Minun piti kirjoittaa tästä tapauksesta jo alkuraskauden aikaan, mutta palataanpa nyt melkein kolmen vuoden taakse kun odotin esikoistani. 

Minulla oli ollut keskenmeno sinä keväänä ja kun viimein tein taas positiivisen raskaustestin niin en enää ollutkaan yhtä hilpeissä tunnelmissa kun aiemmin. Odottelin muutaman viikon ennen kuin soitin neuvolaan ja päätin, että minun on saatava tietää onko siellä ketään. En voisi enää toista kertaa kantaa sisälläni kuollutta ihmisenalkua viikkotolkulla.

Sanoin neuvolassa etten tiedä tarkkaan raskausviikkojani, koska kuukautiset olivat olleet sekaisin keskenmenon jälkeen. Tosiasiassa kuitenkin tiesin, että en olisi pidemmällä kuin 7. raskausviikolla. Tiesin myös, että nyt raskaus olisi todettava ultran avulla. Olimme käyneet ihan ensimmäisen raskauden aikaan varhaisultrassa yksityisellä klinikalla viikoilla viisi tai kuusi, jolloin näimme sykkeen, joten olisin tarpeeksi pitkällä nytkin.

Sain ajan ultraan todella pian. Sydämeni löi vähintään yhtä kovaa kuin sillon keskenmenneen sikiön vuotojen aikaan kun sykettä etsittiin tuloksetta. Odotin, että lääkäri jo sanoisi jotain. Sitten hän totesi, että jokin nestepussi siellä näkyy, mutta muuta hän ei saa näkyviin. Luultavasti tuulimunaraskaus. En voinut uskoa sitä todeksi! Oliko se universumin kosto siitä hyvästä, että sain hieman vilpillisin keinoin ylimääräisen ultran. 

Minulle varattiin uusi ultra seuraavalle viikolle ja sen jälkeen prosessi olisikin minulle tuttu. Gynekologin kautta pillerit matkassa kotiin odottamaan vuotoa. Tuntui, että kaikki muut plussaili juuri sinä piinaavana viikkona. Minusta tuntui siltä, etten kestäisi tätä enää uudestaan. Raskausoireitakaan ei ollut, joten tyydyin kohtalooni.

Ja siinä sitä sitten taas oltiin, maaten kuulemassa viimeistä tuomiota. Enää ei sydänkään lyönyt tavallista nopeammin. Keskityin vain kirkkaisiin loistevaloihin katossa kunnes tämä eri lääkäri kuin mitä viimeksi oli käänsi ruudun minua kohden. Mietin, että en halua mitään yksityiskohtaisia tietoja asiasta. "Täällä kuule sykkii sydän. Tuossa on hänen raajat ja ihan vilkas kaveri näyttäisi olevan." 

Olin kuulemma jo 8. vai jopa 9. raskausviikolla sikiön koon mukaan. Harvemmin olen elämässäni tuntenut niin, että kerrankin rukouksiini oli vastattu! Se oli niin uskomaton tunne. Juuri edellisenä iltana olin pyörinyt vauva-aiheisilla keskustelupalstoilla lukemassa tuulimunaraskaudesta. Luin myös katkerana niitä tarinoita, joissa helpottuneet äidit kertoivat siitä kuinka tuulimunaraskaus olikin paljastunut ihan normaaliksi raskaudeksi. Ja luin myös niitä, joissa ei ollut, esimerkiksi Hurlumhei-blogissa tarina päättyi toisenlaisissa tunnelmissa. 

Onko sinun raskaudellasi ollut aluksi tuulimunatuomio?

Nyt tämän raskauden aikaan olin alkuun todella skeptinen, olihan kyseessä jo neljäs raskauteni ja tiesin kokemuksesta, että ilolle ei kannata antaa turhaa sijaa. Ilo kuitenkin kasvoi pikkuhiljaa muuttuen onneksi.

Nyt jo helpottunein oloin, Jasu

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Tämä on elämänmakuinen perheblogi, jonka kirjoittajana toimii melkein 30-vuotias äiti, vaimo, doula ja sairaanhoitajaopiskelija Jasu Pirkanmaalta. Päätähtinä postauksissa loistavat kesällä 2015 syntynyt taaperomme sekä tänä vuonna syntyvä jouluvauvamme. Muita sydäntä lähellä olevia asioita ovat mm. lastenvaatteiden ompelu, perheen koiralauma, ravihevoset, matkustelu, ekoilu ja kasvisruoka. Olet tervetullut seuraamaan meidänlaista ruuhkavuosien arkea ja välillä juhlaakin!

Yht.otot ja yhteistyöt: elamaltakaikensain@gmail.com

Tässä linkki vanhalle blogisivustolle!

Instagram