Mitä löytyy some-naamion takaa?

Ooh, onpa noilla ihana rantaloma tuolla! Ja noilla toisilla noin mahtava kesämökki! Ei meillä ollut noin riemukasta Lintsin reissua, höh. Ja miten tuo yksi osaakin aina tehdä noin kauniita ruoka-annoksia ja tuolla toisella on noin vimpan päälle sisustettu ja siisti koti! Epistä.

Sadepäivänä somessa surffatessa saattaa iskeä epätoivo. Tai vähintäänkin mieleen hiipii somekateus. Muille ajoittain samasta taudista kärsiville voin lohdutuksen sanana kertoa, että minä ainakaan en ole rehellinen some-käyttäytymisessäni. Tai toki olen siinä mielessä, että sinne kuvaamani ja kirjoittamani asiat ovat tosia, ihan oikeasti tapahtuneita, eivätkä valheita. En lavasta kuvia Instaan tai keksi tapahtumia Facebookiin, tägään itseni paikkoihin, joissa oikeasti käyn, ja tänne blogiinkin yritän kirjoittaa asioista niin kuin oikeasti niistä ajattelen. Mutta "all the truth and nothing but the truth"? No en tasan laita koko totuutta.

Minä ainakaan en ole rehellinen some-käyttäytymisessäni.

Tunnustusteni ensimmäisessä osassa paljastin, mitä kaikkea teen salaa lapsiltani. On tullut sipaistua suklaapala poikineen ja napattua Viisveen nenän edestä muutama Pokemonkin, näin pari esimerkkiä mainitakseni. Nyt aion kurkata (inho)realistisesti viime aikaisia some-päivityksiäni. Että mitäs noin niinku ihan oikeasti tapahtui...

  • FB-päivitys eiliseltä Isämiehen kanssa: "Treffeillä taas!" Kuvassa jättiburger ja hyvä fiilis.

Kyllä, olimme treffeillä. Tämän taustana on se, että löysimme VIHDOINKIN kivan ja luotettavan hoitajan pojillemme niin, että pääsemme johonkin joskus lähtemään. Kyllä, söimme isot ihanat burgerit ja kyllä, fiiliskin oli hyvä. Mutta puoli totuutta jäi kertomatta, nimittäin se puoli, että ulkona satoi, Viisvee rankutti mitä lie pitkin päivää ja Yksvee on ollut huonouninen ja äkäinen kuin ampiainen jo monta päivää, ilmeisesti rokotusten jälkioireina ja uuden hampaan myötä. Että tuli kyllä tuo hetki tarpeeseen. Ja aiemmasta treffipäivityksestä jäi kertomatta, että ensimmäinen puolituntinen meni riidellessä. Klassikko!

  • Insta- ja FB-päivitys parin päivän takaa: Tänään äiti-poika-laatuaikaa kaupungilla...

Kyllä, olimme esikoisen kanssa kahdestaan kaupungilla. Kyllä, söimme maittavan lounaan ja nappasimme pari uutta Pokemonia. Ei, ei tosiaankaan ollut pelkkää laatuaikaa. Vettä vihmoi ja palelsi niin pirusti. Viisveellä on mikä lie uhmakausi päällä, joten äiti on vähintäänkin tyhmä kerran viidessä minuutissa eikä mitään, siis MITÄÄN, voi tehdä ihan vaan yksinkertaisesti suostuen. Vänkävänkä jäkäjäkä enkäenkä säoottyhmä enala. Että semmoista laatuaikaa. Verenpaineeni huiteli huipussaan kotiutuessamme ja mielessä kävi, että lähdenkö tuon kanssa enää ikinä mihinkään.

  • Insta- ja FB-päivitys parin päivän takaa: Kasvimaan kastelu kaverin kanssa on aina yhtä hauskaa...

Totuus on, että lomatuurasimme kaveriani hänen palstallaan viikon verran. Eli "ainapa" hyvinkin, sen kokonaiset kolme kertaa. Ja mitään muuta en minä kaktusten tappaja tuolla olisi osannutkaan tehdä, kuin kastella sen, mitä käskettiin.

Eli alatte varmaan saada ideasta kiinni? Näin upeaa ja hehkeää ja auringon täyteistä minun elämäni on. ;)

En kuitenkaan koe valehtelevani, kun päivitän someen näiden hetkien ruusuisen suloista puolta. On myös päiviä, jolloin kirjoitan, että nyt hajoaa pää ja hakekaa joku nämä kakarat vaikka timbuktuun ja saanko itse karata kauas pois. Sitähän se elämä on: kuin ruusupensas, jossa on yhtä aikaa läsnä sekä ne kauniit tuoksuvat kukat, että pistävät piikit. Soppa, josta erilleen poimittuna saattaa maistaa mehevän juureksen tai kitkerän pippurin, mutta paras maku syntyy kuitenkin kokonaisuutta lusikoimalla.

En kuitenkaan koe valehtelevani somessa.

Se, että vangitsen kameraan tai muutaman sanan statuspäivitykseen sen ärrimurripäivän ainoan valonpilkahduksen, on myös tietoisesti harjoiteltu onnellisuuden taito. Aivot on synnynnäisesti viritetty reagoimaan vaaroihin ja epäkohtiin, uhkiin ja riskeihin. Ja niitähän päivät ovat pullollaan: milloin v*tuttaa oma pärstä, milloin puolison, lasten, pomon tai naapurin. Tai vähintäänkin tämä Suomen suvisää. Juju piileekin siinä, että osaa ja päättää kaivaa sadepilvelle sen kultareunuksen. Nähdä synkissäkin hetkissä tai ainakin pian niiden jälkeen kauneutta. Hyväksyä myös sen synkkyyden osaksi elämää, kuin pippuriksi siihen soppaan. Huomata ja kiittää kaikesta siitä hyvästä, mitä siellä risukasan keskellä on. Ei joka hetki, mutta useimmiten. Onnellisuus kun ei ole päämäärä, ominaisuus tai sattuman kauppaa - se on taito, jota voi harjoitella. Siksi aion somettaa vinoutuneesti jatkossakin.

"Elämä on täynnä suuria seikkailuja sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan." / Muumipappa

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Olen ammatiltani psykologi, ihmisenä innostuva ja äitinä välillä ärhäkkä. Kirjoitan äitiyden ja työelämän yhdistämisestä, lapsiperheen arjesta ja vähän siitä psykologiastakin - miten suutarin lapsilla kengät ovat välillä lähempänä ja välillä todella teillä tietymättömillä. Esikoisen kohdalla pahasti kuplaantuneena ja hurahtaneena yritän nyt pikkuveikan kohdalla säilyttää edes osan älyllisestä kapasiteetistani myös vanhempainvapaan aikana. Vaan pääseekö liinassa luennoille ja vaunuilla verkostoitumaan, pysyykö järki päässä univajeen ja vaipparallin keskellä? Lue, miten älyllisen äitiyden vaaliminen onnistuu... jos onnistuu.

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Instagram