Kuva: Satu Kemppainen

Passasin lapsiani vuosikausia, ja tässä on tulos.

Tiedättekö sen tunteen (ja kyllähän te tiedätte!) kun passaa ja hoitaa lapsilleen eteen kaikenlaista – ruokaa, juomaa, vaatetta, siivottua huonetta ja pyykättyjä pyykkejä? Sitten muutaman vuoden hoitelun jälkeen ajattelee, että joskus, edes joskus olisi niin mukava saada vaikka vähän kiitosta.

Tai ehkä kiitos on vähän liioiteltua. Itsepä lapsesi teit, joku jo huutelee takarivistä. Mutta jotain hyvitystä. Ja siksi minä ainakin murisen pyykkikorin takaa yksinäni, että sitten kun olen eläkkeellä, tuon nämä teille pestäviksi. Tuonpas!

Siinä pyykätessä ja kokatessa vuosikausia ajattelin, että ei tämä koskaan tästä miksikään muutu: elämä on aika lailla jatkuvaa muiden passaamista – ja melko hyvä niin. Koska lapset (tämänkin te tiedätte).

"Murisen pyykkikorin takaa yksinäni, että sitten kun olen eläkkeellä, tuon nämä teille pestäviksi. Tuonpas!"

Sitten yhtäkkiä pamahtaa: teen töitä kotona ruokapöydän ääressä. Esikoinen tulee koulusta ja sanoo, että nälkä. Vastaan kohta, ihan kohta, teen vain tämän. Ja yhtäkkiä edessäni on höyryävä tomaatti-kesäkurpitsa-sipulimunakas.

Jumalauta tomaatti-kesäkurpitsa-sipulimunakas! Ja vielä erittäin hyvä sellainen.

Kannatti sittenkin antaa lapsen pienempänä rikkoa munat kuorineen taikinan sekaan ja luovuttaa kun hän halusi kokeilla, miltä maistuu ketsuppi mustikoiden kera. Lippu salkoon ja pillit soimaan, minä olen kasvattanut kokkaavan esiteinin (maailman suurin huutomerkki tähän).

Olen päässyt tavoitteeseeni vanhempana.

Ps. Tällä kommentilla haluan lähettää voimia pikkulapsiarkeen (ja vähän brassailla lapseni aikaansaamisilla myös). Vain kymmenen vuotta, ja munakas on valmis. Usko pois, se on myös ajallinen yllärimunakas.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Heiskasen perheessä esikoinen saa tuplasti viikkorahaa, mutta vain keskimmäistä palkitaan koulumenestyksestä. ”Olemme tässä hieman ristiriitaisia.”

Heiskasen perheessä viikkoraha voi vanhemmilta joskus unohtua, mutta lapset ovat hyviä muistuttamaan. He ovat tehneet taulukon kotitöistä, joita vastaan saavat taskurahaa. 12-vuotias Oliver saa viikossa 10 euroa, yhdeksänvuotias Ada ja seitsemänvuotias Kasper saavat kumpikin 5 euroa.

– Listalla on esimerkiksi roskien vienti ja koiran ulkoilutus. Systeemi ei tosin tällä hetkellä ole niin tasapuolinen kuin haluaisimme, sillä esikoisella on isompi reviiri kuin muilla ja hän tarvitsee enemmän rahaa esimerkiksi eväisiin, Maria-äiti kertoo.

Lasten tavassa suhtautua rahaan on selkeitä eroja. Kuopus Kasper on innokas säästäjä ihailemansa isoveljen jalanjäljissä, kun taas Ada on huolettomampi rahankäyttäjä.

– Kasper on joskus hieman liiankin innokas laskemaan rahojaan. Hän aloittaa syksyllä koulun ja haaveilee rahojen riittävän älypuhelimeen. Toinen vaihtoehto on kuulemma oma lentokenttä ja lentokone, Maria kertoo.

Lisätsemppiä koulunkäyntiin

Esikoinen Oliver on aina ollut hyvä koulussa, mutta Ada on kiinnostuneempi muista asioita, kuten leikeistä ja kavereista. Siksi hän saa muutaman euron kannustinrahaa hyvistä koetuloksista.

– Olemme tässä hieman ristiriitaisia, mutta Oliver on todella itseohjautuva ja koulu on hänelle helppoa. Adan perään pitää katsoa enemmän, ja palkitseminen tuo kummasti lisämotivaatiota, Maria kertoo.

– Sovimme jossain vaiheessa, että hän saa vitosen aina, kun on saanut koulusta hyvää palautetta. Yhtäkkiä kiittäviä Wilma-merkintöjä alkoikin tulla joka päivä. Olimme nopeasti pulassa, kun summa lähenteli jo 50:tä euroa!

Lapset saavat omaa rahaa myös isovanhemmiltaan. Lisäksi vanhemmat antavat lomareissuille jokaiselle hieman suuremman summan.

Oman rahan käyttäminen on opettanut lapsille laatutietoutta.

– Olemme huomanneet, että jos annamme jokaiselle vaikka 20 euroa, he harkitsevat ostoksiaan tarkemmin eivätkä ole kinuamassa koko ajan jotain.

Marian mukaan oman rahan käyttäminen on opettanut lapsille laatutietoutta. He eivät halua laittaa rahojaan sellaiseen, minkä tietää menevän heti rikki.

– Yritämme muutenkin rajoittaa tavaran saamista ja rahankäyttöä. Esimerkiksi Oliver on mankunut jo pidempään hoverboard-lautaa, mutta ei ole sitä saanut. Katsomme, miten nopeasti villitys menee ohi.

Todellisen vapauden tunteen voi kokea vasta kun on omia lapsia. Usein tuo hartaasti odotettu oma aika ei tunnu riittävän mihinkään.

Kun painan oven takanani kiinni, ja tiedän, että lapset voi hakea hoitopaikasta vasta seuraavana aamuna, selkääni kasvaa siivet. Tätä olen kaivannut – oma aika ja omat aikataulut. Hei, hei Puppe-kirjat ja jäätelöt rinnuksilla, täältä tullaan aikuisten maailma!

Suuntaan elokuviin. Ja siihen ihanaan uuteen ravintolaan. Näen kavereita ja juon aamuun asti viiniä parvekkeella – ja puhun jostain ihan muusta kuin lapsista. Siivoan viimeinkin varaston, juoksen lenkin, järjestelen kirpparikamat, luen kirjaa, shoppailen ja maalaan eteisen seinän. Haluan haahuilla kaupungilla! Tahdon tylsistyä ja olla tekemättä mitään. Ja katsoa Netflixistä sarjoja tuntikaupalla putkeen.  Univelatkin on pakko nukkua pois!

Kun sain  olla yksin kotona kokonaisen päivän, istuin ensimmäiset kaksi tuntia sohvalla jumalanpalvelusta tuijottaen.

Jep. Vähän on ruuhkaa siihen puoleen vuorokauteen, jonka lapset ovat hoidossa. Oman ajan ongelma onkin sen kesto: tiedän ajan kuluvan umpeen hetkessä. Rentoutumiseen ei jää aikaa, kun sinkoilee suorittamassa omia juttujaan päättömästi.

Kun sain muutama viikko sitten olla yksin kotona kokonaisen päivän, istuin ensimmäiset kaksi tuntia sohvalla jumalanpalvelusta tuijottaen. Ajatus kaikesta vain minuun itseeni käytettävästä ajasta lamautti, enkä osannut tehdä mitään. En ollut ollut yli kymmeneen vuoteen yksin kokonaista päivää. Päädyin siivoamaan, ja kun oma aika loppui, tunsin vain pistävää katkeruutta: tähänkö minä kalliin aikani käytin?

Jos ei koskaan ajattele omia ajatuksia omassa rauhassa, on aika poissaoleva vanhempi.

Kaiken hauskan, hyödyllisen ja rentouttavan sullominen muutamaan tuntiin on mission impossible, johon kaipasi Cruisea mopokuskiksi. Siksi se vähäinenkin oma aika tuntuu usein jälkeenpäin vähän puolittaiselta: aina jää jotain tekemättä. Usein aamulla väsyttää enemmän kuin yöheräily-yön jälkeen, sillä omaa aikaa haluaa pitkittää aamuyön tunneille. 

Haaveilen sovelluksesta, joka saisi minut unohtamaan omaa aikaa viettäessäni, että se on päättyvä ajanjakso. Ehkä silloin osaisin todella rentoutua? Unelmoin mummolasta, jonne lapset voisi tuupata kerran vuodessa viideksi päiväksi. Ehkä se riittäisi, ja ikäväkin ehtisi jo tulla?

Ja älkää siellä yhtään huudelko, että kyllä lasten kanssakin voi tehdä monia asioita. Tottakai voi, mutta se ei ole sama.

Jos ei koskaan ajattele omia ajatuksia omassa rauhassa, on aika poissaoleva vanhempi. Kuinka silloin jaksaa ottaa aidosti vastaan Anna ja Elsa -pohdiskelut ja vessapaperirulla-askartelut perhearjessa?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Jenni unelmoi äitiydestä jo teininä ja etsi vuosia sopivaa miestä, jonka kanssa saisi perustaa perheen. Lopulta oikealta tuntui hankkia lapset yksin.

Vieressä sohvalla istui pitkä, tummatukkainen mies, jota Jenni oli tapaillut parin kuukauden ajan. Kesken elokuvan Jenni huomasi yhtäkkiä, kuinka laihat miehen paljaat jalat olivat. Asia oli pinnallinen, hän tajusi sen kyllä, mutta se jäi silti vaivaamaan. Hän ymmärsi, ettei tuntenut tarpeeksi fyysistä vetoa mieheen. Hän ei ollut ihastunut.

Parin viikon kuluttua Jenni soitti miehelle ja totesi, ettei halunnut jatkaa tapailua. Olo oli helpottunut, mutta samalla musertunut: taas näin. Haave omasta perheestä lipui hiukan kauemmaksi.

Teiniäitiys olisi ihanaa, Jenni pohti yläasteikäisenä.

– Minulla oli kiire jo silloin. Ajattelin, että jos tekisin vauvoja pian, ei lasten saanti jäisi ainakaan iästä kiinni, Jenni sanoo.

”Ajattelin, että en jaksa enää yhtäkään pettymystä. Suruni oli kuitenkin suurempi perheen menettämisestä kuin miehen menettämisestä.”

Opiskeluiden jälkeen oli aika toimia. Jenni loi treffipalstalle profiilin ja potentiaalisia miesystäväehdokkaita ilmoittautui. Lähes aina viimeistään toisilla treffeillä kävi kuitenkin selväksi, ettei suhteeseen ollut aineksia. Joskus luonteet eivät kohdanneet, joskus taustat ja arvot olivat aivan liian erilaisia.

Jenni jatkoi puolisoehdokkaiden tapailua neljä vuotta. Kolmen miehen kanssa treffailu ehti muuttua vakavammaksi.

– Olin pettynyt itseeni, kun viimeisimmästäkään suhteesta ei tullut mitään. Päätin, että miehen etsiminen saa loppua. Ajattelin, että en jaksa enää yhtäkään pettymystä. Suruni oli kuitenkin suurempi perheen menettämisestä kuin miehen menettämisestä.

Pukuhuone kiehui töiden jälkeen jumpaan kiiruhtavia naisia. Myös Jenni vaihtoi vaatteensa nopeasti ja kiirehti body pump -tunnille. Salissa hän valitsi raskaimmat painot. Syke nousi korkealle, veri maistui suussa ja mieleen mahtui vain seuraava liike.

– Täytin kovalla liikunnalla tyhjyyttä. Liikunta oli takuuvarma keino saada hyvä olo.

”Ajattelin, että miten epäreilua! Miksi minä en voinut olla se nainen, joka tulee heti suhteen alussa raskaaksi.”

Jenni vältteli ajattelemasta lapsihaavettaan, mutta ympäröivää todellisuutta hän ei pystynyt hallitsemaan.

Kun äiti eräänä päivänä soitti ja kertoi, että Jennin serkku saisi lapsen avopuolisonsa kanssa, se tuntui Jennistä kauhean pahalta. Serkku oli ollut pitkään poikamiehenä ja tavannut kumppaninsa ihan vasta.

– Ajattelin, että miten epäreilua! Miksi minä en voinut olla se nainen, joka tulee heti suhteen alussa raskaaksi, Jenni sanoo.

Läheiset eivät osanneet arvata, millaiset tunteet Jennin sisällä jylläsivät. Hän ei ollut puhunut lapsihaaveistaan kenelläkään.

”Jos olisin tajunnut tällaisen mahdollisuuden jo yläasteella, olisin voinut elää rennosti, eikä tulevasta olisi tarvinnut stressata.”

Alkukeväästä 2012 Jenni luki uutisen, jossa mainittiin itsellisistä äideistä eli naisista, jotka olivat hankkineet lapsen yksin. Jenni kiinnostui ja alkoi googlata. Hän päätyi netissä surffatessaan suljetulle Kenguruu-palstalle, jolla itselliset äidit antavat toisilleen vertaistukea. Mitä enemmän Jenni haki tietoa, sitä varmemmaksi hänen olonsa tuli.

Jenni ei ollut ikinä kaivannut parisuhteeseen kuuluvaa läheisyyttä tai sitä, että joku odottaisi häntä kotona töiden jälkeen. Päinvastoin, ajatus tuntui ahdistavalta.

Perhettä varten parisuhde kuitenkin piti olla, hän oli ajatellut. Mahdollisuus tehdä lapsi yksin valkeni hänelle aivan uutena.

– Se oli vapauttava tunne. Jos olisin tajunnut tällaisen mahdollisuuden jo yläasteella, olisin voinut elää rennosti, eikä tulevasta olisi tarvinnut stressata.

Hän mietti asiaa muutaman kuukauden, soitti sitten yksityiselle lapsettomuusklinikalle.

”Ei ydinperhe tarkoita automaattisesti sitä, että perhe olisi onnellinen tai hyvä.”

Alkusyksystä Jenni istui pienen klinikan aulassa ja odotti pääsyä vastaanotolle. Yhdessä huoneista istui naislääkäri, jonka kanssa Jenni lähti käymään läpi vauvahaavettaan. Jenniä jännitti. Hän oli valmistautunut puolustamaan suunnitelmaansa hankkia lapsi yksin.

– Lääkäri ei alkanutkaan kyseenalaistaa päätöstäni. Aluksi ei tullut edes puheeksi, että hankin vauvan yksin.

Päätettiin, että inseminaatio tehtäisiin tanskalaisilla luovutetuilla sukusoluilla. Aika ensimmäiseen inseminaatioon varattiin jo kuukauden päähän.

Vaikka Jenni oli varma ratkaisustaan, hänellä oli vielä aikaa suunnitella, kuinka hän selviäisi käytännön asioista yksin. Kuinka esimerkiksi ehtisi viemään lapsen päiväkotiin ennen töitä ja hakemaan hänet ajoissa töiden jälkeen. Päivähoitopaikka pitäisi saada läheltä kotia, Jenni mietti. Lisäksi hänen pitäisi hyödyntää mahdollisuus tehdä etätyötä.

– Mietin myös, onko lapselle reilua, ettei hänellä ole isää. Toisaalta ydinperhekin voi hajota. Ei ydinperhe tarkoita automaattisesti sitä, että perhe olisi onnellinen tai hyvä.

”Mietin, että mihin säästän rahaa, jos en käytä sitä tähän ainoaan asiaan, jota haluan.”

Toivoa seurasi pettymys. Raskaus ei alkanutkaan. Ensimmäisen inseminaation jälkeen vuorossa oli kaksi uutta yritystä ja jälleen kaksi pettymystä.

Jenni kävi päivät töissä ja yritti pitää surun sisällään. Itku purkautui heti, kun hän sai kotioven takanaan kiinni. Joskus jo matkalla kotiin.

Kolmannen epäonnistuneen inseminaation jälkeen lääkäri ehdotti IVF-hoitoa.

– En ollut aluksi ajatellut, että olisin valmis koeputkihedelmöitykseen, mutta olin pettynyt jo niin monta kertaa, että halusin kokeilla kaikki keinot.

Edelliset hoidot Jenni oli maksanut palkastaan ja elänyt niin niukasti kuin pystyi. Nyt hänen oli pakko kajota säästöihin.

– Sitten mietin, että mihin säästän rahaa, jos en käytä sitä tähän ainoaan asiaan, jota haluan.

Mutta jos ensimmäinen hoito ei onnistuisi, olisivat säästötkin lopussa.

Keväinen iltapäiväaurinko paistoi sisälle kerrostalokolmion ikkunoista, kun Jenni pyöritti käsissään klinikalta saamaansa raskaustestiä ja tuijotti näyttöä. Näytössä näkyi erittäin vahva plus. Hän oli viimein raskaana!

Ajatus raskaudesta oli epätodellinen. Jenni kuvasi testiä joka kulmasta ja lähetti kuvan tuloksesta ystävälleen, sille yhdelle, jolle oli kertonut yrityksistään tulla raskaaksi. Hän tunsi leijuvansa.

Rakenneultrassa paljastui, että vauva oli tyttö. Heti ultran jälkeen Jenni lähti kaupungille ja antoi itselleen luvan shoppailla vauvavaatteita.

Raskaus oli edennyt viikolle 39+1. Jenni oli yöpynyt vanhemmillaan, kuten hänellä oli loppuraskaudesta ollut tapana. Supistusten vuoksi takana oli jälleen yksi levoton yö.

Jenni soitti varhain aamulla sairaalaan, ja puhelimen päässä ollut kätilö lupasi, että Jenni voisi lähteä tulemaan. Isä lähti kuskiksi, ja Jennin seuraksi synnytykseen lähti serkku Saija.

”Vauva tuntui heti tutulta ja omalta. Rakastuin häneen täysillä.”

Sairaalan käytävät olivat aikaisin aamusta autiot. Aivan kuin yhä olisi ollut yö. Onneksi oli Saija, hänen läsnäolonsa rauhoitti jännittynyttä Jenniä.

Synnytys eteni hitaasti. Ponnistusvaihe kesti tunnin, ja vielä ponnistusten välillä Jennistä tuntui epätodelliselta, että hän todella saisi vauvan.

Kunnes vauva sitten syntyi: täydellinen, suurisilmäinen tyttö. Vuosikausien haave oli tullut vihdoin todeksi.

– Vauva tuntui heti tutulta ja omalta. Rakastuin häneen täysillä.

Parin päivän kuluttua kotiinpääsystä Jenni lähti vauvan kanssa ensimmäiselle vaunulenkille.

– Kävelin lenkkipolulla joenvartta pitkin, ja vastaan tuli muita äitejä vaunuineen. Tajusin, että olen nyt itsekin yksi heistä. Se oli uskomattoman hieno tunne.

”Tyttäreni on vaarin rakas prinsessa. Heillä on aivan omat keskinäiset juttunsa.”

Esikoisen syntymästä on nyt kulunut kaksi ja puoli vuotta, ja ensimmäistä lasta on seurannut toinen. Isosisko ja pikkuveli ovat täyssisaruksia, eli heillä on sama biologinen isä.

Jenni oli varautunut siihen, että hänellä olisi kahden pienen lapsen ainoana vanhempana vain vähän jos lainkaan omaa aikaa. Arjesta on löytynyt kuitenkin rauhallisiakin hetkiä. Vanhempainvapaalla oleva Jenni herää kuudelta aamulta ennen lapsia hiljaiseen kotiin, juo kupin teetä ja tekee nopean intervallitreenin.

– Meillä käy myös kotipalvelu viikoittain, ja äitini käy hoitamassa lapsia kerran viikossa.

Alkujärkytyksen jälkeen Jennin vanhemmat ovat olleet innoissaan lapsenlapsistaan.

– Tyttäreni on vaarin rakas prinsessa. Heillä on aivan omat keskinäiset juttunsa.

Viidentoista vuoden päästä esikoistyttö on aikuinen ja saa halutessaan tietää, kuka hänen biologinen isänsä on. Jos tytär haluaa lähteä tapaamaan isäänsä Tanskaan, Jenni on valmis lähtemään hänen mukaansa. Jo sitä ennen hän on valmistautunut kertomaan lapsilleen siitä, kuinka he saivat alkunsa.

– Kerron, että äiti halusi teitä niin paljon, että äiti meni paikkaan, jossa vauvasiemeniä laitettiin äidin vatsaan. Niistä synnyitte te, rakkaimmat kaikista.

Pienimmille vauvoille suositellaan kantoliinaa, mutta reppukin voi olla sopiva.

Ihan pienille vauvoille suositellaan kantoliinaa, mutta myös pientä vauvaa voi kantaa kantorepussa. Silloin repun istuinosan tulee olla niin kapea, että se ei levitä lapsen lonkkia liian suureen kulmaan. Vauvan ja äidin masut kuuluvat vastakkain, ja vauvalla tulee olla hyvä niskatuki pään takana.

Kun lapsi alkaa kannatella päätään noin kolmen kuukauden iässä, hän saattaa olla valmis kääntymään selkä äitiin päin. Alle vuoden ikäistä lasta suositellaan kantamaan edessä, jolloin katsekontakti lapseen säilyy ja lasta pystyy helpommin tulkitsemaan. Isompi lapsi, joka viestii sanallisesti, pärjää jo hyvin kantajan selkäpuolella.

Hyvä kantoasento tukee vauvan peppua ja selkää sekä jättää reisien verenkierrolle tilaa. Tarkkaile aina kantaessa lapsen verenkiertoa, jotta jalat eivät kylmety.

Jos käytät kantoreppua tai -rinkkaa urheillessa, varmistu, että hallitset urheilulajin. Kantaessa aikuisen oma painopiste muuttuu. Älä pidä lasta liian pitkiä aikoja rinkassa tai repussa, sillä lapsi ei todennäköisesti jaksa olla siellä yhtä kauan kun itse jaksat urheilla.

Jos kantaminen rasittaa omaa selkää, ei ole vielä sen aika.

Synnyttäneen äidin kannattaa myös tarkkailla oman elimistönsä palautumista. Jos kantaminen rasittaa omaa selkää, ei ole vielä sen aika.

Oikein asennetussa kantoliinassa vauva voi hyvin nukkua päiväunetkin.

Asiantuntijana fysioterapeutti, lasten fysioterapian erikoisasiantuntija Eija Helminen, Lasten Terapiakeskus Terapeija

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.