Akselin unirytmi keikahti sekaisin puolivuotiaana. Vasta aika opetti pojan nukkumaan.

Eeva Hohti, 33, avasi silmänsä aamulla puoli seitsemältä. Jotain oli nyt hassusti. Lastenhuoneesta kuului ääniä, nelivuotias Matias ja hieman yli vuoden vanha Akseli siellä puuhailivat sängyissään lelujensa kanssa. Ei mitään hätää. Eeva tajusi havahtuneensa outoon tunteeseen: hän oli nukkunut koko yön kertaakaan heräämättä.

Eeva hipsi keittiöön laittamaan kahvinkeittimen päälle ja melkein hyräili. Olohuoneen sotku ei tuntunut missään. Hän jäi katsomaan lastenhuoneen ovelta pinnasängyssään istuvaa Akselia, joka mutristeli suutaan, jokelteli jotain vauvankielellään ja katsahti äitiään hymyillen. Ilon tunne tulvahti niin että melkein itketti – niin ihanat pojat hänellä.

Äkkiä Eeva oli onnellinen kaikesta. Hän oli elossa ja terve, ja hänellä oli mahtava perhe ja elämä. Tältäkö hänestä tuntuisi joka aamu, jos vain saisi nukkua kunnolla? Jaksaisi nauttia jokaisesta aamusta ja uudesta päivästä?

Mutta jo seuraavana yönä meno jatkui samaan malliin kuin oli jatkunut reilut puoli vuotta: Akseli herätti äitinsä yhdeltä yöllä. Sen jälkeen epätoivoisia nukuttamisyrityksiä kesti kello kolmeen, neljään asti. Nytkö taas valvotaan, Eevan sydän hakkasi. Pelotti, että tästä tulee jälleen pitkä yö.

Parin tunnin valveillaolon jälkeen alkoi kiukuttaa. Miksi juuri meille kävi näin? Päivisin niin hyväntuulinen Akseli tuntui öisin Dr. Jekyll ja Mr Hyde -tyyliseltä pikku hirviöltä,  jolla oli valta pitää vanhempiaan hereillä. Pahinta oli, ettei tilanteeseen ollut mitään naps-ratkaisua. Eeva ja poikien isä Tuomo Eerikäinen, 35, eivät voineet käsittää, mikä poikaa vaivasi. Miksi hän valvoi öisin useita tunteja?

– Maailmani oli yksi pimeä makuuhuone ja itkevä lapsi, jota yritettiin hyssytellä uneen. Lopulta otimme Akselin aina viereemme, ja hän jatkoi usein valvomistaan siinä. Kun näin verhojen raosta, että aamu alkaa sarastaa, Akseli viimein simahti, Eeva huokaisee.

Unirytmi keikahtaa ulkomaanmatkalla

Akseli – Eevan ja Tuomon toinen lapsi – nukkui elämänsä ensimmäiset neljä kuukautta kuin unelma. Vanhemmat muistivat vielä hyvin valvomiset isoveli Matiaksen kanssa, ja nyt he hyrisivät tyytyväisyydestä: tuli vauva, joka nukkuu ja antaa toistenkin perheessä nukkua.

Kaikki muuttui Berliinissä, jonne helsinkiläisperhe matkusti kuukaudeksi Tuomon vanhempainvapaalla. Eeva sai ruokamyrkytyksen ja sitkeän kampylobakteerin, joka pisti hänen suolistonsa sekaisin viikkokausiksi ja uhkasi tyssätä täysimetyksen.

Eeva soitti kaukopuheluja Suomeen. Neuvolasta hän sai ohjeen jatkaa sitkeästi imettämistä, kyllä maidontulo siitä elpyisi. Eeva jatkoi, mutta Akselin ruoka- ja unirytmi oli mennyttä. Poika ei huolinut pulloa eikä tuttia. Nälkäisenä hän ei myöskään nukkunut.

Berliinin-matkasta Eeva muistaa vessan kaakeleiden ohella lähinnä sen, että he yrittivät antaa Akselille korvikemaitoa lääkeruiskulla­ suuhun, jotta edes vähän ravintoa menisi vauvan vatsaan. Vauvalta ei löytynyt kampylobakteeria.

– Kiikutimme itkevää vauvaa sylissämme television ääressä ja toivoimme, että liikkuva kuva rauhoittaisi edes vähän. Siinä sitten tuijotettiin taivaskanavilta Paavo Pesusientä yöstä toiseen, Tuomo muistaa.

Hoitovuorossa joka toinen yö

Maidontulo elpyi kuten neuvolan terveydenhoitaja  oli ennustanutkin, mutta Akseli ei silti nukkunut. Kotona Suomessa puolivuotiaan vatsaa yritettiin täyttää maidon ohella iltapuurolla, mutta öinen kitinä vain jatkui. Kun Akseli oli kerran herännyt, häntä ei saanut takaisin unten maille millään keinoin. Mitään varsinaista syytä valvomiselle ei enää ollut. Akselilta tutkittiin korvat ja allergiat, terve poika. Kokeiltiin erilaisia maitotuotteita, ei hyötyä.

Eeva ja Tuomo alkoivat noudattaa työnjakoa: joka toinen yö jompikumpi valvoi Akselin kanssa, toinen vetäytyi Matiaksen huoneeseen tulpat korvissaan. Aamu, jolloin kumpikaan ei ollut valvonut,  oli harvinaista euforiaa.

– Hiljainen yö antoi hurjasti voimaa ja levollisuutta. Siksi ne hetket jäivät erityisesti mieleen, Eeva sanoo.

Akselin sänky siirrettiin Matiaksen huoneeseen, koska Eeva oli kuullut, että pieni etäisyys äidistä saattaisi auttaa lasta nukahtamaan helpommin uudestaan. Vanhemmat eivät myöskään heräisi jokaiseen äännähdykseen, ja vauvansa viesteille herkistynyt äiti saisi paremmin nukuttua. Isänsä nukuttamanakin Akseli heräsi, mutta nukahti hieman herkemmin uudestaan. Äidin kanssa kukkuminen kesti pidempään.

Silloinkin kun nukkui Matiaksen huoneessa, Eeva oli tietoinen Akselin valvomisesta. Se kuului seinän läpi ja stressasi. Eri huoneissa nukkumalla vanhemmat saivat silti kumpikin edes jonkinlaisen levon joka toinen yö.

Eevan mukaan oli pelastus, että käyrätorvea soittava Tuomo saattoi olla muusikontyöstään kotona vanhempain- ja hoitovapaalla ja pystyi osallistumaan yötalkoisiin. Yksin hän ei olisi jaksanut loputtomien öiden läpi.

– Joskus, kun oikein ketutti, herätin Tuomon, joka oli saanut nukkua alkuyön, ja hän sai jatkaa yövuoroa. Tuomo teki samoin minulle. Usein puhuimme valvomisesta aamulla. Riitaakin tuli herkästi. Rakentava keskustelu tuntuu väsyneenä olevan mahdotonta. Ihan raatoina emme tosin jaksaneet aina edes riidellä.

"Tuntui siltä, että aina oli yö"

Akselia itseään yökukkuminen ei juuri tuntunut häiritsevän. Päiväsaikaan hurmaava veitikka nautti elämästä kaikilla aisteillaan. Musiikin kuuntelu, värikkäiden kuvien katselu ja pehmoeläinten halaaminen olivat hänen mielipuuhiaan. Kaikille vastaantulijoille hän soi suloisen hymyn. Parin tunnin päiväunet poika veteli tyytyväisenä parvekkeella. Yöllä meno oli toista maata.

Jo esikoinen Matias oli valvottanut vanhempiaan, mutta eri tyylillä. Ennen kahta ikävuotta Matias ei nukkunut yhtään kokonaista yötä. Hän heräili usein, mutta nukahti pian uudestaan. Sekin oli raskasta. Akseli nukkui satunnaisesti koko yön, mutta valvotti aina herätessään useita tunteja. Sellainen syö ennen pitkää ihmisestä mehut. Yön valvonut on usein valmiiksi allapäin jo aamuisin, Eeva ja Tuomo miettivät.

– Tuntui siltä, että aina oli yö. Väsymys valvomiseen oli pääsyy siihen, että pojille tuli niin pitkä ikäero. Oli pakko toipua välillä, Tuomo tunnustaa.

Eevakaan ei osannut ennen lapsia aavistaa, miten julmalta pakkovalvominen voi tuntua.

– Synnytykset olivat lastenleikkiä verrattuna siihen horrortilaan. Ymmärrän nyt, miksi väkisin valveilla pitäminen oli kidutuskeino Aasiassa. Sitähän se juuri on.

Rutiinit pitivät elämän kasassa

Kun Matias aikoinaan alkoi­ nukkua yönsä kunnolla, Eeva ja Tuomo päättivät, että jos seuraavakin vauva valvottaa, hankitaan välillä lapsenvahti ja tehdään joskus jotain kivaa. Akselin unirytmi oli kuitenkin niin hukassa, ettei huvituksia jaksanut edes ajatella. Hoitajia olisi lähipiirissä ollut, mutta Eeva ja Tuomo arastelivat vaivata ketään itkevän lapsensa luokse.

Ystävät suosittelivat perhepetiä ja unikouluja, ja vähän kateellisena Eeva kuuntelikin heidän hyviä kokemuksiaan niistä. Hänen voimansa eivät riittäneet unikoulun kokeilemiseen. Lasten uniongelmia käsittelevät opaskirjatkin jäivät lukematta – väsymyksen takia. Lähes kaikki energia meni selviytymiseen päivä kerrallaan.

Sillä kyllähän me selvisimme, vahvojen rutiinien avulla, Eeva toteaa. Joka päivä toistuvat ruokailut, ulkoilut ja leikkihetket kannattelivat arkea ja pitivät elämän kasassa. Eeva tunsi silti syyllisyyttä siitä, ettei hän jaksanut olla sellainen äiti kuin olisi halunnut olla. Hän tiedosti voimakkaasti sen, että Akselin vauva-aikaa ei saisi koskaan enää takaisin. Ja mielestään turhan usein hän vastasi Matiaksen kysymyksiin hajamielisesti ”hienoa, kultaseni” kuulematta kuitenkaan oikeasti, mitä pojalla oli sanottavaa.

Myös Matiaksen uhmavaihe osui pahimman valvomiskierteen aikaan. Eeva uskoo, että lapsen uhmaa pahensi osaltaan vanhempien väsymys. Vaikka hän yritti ymmärtää uhmaikäistä poikaansa, silti hän välillä hermostui kiukutteluun.

– Tuntuu kurjalta, että purin turhautumistani lapseen, mutta pitkittynyt univelka tekee tuskin kenestäkään kärsivällistä vanhempaa.

Väsyneenä huumorin taso horjuu

Väsymys sai joskus myös hu­paisia piirteitä. Useammin kuin kerran tokkurainen Eeva kadotti kännykkänsä, joka löytyi milloin esikoisen vaatekaapista, milloin maitotölkkien takaa jääkaapista. Silloin tällöin hän unohti Matiaksen ulkoiluvälineitä leikkipuistoon. Kerran sinne jäi Matiaksen polkupyörä, joka sitten yön aikana varastettiin. Se ei kyllä naurattanut ketään.

Väsyneenä huumorin taso laski kummallakin vanhemmalla joskus nolostuttavan alas. Eeva ja Tuomo saattoivat nauraa kippurassa Matiaksen pissakakka-aiheisille vitseille. Samalla tematiikalla omin sanoin sanoitetusta satukirjasta irtosi runsaasti iloa koko perheelle. Välillä vanhemmat tanssivat ja ilveilivät hysterian rajoilla. Yhdessä pelleily ja nauraminen olivat mainio keino karkottaa pahaa mieltä.

Eeva jaksoi väsymyksensäkin keskellä iloita Akselin aurinkoisesta luonteesta. Iltatoimien yhteydessä hän kutitteli ja ihasteli hyväntuulista poikaa. Niinä hetkinä hän ajatteli, että olkoon väsymys vaikka kuinka raastavaa, meillä on kuitenkin ihana vauva.

Eevaa helpotti myös yhteydenpito kohtalotovereiden kanssa. Oli lohduttavaa kuulla, että ystävän vauva oli pitänyt tätä hereillä samaan aikaan yöstä kuin hänkin oli keinutellut unetonta lastaan. Hän ei ollutkaan ainoa, joka valvoo silloin, kun kaikki muut nukkuvat.

– Mietin usein öisin, kuinka hirveän moni muu äiti tai isä juuri tällä samalla hetkellä, valvoo lapsensa kanssa. Ajatus toi ihan aidosti lohtua.

Kun takana oli lähes vuosi valvomista, Eeva päätti, että ulkopuolinen apu olisi
tarpeen. Hän puhui asiasta neuvolassa, jossa suhtauduttiin perheen tilanteeseen vakavasti. Jo ”Nyt tuon valvomisen on loputtava” -lauseen kuuleminen helpotti.

Terveydenhoitaja järjesti Eevan ja Tuomon kotiin perhetyöntekijän, joka kädestä pitäen opetti vanhemmille tassuttelutekniikkaa, lempeää versiota unikoulusta. Akseli nukutettiin omaan sänkyynsä, jossa hänet yritettiin rauhoittaa uneen peppua taputtelemalla.

Ensimmäisen yön tassuttelun jälkeen Akseli nukkuikin hitusen paremmin, mutta sen jälkeen tilanne palasi taas ennalleen. Tunnelma oli kuitenkin muuttunut. Epätoivon sijasta Eeva alkoi uskoa, että kyllä tästä selvitään.

Mökkiloma osoittautui pelastukseksi

Ratkaiseva askel parempaan tapahtui kesälomalla. Eeva ja Tuomo matkustivat poikiensa kanssa heinäkuuksi mökille, jossa koko perhe nukkui lähekkäin samassa huoneessa. Seurasi jotain odottamatonta: Akseli nukkui matkasängyssään sikoisasti aamuun saakka koko loman ajan. Kotonakin hän alkoi nukkua selkeästi paremmin.

Vuoden ja neljän kuukauden iässä Akseli herää edelleen silloin tällöin. Se on hänen ikäisilleen normaalia. Ei Eevan ja Tuomon pitkää univelkaa tietenkään hetkessä kuitata, mutta tärkeintä on, että entinen kukkuja nukkuu nyt pääsääntöisesti öisin.

Eeva ja Tuomo arvailevat edelleen syytä Akselin univaikeuksille. Oliko se Berliinin-matkan sotkema ruokarytmi, eroahdistus, usein toistuva nuha vai oliko vauva vain tottunut valvomaan, se jäänee arvoitukseksi. Se, että unirytmi menee pitkäksi aikaa rikki, on usein monen tekijän summa. Pahin on kuitenkin takana ja painajainen ohitse. Siitä kumpikin vanhempi osaa olla äärettömän kiitollinen.

Eevalla on taas voimia jatkaa kesken jääneitä musiikkitieteen opintojaan, nauttia omasta ajasta ja aamuista, jolloin voi toiveikkaana suunnata ajatukset päivän tapahtumiin.

Jonakin päivänä lasten uniongelmat ovat enää kaukainen muisto.

Hän ja Tuomo neuvovat muita valvomisesta räytyneitä vanhempia hakemaan apua ennen kuin tilanne kärjistyy. Ja kokeilemaan rohkeasti unikouluja, vaikkei tassuttelu heidän kohdallaan toiminutkaan. Monet ovat löytäneet unikouluista helpotusta.

– Tehkää yhdessä jotain mukavaa, virkistäytykää ja pitäkää huolta parisuhteestanne, Eeva kehottaa.

– Me selvitään tästä yhdessä -asenne kannattelee väsymyksenkin keskellä.

Anne Rikama: Tilauksessa unihiekkaa 11/2013

Kuvat: Milka Alanen

Vaikka olisit aikaisemmin ollut iltaihminen, vauva panee rytmit uusiksi. Lukijat antavat vinkkinsä, joilla vauvan ja vanhemman yöunia voi yrittää pidentää.

Vauvat paitsi tuppaavat heräämään aikaisin, he myös usein ovat parhaimmassa iskussa hereilläoloajan ensimmäisinä tunteina. Ovat mokomat syntyjään aamuvirkkuja.

Jos vauva viihtyy yleensä huonosti esimerkiksi maassa vatsallaan, voi aamupäivällä treenailla tätä tärkeää taitoa.

Käytä siis aamupäivän parhaat tunnit leppoisaan yhdessäoloon ja pikkutyypin kanssa seurusteluun. Silloin on paras aika opetella myös uusia taitoja. Jos vauva viihtyy yleensä huonosti esimerkiksi maassa vatsallaan, voi aamupäivällä treenailla tätä tärkeää taitoa. Jos tarvetta on, nukahtamisen opettelu uudessa ympäristössä sopii parhaiten juuri aamupäivän ohjelmaksi.

Vauvaa eivät aikaiset aamut haittaa, mutta miten niistä selviää vanhempi? Vauva.fin lukijat antavat siihen parhaat vinkkinsä.

”Vauva on aamuisin hyväntuulinen ja viihtyy itsekseen pinnasängyssä – saattaa jopa joskus torkahtaa lopulta hetkeksi.”

Laita puoliso viikonloppuna aamuseuraksi

”Arkena en nuku enää viiden jälkeen, jos vauvakaan ei nuku. Viikonloppuisin teen niin, että siirryn nukkumaan olohuoneen lattialle patjalle, kun 9-kuinen neitimme aloittaa jokeltelun kello viiden syötön jälkeen. Itse en saa unta korvatulppienkaan kanssa, jos vauva jokeltelee vieressä. Mutta mies nukkuu kuin tukki! Voin kuitenkin luottaa siihen, että kyllä mies herää vauvan itkuun. Vauva on aamuisin hyväntuulinen ja viihtyy itsekseen pinnasängyssä – saattaa jopa joskus torkahtaa lopulta hetkeksi.”

Teeskentele nukkuvasi

”Meillä on sellainen tyyli, että jos yhdeksänkuinen vauvani herää kello viiden jälkeen, otan hänet meidän viereen nukkumaan. En kuitenkaan puhu hänelle. Joskus hän nukahtaa siihen viereeni heti, joskus konttailee ympärinsä ennen kuin nukahtaa – ja joskus hän ei nukahda olenkaan. Yritän aina itse olla rauhallinen ja teeskentelen nukkuvani. Kun hän on kontannut hetken, vedän hänet maate ja laitan tutin suuhun. Joskus hän nukahtaa vielä hetkeksi, joskus ei."

Hyväksy tosiasia: Nyt on tällainen vaihe

”Meillä on aamuvirkku lapsi, jo kuukausia on herätys tullut klo 5 maissa. Jossain vaiheessa päätettiin, että ennen klo 6 ei nousta, mikä on toiminut melko hyvin. Sanotaan vain lapselle, että nyt on vielä yö, nuku vaan. Joskus toimii paremmin ja joskus vähän huonommin. Kun lapsi on aamuvirkku, niin hän on. Meillä on käytössä pimennysverhot, tuhti iltaruoka, päivärutiinit jne. Mielestäni mieheni osoitti ihan mahtavaa asennetta yhtenä aamuna kukonlaulun aikaan töihin lähtiessään. Hän totesi, että tämä on nyt meidän perheen tämänhetkistä arkea. Ja niinhän se on, voisi olla paljon huonomminkin asiat.”

Vinkit keskustelusta: Apua aikaisiin aamuihin, tänäänkin ylös taas klo 5!

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kuva: Johanna Kokkola

Jos lapsivuodeosaston seinät sisustettaisiin mietelauseilla, isoimmalla lukisi: This, too, shall pass, kätilö Laura Kosonen kirjoittaa.

Synnytykseni eivät menneet niin kuin olisin halunnut, mutta imettää osasin. Lasteni imetykset ovat olleet minulle korjaavia kehollisia kokemuksia hankalien synnytysten jälkeen. Opin uuden läheisyyden ja rakkauden lajin. Ehkä siksi haluan kätilönäkin vaalia imetystä.

Kätilö tosin toimii leipäpappina ilman sydämen ääntäkin, sillä imetyksen terveyshyödyt ovat ylivertaiset. Rintamaito on ihmeaine, mutta ei pelkästään fysiologisesti. Se on suurten tunteiden ruumiinerite.

Rintamaito on ihmeaine, mutta ei pelkästään fysiologisesti. Se on suurten tunteiden ruumiinerite.

Ensiodottajalla maito ei vielä ole mielessä eikä ajatus yllä synnytyksen yli. Sen vuoksi ensimmäisten imetyspäivien intensiivisyys saattaa yllättää. Sinä olet jo synnytyksessä kaikkesi antanut ja nyt pitäisi antaa vielä lisää. Tuo toinen, vielä vieras, vailla rytmiä, kiinni koko ajan. Symbioosi säikäyttää.

Toivon, ettei kenenkään imetystarina tyssäisi alun hankaluuksiin. On erilaista imettää taukoamatta sairaalan hikisessä sängyssä toisena synnytyksen jälkeisenä yönä kuin joskus myöhemmin, kun molemmat jo osaatte ja ymmärrätte toisianne.

Jos lapsivuodeosaston seinät sisustettaisiin mietelauseilla, isoimmalla lukisi: This, too, shall pass. Elämä vauvan kanssa on vaiheilua, ohikiitävä onnen ja ahdistuksen hetkiä. Niin on imetyskin.

Kun aikoinaan imetin päivän ikäistä esikoistani sairaalahuoneen nojatuolissa, kätilö kehui, kuinka hienosti pärjäsin ja sanoi, että näytin aivan kuin kuningattarelta valtaistuimellaan.

Imetys on intiimiä, ja siksi se herättää niin voimakkaita tunteita. Niin kuin muissakin intiimeissä suhteissa, asiat vaativat aikansa. Aluksi homma on hyvinkin teknistä: opetellaan asentoja, tutustutaan toinen toisensa kehoon. Pikkuhiljaa suhde syvenee ja imetys saa uusia merkityksiä.

Ja koska imetys on hyvin herkkää, niin on sen tukeminenkin. Kun aikoinaan imetin päivän ikäistä esikoistani sairaalahuoneen nojatuolissa, kätilö kehui, kuinka hienosti pärjäsin ja sanoi, että näytin aivan kuin kuningattarelta valtaistuimellaan. Päivää myöhemmin sairaalasta lähti kotiin epävarma ja hormoneista itkuinen tuore äiti mutta kuningatar kumminkin.

Joskus juuri oikeat rohkaisunsanat voi löytää vahingossa.

Jokainen uusi äiti tarvitsee tukea imetysasioissa, olipa sitten kyseessä päätös imettää tai olla imettämättä. Omannäköisen imetyspolun löytäminen vaatii sitä, että päätät itse, mikä on sinulle ja perheellesi parasta. Ja kun kerrot sen ihmisille lähelläsi – puolisolle, sukulaisille tai ammattilaisille – heillä on paremmat mahdollisuudet tukea sinua haluamallasi tavalla.

Joskus juuri oikeat rohkaisunsanat voi löytää vahingossa. Hiljattain tapasin sairaalan imetyspoliklinikalla äidin, joka haki apua vauvan rintaraivareihin. Vastaanotolta lähti oikein tyytyväinen asiakas. ”Tämä oli hyvä käynti. Miten lohdullista, ettet sinäkään saanut rauhoiteltua vauvaa rinnalle.”

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Aika kyllä lopettaa heräilyt, Salla Stotesbury uskoi kuopuksen vauva-aikana. Mutta mitä tehdä, kun poika on yli vuoden ja haluaa yhä rinnalle kuudesti yössä?

Vuodesohva on kova, selkään koskee. Turhauttaa. On kulunut vuosi, kuukausi ja kaksikymmentäseitsemän vuorokautta siitä, kun viimeksi saatoin nukkua sikeästi läpi yön, ja nyt en saa unta.

Yritämme vieroittaa poikaa yösyötöistä. Mietin, kuinka mies ja poikamme Arttu pärjäävät yläkerran makuuhuoneessa. Itkua ei ole kuulunut, mutta nukkuvatko hekään?

Yritän olla rehellinen itselleni: tavallaan olen nauttinut yösyötöistä, enkö olekin? Pieni lämmin nyytti tuhisemassa kainalossani umpiunessa, niin tyytyväisenä ja turvassa. Ne öiset tunnit ovat ehkä täydellisimpiä onnen palasia, joita koskaan enää voin hänelle tarjota, ja jokin solu minussa kaipaa niitä, paljon. Mutta vielä enemmän kaipaan katkotonta unta.

Käännän taas kylkeä ja yritän nukahtaa.

"Teoriassa tiesin kyllä Säännöt: Laita vauva aina omaan sänkyynsä väsyneenä, mutta hereillä.”

Kaksi vanhinta lastani oppivat alle vuoden iässä nukkumaan läpi yön käytännössä itsestään, kun siirtyivät omaan huoneeseen. Tuttikin auttoi. Kuopukselle ei ole tarjota omaa huonetta, eikä tuttikaan kelpaa, mutta en silti ensimmäisen vuoden aikana ottanut isoja paineita unihygieniasta. Uskoin, että aika lopettaa heräilyt.

Teoriassa tiesin kyllä Säännöt: Laita vauva aina omaan sänkyynsä väsyneenä, mutta hereillä.

Anna hänen nukahtaa sinne itse. Äläkä herran nimessä ainakaan totuta vauvaasi nukahtamaan rinnalle!

No jaa. Kolmannen lapsen kanssa sitä muutenkin menee useimmiten aidan alta.

Tiesin mainiosti, että vauvalle voi kehittyä rintaan uniassosiaatio, joka pitkällä tähtäimellä vaikeuttaisi elämääni mahdottomasti. Olin painanut tiedon taka-alalle, koska lyhyellä tähtäimellä tuo uniassosiaatio helpotti elämääni mahdottomasti. Jos halusin vauvan nukkuvan, imetin. Jos halusin itsekin nukkua, imetin sängyssä. Yksinkertaista.

Ensimmäisen puoli vuotta nukuinkin oikein hyvin. Pikku kainalokaverini oli alle nelikiloinen ja puolimetrinen, halinallen kokoinen. Perhepeti lakkasi tuntumasta loistoidealta vasta siinä vaiheessa, kun kaveri oli lähes tuplannut kokonsa. Jo kuukausia olen könöttänyt sängyn reunalla epämukavasti kyljelläni, kun Kuningas Arttu retkottaa keskellä petiä kädet lentokoneasennossa. Ja ne ovat niitä paremman unen hetkiä.

”Kun synttäreistä on kulunut kuukausi, lakkaan huijaamasta itseäni, että aika auttaa. Omin avuin tämä poika ei opi nukkumaan, ainakaan ennen uhmaikää.”

Ensimmäisen kerran Arttu nukahti ilman rintaa yöunille seitsenkuisena, kun anoppi vei minut teatteriin. Jostain syystä en edes epäillyt, etteikö uni tulisi viimein ilman tissiäkin, ja tulihan se lopulta, isin sylissä hytkyen.

Kun Arttu oli vähän yli vuoden, lähdin ensimmäistä kertaa kunnolla ulos juhlimaan. Miehellä oli pakkasmaito-optio, mutta sitä ei tarvinnut käyttää. Poika heräili kyllä tunnin välein, mutta nukahti aina syliin. Molemmat olivat sikiunessa, kun tulin kolmen maissa kotiin.

Muitakin nukutuskonsteja on toki vuoden mittaan opittu. Liikkuvat vaunut, auto tai kantoreppu eivät vain ole yöllä niitä käytännöllisimpiä.

Kun synttäreistä on kulunut kuukausi, lakkaan huijaamasta itseäni, että aika auttaa. Omin avuin tämä poika ei opi nukkumaan, ainakaan ennen uhmaikää. Lainaan kirjastosta läjän unioppaita ja lupaan itselleni, että ihan pian aloitamme unikoulun. Sitten, kun olen vähän vähemmän väsynyt.

Joidenkin tuttujen on hankala ymmärtää, mikä aloittamisessa on niin vaikeaa. Kai te nyt viimein haluatte nukkua kunnolla? Ilman muuta, mutta unikoulu tarkoittaisi tilapäisesti päinvastaista: ainakin muutaman yön me kaikki kolme nukkuisimme äärettömän huonosti. Verrattuna nykytilanteeseen, jossa vain yksi meistä nukkuu melko huonosti, ajatus tuntuu ylivoimaiselta. On helpompaa siirtää asiaa. Odotetaan vielä tämä flunssa, tuo uusi ruoka-aine, nämä poskihampaat. Elizabeth Pantleyn Pehmeä matka höyhensaarille pölyyntyy yöpöydälläni. Olen avannut sen kerran.

Lopulta koittaa se maaliskuinen lauantaiaamu, kun väsymykseni voittaa tekosyyt. Poika on taas pyöriskellyt tissiltä toiselle tunnin välein läpi yön. Silmänaluset turvoksissa ja selkä kivistäen raotan luomiani, kun mies on lähdössä töihin. Kysyn vaimeasti, koska aloitetaan unikoulu. Mies katsoo minua säälien ja silittää tukkaa. ”Maanantaina.”

”Minä olen heräillyt vuoden, nyt isä voi ehkä valvoa muutaman yön. Mies hiukan kalpenee, kun ehdotan asiaa, mutta reilulta se hänestäkin kuulostaa.”

Maanantaina iskee paniikki. En ole ehtinyt sisäistää yhtäkään unioppaistani! Elizabeth Pantley käski laatia kirjallisen uniohjelman!

Vedän syvään henkeä ja rauhoitan itseni. Meillä on vain yksi periaate: Artun ei tarvitse itkeä itseään yksin uneen. Lapsi ei heräile itsepäisyyttään, vaan haluaa kyllä nukkua. Meidän hommamme äitinä ja isänä on antaa siihen keinot.

Olen jo viikkoja aiemmin kysynyt neuvoja myös Facebookin äitikavereilta. Neljä viidestä vannoi isän unikoulun nimeen: kun maito ei tuoksu vieressä, vauvan on todennäköisesti helpompi nukahtaa. Minusta se kuulosti melko reilulta. Minä olen heräillyt vuoden, nyt isä voi ehkä valvoa muutaman yön. Mies hiukan kalpenee, kun ehdotan asiaa, mutta reilulta se hänestäkin kuulostaa.

Sovimme, että miehellä on lupa käyttää kaikkia keksimiään rauhoituskeinoja – sylittelyä ja silittelyä, pepun hytkytystä pinnasängyssä, ”tassua” eli lämmintä isoa kättä pojan selän päällä, vesihörppyä – mutta maitoa Arttu saa vasta aamulla. Päätämme, että aamu koittaa kello kuusi. Petaan itselleni sängyn alakerran takkahuoneeseen ja laitan korvatulpat.

”Herään siihen, kun mies laskee Artun viereeni. Kello on vartin yli kuusi. Poika ratkeaa hymyyn ja suuntaa helpottuneena kohti maitohanaa.”

Parin vuodesohvalla pyöriskellyn tunnin päätteeksi vaivun viimein uneen, sikeämpään kuin muistin mahdolliseksi. Herään siihen, kun mies laskee Artun viereeni. Kello on vartin yli kuusi. Poika ratkeaa hymyyn ja suuntaa helpottuneena kohti maitohanaa. Hautaan nenäni hänen vehnäntuoksuiseen tukkaansa. Mies tallustelee silmät puoliummessa takaisin makuuhuoneeseen.

Joskus iltapäivällä kuulen, että tunnin välein siellä heräiltiin. Useimmiten riitti, kun pojan käänsi vatsalleen sivuvaunupinnasänkyyn ja hytkytti vähän pepusta.

Aamiaisella annan Artulle ruisleivän. Se katoaa hetkessä, ja hän tahtoo lisää. Puolikas banaani. Lisää. Iso kupillinen luumujogurttia, jäljelle jää ruokalusikallinen. Vartin päästä poika syö vielä toisen leivän ja palanpainikkeeksi rintaa. Ilmiö toistuu lounaalla, välipalalla, päivällisellä…

Artun maha on muuttunut pohjattomaksi. Hän vaikuttaa tähän saakka vetäneen suurimman osan päivittäisistä kaloreistaan yöaikaan.

”Olomme on epäuskoinen. Voiko tämä todella käydä näin helposti?”

Vietän kovalla sohvalla vielä kolme yötä. Jokaisena Arttu nukkuu paremmin kuin edellisenä: kolme herätystä, sitten kaksi, sitten enää kerran aamuyöstä. Viidentenä yönä muutan takaisin makuuhuoneeseen ja pelkään pahinta. Turhaan. Poika herää taas vain kerran ja rauhoittuu, kun isä tassuttaa häntä pari minuuttia.

Olomme on epäuskoinen. Voiko tämä todella käydä näin helposti? Hiukan kaduttaa, että arkuuttamme lykkäsimme projektia näin kauan, mutta toisaalta kuukausia sitten tulos olisi voinut olla ihan toinen. Ehkä aika oli nyt kypsä.

Unikoulun aikana isä ja poika ovat lähentyneet entisestään. Kun he ovat lähdössä miesten kesken kauppaan, pidän Arttua sylissä, kun mies pukeutuu. Poika ojentelee hädissään ja kärsimättömä-nä käsiään isiä kohti. Jos vain tuolla partasuulla olisi tissit, hän olisi pojan mielestä täydellinen.

Huvikseni alan lueskella unioppaistani, mitä kaikkea olemme ehkä tehneet maallikkounikoulussamme väärin. Yllättäen huomaan, että olemme vahingossa tehneet paljon oikein.

”Luo säännöllinen päivärytmi.” Tavallaan aloitamme nukkumaanmenon jo aamulla. Aamumaito, aamiainen, kakkosaamiainen, aamupäikkärit. Lounas, puistoon, kakkospäikkärit, välipala. Päivällinen, välimaito, iltapala, iltapuuhat. Yhdeksältä nukkumaan, huomenna sama. Minulle se on puuduttavaa, mutta Artulle toisto kai luo turvallisuutta.

”Joka vaiheessa kerromme pojalle, mitä seuraavaksi tapahtuu. En tiedä, paljonko hän ymmärtää, mutta tuskin juttelusta haittaakaan on.”

”Anna lapselle läheisyyttä päivisin.” Olen pitänyt poikaa tietoisesti paljon sylissä ja ajatellut, että unikoulun ajan imurointi saa jäädä vieläkin vähemmälle. Olen myös imettänyt häntä päivisin enemmän kuin oikeastaan enää haluaisin.

”Iltatoimet aina samassa järjestyksessä.” Iltarutiinimme on ollut lähes sama jo kuukausia. Iltapala, yöpuku, iltamaito sohvalla, hampaanpesu, d-vitamiinit (aina samasta lusikasta). Iltasaduksi Arttu valitsee aina saman Mörkyli-kirjan. Sitten hän vilkuttaa minulle isin sylistä hyvät yöt ja suuntaa nukkumaan. Joka vaiheessa kerromme pojalle, mitä seuraavaksi tapahtuu. En tiedä, paljonko hän ymmärtää, mutta tuskin juttelusta haittaakaan on.

”Älä reagoi joka kitinään.” Eräänä iltana kuulen olohuoneeseen, kuinka Arttu ynisee sängyssä. Mies jatkaa kuorsausta. Kurkistan varovasti ovenraosta – poika on umpiunessa. Ennen unikoulua ryntäsin usein näissä tilanteissa hätäpäissäni imettämään, ettei hän ehdi herätä kokonaan. Ehkä ei olisi tarvinnut.

”Ensimmäistä kertaa yli vuoteen istun sohvalla olematta hälytysvalmiudessa. Olo on kumman painoton. Leijuva. Ajattelen seksiä.”

Illat ovat outoja. Voin laittaa Areenasta Skamin pyörimään ja tehdä iltapalaa. Aiemmin Arttu on yleensä herännyt sillä sekunnilla, kun olen saanut lämpimät paahtoleipäni voideltua. Nyt poika nukkuu sikeästi – ja vaikkei nukkuisikaan, hyssytysvastuu on miehellä. Ensimmäistä kertaa yli vuoteen istun sohvalla olematta hälytysvalmiudessa. Olo on kumman painoton. Leijuva.

Ajattelen seksiä.

Kaksi ja puoli viikkoa unikoulun aloittamisen jälkeen tulee se aamu, kun tajuan, että Arttu ei ole herännyt yöllä kertaakaan. Kello 6.02 hän konttaa tyytyväisenä sivuvaunustaan isin yli maidolle ja nukahtaa kainalooni vielä tunniksi. Herättyään poika antaa ison kuolaisen pusun ensin äidin nenään, sitten isin silmään. Hän peruuttaa takaisin sivuvaunuunsa, hakee sieltä Susi Hukkasen ja hihittää onnellisena. Minä ja mies tuuletamme.

Seuraavana iltana, aprillipäivän aattona, Arttu oksentaa kolme tuntia putkeen. Norovirus.

”Mietin, että pojalla on kymmeniä vuosia aikaa oppia nukkumaan kuin aikuinen, mutta enää muutama vuosi aikaa nukkua kuin lapsi.”

Kaksi seuraavaa yötä nesteytän poikaa perusteellisesti rinnalla. Mikään muu kuin maito ei pysy sisällä. Kun tauti on selätetty ja ruokakin taas maistuu, olemme palanneet lähtöpisteeseen. Arttu vaatii jälleen maitoa ainakin neljästi yössä eikä tunnu tyyntyvän kummankaan rauhoitteluun. Luovutan ja imetän – olen ollut kipeänä itsekin.

Selaan kuumeisesti unikouluoppaideni hakemistoja. Takapakki? Pettymykset? Sairastuminen? Lopulta löydän Pantleyltä rauhoittavan lauseen: siirrä uniohjelmaasi muutamalla päivällä. Niinhän me vaistomaisesti teimme. Poika tarvitsi hoitoa ja maitoa.

Aloitamme unikoulun alusta uusin voimin. Muutan jälleen kovalle sohvalle, mutta tällä kertaa ymmärrän taittaa tuplaleveän petauspatjan kaksinkerroin.

Ensimmäisenä yönä Arttu kömpii kolmesti sivuvaunustaan maitoa etsimään, mutta rauhoittuu pian isän avulla uneen. Toisena yönä hän nukkuu heräämättä aamuseitsemään.

Unikoulun alusta on nyt kuukausi, ja Arttu on kuin eri poika. Ei hän vieläkään nukahda yksin, vaan isin pitää olla huoneessa, mutta uni tulee omassa sängyssä ilman hytkytystä. Ei hän ihan joka yö nuku aamuun saakka, mutta tyyntyy ilman maitoa. Parin lyhyen havahtumisen kanssa voimme jo elää.

Mietin, että pojalla on kymmeniä vuosia aikaa oppia nukkumaan kuin aikuinen, mutta enää muutama vuosi aikaa nukkua kuin lapsi.

Lähellä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
”Yleisin luulo on, että vitsit, miten työlästä. Ehkä he ajattelevat, että kökimme vessassa tuntikausia odottamassa Oivan kakkaa”, Jonna ja Panu kertovat. Kuva: Milka Alanen

Vessahätäviestintä on ollut Oiva-vauvan perheessä käytössä siitä saakka, kun hän oli kuusiviikkoinen. Se tuntui heti luontevalta.

Oiva-vauva oli kuusiviikkoinen, kun vanhempien ystävä kävi kylässä. Tuli puheeksi, että jos vauvalla olisi mahavaivoja, kannattelu jalat koukussa ja peppu alhaalla saisi takuuvarmasti kakan tulemaan.

Samana iltana vanhemmat Panu ja Jonna kokeilivat asiaa, ja kas: Oiva turautti lähes välittömästi kakat lavuaariin.

Kokeilu ei jäänyt ainoaksi. Hiljalleen vanhemmat alkoivat huomata, millaisilla viesteillä Oiva kertoo kakkahädästään.

– Olimme kyllä kuulleet vessahätäviestinnästä, mutta emme heti yhdistäneet sitä kakatukseen, Panu muistelee.

Vauvojen vessahätäviestinnän eli vvv:n perusajatus on, että lapsella on jo syntyessään valmius tunnistaa vessatarpeensa. Vanhemmat voivat tukea sen kehittymistä vessattamalla.

Vain yksi lisäpalikka

Monissa yhteiskunnissa vessaviestien kuuntelu on normaalia vauva-arkea ja vaipat luksustuote. Panusta ja Jonnasta vvv tuntui hyvin luontevalta tavalta olla vuorovaikutuksessa vauvaan.

– Tiesimme jo, milloin Oivalla on nälkä tai häntä väsyttää. Vessahelpotus oli vain yksi lisäpalikka kommunikaatioon.

”Kakkavaippoja tulee oikeastaan enää silloin, jos emme esimerkiksi kaupungilla pääse jostain syystä vessaan.”

Oivalla on myös vaipat, tilanteen mukaan kestot tai kertakäyttöiset. Niitä vain likaantuu koko ajan vähemmän. Tällä hetkellä tulee noin viisi pissavaippaa päivässä, kakkavaippoja tuskin yhtään. Vielä täysimetyksellä oleva Oiva kakkaa nyt noin neljästi päivässä, lähes aina lavuaariin.

– Kakkavaippoja tulee oikeastaan enää silloin, jos ei esimerkiksi kaupungilla jostain syystä päästä vessaan. Silloin pitää vain selitellä Oivalle, että sori, nyt joudut kakkaamaan vaippaan, Panu kertoo.

– Ihan lunkisti hän sen ottaa.

Viestit muuttuvat

Nyt itkuhälyttimestä kuuluu ähinää, kun Oiva heräilee parvekeuniltaan. Sisällä hän alkaa tehdä hauskoja kurkkuääniä ja tunkea peukaloa suuhun. Panu riisuu Oivalta kuivan vaipan ja vie hänet vessaan. Parin minuutin kuluttua lavuaariin tulee kakka.

Vessaviestit ovat kaikilla vauvoilla omanlaisiaan. Oivan viestit muuttuvat koko ajan.

– Ensimmäisinä viikkoina ihmettelimme, miksi poika välillä kiemurteli rinnalla. Otimme videonkin. Kun nyt katsoo, se on selkeä kakkasignaali, Jonna kertoo.

Silti pissaviestejä on edelleen hankalampi huomata kuin kakkasignaaleja.

Alussa Jonna ja Panu pitivät Oivaa pyyhkeen päällä ilman vaippaa ja opettelivat tämän vessaviestejä. Juuri ennen pissaa pojan keskittyminen ikään kuin herpaantui hetkeksi. Myöhemmin vaipan kastuminen sai pojan maukumaan kissamaisesti.

Pissaan voi alkaa yhdistää suhinaääntä, jonka avulla vauvan voi pissattaa sopivalla hetkellä. Rytmikin on tärkeä: usein Oiva pissaa heti herättyään.

Panu ja Jonna ovat kuulleet perheistä, joissa sisaruksetkin ovat oppineet lukemaan vauvan vessaviestejä.

Isän projekti

Oiva käy vessassa myös öisin. Perhepedissä Jonnan on helppo herätä vessasignaaleihin.

– En voi olla huomaamatta vauvan viestejä yölläkään. Jos Oiva sanoo, että hänen pitää päästä vessaan, hän pääsee. Vartin päästä olemme molemmat taas unessa.

Perheessä vessatus on 90-prosenttisesti isän projekti, öitä lukuun ottamatta. Jonnalla oli jo imetys, ja näin Panukin saattoi ottaa jonkin osa-alueen haltuun.

– Me ollaan ravintoketjun eri päissä. Äiti hoitaa ruoan sisään ja isä ulos, Panu toteaa.