Minä haluan. Tuliko rahapula? Ärsyttävätkö lapset liikaa? Enkö osaa keksiä mukavaa mammapuuhaa päiviin? Olenko piinkova urakiituri, joka viisveisaa jälkikasvustaan? Ei, kyse ei ole mistään näistä. Minun ei ole ollut PAKKO tehdä töitä vanhempainvapaalla ja taloudellisestihan Kela ei tähän tosiaankaan tue. Rakastan lapsiani, laulan, nauran ja höpsöttelen heidän kanssaan ihan siinä missä muutkin. Enkä ole missään nousujohteisessa uraputkessa saati kuvittele olevani korvaamaton työpaikalla. Mutta HALUSIN tehdä jo vanhempainvapaalla myös töitä.

Pelkkä ajatuskin saa Keltikangas-Järvisen äänen kaikumaan takaraivossa.

Koin tästä salaisesta haaveestani aluksi hurjaa morkkista. Ihailen äitejä, jotka jaksavat surutta hoitaa kotona lapsikatraan vuosien putkessa. Toisaalta koen, että oman ammattikuntani piireissä, hyvin pehmeiden arvojen kehdossa, on miltei synti sanoa, ettei omien lasten hoitaminen vuositolkulla kotona erityisesti inspiroi. Että ihan oikeasti mulla palaa käämi niiden kanssa, aivoni muuttuvat kukkakaaliksi eikä mistään tule mitään, jos en saa tehdä jotain ammatillisesti järkevää. Pelkkä ajatuskin saa Keltikangas-Järvisen äänen kaikumaan takaraivossa. Ja sanopa tuo ääneen, niin johan kallistuu päitä ympärillä: "Ai jaa, mä en kyllä ole kokenut niin, musta on ihanaa olla lasten kanssa kotona." Ja sitten ollaan päivittelemässä yhteiskunnan suorituskeskeisyyttä ja vaativuutta äitejä kohtaan ja kiintymyssuhteita ja lapsen tarvitsevuutta ja ja... Mutta kun mä HALUAN TEHDÄ TÖITÄ, ihan omasta tahdostani. Ja ihan takuulla riitän äitinä, vaikken ole kotona mussukoideni kanssa 24/7.

Ihailen äitejä, jotka jaksavat jynssätä puurot syöttötuolista päivästä toiseen hymyssä suin.

Esikoisen aikana viisi vuotta sitten en osannut edes ajatella, että töiden tekeminen ennen varsinaista "töihinpaluuta" olisi edes mahdollista. Eihän niin kukaan tee! Joko ollaan kotona ja pyöritetään soserumbaa ja vaipparallia, tai sitten ollaan töissä ja ikävöidään päivähoidossa olevia lapsia, eikö? Musta ja valkoinen - ei mitään turhia harmaansävyjä siihen väliin.

Joko pyörität vaipparallia kotona tai ikävöit lapsiasi töissä - ei mitään välimuotoja!

Viidessä vuodessa ehtii onneksi muuttua paljon. Sain kokemusta ja itseluottamusta äitinä. Oivalsin, että äitien lisäksi myös vauvat ovat hyvin erilaisia. Äitien taustajoukot, isät, suku ja ystävät ovat erilaisia. Työpaikat ja työtehtävät ovat erilaisia. Esikoisen kanssa, uutena vähän kaikkea jännittävänä äitinä, armottoman rytmisen vauvan kanssa (eli jos ruoka-aika venyy puolituntia, on täysi karjunta päällä ja päiväunirytmin sekoittaminen sekoittaa seuraavat pari vuorokautta) en edes kaivannut työntekoa. Tykkäsin tehdä äitijuttuja, vaikken kotona erityisemmin viihtynytkään. Tykkäsin perhekerhoista, muskareista, mammatreffeistä. Sitä paitsi työpaikkani oli iso organisaatio, joka ei nyt ehkä ollut jäykin mahdollinen, muttei kyllä joustavinkaan. Isämies oli vaihtanut työpaikkaa vastikään eikä hänen silloinen työnsä joustanut paljoakaan. Mummit ja kummit asuivat kaukana. Ei noissa olosuhteissa olisi työnteko onnistunut. Ja kun sitten lapsen ollessa puolitoistavuotias tarjosin työpanostani silloiselle työnantajalleni päivän, kahden viikkotyömäärällä, ei sopivaa tapaa tähän löytynyt. Päädyin perustamaan toiminimen ja työllistämään itseni muualla.

Tilanteet ovat erilaisia. Joskus työnteko onnistuu, joskus ei.

Toisen lapsen kohdalla tilanne oli toinen. Olin löytänyt unelmieni työn, jossa työnteko ei ole niin tiukasti aikaan tai paikkaan sidottua. Yrittäjänä minulla oli joustavia, silloin tällöin palveluitani kaipaavia asiakkaita. Tämä vauva oli esikoista joustavampi. Minulla oli kokemusta ja vahva mutu, mikä vauvan kanssa minulta äitinä onnistuu ja mikä ei. Mummit ja kummit ovat kaukana edelleen, mutta Isämiehen työ on edellistä joustavampi. Sitä paitsi ne muskarit ja perhekerhot oli jo nähty, en kaivannut niitä enää. Tässä kokonaisuudessa töiden tekeminen läpi äitiysloman, pieninä palasina "harrastellen", tuntui alusta asti hyvältä vaihtoehdolta.

Ja tässä lasteni välissä oli perustettu MiB. Kun ensimmäisen kerran osallistuin koulutettujen uraäitien tapaamiseen, koin valtavaa helpotusta ja kotiin tulon tunnetta. En olekaan outo ja viallinen! Uraäiti ei tarkoitakaan (ainakaan pelkästään) lapsensa hylkäävää työnarkkista, vaan ihan tavallisia naisia. Nämä äidit rakastavat lapsiaan silminnähden valtavasti, eivät ole kylmiä ja kovia ja tunteettomia ollenkaan, mutta tykkäävät silti kovasti myös työstään. Ja sen saa sanoa ääneen, töitä saa tehdä äitiyslomallakin eikä lasta ole pakko hoitaa hampaat irvessä kotona kolmivuotiaaksi. Ah, mikä helpotus!

MiBin blogista opin myös käsitteen sille fiilikselleni, että olen yksinkertaisesti parempi äiti, kun saan tehdä riittävästi kodin ulkopuolisia, omia juttujani. Tuon fiiliksen selittää se, että minulla on intensiteetiltään vähäinen perhemotiivi. Ai mikä? Se, että kun joillekuille perheen lähellä pysytteleminen on kaikki kaikessa (ns. korkea perhemotiivi), toisille taas on tärkeää pitää kiinni omista jutuistaan ja olla riittävän sitoutumaton (eli matala perhemotiivi). Kumpikaan ei ole toista parempi, kumpikaan ei määrittele perhettä kohtaan koetun rakkauden määrää tai laatua, ihmiset vain ovat tässäkin ominaisuudessaan erilaisia. Tosi kiinnostava käsite! Lue halutessasi lisää täältä.

Eli uskalletaan olla äiteinä(kin) omia itsiämme, niin vanhempainvapaan aikana kuin sen jälkeen. Pitää kiinni niistä itsellemme tärkeimmistä jutuista ja tehdä niin, kuin oma hyvinvointi vaatii, oli kyse sitten vanhempainvapaan kestosta tai tyylistä sitä viettää. Koska niin se vaan on, että kun äiti voi hyvin, koko perhe voi hyvin.

Ps. Myös Henna blogasi vähän samaisista tunnelmista, vanhempainvapaan loputtua tosin.

Työpaikkani seinällä lukee näin. Onneksi myös kotona on ihan sama fiilis.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen ammatiltani psykologi, ihmisenä innostuva ja äitinä välillä ärhäkkä. Kirjoitan äitiyden ja työelämän yhdistämisestä, lapsiperheen arjesta ja vähän siitä psykologiastakin - miten suutarin lapsilla kengät ovat välillä lähempänä ja välillä todella teillä tietymättömillä. Esikoisen kohdalla pahasti kuplaantuneena ja hurahtaneena yritän nyt pikkuveikan kohdalla säilyttää edes osan älyllisestä kapasiteetistani myös vanhempainvapaan aikana. Vaan pääseekö liinassa luennoille ja vaunuilla verkostoitumaan, pysyykö järki päässä univajeen ja vaipparallin keskellä? Lue, miten älyllisen äitiyden vaaliminen onnistuu... jos onnistuu.

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Instagram