”En vaan voi kuvitella täydellisempää elämää kuin päiväkodissa”, tuhersi ekaluokkalaiseni ensimmäistä koulupäivää edeltävänä iltana. Jännitti niin, että mahaan koski. Meitä molempia. Muisteltiin yhdessä miten eskarin aloittaminen viime syksynä oli jännittänyt yhtä paljon ja kuinka mahtavan kiva vuosi sitten oli ollut. Koulussa olisi varmasti aivan yhtä hauskaa! ”Mutta entä jos siellä on sellaisia lapsia niin kuin siinä animaatiossa elokuvateatterissa?” ”Ei varmasti ole. Tuttuja lapsiahan siellä suurimmaksi osaksi on ja kavereita päiväkodista”, vakuuttelin vaikka pisto sydänalassa tuntuikin. ”Tule vain tänne kainaloon.”

Luettiin vielä pari sivua kummitädin lähettämästä Supermarsu-kirjasta. Naurettiin ja Pulu kävi hyvillä mielin nukkumaan.

Aamulla lähdettiin koko perheen voimin kävelemään. Pieni sai matkata polkupyörän istuimessa, isommat käsi kädessä Isämiehen kanssa. Matkan varrella koulureitille liittyi jokaisesta risteyksestä aina vain uusia perheitä oman ekaluokkalaisensa kanssa ja pian meitä jännittyneitä aikuisia ja lapsia oli pienen karnevaalin verran matkalla kohti pientä keltaista puukoulua.

Tunnelma oli leppoisa: rupateltiin vanhempien ja lasten kesken. Kerrattiin kesämuistoja ja mietittiin tulevaa. Tätäkö ne Wilma-ahdistuksesta puhuvat vanhemmat tarkoittavat, ajattelin kun ensimmäinen ilmoitus Wilma-viestistä tärähti puhelimen lukitulle näytölle kesken matkanteon, mutta ymmärsin sentään olla avaamatta sähköpostia. Idylli rauhallisesta ja sopuisasta koulunaloituksesta oli liian ihana.

Koulun pihalla jännitys kuitenkin tiivistyi. Pulu seisoi tiukasti vieressä, käsi omassani tai ympärilleni kiedottuna. Katseli silti uteliaana, mutta matka tokaluokkalaisten valtaamille kiipeilytelineille ei houkutellut. Ei vielä.

Viimein kello soi. Tokaluokkalaiset hävisivät luokkiinsa ja pihamaalle jäi hämmentynyt joukko ekaluokkalaisia tiukasti hymyä ylläpitävien vanhempiensa kanssa. Ensin nimenhuuto A-luokkalaisille, sitten B. Ja sinne ne hävisivät. Muistivat viime hetkellä vielä vilkuttaa: ”Hei-hei! Hauskaa koulupäivää!”

Iltapäivällä tapasimme koko perhe kaupungilla. Isämies ja pikkuveljet olivat hakeneet Pulun iltapäiväkerhosta. Vastassa oli iloinen tyttö. ”Ensimmäisen välitunnin jälkeen ei enää jännittänyt!” hän hihkui ja johdatti koko perheen valitsemaansa ravintolaan. Muikkuja, niitä oli nyt saatava.

Ruokaa odotellessa selailimme upeaa uutta Aapista ja sitkeästi äänne kerrallaan tyttö tavasi siinä seikkailevia oravahahmoja. Päällimmäisen päivästä oli jäänyt mieleen:

”Sain uuden kaverin iltapäiväkerhossa. Nimi ei jäänyt mieleen, mutta rinnakkaisluokalla hän on. Muistaakseni.”

”Ruuaksi oli riisiä, joka maistui kaurahiutaleille sekä kanakastiketta, jossa oli viivoja. Onneksi mulle ei tullut niitä viivoja.”

”Ei muuta!”

Entäs äiti sitten?

En odottanut mitään suurta herkistymistä tai tunteiden myörintää. En varannut taskuun nessuja vaikka koulun alku jännittikin. Jännitti, mutta ei pelottanut. Tytär tuntui valmiille. En epäile, etteikö hän pärjäisi ja kai napanuoraakin oli paukuteltu kesän aikana riittävästi eikä eron hetki tuntunut sen haikeammalle. Olin ylpeä, iloinen uuden alusta ja hyvillä mielin.

Ja niin oli onneksi Pulukin.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä on tarina siitä, kuinka uranaisesta tuli ensin uraäiti ja viimein äiti, ilman etuliitteitä. Kuinka äiti viimein löysi paikkansa tärkeimmässä duunissaan ja yrittää nyt, kuuden vuoden kotona olon jälkeen, yhdistää työn, kolmen lapsen perhearjen ja avioliiton. Viittävaille nelkytvee äidin arkea keskisuuressa itäsuomalaisessa kaupungissa sulostuttaa lapset 6, 4 ja 2 sekä insinööriaviomies ja kuriton kissa. 

enkuvitellutkolmea@gmail.com

https://facebook.com/enkuvitellutkolmea/

https://www.instagram.com/enkuvitellutkolmea 

Teemat

Blogiarkisto

2016

Instagram