Pari postausta sitten painotin, kuinka "ei sattunut"-hokema lapsen satuttaessa itsensä on VALEHTELUA, tai ainakin totuuden vääristämistä. Pysyn kannassani, mutta vastapainoksi tunnustettakoon, että on tosi paljon asioita, joissa suorastaan valitsen peittää totuuden lapsiltani ja teen juttuja salaa. Enkä nyt puhu mistään lapsen silmille sopimattomasta intiimielämästä tai liian järkyttävästä uutismateriaalista, vaan omista arjen pikkusynneistäni. Kas tähän tapaan:

- Syön herkkuja. Varsin paljon ja usein. Pahimmillaan olen silmät kirkkaina esittänyt hämmästynyttä, kun tarkkanenäinen kohta-viisvee sanoo haistavansa SUKLAAN. "Ai, en mä ainakaan mitään haista..."

- Pelaan Pokemon Go:ta. Tämä on paha. Pari kertaa olen napannut innostuksissani uuden Pokemonin ja joutunut sitten puolivillaisesti selittelemään kohta-viisveelle, että "No se oli jotenkin oudosti jäänyt itsekseen päälle se peli, ja kun yritin kirjoittaa viestiä, niin just sillon tuli se Pokemon...". Ongelmia tulee myös, jos joku pitkään odotettu muna sattuu kuoriutumaan juuri silloin, kun kävelen YKSIN pelin kanssa jossain. O-ou.

- Väitän, ettei meidän nettitelkkaristamme löydy jotain ohjelmaa, joka kaverin tai mummin tai kummin luona löytyy. Mitäs ei ymmärrä YouTuben toimintaa vielä. ;) No kun en vaan aina jaksa sitä riitelyä, sorry...

- Otan kuvan, vaikka väitän, etten ota. En raaski missata tilanteen ikuistamista, vaikka lapsi väittää vastaan. Aika epäkohteliasta, myönnän.

- Puhun Isämiehelle jotain englanniksi, ja sitten valehtelen merkityksen kääntäessäni saman suomeksi. Mikäs sen salakielen idea muuten olisi?!

Noita nyt ainakin. Reiluuden nimissä lupaan, että näytän tämän tekstin lapsilleni isompana, ja he saavat keksiä minulle asianmukaisen rangaistuksen. Ja nukun yöni hyvin sen turvin, etten koskaan milloinkaan puijaa lasta nolatakseni tai muuten vahingoittaakseni häntä jotenkin, vaan pelkästään hyvää tarkoittaen ja välillä turhan jyrkkiä mutkia oikaisten. No niin, tänne ne terva ja höyhenet!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen ammatiltani psykologi, ihmisenä innostuva ja äitinä välillä ärhäkkä. Kirjoitan äitiyden ja työelämän yhdistämisestä, lapsiperheen arjesta ja vähän siitä psykologiastakin - miten suutarin lapsilla kengät ovat välillä lähempänä ja välillä todella teillä tietymättömillä. Esikoisen kohdalla pahasti kuplaantuneena ja hurahtaneena yritän nyt pikkuveikan kohdalla säilyttää edes osan älyllisestä kapasiteetistani myös vanhempainvapaan aikana. Vaan pääseekö liinassa luennoille ja vaunuilla verkostoitumaan, pysyykö järki päässä univajeen ja vaipparallin keskellä? Lue, miten älyllisen äitiyden vaaliminen onnistuu... jos onnistuu.

Blogiarkisto

2016

Kategoriat

Instagram