Viime kesänä näyttelijä Sanna Stellanin perheeseen tulivat kissa ja koira, jotta vauvakuume hellittäisi. Ei auttanut. Keväällä syntyi kolmas lapsi Fria.

”Tuo maitoa ja mieti myös, tehdäänkö me se kolmas lapsi!”

Sanna Stellanin puoliso Micke Nyström ehti kuulla Sannan lauseen ovenraosta, kun oli jo matkalla kauppaan. Oli viime vuoden toukokuu.

Päätöstä ei voinut estää vaikka yritettiin. Koiranpentu Fade ja maatiaiskissa Frida tulivat taloon viime kesänä ehkäisemään vauvan kaipuuta. Elokuussa Sanna oli jo raskaana.

Huhtikuussa Rasmuksen ja Vildan pikkusiskoksi syntyi Fria.

”Ajattelen, että teimme kolmannen lapsen myös lapsia varten. Nyt he ovat porukka, eivät enää parivaljakko”, Sanna sanoo.

Arki kolmen lapsen, koiran ja kissan kanssa on lähinnä kaaosta. Arjen rutiinit on opeteltu kynä ja paperi kädessä, koska on ollut pakko. Pari vuotta sitten tehty lista on ollut hyvä apu: Kello 17 ruoka, kello 19.15 lelujen kerääminen, kello 20 yläkertaan ja hampaiden pesulle.

”Oikeasti olen haahuilija enkä nauti aikatauluista, mutta viimeistään toisen lapsen syntymän jälkeen myönsin, että aikataulut helpottavat elämää kummasti.”

Talouspaperi pelastaa

Moni kasvatusperiaate on entinen periaate. Talouspaperi ei ole enää eettisistä syistä pannassa.

”Kun maito kaatuu pöydälle, koira pissaa lattialle ja pari nenää vuotaa, talouspaperi pelastaa. Kauppakassipalvelun nuoret miehet kantavat meille paperikolleja selät väärällään. Olen ajatellut, että menköön. Kompostoin niin paljon, että ehkä se hyvittää luonnonvarojen tuhlauksen talouspapereihin”, Sanna Stellan sanoo.

Välillä Sanna uhkaa laittaa kompostiin myös Rasmuksen ja Vildan. Kun perhe on lähdössä näyttelyn avajaisiin tai syntymäpäiväjuhliin, Sanna ehdottaa, että leikitään ranskalaista perhettä: ollaan siivosti ja hillitysti, puhutaan nätisti eikä remuta.

Joskus vitsi toteutuu. Useimmiten ei.

Mikä Sanna Stellania auttaa, kun marttyyriäitisyndrooma uhkaa iskeä? Entä mikä on kotona oleva kauhujen kamari? Lisää Sanna Stellanin ja perheen arjesta Meidän Perheessä 7/2016.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Satu Irisvik ja Jenni Utriainen kirjoittivat Kuinka kasvatan diginaatin -kirjan vanhempien tarpeeseen tietää enemmän lastemme teknologiatäyteisestä tulevaisuudesta. Kuva: Anna Autio.

Vanhemmat haluavat kiivaasti tietää, mikä on sopiva määrä ruutuaikaa ja miten sitä hallitaan. Kuinka kasvattaa diginatiivi -kirjan kirjoittajat vastaavat

Sinisinä hohtavat älyruudut ovat tulleet jäädäkseen. Vanhemmille se tarkoittaa jatkuvaa kädenvääntöä ruutuajan, sopivien sovellusten, maksullisten pelien ja erilaisten snäppi-chatti-wappisomejen kanssa, joita lastemme älypuhelimet ovat täynnä.

– Ruutuaikaa ei tule kellottaa munakello kourassa, sanovat Kuinka kasvatta diginatiivi -kirjan kirjoittajat Satu Irisvik ja Jenni Utriainen.

Ruutuajasta puhutaan kielteisesti. Mutta, jos en laita telkkaria pyörimään tai anna lapsen pelata, en saa mitään kotihommia tehtyä, päivällisestä puhumattakaan. Pitääkö minun nyt syyllistyä?

Satu ja Jenni vastaavat:

– Meitä vanhempia syyllistetään jo ihan tarpeeksi. Ruutuaika-asiassakin, kuten niin monissa muissa vanhemmuuteen litityvissä asioissa, ne vanhemmat syyllistyvät, joiden ei tarvitsisi. Ja ne joiden tarvitsisi, eivät välitä.

Lapsiperhearjessa täytyy syödä. Hetkinä joina ruuanlaitto tai Wilma-viesteihin vastaaminen onnistuu vain, jos laite toimii lapsenvahtina, voi antaa itselleen anteeksi ja käyttää mahdollisuuden hyväkseen. Laitteet ovat huono juttu vain pitkäaikaisena lapsenvahtina.

Monet vanhemmat syyttävät ruutua, kun lasta kiukuttaa: ”Nyt pädi menee tauolle, koska riitelet aina, kun olet pelannut!” Haukkuvatko vanhemmat väärää puuta?

– Kiukuttelun syy ei ole laitteessa, vaan siinä, että lapsi on istunut liian kauan paikoillaan ja saanut liian vähän huomiota. Vanhemmalla on vastuu siitä, että ruutuaika on aktivoivaa ja monipuolista yhdessä tekemistä, eikä ruutua käytetä lastenvahtina. Eihän mummoakaan käytetä lastenvahtina montaa vuorokautta putkeen? Sama pätee älylaitteisiin.

Eihän mummoakaan käytetä lastenvahtina montaa vuorokautta putkeen? Sama pätee älylaitteisiin.

Monesti me vanhemmat myös väheksymme ruudun takana olevia maailmoja ja käskytämme lapsia lopettamaan heti tähän paikkaan. Pelaamisen lopettamisesta on hyvä varoittaa etukäteen tai sopia hyvissä ajoin: voit pelata vielä kymmenen minuuttia tai rakentaa tuon maailman tähän asti.

Eikä ruutu ehkä kuulu yhteisiin ruokahetkiin, nukkumaanmenoon tai tilanteisiin, jossa on kohteliasta seurustella muiden ihmisten kanssa. Yhteiset, toisia kunnioittavat pelisännöt kannattaa sopia.

Mutta mikä on sitten liikaa? Meillä ruutuaikaa rajoitetaan tunneissa, mutta naapurin lapset saavat olla ruudulla koko ajan.

– Kysy itseltäsi, oletko tehnyt lapsen kanssa yhdessä mitään pariin päivään vai onko lapsi ollut yksin laitteella? Vastaus on yksiselitteinen: liikaa on se, jos ruutu estää yhdessä tekemisen aikuisen kanssa.

Liikaa on se, jos ruutu estää yhdessä tekemisen aikuisen kanssa.

Pelaaminen ja muut ruutupuuhat pitäisi olla ennen kaikkea vanhemman ja lapsen yhteistä aikaa. Lapsi viihtyy kyllä tuntikaupalla yksin laiteen ääressä, mutta aikuisen vastuulla on tehdä ruutuajasta yhteistä. Parkkeeraa siis peppusi lapsen viereen ja innostu teknologiasta lapsen kanssa.

Ja sitten on päiviä, jolloin ruutuaikaa ei kannata laskea – millään mittarilla. Kun noro yllättää tai edessä on viiden tunnin ajomatka, kaikki keinot ovat sallittuja. Kun vanhemmat viruvat sängyssä on aivan sama mitä lapsi puuhaa, kunhan pysyy hengissä. Näitä tilanteita varten kannattaa säätää asetukset ja sovellusvalinnat lapsiturvallisiksi.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Yhä harvempi hyväksyy lapsen kurittamisen. Silti melkein puolet nykyvanhemmista kertoo jossain tilanteessa sortuneensa ruumiilliseen kurittamiseen tai sillä uhkailuun. Kuvassa psykologi Suvi Laru. (Kuva: Meeri Utti)

Melkein joka toinen nykyvanhempi on sortunut ainakin joskus kuritusväkivaltaan. Näin voit estää ylilyönnit.

Yhä harvempi hyväksyy lapsen kurittamisen. Silti melkein puolet nykyvanhemmista kertoo jossain tilanteessa sortuneensa ruumiilliseen kurittamiseen tai sillä uhkailuun.

Jokainen vanhempi miettii joskus näitä kysymyksiä: miten pärjään tämän lapsen kanssa, miten oikein kestän tätä arkea ja näitä tunteita? Vanhemmuus on kuormittavaa – ja olennaista on se, miten kuormitusta käsittelee, neuvoo Väestöliiton psykologi ja vanhemmuustiimin vetäjä Suvi Laru.

– Kun arki stressaa ja työn ja perheen yhdistäminen luo paineita, se heijastuu myös kotiin ja vanhemmuuteen. Väsymys ja stressi altistavat vanhemman ylilyönneille, Laru sanoo.

Parasta, mitä kuritusväkivallan ehkäisemiseksi voi tehdä, on huolehtia omasta jaksamisestaan. Jos arjessa on jatkuvasti pinna tiukalla, se kannattaa ottaa tosissaan: nyt tarvitaan muutosta. Miten voisit helpottaa arkea? Mikä auttaisi juuri sinua jaksamaan?

Huomaa riskikohdat

Kuritusväkivallan riskiaikaa ovat pikkulapsivuodet. Riski kurittamiseen kasvaa myös, jos perheessä on erityisiä huolia tai vaikka pitkään jatkunutta unettomuutta.

Riskikohtia ovat myös elämän muut siirtymätilanteet. Miten varaudutaan esimerkiksi arjen muuttumiseen, kun perhevapaalta siirrytään takaisin työelämään?

– Kun sinä itse jaksat muilla elämänalueilla, se vaikuttaa myös siihen, miten jaksat vanhempana toimia oikein lapsen kanssa, Laru muistuttaa.

"Kun vanhempi voi jakaa aikuisten asioita ja huolia aikuisten kesken, ei tule purkaneeksi niitä lapselle."

Larun mukaan jokainen tarvitsee mahdollisuuden päästellä höyryjä turvallisesti. Tukena voi olla oma kumppani, ystävä, sukulainen tai vaikka vertaistuki somessa.

– Nykypäivän vanhemmuudessa ei ole aina samalla tavalla tukiverkkoja kuin joskus aiemmin. Jokaisella pitäisi kuitenkin olla apukäsiä, edes henkisenä tukena. Kun vanhempi voi jakaa aikuisten asioita ja huolia aikuisten kesken, ei tule purkaneeksi niitä lapselle.

Kannusta, älä jyrää

Omaa kasvatustapaa kannattaa pohtia, jos lapsen kanssa ajautuu jatkuvasti sotajalalle. Olenko kannustava vai jyräävä? Olenko itse kiva, huomaanko hyvän vai määräilenkö ja lyttäänkö?

– Kasvatuksessa pitää tuoda esiin se, että lapsi on ihana ja upea, ja lapsella on lupa myös kiukutella. Kannustavalla kasvatustyylillä on ilman muuta positiivinen kierre. Lapsi oppii ja ottaa mallia vanhemman vuorovaikutustyylistä, Laru sanoo.

Konfliktitilanteita lasten kanssa ei voi välttää, Laru toteaa. Sen voi valita, miten niissä toimii. Lapsenkin kanssa voi ajatella, että asiat riitelevät, eivät ihmiset.

Konfliktitilanteita lasten kanssa ei voi välttää. Sen voi valita, miten niissä toimii.

Kun hermo alkaa mennä, fiksuinta on ottaa aikalisä. Hengittää syvään ja sanoa vaikka ääneen, että rauhoitun nyt hetken, etten suutu liikaa.

Entä jos on jo reagoinut liian voimakkaasti? Silloin on tärkeintä pyytää anteeksi ja hakea apua.

– Yleensä aikuinen säikähtää siinä tilanteessa itsekin. Ensin pitää rauhoittaa itsensä, sitten ottaa kontakti lapseen ja pyytää anteeksi. Voi sanoa, että nyt tein tosi väärin, näin kovasti ei saisi koskaan huutaa.

Jos tilanne toistuu tai mietityttää muuten, on haettava apua. Sitä saa esimerkiksi kunnan kasvatus- ja perheneuvoloista, seurakunnista ja eri järjestöiltä kuten Ensi- ja turvakotien liitosta ja Väestöliitosta.

– Aina voi päättää, että opettelee toimimaan toisin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.