Kuvitus: Jenni Väre

Taaperon tulinen luonne yllätti äidin. Kun raivarit muuttuivat puremiseksi ja raapimiseksi, Anna Nummisto haki apua. Paras apu oli, kun hän oppi ymmärtämään lapsen luonnetta.

Aava kiemurtelee sylissäni ja karjuu. Yritän pitää puolitoistavuotiasta tytärtäni paikoillaan ja jutella hänelle rauhallisella äänellä. Se on vaikeaa, koska alan itsekin kiihtyä. Raivokohtaus on alkanut tällä kertaa vaipanvaihdosta. Aava haluaisi olla litimärässä vaipassa, minä olen sitä mieltä, että vaippa vaihdetaan.

Tyttö räjähtää. Käsivarrestani valuu verta, koska suuttunut taapero on iskenyt hampaansa kiinni siihen, mihin on ylettynyt. On kuin pitelisi villieläintä.

Vartin painimisen jälkeen totean, että kiinni pitäminen vain pahentaa Aavan raivoa ja päästän irti. Tytär haukkoo henkeään lattialla ja rauhoittuu vähitellen. Sitten minulta pääsee itku.

Näin jälkeenpäin tajuan, että Aavan tulinen luonne paljastui jo ensimmäisten viikkojen aikana. Jos imuotteen saaminen ei onnistunut heti, vauva sai niin hervottoman raivokohtauksen, ettei imetys enää onnistunut. Hän huusi tomaatinpunaisena eikä ollut enää läsnä tässä maailmassa.

Kerroin imetyksen haasteista neuvolassa nuorelle hoitajalle, joka kirjoitti neuvolavihkoon jotain voimakkaista rintaraivareista ja vauvantahtisesta imetyksestä. Sain ohjeeksi imettää useammin, enempää apuja ei herunut.

Lapsen tulinen luonne näkyy kaikessa. Aava on utelias tyttö, joka haluaa kokea kaiken itse. Hän turhautuu helposti yrittäessään tehdä asioita, joihin hänen motoriset taitonsa eivät vielä riitä. Tai siitä, ettei saa jotakin, mitä haluaa.

Toisten äitien ihmettelevät katseet hävettävät aluksi, lopulta vain ärsyttävät.

Etenkin vaipanvaihdot ja ruokailut ovat hankalia, koska ne eivät suju Aavan mielestä riittävän nopeasti. Pienikin vastoinkäyminen saa aikaan kovaäänisen hepulin. Ja ääntä Aavasta lähtee. Katson kadehtien toisten äitien hennosti yniseviä vauvoja. Kun Aava tahtoo jotain, se ei jää kenellekään epäselväksi. Kannan nolona lapseni ulos rauhoittumaan kauppakeskuksista ja kahviloista.

Toisten äitien ihmettelevät katseet hävettävät aluksi, lopulta vain ärsyttävät. Keskittyisivät omiin lapsiinsa.

Kun Aava on täyttänyt vuoden, hän alkaa suuttuessaan myös purra ja raapia. Pienet hampaat iskevät kiinni, kun yritän pukea kiukkuiselle lapselle vaatteita tai vaihtaa vaippaa. Olen neuvoton.

Etsin netistä tietoa varhaisesta uhmaiästä, ja opin, että jokaisen lapsen keskushermosto kehittyy omaan tahtiinsa. Aavan raivokohtaukset johtuvat siitä, ettei hän ole vielä oppinut säätelemään omia tunteitaan ja reaktioitaan. Vertaus villieläimeen pitää osittain paikkansa, sillä kilarikohtauksen saanut lapsi on voimakkaan taistele tai pakene -reaktion vallassa. Siksi hän puree ja raapii kiinni pitävää kättä.

Minun pitäisi pysyä rauhallisena. Harmi vain, että me vanhemmatkin olemme tuliluontoisia.

Aikuisena minun pitäisi pysyä rauhallisena ja viestittää lapselle, että hän voi käyttää minua apuna omien tunteidensa säätelyssä. Harmi vain, että hänen vanhempansakin ovat tuliluontoisia. Sorrun usein huutamaan, vaikka minun pitäisi pystyä hillitsemään itseni. Kohtauksista jää hirveä olo, koska tunnen epäonnistuneeni täydellisesti.

Aavan ollessa noin puolitoistavuotias raivokohtauksiin tulee uusi ulottuvuus. Hän alkaa hakata päätään lattiaan ja repiä hiuksiaan. Se on kauheaa katsottavaa. Olen opiskellut Super Nannyni, joten ajattelen, että periksi antaminen vain vahvistaa Aavan käytöstä. Niinpä koetan olla välittämättä kohtauksista ja pidän edelleen tiukasti kiinni rutiineista, ruokailuista ja nukkumaanmenoajoista.

Periksi antaminen olisi helpompaa, mutta usein se ei ole edes mahdollista. Totun kantamaan kirkuvan ja potkivan lapsen parkkipaikalta kotiovelle ja hakemaan autoon jääneet tavarat myöhemmin. Tai odottamaan auton vieressä raivokohtauksen laantumista, jotta saan kaareksi itsensä jännittävän taaperon turvaistuimeen.

Otan kiukkukohtaukset puheeksi lääkärintarkastuksessa. Kerron neuvolalääkärille pään hakkaamisesta ja hiusten repimisestä. Kun sylissä istuu hymyilevä tyttö, joka on juuri reippaasti potkinut lääkärin kanssa palloa ja rakentanut hienon palikkatornin, ongelmista puhuminen tuntuu absurdilta. Naurahdellen kerron lääkärille olevani huolissani, voiko lapsi satuttaa itseään hakatessaan päätään parkettiin.

Lääkäri ei onneksi naura vaan antaa minulle neuvolapsykologin puhelinnumeron.

Ongelmasta kertominen tuntuu absurdilta: voiko lapsi satuttaa itseään hakatessaan päätään parkettiin?

Seuraavana päivänä, kun olen saanut Aavan päiväunille, soitan neuvolapsykologille. Avun hakeminen hermostuttaa, sillä mietin, mitä jos Aavan käytös onkin seurausta jostain isommasta ongelmasta.

Nuori neuvolapsykologi kuuntelee ja vakuuttaa, että kyseessä on ohimenevä vaihe. Kiukkukohtaukset ja fyysinen aggressiivisuus yleensä laantuvat, kun lapsi oppii puhumaan. On asetettava lapselle selkeät rajat ja päivärytmi. Joissain tilanteissa voin antaa Aavan valita, joissain en. Tärkein tehtäväni on estää lasta satuttamasta itseään ja muita. Syli on neuvolapsykologin mielestä lapselle paras paikka rauhoittua. Yksin tunnekuohun valtaan jättäminen lisää turvattomuuden tunnetta.

Seuraavana päivänä painin taaperoikäisen kanssa keittiön lattialla, kunnes en jaksa enää. Luovutan, ja tunnen valtavaa syyllisyyttä, kun en voi kuin katsoa raivokohtauksen vallassa pitkin lattiaa sekoilevaa lastani ja odottaa, että hän rauhoittuisi itsekseen. Kokemukseni perusteella tiedän, että yksin jättäminen toimii Aavan kanssa paremmin kuin sylittely.

Tunnen itseni täysin kyvyttömäksi äidiksi, enhän edes osaa rauhoittaa omaa lastani.

Vuotta myöhemmin, kun Aava on kaksivuotias, saan käsiini amerikkalaisen lastenpsykologin Ross W. Greenen kirjan Tulistuva lapsi. Kirja käsittelee temperamenttisia, helposti turhautuvia lapsia.

Kirja kertoo minulle kaiken sen, minkä olen itse vuoden aikana kantapään kautta oppinut.

Jo ensimmäisen luvun jälkeen toivon, että olisin lukenut kirjan Aavan ollessa vielä vauva. Kirja kertoo minulle kaiken sen, minkä olen itse vuoden aikana kantapään kautta oppinut.

Helposti tulistuvia lapsia yhdistää kaksi asiaa: voimakas joustamattomuus ja huono turhautumisen sietokyky.

Lapsi käyttäytyy oikein, jos hän osaa. Niin kauan kun hän ei siihen kykene, on vanhempien tehtävä auttaa lasta kehittämään ajattelutaitojaan ja ratkaisemaan ongelmia. Raivokohtaus syntyy, kun lapselle asetetut vaatimukset ylittävät tämän kyvyn reagoida sopeutuvasti. Bingo.

On helpottavaa lukea, että Greene on kanssani samaa mieltä palkitsemis- ja rangaistusjärjestelmien hyödyttömyydestä. Hyvin tehdyistä asioista saadut mansikkatarrat jaksavat kiinnostaa Aavaa viikon. Jäähypenkkimetodi on meillä pelkkä vitsi.

Olen viettänyt tuntikausia jäähyrumbassa, jossa lapsi juoksee kirkuen ympäri asuntoa ja minä kiikutan häntä puhumattomana takaisin eteisen nurkkaan. Fiksu tyttäreni koettelee hermojani nauramalla kielloilleni ja uhkauksilleni, ja saan laittaa kaikki itsehillinnän rippeeni peliin, etten nakkaa häntä ulos ovesta.

Ei ole kyse siitä, ettenkö olisi asettanut rajoja lapselleni.

Greenen opit saavat palaset loksahtelemaan paikoilleen. Aavan kyky vaihtaa ajattelumalliaan on kehittymätön, yhtälailla kuin hänen kielelliset valmiutensa kertoa turhautumisestaan. Joustamaton lapsi yhdistettynä joustamattomaan aikuiseen saa aikaan räjähdyksen.

Ei ole kyse siitä, ettenkö olisi asettanut rajoja lapselleni. Olen asettanut aivan riittävästi rajoja ja pitänyt niistä kiinni niin tiukasti, että lapsi, joka ei ole halunnut kävellä 300 metrin matkaa tarhasta kotiin, on lopulta kontannut sen, koska kumpikaan ei ole antanut periksi.

Nyt ymmärrän, että Aava ei suunnittele purkauksiaan tai osoita niitä minulle henkilökohtaisesti. Hän ei vain osaa toimia toisin.

Selittäminen, lohduttaminen, huomion kiinnittäminen toisaalle, periksiantamattomuus, palkitseminen tai rankaiseminen eivät tehoa Aavan kaltaisiin lapsiin. Raivokohtauksen yltyessä lapsi on tilassa, jossa hänen aivonsa eivät kykene vastaanottamaan mitään informaatiota. Kukaan ei ole kotona.

Olen todistanut lukuisia kertoja, kuinka lapsi hermostuessaan käyttäytyy täysin järjenvastaisesti eikä laannuttuaan muista, mistä oli kyse. Kun raivokohtaus pääsee kunnolla vauhtiin, on hyvin vähän, mitä voin tehdä.

Pahimman kilarinsa Aava saa päiväkodin eteisessä eräänä iltapäivänä, kun lapset ovat poikkeuksellisesti sisällä. Aavan pasmat menevät sekaisin, kun tulen hakemaan häntä kotiin. Hän ei tahdo lähteä.

Aloitamme pukemisen yhdessä, mutta villahaalarin hiha jää mutkalle, eikä käsi mene sisään. Aava räjähtää. Hän menee tilaan, josta en saa kammettua häntä ulos muutoin kuin kantamalla tytön puolipukeissa ulos pakkaseen. Kylmä ilma ja ympäristönvaihdos saavat Aavan palaamaan tähän todellisuuteen, ja saan ujutettua hänelle ulkohaalarin päälle.

Sillä kertaa kannan tyttöni kotiin saakka. En voi laskea häntä maahan, koska hänellä ei ole kenkiä jalassa.

"Äiti, sinä olet kastemadon räkää."

Nyt olen oppinut tunnistamaan tilanteet, jotka johtavat raivareihin. Kaksi- ja puolivuotiaana Aava ei ole tehokas toiminnanvaihtaja, joten tiedän, että lähteminen kotoa tai päiväkodista on hankalaa – joka kerta. Nopea kielellinen kehitys kuitenkin helpottaa räjähdysherkkiä tilanteita. Minun ei tarvitse enää arvailla, mistä lapsi on milloinkin hurjistunut.

Vähän jopa hymyilyttää, kun Aava pukemiskiukuttelun jälkeen kääntyy ulko-ovella katsomaan minua ja ilmoittaa:

– Äiti, sinä olet kastemadon räkää.

Vauva 5/16

Vierailija

Uhmakkaan taaperon äiti: ”Lapsen raivo yllätti ja pelotti”

Ihana kirjoitus! Voi kun ihmiset muistaisivat, että lapset ovat erilaisia. Kun näen raivoavan lapsen kaupassa, tekisi todella mieli käydä sanomassa vanhemmalle "tuollaista se meilläkin oli, älä vaan anna periksi." Tsempataan toinen toisiamme! Toiset olettavat tietävänsä kaiken yhden tilanteen perusteella. Minäkin kiikutin lapseni psykologille kun epäilin, että hänellä on adhd tai autismi tai jokin muu nepsy-ongelma, selvisikin, että lapsi on niin kielellisesti, motorisesti kuin älyllisestikin...
Lue kommentti

Professorin mukaan kuivaksi oppimiseen ei tarvita henkistä kypsyyttä. Miten ja missä iässä teillä opittiin käymään potalla? 

Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Timo Saloviita neuvoo Helsingin Sanomissa, kuinka lapsen saa oppimaan kuivaksi yhdessä päivässä. Saloviita ei usko herkkyyskausiin, vaan sanoo, että jos kissankin voi opettaa palkitsemalla käymään laatikolla, lapsikin voi oppia kuivaksi samaan tapaan.

Saloviidan opit tiivistettynä ovat:

  1. Juota lapselle paljon vettä tai mehua ja vie hänet potalle istumaan.
  2. Pidä lapselle seuraa potalla. Lukekaa vaikka kirjaa.
  3. Palkitse lirahdus rusinoilla tai suklaalla heti. Ruokapalkkion voi jättää pois muutaman päivän päästä.
  4. Anna lapsen jaloitella, juota lisää nestettä ja istuta uudelleen potalle.

Kuivaksi oppimiseen on myös toisenlaisia näkökulmia, joissa korostetaan herkkyyskausia, pitkäjänteistä oppimista ja vaiheittaista oppimista. Miten teillä onnistui?

 

Minkä ikäisenä lapsesi oppi käymään potalla?

Minkä ikäisenä lapsesi oppi käymään potalla?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Nyt kerätään kuvia vauvojen ja taaperoiden kävely- ja seisomisharjoituksista. Lähetä kuva ja osallistu arvontaan!

Osa kuvista julkaistaan myös Vauva-lehden palstalla. Lähetä kuva mahdollisimman isona tiedostona, emme voi julkaista matalaresoluutioisia kuvia.

Kun lähetät kuvan viimeistään 28.5.2017, olet mukana arvonnassa, jossa voi voittaa Ainu Nokkamukin, BabyBjörn Soft Bib -ruokalapun ja Jordan-hammasharjan vauvoille. Arvomme kaksi settiä, ja yhden palkinnon arvo on noin 21 euroa.

Voittajiin otetaan yhteyttä sähköpostitse: tarkista, että käyttäjätiedoissasi on voimassa oleva sähköpostiosoite!

Lähettämällä kuvan annat luvan käyttää sitä Vauva-lehden aineistoissa. Lataa vain itse kuvaamiasi kuvia tai kuvia, joiden lataamiseen sinulla on kuvaajan lupa. Katso kuvahaasteiden tarkemmat ohjeet

Jos haluat kuvan mukaan lehden palstalle, kerro sisältö-kohdassa vauvan nimi ja ikä kuvaushetkellä.

Osallistuminen vaatii kirjautumisen.

Vauva on itkuinen, eikä kakkaa kuulu. Ummetuksesta tulee herkästi itseään ruokkiva kierre. Miten kierteen saa katkaistua?

Vauva ei ole kakannut viikkoon. Pitääkö huolestua?

Vastasyntyneen ensimmäisen kakan pitäisi tulla parin päivän sisällä syntymästä, ja aluksi vauva ulostaa yleensä päivittäin.

Kun vauva kasvaa, suolen toiminnalle muodostuu oma, yksilöllinen rytminsä. Täysimetetty vauva voi kakata useita kertoja päivässä. Toisaalta pitkät, kymmenenkin päivän tauot ovat normaaleja. Pitkästä tauosta ei tarvitse huolestua, jos vauva syö ja kasvaa hyvin.

Jos vauva saa pelkkää korviketta tai syö jo kiinteitä ruokia, kakan pitäisi tulla useammin. Tällöin ummetuksesta puhutaan, jos kakka viipyy kolme päivää tai pidempään.

Täysimetetyillä vauvoilla ummetus on selvästi harvinaisempaa kuin korviketta ja kiinteää ravintoa saavilla lapsilla. Yleisintä ummetus on leikki-iässä, mutta osalla vaiva alkaa jo vauvaiässä.

Miten lapsi oireilee kovaa kakkaa?

Ulostaminen voi tehdä kipeää ja olla hankalaa. Lapsi voi olla kiukkuinen, itkuinen ja levoton. Ummetus voi näkyä myös vetämättömyytenä tai kalpeutena.

Usein ummetus huonontaa ruokahalua.

Kävely varpaillaan ja jalkojen puristaminen yhteen ovat leikki-ikäisellä merkkejä kakan pidättelystä. Pieni vauva voi jännittää itsensä kaarelle.

Usein ummetus huonontaa ruokahalua. Lapsi voi esimerkiksi aloittaa syömisen mutta keskeyttää sen pian. Joskus ummetus vaikuttaa niin, että jo vaipoista luopunut lapsi alkaa tahattomasti kakata housuun.

Vaikkei ummetusta olisi, on tavallista, että vauva on levoton ja ähisee ennen kakan tuloa. Joskus vauva itkee juuri ennen ulostamista, ja itku loppuu heti, kun kakka tulee ulos. Jos ulostamiseen liittyy aina itkua, asiasta on syytä mainita neuvolassa.

Mitä jos vastasyntyneen ensimmäistä kakkaa ei kuulu?

Jos vauvan ensimmäinen kakka viipyy, tai tuntuu, että vauva kakkaisi alusta asti kovin harvoin, asiasta on syytä kertoa sairaalassa tai neuvolassa. On hyvä varmistaa, että vauva saa riittävästi ravintoa. Erittäin harvoin vauvalla voi olla myös suolen loppupäässä ahtauma, joka hankaloittaa ulosteen kulkua.

Miltä normaali maitokakka näyttää?

Imetetyn vauvan maitokakka on keltaista sekä löysää, ja siinä voi olla vaaleita ryynejä. Korvikeruokitun vauvan kakka on kiinteämpää kuin täysimetetyillä.

Joskus liian vähäinen ravinnonsaanti voi näkyä vihreänä kakkana. Vihreä väri johtuu suolinesteestä, ja kun vauva saa tarpeeksi maitoa, väri palautuu.

Vauva maistelee kiinteitä ja kakkaa nyt harvemmin. Miksi?

Kun lapsi alkaa saada maidon rinnalla muuta ruokaa, suolen toiminta hidastuu. Normaali ulostamisväli on yhdestä kahteen päivään.

Jos kiinteiden ruokien aloittaminen aiheuttaa vauvalle ummetusta, kannattaa lisätä nesteen määrää ruuassa. Kiinteitä voi myös kokeilla antaa tilapäisesti vähemmän. Ajan myötä vauvan vatsa tottuu uuteen ravintoon.

Vauvalle on mahdoton syöttää niin paljon banaania tai mustikkaa, että vatsa menisi niiden takia jumiin.

Usein etenkin banaanin ja mustikan kerrotaan kovettavan vatsaa. Vauvalle on kuitenkin mahdotonta syöttää niitä niin paljon, että vatsa menisi vain niiden takia jumiin.

Mistä ummetus johtuu?

Lasten ummetuksen syynä on harvoin mitään sairautta. Taipumus hitaaseen suolentoimintaan voi olla perinnöllistä.

Ummetus voi saada alkunsa esimerkiksi kivuliaasta kakkauskokemuksesta. Alkusysäyksenä voi olla myös kuume tai vatsatauti. Silloin suolen toiminta usein hidastuu lievän kuivumisen takia. Ummetus voi liittyä siihenkin, ettei lapsi koe saavansa riittävää yksityisyyttä kakalla käymiseen esimerkiksi päiväkodissa.

Oli syy mikä tahansa, ummetuksesta syntyy herkästi itseään toteuttava kierre: lapsi pidättää kakkaa kivun pelossa, ja tauon pidentyessä ulostamisesta tulee entistä vaikeampaa.

Miten voin vauhdittaa vauvan vatsan toimintaa?

Ulostusrefleksiä voi yrittää aktivoida jumppaamalla vauvan jalkoja mahan päällä. Kiinteitä syövän lapsen kohdalla on tärkeintä huolehtia, että lapsi saa riittävästi nestettä.

Usein ummetukseen neuvotaan antamaan esimerkiksi luumu- tai mangososetta tai apteekissa myytävää mallasuutetta. Niitä voi kokeilla, mutta toisaalta ne harvoin ratkaisevat tilannetta. Mallasuute voi aiheuttaa ilmavaivoja, ja soseita pitäisi syödä paljon, jotta niistä olisi hyötyä.

Ulostetta pehmentäviä lääkkeitä saa apteekista ilman reseptiä. Leikki-ikäiselle niitä voi kokeilla omin päin, jos oireet ovat selvät. Vauvan ummetuksesta on hyvä puhua ensin neuvolassa.

Apteekista saa ilman reseptiä myös peräruiskeita. Jos ummetukseen taipuvainen lapsi on ollut useamman päivän kakkaamatta, ulostemassa voi olla jo niin iso ja kova, että lapsen on vaikea saada se ulos. Tällöin peräruiske voi toimia nopeana ensiapuna, joka laukaisee vaikean tilanteen.

Taapero ei malta rauhoittua kakalle. Mikä avuksi?

Jos ummetukseen taipuvainen lapsi ei käytä vaippaa, hänet pitäisi ohjata vessaan säntillisen säännöllisesti. Otollinen hetki on ruokailun jälkeen.

Onnistuneesta istunnosta saa ja pitääkin iloita.

Vessassa istumisesta kannattaa tehdä mukava ja rauhallinen tuokio. Ummetukseen taipuvaisilla kakkaamista olisi hyvä yrittää jopa 10–15 minuuttia. Se voi olla pienelle lapselle hankalaa, mutta lasta voi rauhoittaa istunnolle esimerkiksi mieleisten kirjojen avulla.

Vessakäynnistä ei pitäisi tehdä numeroa vaan normaali rutiini. Jos lapsi ei kakkaa, häntä ei saa torua. Onnistuneesta istunnosta sen sijaan saa ja pitääkin iloita.

Kysymyksiin vastasi lasten gastroenterologian erikoislääkäri Kaija-Leena Kolho Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin Lastenklinikalta. Lähteenä myös Suomen Lääkärilehden artikkeli Lasten ummetus (40/2010).

Vauva 4/2017

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Ei ole mitään tiettyä ikää, jolloin vauva on valmis jäämään ensimmäistä kertaa hoitoon. Lapsen luonne on siinä olennaisempi asia. Rutiinit auttavat vauvaa tuntemaan olonsa turvalliseksi.

Parikuinen vauva etsii katseellaan äitiä. Häntä ei näy, joten vauva aloittaa itkun. Tule tänne! Näkökenttään ilmestyy mummi, joka ojentaa unilelun ja ottaa vauvan olkapäälle samalla tavoin kuin äiti aina tekee. Vauva rentoutuu. Tämähän tuntuu tutulta.

Alussa yksi kiintymyssuhde on vauvalle ylitse muiden, ja tavallisesti sen toinen osapuoli on äiti. Tämä ei tarkoita, etteikö vauva viihtyisi myös muiden ihmisten seurassa, jopa kaksistaan.

Silti ajatuskin vauvan jättämisestä hoitajalle voi aiheuttaa vanhemmassa lähes fyysisen pahoinvoinnin tunteen.

Mitä jos vauva itkee, ja minä en ole paikalla lohduttamassa?

Lastenpsykiatrian professori ja Tampereen yliopistollisen sairaalan ylilääkäri Kaija Puura vakuuttaa, että huoli on luonnollista.

– On geneettisesti meissä hyvin syvällä pelätä, mitä vauvalle tapahtuu, jos minä lähden, Puura sanoo.

Jatkuvasti saatavilla olevan hoitajan kanssa vauva pystyy turvallisesti rakentamaan käsitystä itsestään ja maailmasta. Puura toivoo, etteivät äidit tekisi kuitenkaan vauvan kanssa olemisesta häkkiä, josta ei ole ulospääsyä.

– Lähtökohdaksi ei tarvitse ottaa, että vauvaa ei saa koskaan jättää hoitoon muuten kuin pakon edessä, hän sanoo.

Vauva pystyy jo varhain luomaan sosiaalisia suhteita myös muihin ihmisiin kuin vanhempiinsa. Hoitajan seurassa vauva pääsee kokemaan uudenlaista vuorovaikutusta.

Isän kanssa kaksin

Vauva hetkuttelee jalkojaan ja ojentelee käsiään kohti isää. Kun mitään ei tapahdu, vauvan otsaan ilmestyy ryppy. Seuraavaksi kuuluu jo kärsimätön parku. Äiti pyyhältää ottamaan vauvan isän sylistä: selvästi vaipanvaihdon aika.

Ensimmäisten kuukausien aikana äidin ja vauvan keskinäinen viestintä kehittyy sujuvaksi. Äidin mieleen voi hiipiä epäilys, voiko vauvan jättää edes kumppanin kanssa kahdestaan. Osaako se varmasti?

Puura rohkaisee äitejä luottamaan kumppaniinsa.

Isän kannalta kahdenkeskisellä ajalla on mullistava vaikutus.

Vauvan kanssa vietetyt tunnit laskevat isän testosteronitasoa ja muuttavat aivotoimintaa. Vanhemman aivot muokkautuvat sen mukaan, paljonko hän viettää aikaa vauvan kanssa.

– Kahdenkeskinen aika opettaa isän herkäksi vauvan tarpeille, Puura sanoo.

Äitiysloma on pitkä aika olla 24 tuntia vuorokaudessa kiinni vauvassa.

– Toinen vanhempi kyllä oppii hoitamaan vauvaa. Hän voi ja saa tehdä sen eri tavalla kuin äiti, Puura sanoo.

Yleensä vauvan kiintymyssuhde rakentuu noin yhdeksän kuukauden ikään mennessä. Sitä ennen vauva ei tee kovin suurta numeroa siitä, onko syli tuttu vai vieras, kunhan joku vastaa hänen tarpeisiinsa. Tässä mielessä pienen vauvan jättäminen hoitoon on helpompaa kuin isomman.

Kiintymyssuhteen rakennuttua vauva alkaa vierastaa. Kovaääninen protestointi voi tuntua vanhemmasta raastavalta, mutta se on luottamuksen osoitus.

Vauva on nyt valinnut suosikki-ihmisensä, joiden kanssa haluaa olla.

Tavallisesti vierastaminen helpottaa kahteen ikävuoteen mennessä.

Näin minä nukahdan

Mummi ja vaari tulevat kylään. Vaari touhottaa vielä eteisessä takkinsa kanssa, kun mummi jo nappaa vauvan syliin. Vauvan silmät tavoittavat äitiä: Miten tähän pitäisi reagoida?

– Vauva katsoo heti vanhempaansa ja päättelee hänen olemuksestaan, ovatko nämä ihmiset turvallisia vai eivät. Jos äidin ilme ja asento viestivät huolta, vauva hermostuu, Puura sanoo.

Vanhemman kannattaa tarkkailla, miten vauva suhtautuu uusiin ihmisiin ja paikkoihin ja onko hän yleensä herkkä stressaaville tilanteille. Jos vauvan perusluonne on rento, hän ei luultavasti ole moksiskaan parin tunnin hoitokeikasta. Aran ja herkän vauvan vanhempien täytyy nähdä enemmän vaivaa ja valmistella huolellisemmin erossaolon aika.

– Lapsen luonne on olennaisempi hoitoon jäämisen näkökulmasta kuin mikään tietty ikä, sanoo psykologian tohtori Riikka Pyhälä Helsingin yliopistosta.

Vanhemmat voivat rakentaa lapselle keinoja tuntea olonsa turvalliseksi rutiinien avulla. Esimerkiksi unilelu ja aina nukkumaan mennessä soitettava soittorasia saattavat auttaa. Kun vauva yhdistää nukahtamisen niihin, hän tuntee olonsa tutuksi ja turvalliseksi myös vanhempien ollessa poissa.

Sitten ensimmäinen kokeilu menee pieleen: vauva on itkenyt koko vanhempien leffakäynnin ajan.

– Vanhemmista vauvan reaktio voi tuntua pahalta, mutta pieni erilläänolo ei aiheuta lapselle korjaamatonta vahinkoa. Vanhempien ei tarvitse jännittää, meneekö tässä nyt kerralla palasiksi koko kiintymyssuhde, Puura lohduttaa.

Miten sinä, äiti, pärjäsit?

Päivähoidon aloitus on iso elämänmuutos niin lapselle kuin vanhemmillekin. Kun kello tulee neljä, tuoreen päiväkotilapsen äiti ottaa viimeiset askeleet puolijuoksua ja kumartuu halaamaan lasta. Lapsi vilkuilee toisella silmällä kesken jäänyttä leikkiään, toisella äitiä.

Riikka Pyhälä ymmärtää, että jälleennäkemisen hetkellä vanhemman päällimmäinen tunne voi olla helpotus.

Hän kuitenkin toivoo, etteivät vanhemmat päättäisi lapsen puolesta, miltä hoidossa oleminen tuntui.

Jos lapsi viihtyi ja leikki kulki, kaikki on luultavimmin hyvin.

Lapsen näkökulmasta olisi hyvä, jos päivähoidon voisi aloittaa vähitellen, aluksi lyhyemmillä päivillä. Alle vuoden ikäisen unen ja ravinnon tarve ei välttämättä vielä veny päiväkodin rutiineihin.

– Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän päivähoidon tulisi muistuttaa tavallista kotiarkea, Kaija Puura sanoo.

Eroaikaa kannattaa selittää lapselle tapahtumien ja vaikkapa kuvien avulla. Tulen hakemaan, kun olet käynyt ulkoilemassa, päiväunilla ja välipalalla.

Lapselle aika ei ole niinkään määre kuin tunne: tuntuu, että äiti on ollut poissa jo tosi kauan. Tunne tulee toiselle nopeammin kuin toiselle.

Yhden vauvan mielestä äidin tunnin jumppa voi olla liikaa, kun toinen aidosti viihtyy hoidossa yön yli, kun vanhemmat viettävät kahdenkeskistä aikaa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.