Timo Lavikainen lähti isyyden uudelle kierrokselle viisi vuotta sitten. Siitä käynnistyi kasvuprosessi.

Vaaleanpunaiset keittiönkaapit, sähkörummut keskellä olohuonetta ja koira ruokapöydässä. Ne ovat normiarkea näyttelijä Timo Lavikaisen tuoreessa kodissa.

Se on rakkain paikka, jossa saa olla juuri sellainen kuin on. Perhe muutti Nurmijärven-taloonsa viime keväänä, ja remontin on tehnyt Maikki-vaimo. Timo on katsonut vierestä, kokannut ja ehdottanut glitter-maalia yhteen seinään. Ehdotus meni läpi. Työnjako toimii hyvin.

Ruokapöydässä omalla paikallaan istuva amerikanbulldoggi Anita on perheen silmäterä. Kun se vaatii piparia, Maikki heltyy ja Heta, 9, pussailee itsensä kokoista koirajättiä.

Anitasta perhe on erityisen ylpeä siksi, että se on koira, joka oppi vanhanakin uusia temppuja. Se oli kuusi, kun antoi ensi kerran tassua, ja seitsemän, kun oppi uimaan.

Uuden oppiminen vanhempana pätee Timoonkin. Hän lähti isyyden uudelle kierrokselle viisi vuotta sitten. Heta tuli Maikin mukana, ja siitä käynnistyi sekä Hetan että Timon kasvuprosessi. Timosta olisi ollut helpompaa olla leppoisa joo joo -isä, sillä sellainen hän oli omalle tyttärelleen Janicalle, 19. Maikki oli tottunut päinvastaiseen.

– Tekisin nyt ensimmäisessä isyydessäni toisin kaiken sen, mitä olen oppinut aikuisena Hetan kanssa. Mutta asiat eivät mene aina niin kuin kuvitteli, Timo sanoo.

"Kuvittelin olevani täysi aikuinen ja tosi kypsä."

Janican syntymä oli onni, joka oli melkein viety pois. Timoa ja hänen silloista avovaimoaan varoiteltiin, että raskaus menee varmaankin kesken.

Janica syntyi kahdeksannella kuulla terveenä mutta pienenä.

Timo ei ollut kovin iso itsekään. Tyttärensä syntyessä hän oli 23-vuotias. Raskaus oli yllättänyt parin, mutta Timo odotti isyyttä toiveikkaana. Joensuussa asuva nuorukainen oli mielestään jo konkari elämässä – olihan hän muuttanut kotoa 16-vuotiaana, mennyt naimisiin 18-vuotiaana ja 20-vuotiaana jo eronnut. Lapsi uuden avopuolison kanssa oli vain luonteva jatke elämälle.

– Kuvittelin olevani täysi aikuinen ja tosi kypsä silloin, Timo naurahtaa.

Vuosia myöhemmin, kun Janica oli aloittanut koulun, puhelin soi. Opettaja kysyi, miksi ekaluokkalaisella oli niin paljon poissaoloja.

Timo ei tiennyt. Hän ja Janican äiti olivat eronneet, kun tyttö oli parivuotias, ja Janica oli asunut enemmäkseen äidillään.

Timo otti tytön luokseen ja alkoi ­yksinhuoltajaksi. Hän teki jo näyttelijäntöitä iltaisin ja muusikonkeikkoja viikonloppuisin, ja Timon vanhemmista tuli Janicalle kuin toinen perhe. Perjantaisin Timo haki tytön koulusta, jätti hänet mummolaan ja palasi sunnuntaisin hakemaan. Isän ja tyttären laatuaikaa ei ollut.

"Paikkasin huonoa omaatuntoani antamalla lapselle aina periksi."

– Kun Janica muutti luokseni, suhteemme muuttui niin, että minusta tuli hänelle korostetun tärkeä. Se oli toki hyvä asia, mutta sai minut toimimaan ehkä huonommin: itse sain kasvaa niin, ettei menemisiäni ja tekemisiäni juuri rajoitettu, ja koska tunsin niin huonoa omaatuntoa kaikesta kokemastamme ja poissaolostani, paikkasin sitä antamalla Janicalle aina periksi. Olin todella lepsu isä.

Timo pyykkäsi, petasi sängyt, passasi ja teki ruoat. Janicalta hän ei vaatinut mitään.

Jos varhaisteinivuosia elävä Janica ilmoitti puoliltaöin, että isä, lähden käymään ulkona, Timo sanoi, että mene vain. Jos Janica pyysi rahaa, Timo vastasi, että tuossa on.

– Emme todellakaan eläneet missään yltäkylläisyydessä, mutta yritin antaa sen, mitä annettavana oli.

– Eihän väärää toimintamallia kuitenkaan välttämättä hoksaa ensimmäisen lapsen kohdalla, koska ei ole vertailupohjaa eikä kokemusta muusta.

 

Mä näin susta unta viime yönä, kirjoitti Maikki Timolle Facebookissa. Seuraavassa viestissä hän ilmoitti, että aikoi leipoa Timosta itselleen aviomiehen. Timon olemus ja Pohjois-Karjalan murre olivat vieneet jalat alta etänä. Maikki ja Timo eivät olleet tuttuja, mutta yhteisiä ystäviä löytyi.

Ei mennyt kauan, kun isä ja tytär Lavikainen pakkasivat tavaransa Joensuussa ja muuttivat pääkaupunkiseudulle.

Se oli teini-ikäiselle Janicalle aikamoinen sokki. Kaverit jäivät, ja uudessa kodissa odotti Maikki uusine sääntöineen.

Oli se pieni järkytys Maikillekin. Hänen nelivuotias tyttärensä osallistui kotitöihin ja auttoi ruoanlaitossa minkä osasi. Maikki oli kasvattanut Hetaa kuten häntä itseään oli kasvatettu: yhteisiä sääntöjä totellaan, jokainen tekee osansa ja rahan eteen täytyy tehdä töitä.

14-vuotias Janica ei tiennyt, miten mikropuuroa tehdään.

Maikki kiehui. Häntä ei kiukuttanut Janican osaamattomuus vaan se, ettei Timo ollut opettanut taitoja lapselleen.

– Minulla ne tilanteet keittivät yli, koska olen vaatinut Hetalta oma-aloitteisuutta ja opettelua. En kestä sitä, että seistään peukalo keskellä kämmentä eikä edes yritetä. Se sotii omaa arvomaailmaani ja kasvatusperiaatteitani vastaan, Maikki sanoo.

Sellaisista arkitilanteista alkoivat tuoreen suhteen ­pahimmat riidat. Molemmat olivat juurtuneet omiin toimintatapoihinsa ja siirtäneet niitä eteenpäin, joten korjausliikkeen tekeminen ja keskitien löytäminen kesti hetken.

– Minun oli pakko oppia, että kaikessa ei tarvitse antaa lapselle periksi. Vanhempien kiellot saavat joskus harmittaakin, ja lapselle voi tulla paha mieli aikuisen sanoista. Ja sekin on ok, Timo toteaa.

Maikki sai oppia, että vaikka hän on tulisieluinen ja tehokas, Timon kanssa tarvitaan kärsivällisyyttä. Timo on jopa ylikiltti ja sanoo aina ”niin” tai ”joo”. Kun esimerkiksi uuteen autoon tuli vika jo ensimmäisenä päivänä, Timo ei aluksi olisi viitsinyt soittaa kauppaan vaan ajatteli maksaa korjauksen itse.

Toisen piirteiden hyväksymisen jälkeen riitoja ei ole ollut. Paitsi eilen: saunan ovi oli Maikin mielestä 15 sekuntia liian pitkään auki. Se laukaisi minuutin kestäneen ­väsymysraivon molemmissa, pariskunta nauraa.

"Totta kai tekee välillä kipeää, kun lapsi sanoo vastaan."

Ovikello soi keskellä yöllä. Kuusilapsisen perheen esikoinen Timo katseli, kun isä avasi oven. Taas joku laitapuolen kulkija yritti vahingossa heidän asuntoonsa. Isä ei hermostunut vaan totesi tyynesti, että taitaa olla väärä ovi ja jäi vähän juttelemaan. Sellaista kävi aika usein.

Se oli tärkein oppi, jonka Timo vanhemmiltaan sai:

– Kaikkia kohdellaan tasavertaisesti. Oli vaikka rikas ja kuuluisa tai rantojen mies, kaikille pitää olla yhtä oikeudenmukainen.

Samaa Timo on halunnut opettaa lapsille. Lavikaisten perheessä ei ole isä- tai äitipuolia eikä omia tai muiden lapsia. He ovat samaa perhettä.

Se taitaa olla syy, miten Timo voitti Hetankin kiintymyksen. Hän ei yrittänyt hurmata tyttöä Linnanmäen-retkellä ja hattaralla, koska liehittely ei ole hänen tyyliään. Timo otti Hetan omakseen tavallisessa arjessa: teki hyvää perusruokaa, opetti kuuntelemaan Motörheadia ja iski käteen soittimia, joita soitti itsekin. Siksi ne sähkörummutkin ovat keskellä olkkaria.

Samalla hän opetteli pyytämään ja vaatimaan. Kun on ruoka-aika, kitinät pois ja syömään.

– Jämäkkyyden opettelu oli helpompi aloittaa Hetasta, sillä hän oli tottunut sääntöihin. Toki voi olla haastavaa olla jämäkkä lapselle, jolla oli jo jämäkkä äiti, ettei näytä edelleen lepsulta.

Maikki kiittelee, että huoli pois Timo, hyvin on mennyt.

 

Ensimmäinen onnistumisen merkki oli, kun temperamenttinen Heta paukautti oven kiinni ja huusi vihaavansa Timoa. Siitä Timo ymmärsi, että hänen ja tytön välille alkaa tulla aitoa luottamusta.

– Se on sitä, että uskaltaa olla aidosti itsensä ja sanoa vastaan, jos siltä tuntuu, Timo miettii.

– Totta kai sekin tekee välillä kipeää. Kun Heta kiukutteli ruokapöydässä, että en syö tätä, äidin tekemä ruoka on parempaa, suupielet menivät tahtomattani alaspäin.

Janican kanssa oli vaikeampaa. Timon oli vaikea muuttaa käytöstään, kun hän oli 14 vuotta toiminut toisin.

– Kun oli elänyt pellossa elämänsä, on sieltä vaikea tulla pois. En ehkä missään vaiheessa löytänyt Janican kohdalla riittävää jämäkkyyttä.

Tytär muutti omilleen pari vuotta sitten. Välit ovat edelleen läheiset. Siitä Timo on ylpeä.

"Mikään asia ei ole sellainen, että maailma kaatuu. Sen ohjenuoran toivon tarttuvan."

Työ telkkarin prime timessa, rakkauden löytyminen aikuisena, pesästä turvallisesti lentänyt lapsi. Onnistumisia on niin kotona kuin uralla. Ne peittoavat avioeron, yksinhuoltajuuden ja taloudellisesti ja henkisesti raskaat ajat.

Timo toivoo, että on omalla esimerkillään pystynyt näyttämään lapsille, että asiat järjestyvät kyllä. Niin elämä teki Timollekin. Se osoitti, että hän on kestävää tekoa.

– Mikään asia ei ole sellainen, että maailma kaatuu, vaan kaikesta selviää. Se on tärkein ohjenuora, jonka toivon tarttuvan.

Monesta asiasta voi päättää myös itse. Nelikymppisten tienoilla Timo teki kaksi hyvää päätöstä: Syntymäpäivänään hän sanoi Maikille tahdon. Sitä ennen jäi alkoholi. Timo ajatteli, että johan hän on ehtinyt juhlia ja voisi tehdä välillä muutakin.

– En ole ikinä nauttinut alkoholia hyvän maun vuoksi. En osannut lähteä yksille, vaan kapakasta piti tulla kontaten, koska siellä voi tapahtua jotain kivaa, jos olen poissa.

Kyllä Timo voi lähteä baariin edelleen kerran vuodessa, mutta alkoholi ei ole enää nollauskeino.

– Olemme todenneet, että salilla käyminen ja saunominen ovat tehokkaampia rentoutumiskeinoja kuin yökerhossa istuminen.

Timo korostaa, että vaikka hän saattaisi tehdä nyt eri valintoja kuin nuorempana, lasten hän antaa tehdä omansa.

Ei hän itsekään kuunnellut, kun vanhemmat yrittivät joskus vihjata, että kannattaako kaikkeen kiirehtiä.

– Olisin voinut päästä elämässäni helpommalla. Virheet kuitenkin kuuluvat elämään, ja siksi en osaa pitää niitä virheinä. Ne ovat tehneet minusta tällaisen.

Meidän Perhe 3/17

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
”Tähän mennessä olen isänä pystynyt tekemään kaiken, minkä olen halunnutkin”, Markus miettii. Kuva: Milka Alanen

Sekä Viljalla että Markuksella on synnynnäinen cp-vamma, joka vaikeuttaa liikkumista. Avustajien avulla he kuitenkin pysyvät vilkkaan taaperonsa vauhdissa mukana.

Loppuvuodesta 2005 taksi oli myöhässä. Markus kelasi pyörätuolilla saliin juuri, kun vammaisjärjestön seminaari oli alkamassa, ja asettui viimeiseen vapaaseen paikkaan. Vastapäätä istui siro nuori nainen, jolla oli kauniit ruskeat silmät. Hän esitteli itsensä reippaasti Viljaksi.

Viisi vuotta myöhemmin vietettiin syyshäitä.

2013 aviopari osti kolmion Espoosta, uudesta esteettömästä kerrostalosta. Koti oli lähellä työpaikkoja, ja mikä tärkeintä, länsimetroa, joka valmistuisi ihan pian. Esteetön kulkuväline oli tärkeä kriteeri asunnonvalinnassa. Sekä Viljalla että Markuksella on synnynnäinen cp-vamma, joka vaikeuttaa liikkumista.

Viljalla, 37, cp-vamma on lievempi. Se vaikuttaa lähinnä käden motoriikkaan ja tasapainoon. Etäisyyksien hahmottaminen on vaikeaa, joten Vilja eksyy helposti tutuissakin paikoissa. Hän käyttää kävellessään apuna kyynärsauvoja, pidemmillä matkoilla sähkömopoa ja taksia.

Myös Markuksella, 39, cp-vamma näkyy tasapainossa ja motoriikassa. Hän liikkuu pyörätuolilla ja ajaa autoa, jossa on käsihallintalaitteet.

Kummallakaan vamma ei vaikuta kognitiivisiin kykyihin tai puheeseen. Cp-vamma ei myöskään ole perinnöllinen.

– Kertaluontoinen neurologinen vaurio. Ei etene eikä tartu, Markus toteaa.

”Oikeastaan tajusin jo Viljan askeleista hänen palatessaan, että nyt.”

Tuli hetki, kun kaikki oli valmista. Viljalla ja Markuksella oli vakituiset työt kääntäjänä ja tiedottajana, pesämunaa oli kerätty, koti oli uusi ja kaunis. Siihen olisi vauvan hyvä tulla.

Kun vain vihdoin tärppäisi.

On tammikuinen keskiviikko, jälleen testiaamu. Tikkuja on ehditty tiirata jo kolmisen vuotta, kerta kerralta raskaammin pettyen. Yksityisklinikalla tehdyt hedelmöityshoidotkaan eivät ole tuottaneet tulosta. Vilja ja Markus ovat jo ehtineet valmistautua siihenkin, ettei heistä ehkä koskaan tulisi perhettä.

Hiukan Vilja on ehtinyt epäillä, että tällä kertaa olisi toisin. Jo viikon hänellä on ollut kamala nälkä ihan koko ajan, yölläkin.

Markus havahtuu unestaan aamuviideltä, kun Vilja lähtee vierestä vessaan. Sitten laskeutuu epätodellinen hiljaisuus.

– Oikeastaan tajusin jo Viljan askeleista hänen palatessaan, että nyt.

Plussasta iloitaan hiljaa ja varovasti. Pettymysten jälkeen on vaikea uskoa raskauden olevan totta.

Kuudennella viikolla varhaisultrassa erottuu vahva syke. Vauvan sydän on käynnistynyt vasta edellispäivänä. Lääkärikin herkistyy.

”Meillä molemmilla oli ollut avustajia käytössä aiemminkin, mutta vain kerran pari viikossa esimerkiksi kaupassakäyntiapuna.”

Viljan vointi pysyy hyvänä läpi raskauden. Kesän edetessä vanhemmat uskaltavat jo alkaa valmistautua Viuhti-työnimellä kulkevan vauvan tuloon. Hankitaan ne perinteiset: vaatteita, sänky, hoitopöytä. Hoitotaso vain on pyörätuolikorkeudella, ja vauvan petinä toimii pyörillä liikuteltava häkkisänky. Nukkumisen lisäksi sitä on tarkoitus käyttää vauvan siirtelyyn kotona. Kumpikaan vanhemmista ei voisi kantaa vauvaa paikasta toiseen, pudottamisen riski olisi liian suuri.

Eräs tärkeä toimenpide on anoa Espoon kaupungin vammaispalvelusta päätös henkilökohtaisten avustajien tuntimäärän lisäämiseen.

– Meillä molemmilla oli ollut avustajia käytössä aiemminkin, mutta vain kerran pari viikossa esimerkiksi kaupassakäyntiapuna ja kuntosalilla, Vilja kertoo.

Nyt apua tarvittaisiin useimpiin vauvan perushoitotoimiin: nostamiseen, kylvetykseen, imetysasentojen hakemiseen, kynsien leikkaamiseen... Ainakin alkuun avustaja olisi paikalla lähes kellon ympäri.

”Se oli elämäni tärkein hetki tähän mennessä. Rakkautta ensisilmäyksellä.”

Vamman aiheuttamien lihasjäykkyyksien vuoksi Vilja haluaa synnyttää keisarileikkauksella. Hänelle varataan aika suunniteltuun sektioon syyskuussa 2015.

Syntymäpäivän aattona Markus juttelee pojalleen Viljan vatsan läpi.

– Kuule Viuhti, kun sä huomenna synnyt, niin parkaise heti niin lujaa kuin keuhkoista lähtee. Jooko?

Seuraavana aamuna kello 10.25 poika tottelee. Sen Vilja ehtii kuulla ja suukottaa helpottuneena esikoistaan otsalle. Sitten äidin leikkaushaavaa ryhdytään ompelemaan.

Kätilö käärii pojan lämpimään peittoon ja laskee tämän Markuksen syliin.

– Se oli elämäni tärkein hetki tähän mennessä. Rakkautta ensisilmäyksellä.

”Sänky ei kelvannut, isin syli oli paras paikka.”

Seuraavat tunnit Vilja viettää heräämössä, ja Markus saa tutustua poikaansa syvällisesti. Pojan temperamentti käy heti selväksi.

– Sänky ei kelvannut, isin syli oli paras paikka.

Eipä sillä, että Markus juuri muutenkaan malttaisi laskea vauvaa sylistään.

Kätilö on jo suuntaamassa ulos ovesta, kun tuore isä havahtuu miettimään, mitä tehdään, jos heidän pitää lähteä huoneesta. Mihin hän laittaisi vauvan, kun käsiä tarvitaan pyörätuolilla kelaamiseen?

Kätilö keksii ratkaisun: sairaalan verkkopöksyt. Niistä syntyy kengurupussi. Elämänsä viisi ensimmäistä tuntia Toivo viettää xl-kokoisissa kertakäyttökalsareissa.

”Lähes jokaiseen vauvan inahdukseen jouduttiin soittamaan kätilö apuun.”

Euforisten ensituntien jälkeen sairaala-arki on vähän kylmä suihku. Vilja ja Markus ovat kyllä saaneet toivomansa perhehuoneen, mutta siellä on käytännön yllätyksiä. Esimerkiksi hoitotaso on seisomakorkeudella, joten Markuksen on mahdotonta vaihtaa vaippaa.

– Itse taas olin sektiosta niin kipeänä, että saatoin vain maata. Lähes jokaiseen vauvan inahdukseen jouduttiin soittamaan kätilö apuun, Vilja kertoo.

Sekä Naistenklinikan että pariskunnan itsensä oli ollut vaikea etukäteen arvioida, kuinka paljon apua perhe tarvitsisi sairaalapäivinä. Pari oli värvännyt avustajansa paikalle, mutta vain päiväsaikaan; ajatuksena oli ollut, että yöt pärjättäisiin sairaalahenkilökunnan avulla.

Resurssipulasta kärsivällä lapsivuodeosastolla perheen normaalia suurempi avuntarve herättää kysymyksiä. Kuinka he aikovat kotona selvitä, kun ei vaipanvaihtokaan onnistu omin voimin?

– Selitimme henkilökunnalle, että kotona tilanne olisi ihan eri. Siellä meillä olisi ensimmäiset viikot ympärivuorokautinen apu vierellä, ja ympäristö suunniteltu meitä varten niin, että pystyisimme hoitamaan vauvaa paljon enemmän itse.

”Meidän oli ollut pakko miettiä nämä asiat valmiiksi.”

Useimmat kätilöt ymmärtävät ja uskovat. Vain yksi epäilee siinä määrin, että päättää lähtöpäivänä kutsua paikalle sairaalan sosiaalityöntekijän. Tämä on onneksi tavannut erityisperheitä ennenkin.

Keskustelu kestää lopulta vain muutaman minuutin. Sosiaalityöntekijällä ei ole epäilystäkään, etteivätkö tämä vauva ja hänen vanhempansa pärjäisi kotona mainiosti. Hänen mukaansa perheet, joille vauva-arki tulee yllätyksenä, ovat toisenlaisia.

– Meidän oli ollut pakko miettiä nämä asiat valmiiksi.

Niin Vilja ja Markus avaavat huoneensa oven lähes ensimmäistä kertaa kolmeen päivään ja lähtevät viettämään uutta arkea lapsiperheenä.

”Henkilökohtaisen avustajan käyttäminen apuna lapsenhoidossa ei ole mitään vip-kohtelua, vaan tukea.”

Toivolla on jokin kevätpöpö, jo kolmatta päivää lähes 39 astetta kuumetta. Sekään ei hidasta energistä taaperoa. Nyt hän yrittää kiivetä olohuoneen jalkarahin yli ja jää jumiin linkkuveitsiasentoon. Vieressä oleva avustaja auttaa pojan pystyyn, ja matka jatkuu.

Ennen kuin Toivo sai alkunsa, Vilja ja Markus miettivät pitkään, onko vauvan yrittäminen heidän tilanteessaan järkevää tai edes mahdollista. Ainakin ensimmäiset vuodet he tarvitsisivat apua lapsen hoitamiseen suurimman osan vuorokaudesta.

– Toisaalta sinä hetkenä, kun syntyy vammaisena, tulee tavalla tai toisella riippuvaiseksi yhteiskunnan palveluista.

Vilja ja Markus pohtivat, että kun koko muukin elämä on yhteiskunnasta riippuvaista, ei vanhemmuutta voi siitä elämästä erottaa.

– Henkilökohtaisen avustajan käyttäminen apuna lapsenhoidossa ei ole mitään vip-kohtelua, vaan tukea, jonka avulla voimme olla edes melkein samalla viivalla vammattomien ihmisten kanssa.

Parin lähipiirissä oli jo perheitä, joissa joko toinen tai molemmat vanhemmat ovat vammaisia. He olivat siis nähneet paitsi sen, että apua on saatavilla, myös sen, että lapsen kasvaessa avun tarve yleensä vähenee.

”Kehittelin pyörällisen vauvansängyn kanssa erilaisia heijauksia ja hytkytyksiä. Siihen Toivo sitten rauhoittui.”

Viljalle ja Markukselle on ollut alusta saakka tärkeää tehdä itse niin paljon kuin mahdollista. Kun Toivo pienenä itkeskeli öisin, ei ollut vaihtoehto, että avustaja olisi hyssytellyt poikaa kävellen.

– Kehittelin pyörällisen vauvansängyn kanssa erilaisia heijauksia ja hytkytyksiä. Siihen Toivo sitten rauhoittui, Markus kertoo.

Pariskunnan työnjaosta on käyty hiukan keskuste-lua. Käytännössä monet hoitotoimet sujuvat Viljalta nopeammin, mutta Markus on halunnut olla vanhem-muudessa tasapuolisesti mukana. Viljan kontolla ovat useimmat vaipanvaihdot, mutta Markuksesta on tullut esimerkiksi suihku-, hampaanpesu- ja rasvausvastaava.

Ensimmäisen vuoden ajan avustajia oli kaksi kokopäiväistä ja kolme osa-aikaista, aina yksi kerrallaan paikalla. Nyt kokopäiväisiä avustajia on hoitoringissä yksi ja lisäksi muutama osa-aikainen. Yöt on pärjätty omin voimin jo ensimmäisten parin viikon jälkeen.

”Jompikumpi meistä vanhemmista on aina vastuussa ja lähietäisyydellä.”

Toivon kasvaessa perheen avuntarve on muuttanut muotoaan. Pian kaksivuotiasta taaperoa ei tarvitse enää niin paljon nostella, mutta liikkuvaisen pojan perässä pysyminen on oma hommansa. Avustaja varmistaa turvallisuuden, jos Toivo haluaa vaikka kiivetä leikkitelineeseen tai kirmata oravan perässä juoksuun.

– Avustajat eivät ole lapsenhoitajia, vaan toimivat meidän käsinämme ja jalkoinamme. Jompikumpi meistä vanhemmista on aina vastuussa ja lähietäisyydellä.

Äiti on se, jonka kainaloon poika nytkin pyrkii pelaamaan kalanongintapeliään. Isänkin syliin pyörätuoliin Toivo osaa kiivetä – silloin kun tahtoo.

– Osaa hän myös vetää pitkälleen maihin silloin, kun ei huvita lähteä minnekään. Hän tietää jo, että siellä on aika hyvin minulta turvassa, Markus naurahtaa.

”Tähän mennessä olen isänä pystynyt tekemään kaiken, minkä olen halunnutkin.”

Arki on tuntunut sujuvan lopulta yllättävänkin hienosti. Haasteet ovat olleet aika lailla samoja kuin lapsiperheissä yleensä: huonosti nukuttuja öitä, korvatulehduksia ja orastavaa uhmaikää.

– Tähän mennessä olen isänä pystynyt tekemään kaiken, minkä olen halunnutkin, Markus sanoo.

– En pysty kiipeämään pojan perässä leikkitelineeseen, mutta avustaja mahdollistaa sen, että Toivo saa kuitenkin kokea minun kanssani ne onnistumiset – ja epäonnistumiset yhtä lailla.

Avustajan työvuoro on päättynyt puoli tuntia sitten, ja aamuun saakka perhe on kolmen kesken. On Toivon hampaanpesun aika. Ennen kuin isä huomaakaan, Toivo on jo tarttunut pyörätuoliin ja lähtee työntämään tätä päättäväisesti kohti kylpyhuonetta. Molemmat hymyilevät leveästi.

Nyt kootaan vertaistukea teinien vanhemmille. Mikä teinin vanhemmuudessa on parasta, yllättävintä, haikeinta ja pelottavinta?

Teini-ikä on kuohuvaa aikaa nuoren elämässä, mutta ei se ihan seesteisintä aikaa ole myöskään teinin vanhemmille. Jos sinulla on jo kokemusta teini-ikäisen vanhemmuudesta, vastaa kyselyyn ja auta kokoamaan vertaistukea murrosikäisten äideille ja isille.

Arvomme vastanneiden kesken Janne Viljamaan uutuuskirjan Mitä minä teen tämän teinin kanssa (Minerva, 2017).

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Arjen saapuessa monessa perheessä riidellään siitä, kuka jää kotiin hoitamaan sairasta lasta. Miten sairaspäivät on jaettu teidän perheessä?

Syksy tuo koulun ja päivähoidon myötä mukanaan myös sairastelukierteet. Usein perheenjäsenet sairastavat vuorotellen ja sairasteluputkesta kasvaa viikkojen pituinen. Lapsi saattaa sairastaa jopa 100 päivää vuodessa, eivätkä vanhemmatkaan välty kaikilta tartunnoilta.

Työnteko kotoa käsin sairaan lapsen kanssa on haastavaa. Palavereja ja sovittuja työtehtäviä on ikävää peruuttaa tai siirtää myöhemmäksi – aina se ei ole edes mahdollista. Ja edelleen kuulee työpaikoista, joissa lapsen sairastumisen takia kotiin jäänyttä työntekijää syyllistetään asiasta. Onneksi laki sanoo, että vanhempi voi jäädä kotiin alle kymmenvuotiaan lapsen kanssa.

Onneksi laki sanoo, että vanhempi voi jäädä kotiin alle kymmenvuotiaan lapsen kanssa.

Asiasta väännetään kättä myös kotisohvilla. Kun lapsi oksentaa yöllä sänkyynsä tai kuumemittari näyttää aamulla punaista, monen vanhemman välillä käydään kitkerää keskustelua: Kumman vuoro on jäädä, kumpi saa tai joutuu lähtemään töihin? Riitannutteko siitä, kumman työ on tärkeämpi? Onko äiti aina se, joka jää kotiin? Vai vaihdatteko kesken päivää? Mitä sanoo työnantaja? Entä yhden vanhemman perheet – mitä tehdä, kun lapsi sairastaa pitkään? Oletteko palkanneet hoitajan vai rientääkö pappa avuksi?

Osallistu jutun tekoon ja vastaa kyselyyn.

 

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lapsi ei opi kuuntelemaan, jollei vanhempi itse toimi läsnäolevan kuuntelijan mallina.

Usein tuntuu, että lapset eivät kuuntele, vaikka olisi kuinka tärkeää asiaa. Toisaalta aina ei jaksaisi itsekään kuunnella, kun lapsi selittää ja selittää jotain omaa juttuaan tuhannetta kertaa.

Nämä alkuun eri tilanteilta vaikuttavat hetket ovat kuitenkin tiukasti sidottuna toisiinsa. Perhetyöntekijä Tiia Trogen on kehittänyt posiitivisen kasvatuksen malliin. Trogen on sitä mieltä, että lapsi ei opi kuuntelemaan, jos vanhempi ei itse toimi läsnäolevan kuuntelijan mallina.

No, mitä sitten on hyvä kuunteleminen? Ja miten lapsi oppii kuuntelemaan?

Trogen painottaa, että kuunteleminen on juuri sitä – kuuntelemista. Se ei ole omien mielipiteiden väliin sanomista, vaan läsnäoloa. Palautetaan puhujalle se, mitä on kuullut, ja varmistetaan näin, että on varmasti ymmärtänyt sen lapsen kertoman asian.

– Kuuntele ymmärtääksesi, älä vastataksesi, perhetyöntekijä Trogen kehottaa vanhempaa.

Nyt kuuntelet tai…

Jos lapsi ”sulkee korvansa” kun hänelle olisi asiaa, vanhemman volyymit nousevat helposti ja alkaa uhkailu: nyt kuuntelet, tai…

Väärin! Näin meitä on ehkä kasvatettu, ja siksi me saatamme siirtää kasvatuskäsityksiämme eteenpäin. Nykyvanhemmat eivät useinkaan ole saaneet vuorovaikutuskasvatusta, vaikka esimerkiksi Toimiva perhe -malli tuotiin Suomeen jo 1970-luvulla.

Lasta ei saa kuuntelemaan korottamalla ääntä tai huutamalla toisesta huoneesta.

Trogen painottaa, että vanhemmat eivät huuda pahuuttaan, vaan koska keinot loppuvat kesken. Silloin tulee helposti käytettyä uhkaus, kiristys ja lahjonta -mallia, joka on hyvin vanhanaikainen ja traumatisoiva tapa kasvattaa.

Kun vanhat väkivaltaan liittyvät keinot kiellettiin Suomessa ja Ruotsissa 80-luvulla, vain Ruotsissa vanhemmille opetettiin tilalle muita keinoja. Suomessa vanhemmat jätettiin tyhjän päälle ja moni siirtyikin kasvattamaan henkistä väkivaltaa käyttäen – kiristämällä, uhkailemalla ja huutamalla.

– Uusia, hyviä kasvatustapoja täytyy siis tietoisesti opetella, jotta sukupolvien ketjun saa katkeamaan, Trogen sanoo.

Tiia Trogen kertoo, että yksi lapsen peloista on musta hahmo näköpiirissä. Edessä seisova, käskyttävä, kiristävä tai uhkaava aikuinen on lapsen mielessä vaarallinen.

– Lasta ei saa kuuntelemaan korottamalla ääntä tai huutamalla toisesta huoneesta, vaan lapsi menee huutelusta helposti ”taistele tai pakene” -tilaan, jolloin sanojen vastaanottaminen on mahdotonta. Siksi erityisen tärkeää on laskeutua lapsen tasolle ja kohdata lapsi empaattisesti – viestiä omalla olemuksella, että et ole uhka: tilanne on rauhallinen ja minä halusin nyt keskustella kanssasi, Trogen kertoo. 

Lähtökohta keskustelulle on, että lapsi on vanhemman kanssa mukana keskustelussa – keskustelemassa. Muuten puhutaan kuuroille korville.

Kuunteleminen on molemminpuolista kunnioitusta

Kuuntelemisessa on tärkeää varmistaa, että aikuisella on yhteys lapseen. Lapsen on oltava vastaanottavaisessa tilassa. Jos lapsen peli tai leikki on kesken, lapsi on uppoutunut omaan hommaansa eikä usein pysty keskittymään aikuisen sanoihin. Siksi yhteys on avainsana. On varmistettava, että lapsi on avoin keskustelulle.

Vanhemmat helposti ajattelevat, että he ovat jollain tavalla lapsen yläpuolella, koska heillä on tietoa, taitoa ja paremmat edellytykset ymmärtää maailmaa ja tilanteita.

Lapsen kunnioitus vanhempaa kohtaan syntyy vanhemman kunnioituksesta lasta kohtaan.

– Usein näkee, että vanhemmat sanovat lapselleen, että nyt sä kyllä kuuntelet ja samalla kieltäytyvät kuuntelemasta lasta. Silloin vanhempi sivuuttaa täysin lapsen ja hänen tunteensa, Trogen miettii.

Positiivinen kasvatus ja vanhemmuus ponnistavat kuitenkin lapsen kunnioituksesta, ajatuksesta, että lapset ja vanhemmat ovat samalla tasolla. Lapsen kunnioitus vanhempaa kohtaan syntyy vanhemman kunnioituksesta lasta kohtaan: lapsen toimet, kuten leikki, ovat yhtä tärkeitä kuin meidän aikuisten asiat.

Asiaa pitäisi siis lähestyä lapsen näkökulmasta: ”Tiedän, että sulla on peli kesken ja sun on silloin vaikea keskittyä mun puheeseen, mutta mulla olisi sulle asiaa. Joten lopettaisitko hetkeksi ja katsoisitko tänne päin?” Tuo kysymys pitää sisällään kehotuksen, kuinka vanhempoi toivoo lapsen tekevänkunnioittaen kuitenkin lapsen sen hetkistä toimintaa.

Myös aikuisen itsesäätelyllä on suuri merkitys siihen, onko lapsen helppo ottaa aikuisen sanaoja vastaan vai ei. Tärkeintä tietenkin olisi pysyä rauhallisena ja olla menemättä omien tunteiden valtaan, vaikka lapsen käyttäytyminen provosoisi. Kun pysyy rauhallisena, ajatukset ja ideat pääsevät helpommin kulkemaan, eivätkä tunteet tuki ajatuksia.

Osallista, älä käskytä tai saarnaa

Positiivisen kasvatuksessa pyritään minimoimaan käskytilanteita. Lasta ei opeteta tottelemaan vaan ajattelemaan. Siksi lapsi kannattaa ottaa mukaan päätöksentekoon. Haluatko sinisen vai vihreän pipon? Mitä me voisimme tehdä tai miten voisimme ratkaista tämän tilanteen yhdessä?

– Lasta ei kannata opettaa tottelemaan vaan ajattelemaan, Trogen sanoo.

Kun lapsen halutaan kuuntelevan, on vanhemman ajatuksena opettaa lapselle jokin taito tai saada hänet ymmärtämään jokin asia. Silloin käsky ”laita pipo päähän” opettaa lapsen toimimaan vain käskystä, kun taas positiivisen kasvatuksen lähtökohtana on saada lapsi ymmärtämään, että ulkona tarvitaan pipoa.

Jos vanhemman suusta tulee useita erilaisia ohjeita ja käskyjä kerralla, lapsi ei pysty ottamaan niitä vastaan.

Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä vähemmän sanoja tarvitaan. Jos vanhemman suusta tulee useita erilaisia ohjeita ja käskyjä kerralla, lapsi ei pysty ottamaan niitä vastaan. Lapsen aivot eivät pysty ottamaan vastaan läheskään yhtä paljon informaatiota kuin aikuisen aivot.

Viesti menee myös perille helpommin, jos asioita ei toista. Asioiden toistaminen on saarnaamista ja nalkutusta. Ja siltä se kuulostaa myös lapsesta. Jos näyttää, että asia ei mene perille, palataan toistamisen sijaan ensimmäiseen askeleeseen eli yhteyden löytämiseen.

– Usein se onkin jäänyt puolitiehen, ja lapsi on edelleen omassa puuhassaan, omien ajatustensa ympäröimä. Silloin vanhemman tehtävä on luoda keskusteluyhteys lapseen uudelleen.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.