Pulu on läheisyyden kaipuussaan nukkunut muutamia öitä Pienen sängyssä, sivuvaunussa oman sänkyni vieressä. Ja saa nukkuakin, Pienihän nukkuu vieressä, missäpä muuallakaan. Isämies joutuu yhä tyytymään patjaansa lastenhuoneessa ja saa puolestaan Pojan joka yö kylkeensä kiinni. Erikoiset nukkumajärjestelyt siis jatkuvat yhä, vaikka niitä onkin välillä yritetty muuttaa takaisin. Mutta kun aamulla tavallisen levyisestä parisängystä löytyy neljä nukkujaa, niin jokainen voi arvata millaiset siivut siitä on vanhemmille jäänyt. Ainoastaan yöpöydän ansiosta sängyssä pysyminen on ollut yön aikana mahdollista, muutoin tilaa asennon vaihtamiselle tai peiton kiskomiselle ei juuri ole ollut.

Viime yönä ehdin hädin tuskin nukahtaa, kun herään Pulun huutoon: ”Minä rakastan isiä!”, hän huutaa ja säntää kohti sängynpäätyä. Saan hämärässä napattua tyttöä käsivarresta kiinni ja matkanteko katkeaa. ”Joo niin äitikin rakastaa ja rakastan sinuakin, mutta nyt pää tyynyyn”, mutisen kiskoessani vastahakoista lasta kohti tyynyään. ”Mitäh?!”, hän huudahtaa ja tapittaa silmät lautasina ja suu auki, kasvot millimetrin etäisyydeltä nenästäni suoraan silmiini. ”Mitäh?”. Halaan ja silittelen, selitän, että taidat nähdä unta ja että nyt käytäisiin takaisin nukkumaan. Pulu rauhoittuu hetken kuluttua takaisin peiton alle, eikä tietenkään aamulla muista mitään. Untahan se oli. Eivät unissakävelijät muista. Loppuyön nukumme kaikki rauhallisesti.

Ei tämä ensimmäinen kerta ollut. Pulu herää usein juuri alkuyöstä huutamaan tai puhumaan sekavia. Hänet on monesti myös haettu olohuoneeseen johtavalta käytävältä harhailemasta, opastettu takaisin omaan sänkyyn, käännytetty kerrossängyn vierestä kipuamaan tikkaita takaisin ylös tai muuten vain yllätetty istua toljottamassa pilkkopimeästä, tuijottamassa silmin, jotka eivät tunnu näkevän mitään. Onneksi sentään ulko-ovet ovat saaneet olla rauhassa. Isämies sen sijaan kuuleman mukaan onnistui siinäkin suunnilleen saman ikäisenä. Avasi kerrostaloasunnon oven ja löytyi riepuineen päivineen porraskäytävältä jonkin ajan kuluttua. Silloin, kun mummin kuudes aisti kesken unien kertoi, ettei kaikki lastenhuoneessa olekaan kunnossa.

Jäinkin miettimään, olisiko unissakävely ja vilkkaat unet jotenkin perinnöllisiä. Voiko tämänkaltainen käyttäytyminen siirtyä jonkinlaisena ominaisuutena tai taipuvaisuutena vanhemmalta lapselle, sillä opittu tapahan se ei missään nimessä ole. Vai onko sitten vain niin, että toiset ovat arkimaailman herra Hakkaraisia ja toiset Drakkuloita?

Eräänä yönä, silloin joskus ennen lapsia, ennen avioliittoa herään keskellä yötä outoon tunteeseen. Silmät avattuani säikähdän, sillä joku seisoo sängyllä, suunnilleen tyynyni vieressä. Se on (tuleva) Isämies. Hän seisoo siinä hiljaa ja katsoo käsissään roikkuvaa kattolamppua. Lamppua, joka vielä hetki sitten roikkui makuuhuoneen katossa. Nyt katossa retkottaa enää repäisyn voimasta vaurioitunut pistoke. ”Mitä hittoa sä oikein teet?”, parkaisen ja tajuan samalla hetkellä, ettei hän tietenkään kuule mitä sanon, hän nukkuu. Seisaallaan, lamppu kädessä. Tärisen yhä säikähdyksestä, mutta saan lampun irrotettua puristavista kourista ja aseteltuani lasikupuisen valaisimen varovasti lattialle, tyynnyttelen miehenkin takaisin peittonsa alle. Omaan silmään uni ei oikein sinä yönä enää tule. Aamulla hämmästynyt mies katsoo ensin lattialla köllöttelevää lamppua ja sitten minua, eikä muista tapahtumista sekuntiakaan. Oli vain uni, jossa katto alkoi imeä lamppua sisäänsä ja oli kiskaistava. Niinpä, niinhän se tietysti olikin.

Joten päättele sinä – olisikohan perimällä jotain vaikutusta…

Kommentit (2)

Kolmenkopla

:-D tuo sun miehes! Tosin oli silloin varmasti pelottavaakin.
Meillä on tyttärellä kauhukohtauksia. Onneksi kohta seiskaveenä enää tosi harvoin. Herättää ei ole tarvinnut, mutta pissalla käynti helpottaa.
Kumpikaan isoista ei ole kävellyt unissaan, mutta kinasteevat unissaankin keskenään ja tytär suuttui minulle yksi yö komennettuani höpöttäjän takaisin nukkumaan :-D Alkoi mököttää!

Hanna H
Liittynyt26.4.2016

Tuona yönä tilanne ei varsinaisesti pelottanut mutta oli jotenkin outoudessaan niin aistit kirkastava ettei juuri nukuttanut 😄
Kaipa suurin osa näistä levottomuuksista tosiaan helpottaa iän myötä. Mutta toistaiseksi hulinaa riittää. Viime yönä Pieni huusi keskellä yötä "Martti pelastaa joulun!" . Ei jäänyt herran lempikirja epäselväksi yölläkään 😉

Seuraa 

Tämä on tarina siitä, kuinka uranaisesta tuli ensin uraäiti ja viimein äiti, ilman etuliitteitä. Kuinka äiti viimein löysi paikkansa tärkeimmässä duunissaan ja yrittää nyt, kuuden vuoden kotona olon jälkeen, yhdistää työn, kolmen lapsen perhearjen ja avioliiton. Viittävaille nelkytvee äidin arkea keskisuuressa itäsuomalaisessa kaupungissa sulostuttaa lapset 6, 4 ja 2 sekä insinööriaviomies ja kuriton kissa. 

enkuvitellutkolmea@gmail.com

https://facebook.com/enkuvitellutkolmea/

Teemat

Blogiarkisto

2016