Se oli samanlainen lämmin ja aurinkoinen päivä viime kesänä kuin tänäänkin. Olimme menossa urheilukentälle uusia lenkkareita testaamaan koko pesueen voimin. Ukkikin tuli. Postia ohittaessa Pulu tokaisi hieman mietteissään: ”Äiti, mulle tulee hampaat tänne taakse…”. Minne ne nyt muka tulee, ajattelin, mutta pyysin häntä kuitenkin avaamaan suuta. Katsotaas. Ja apua! Sinne ne tosiaan työntyivät, alaleukaan, aivan maitohampaiden taakse. Ilmankos ne eivät lähteneet heilumaan sen paremmin, vaikka viikkotolkulla nitkuteltiin. Eihän tuonne mahdu! Urheilukentällä muut hyppäsivät pituutta ja juoksivat kilpaa ukin kanssa. Minä jonotin puhelimessa hammaslääkärille.

Pari viikkoa saatiin armonaikaa. Sen jälkeen hampaat otettaisiin pois hammaslääkärillä. Heilutella pitäisi. Mutta kun eivät heiluneet. No, lääkärillä sitten lähti. Kurjinta reissussa oli tietysti puudutus, joka teki kipeää. Ja sitten se hassu olo, kun melkein puree vahingossa huuleen, kun ei tunne mitään. Saaliina kuitenkin kaksi valkoista pientä nykeröä tyynyn alle hammaskeijua varten.

Sitten kului lähes vuosi ennen kuin seuraava hammas ilmoitteli haluaan lähteä irti. Etuhammas, ylhäällä. Jes! Järjestys ainakin on ihan oikea. Eikös niiden näin pidäkin vaihtua? Taas heilutellaan, nitkutellaan ja kitkutellaan. Välillä auttaa äiti, välillä Isämies. Mikä on, kun ei taaskaan tahdo irrota? Niin, ja mikä ihmeen valkoinen piste tuossa kitalaessa näkyy? Hammas? Taasko?! Ei… kun kaksi. Molemmat etuhampaat, millien päässä vanhoista. Pienessä suussa siis aivan kuin mailien etäisyydellä. Toinen vasta kuultaa kitalaessa, mutta toinen tuntuu jo sormelle ja näkyy aivan selkeästi. Ja ihan niin kuin alhaallakin näkyisi jotain vaaleaa.

Ensimmäisen hampaan heilutteluun tulee vauhtia, kun sivulauseessa mainitsen, että niitä täytynee käydä näyttämässä lääkärille. ”Eiiiiii!”, Pulu karjuu ja alkaa vimmatun vitkuttelun. Mutta hammas vain on ja pysyy. Toinen ei edes heilu. Eikä ihme, sillä eihän uusi hammas millään tavalla edes paina vanhaa irtoamaan, kun kasvaakin siellä jossain takana. Mokoma. Soitan jälleen hammaslääkärille, joka antaa ajan kahden päivän päähän. Tällä kertaa päästään oikomisshoitoja tekevälle lääkärille, sillä vähän siihen suuntaanhan tämä viittaa. Pulu-ressukka.

Perimässäkin tämän suhteen on nimittäin jaettu hiukan kehnot kortit. Omasta suustani löytyi lapsena jos jonkinlaista viritystä niskavedoista kiinteisiin rautoihin, kitalakirautoihin ja kiskoihin. Hampaita poistettiin kirurgilla ja sitten taas kurottiin, viruteltiin ja venyteltiin oikeille paikoilleen. Vieläkin kurittomia etuhampaita pitää yhdessä lyhyt rautalanganpätkä, muuten lähtisivät taas eri teille. Alahampaat kestivät kuosissa pari vuotta, kunnes ryökäleet hakivat taas vinksottavan muotonsa takaisin. Kosmeettinen vika kuitenkin vain. Vaikka harmittaa tietysti vuosien kärsimys oiontahoidoissa – turhan takia. Ja sitä ikävämmältä tuntuu lapsen puolesta, kun tietää mitä edessä on.

Vaikka voihan tämä mennä toki toisinkin. Ehkäpä hammaslääkäri nappaa esteenä olevat etuhampaat pois ja uudet kakkukirveet hilautuvat paikalleen aivan siistiin riviin, itsestään. Ja voihan olla, että loput (montako niitä edes tulee?) ovat onnistuneet löytämään paikkansa heti alkumetreillä, eikä ikeniin ja kitalakeen päätyneitä enää havaita. Toivottavasti.

Onneksi Pulu on maailman rohkein hammaslääkärissä kävijä. Ja onneksi seitsemänvuotiaalle jo pystyy perustelemaan mitä varten näin pitää tehdä. Ja onneksi on kesä ja jäätelökioskit. Saa äitikin lahjukset kohdilleen.

Jännittää. Ylihuomenna tiedetään enemmän.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä on tarina siitä, kuinka uranaisesta tuli ensin uraäiti ja viimein äiti, ilman etuliitteitä. Kuinka äiti viimein löysi paikkansa tärkeimmässä duunissaan ja yrittää nyt, kuuden vuoden kotona olon jälkeen, yhdistää työn, kolmen lapsen perhearjen ja avioliiton. Viittävaille nelkytvee äidin arkea keskisuuressa itäsuomalaisessa kaupungissa sulostuttaa lapset 6, 4 ja 2 sekä insinööriaviomies ja kuriton kissa. 

enkuvitellutkolmea@gmail.com

https://facebook.com/enkuvitellutkolmea/

Teemat

Blogiarkisto

2016