksi, joissa Pieni tahtoo, että isä riisuu ja äiti ottaa syliin, ei tahdo ottaa vaatteita päältä, mutta huutaa täyttä kurkkua, että suihkuun on päästävä, tahtoo vaipan jalkaan, ei anna pestä, ei saa kuivata, eikä ainakaan ottaa syliin – kaikkea ja ei mitään, yhtä aikaa, eikä siltikään oikeastaan yhtään mitään milloinkaan.

Ensin meitä nauratti. Itse seisoin suihkussa odottamassa Pientä iltapesulle ja Isämies yritti käyttää kaiken neuvottelutaitonsa Pienen riisumiseen. Lopulta väkisin riisuttuaan, hän jatkoi yritystä saada naku sankari pesulle tai edes luovuttamaan syliinsä keräämät vaatteet ja vaipan. Vasten tahtoaan vaipan luovuttaneen Pienen peseminen lähestulkoon hysteerisessä väittelytilassa oli hikinen homma. Siitäkin huolimatta, että oltiin suihkussa. Kuivaaminen jäi puolitiehen tai olikin oikeastaan tarpeetonta, sillä Pieni heittäytyi suihkun lattialle makaamaan ja jatkoi ulvomista, kuinka vaippa on saatava jalkaan välittömästä, mutta ettei sitä kuitenkaan kukaan saa pukea, eikä itse tietenkään osaa.

Kun mikään ei enää näyttänyt tehoavan, suljin pojan lopulta tiukkaan syleilyyn, yritin hikisenä pidellä rimpuilevaa lasta parhaani mukaan ja säilyttää värisevän äänen levollisena ja rauhoittavana. Tässä äidin sylissä ollaan nyt ja rauhoitutaan, sanoin. Pääset isin syliin ihan varmasti, mutta ensin rauhoitutaan. Nyt äiti istuu, kun rimpuilet niin kovasti, hyvä, istutaankin yhdessä. Pikkuhiljaa raivo laantui nyyhkytykseksi. Vähitellen pienet kädet lakkasivat haromasta ja jalat potkimasta, kädet hakeutuivat kaulalleni. Halataan.

Isämies oli pysytellyt vieressä koko raivoepisodin ajan. Hänkin halasi Pientä ja tämä pääsi syliin. Nikotus helpotti hiljalleen. Mennäänpä sitten iltapalalle, kehotin. Joo, sanoi Pieni, mennään vaan. Sillä kertaa raivo, oman tahdon taistelu ja keljutus olivat ohitse.

Kunnes taas kuohahti seuraavana aamuna päiväkodilla… Mutta se onkin toinen juttu se.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä on tarina siitä, kuinka uranaisesta tuli ensin uraäiti ja viimein äiti, ilman etuliitteitä. Kuinka äiti viimein löysi paikkansa tärkeimmässä duunissaan ja yrittää nyt, kuuden vuoden kotona olon jälkeen, yhdistää työn, kolmen lapsen perhearjen ja avioliiton. Viittävaille nelkytvee äidin arkea keskisuuressa itäsuomalaisessa kaupungissa sulostuttaa lapset 6, 4 ja 2 sekä insinööriaviomies ja kuriton kissa. 

enkuvitellutkolmea@gmail.com

https://facebook.com/enkuvitellutkolmea/

Teemat

Blogiarkisto

2016