Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Opettele luovimaan tahtoikäisen kanssa, saatat yllättyä.

Kaksivuotias ei aio pukea haalaria. Eikä muuten hanskojakaan. Ja nyt lensi kypärämyssy päästä. En tahdo ulos! Mutta kun leikkipuiston makuun on päästy, tahtopallero ei suostukaan lähtemään kotiin. Ei nyt, kun pitää kiivetä tuon ison kiven päälle vielä viisi kertaa. Ei, ei, ei!

Pari–kolmevuotiaana lapsi harjoittelee ahkerasti oman tahdon ilmaisua. Vaikka kehitysvaiheesta käytetään usein nimitystä uhmaikä, lähtökohtaisesti siinä ei ole kyse uhmaamisesta, sanoo varhaiskasvatuksen professori Marja-Leena Laakso Jyväskylän yliopistosta.

Pieni ihminen haluaa vain tehdä itse itseään koskevia valintoja – koskea, kiivetä, mennä tai olla menemättä – aivan kuten kuka tahansa. Omaehtoinen toiminta on yksi ihmisen psykologisista perustarpeista.

– Jokaisella ihmisellä, vauvasta vaariin, on halu toimia oman tahtonsa mukaisesti. Kun pieni lapsi näkee jotakin kiinnostavaa, hän tahtoo mennä katsomaan sitä. Tai hän näkee portaat ja tahtoo kiivetä, Laakso kuvaa.

Sama tarve näkyy jo vauvassa: hän kääntää päätään tai huitoo vinhasti käsillään. Parivuotiaalla on jo eri kyvyt ja keinot käytössään. Hän pystyy liikkumaan itse ja ilmaisemaan tahtonsa sanoin. Siksi halu päättää itse näkyy tässä iässä voimakkaasti – toisilla toki vahvemmin kuin toisilla. On temperamentiltaan voimakkaammin omaa tahtoaan ilmaisevia ja sitten helposti toisten tahtoon mukautuvia taaperoita.

Hyvä, kun pidät puolesi!

Oman tahdon harjoitteleminen on osa itsenäistymistä ja identiteetin kehittymistä, joka jatkuu läpi lapsuuden. Uhmavaihe on tärkeä lapsen itseluottamuksen ja elämässä pärjäämisen kannalta, toteaa kasvatustieteen tohtori, kasvatusneuvoja ja kouluttaja Arja Lundán. Lapsi opettelee pitämään puolensa ja sanomaan ei. Siitä on vielä hyötyä koulussa ja ihmissuhteissa.

Valitse taistelusi. Kaikkiin sodanjulistuksiin on turha lähteä mukaan.

Pää punaisena karjuvaan lapseen voi olla näin nähtynä helpompi suhtautua myönteisesti: hyvä vain, kun ilmaiset tahtosi. Se ei tarkoita kaiken sallimista.

– Lapsi tarvitsee turvallisia rajoja. Aikuisen on kuitenkin hyvä valita taistelunsa. Kaikkiin pikkulapsen sodanjulistuksiin on turha lähteä mukaan, jotta arki ei ole jatkuvaa vääntöä, Lundán sanoo.

Ajatus liikennevaloista voi auttaa hahmottamaan asiaa. Vihreän valon asioista, kuten lempiväristä tai mieluisasta leikistä, lapsi voi ikänsä mukaisesti päättää itse. Keltaisen valon asioista voi neuvotella tai tarjota vaihtoehtoja: otetaanko aamupalaksi puuroa vai viiliä. Punaisen valon asioista ei voi joustaa: auton alle ei juosta, hellaa ei kosketa, hampaat pestään.

Tule sopivasti vastaan

Tahtoikäistä saa olla nostamassa, estämässä ja ohjeistamassa kymmeniä kertoja päivässä. Pikkuinen tahtoisi juosta päättömästi kadun yli, maistaa kukkamaljakosta tai tyhjentää keksihyllyn joka kauppareissulla.

Utelias taapero tarvitseekin paljon valvontaa ja kärsivällistä ohjausta. Jotta elämä ei olisi yhtä tahtojen taistoa, kannattaa opetella hiukan strategista ajattelua ja kykyä luovia, Marja-Leena Laakso suosittelee. Missä tilanteissa komentoja paremmin tepsisikin huumori, leikki tai hienovarainen houkuttelu?

Jos lapsi tahtoo juosta käytävällä, mutta aikuisen mielestä on jo aika lähteä, löytyisikö kompromissi? Kipitetäänpä vielä yhden kerran päästä päähän yhdessä ja sitten lähdetään.

– Kyllä aikuinen voi tulla joskus vastaan menettämättä auktoriteettiaan. Kun aikuinen antaa vähän periksi, lapsikin antaa periksi. Se vahvistaa lämmintä suhdetta ja myönteistä vuorovaikutusta, Laakso sanoo.

Nujertava kuri voi herättää lapsessa kapinamielen, kun taas lämmin vastavuoroisuus lisää luottamusta. Säilyttämällä myönteisen ja sopivasti joustavan asenteen aikuinen säästää sekä aikaa että omia hermojaan.

– Kannattaa miettiä, kumpi on tärkeämpää: yhteinen hyvä mieli vai se, että saa loppuun saakka oman periaatteensa läpi.

Ei pahuuttaan utelias

Pieni lapsi kokeilee rajojaan, mutta hänellä on pohjimmiltaan halu tehdä oikein.

Lapsi kiipeää vaarallisiin portaisiin, koska on kiinnostunut näkemään korkealle. Hän huutaa kauppareissulla, koska on väsynyt ja tuntee itsensä ulkopuoliseksi aikuisten neuvotellessa viikonlopun ruokatarpeista. Ei hän tee niin kiusatakseen tai ajaakseen vanhempansa hermoromahdukseen.

Kun lapsi saa osallistua, hänellä ei ole niin suuri tarve vastustaa.

Tämän muistaminen voi Laakson mukaan auttaa aikuista säilyttämään malttinsa, vaikka lapsen käytös rasittaa ja julkisella paikalla ehkä hävettääkin. Aikuisen kiihtymys vain aktivoi lapsen stressitasoa.

Myös ennakointi auttaa välttämään pulmatilanteita. Jos taaperon kanssa on mentävä hoitopäivän jälkeen markettiin, kannattaa kuoria kuuma toppapuku, antaa välipalaa ja vähän sylitelläkin ennen kuin lähtee edes yrittämään.

– Opeta lapselle, miten kaupassa toimitaan ja ota hänet mukaan punnitsemaan vaikka kurkkua. Kun lapsi tuntee itsensä osalliseksi, hänellä on pienempi tarve heittäytyä poikkiteloin, Arja Lundán sanoo.

Kun lapsi ei saa tahtoaan läpi ja turhautuu, hän tarvitsee aikuista selvitäkseen tunnekuohustaan. Raivoavalle pikkuiselle kannattaa puhua rauhoittavasti: Kaikki on hyvin. Sinua harmittaa. Et silti voi lyödä.

Yllätä kuiskauksella

Joskus yllättäminen auttaa. Suuttumisen sijasta kokeilekin kuiskata hiljaa: Kuules kiukkumieli, olet rakas, tiesitkös sitä? Kun äänen korottamisen sijaan madallatkin sen ihan lempeäksi, autat sekä lasta että itseäsi rauhoittumaan.

Jokainen voi kokeilla, millaiset luovat kikat juuri omaan lapseen toimivat.

– Yksittäisen tilanteen mokaamisesta on turha kantaa syyllisyyttä. Yritä seuraavalla kerralla jotain uutta lähestymistapaa, ehkä silloin sujuu jo paremmin. Näissä tilanteissa kasvavat aina sekä aikuinen että lapsi, Arja Lundán rohkaisee.

Vauva 1–2/2016

Kuva: Satu Kemppainen

Koulun alkaminen on juhlan paikka muillekin kuin ekaluokkalaisille.

Luulin jo, että tänä vuonna olisin selvinnyt koulujen aloituksesta ilman kyyneleitä. Omat koululaiseni menivät tokalle ja vitoselle, joten tällä kertaa en käynyt läpi suurten taitekohtien tunnemyrskyjä. (Tiedättehän: Miten vauvani voi olla jo koululainen/yläkoululainen/lukiolainen, vastahan sain hänet ensi kertaa syliini.)

Olin salaa tyytyväinen, että tänä vuonna on muiden isien ja äitien vuoro pidetellä nyyhkytyksiä.

Aluksi menikin hyvin. Menin töihin, ja puoliso jäi kotiin huolehtimaan, että lapset heräävät ja lähtevät ajoissa tahoilleen. Some täyttyi ekaluokkalaisten vanhempien liikuttuneista päivityksistä. Tykkäsin niistä kaikista ja olin salaa tyytyväinen, että on muiden isien ja äitien vuoro pidetellä nyyhkytyksiä kirkossa, kun ekaluokkalaiset siunataan koulutielle ja kanttori soittaa Maan korvessa kulkevi.

Seurasin kiinnostuneena myös metakeskustelua siitä, onko tämä somen paras vai ärsyttävin viikko, kun niin monet postaavat samanlaisen kuvan pienestä lapsesta ja isosta repusta koulun pihalla.

Tuli lisää risteyksiä, lisää keltaliivisiä vapaaehtoisia, yksi poliisiautokin liikennettä turvaamassa.

Mutta tänään murruin. Oli minun vuoroni keitellä koululaisille aamupuurot ja viedä kuopus päiväkotiin. Lähdin ovesta ulos samaan aikaan tokaluokkalaisen kanssa, ja kuljimme alkumatkan rinnakkain. Liikutus iski heti ensimmäisessä risteyksessä. Naapurin koululaisten isoisä oli siinä keltaisissa huomioliiveissä vahtimassa, että uudet ekaluokkalaiset pääsevät turvallisesti tien yli kouluun.

Jatkoimme matkaa, isoja ja pieniä koululaisia virtasi taas kesäloman jälkeen kouluihinsa. Tuli lisää risteyksiä, lisää keltaliivisiä vapaaehtoisia, yksi poliisiautokin liikennettä turvaamassa.

Koulun nurkalla vilkutin tokaluokkalaiselle, pyyhin vaivihkaa silmanurkkiani ja ajattelin, että oikeastaan tämä pitäisi julistaa kansalliseksi juhlaviikoksi, suomalaisen koulujärjestelmän juhlaviikoksi.

Käytännössä se sitä jo onkin. Samanlaisina toistuvat ensimmäisen koulupäivän somepäivitykset ovat kuin yhteinen rituaali, johon kukin vuorollamme osallistumme. Kuulemma hekin, jotka vasta toivovat omaa lasta, unelmoivat siitä, että saisivat jonain päivänä tehdä sen tärkeän päivityksen: lapseni ensimmäinen koulupäivä!

Somepäivitykset ja niiden saamat runsaat tykkäykset kertovat samasta asiasta kuin keltaliiviset isoisät.

Pohjimmiltaan nuo päivitykset ja niiden saamat runsaat tykkäykset kertovat samasta asiasta kuin keltaliiviset isoisät: me yhdessä arvostamme koulua ja toivomme, että lapsilla on hyvä olla siellä.

Kaikkina muina viikkoina voidaan mieluusti pitää meteliä koulun epäkohdista, kuten sisäilmaongelmista, kiusaamiseen puuttumisen vaikeuksista, säästöistä, eriarvoistumisesta. Tänään iloitsen siitä, että meillä on tämä mahtava systeemi, kaikille kuuluva koulu, jossa lapsia kesäloman jälkeen odottavat korkasti koulutetut, työhönsä sitoutuneet opettajat, kouluruoka, terveydenhoitajat, psykologit ja kuraattorit.

Sen kunniaksi voi muutaman ilon kyyneleen vieräyttää vaikka joka vuosi.

Vauva.fin bloggarit kertovat, miltä tuntuu kun lapsi aloittaa ensimmäisen luokan.

Blogi: En kuvitellut kolmea

Kuva: En kuvitellut kolmea -blogi
Kuva: En kuvitellut kolmea -blogi

"En usko räjähtäväni mihinkään suureen tunteiden purkaukseen ensimmäisenä koulupäivänä, mutta toisaalta silmät kostuivat jo pelkästä työkaverin lapsen lukujärjestyksen tarkastelusta. Otapa tässä nyt omista tunteista selvää! 

En odota, että arki helpottaisi, koska iltapäiväkerho on keskustassa ja lapsi on haettava sieltä. Sen jälkeen huristellaan vielä entiseen tapaan päiväkodille ja kahden muun lapsen päivät venyvät joka ikinen päivä ainakin jonkin verran. Se tuo extra säätämistä arkipäiviin ja -iltoihin. 

"Silmät kostuivat jo pelkästä työkaverin lapsen lukujärjestyksen tarkastelusta."

Vanhempana pelottavin asia koulun aloituksessa on, miten lapsi löytää oman paikkansa joukossa. Uskon, että koululaisen vanhempana on hieman etsittävä omaa suhtautumista lapseen ja päästettävä napanuoraa löystymään. Enää ei ole päiväkodin työntekijää kertomassa päivän sujumisesta."

 

Blogi: Sattumia ja suklaarakeita

Kuva: Sattumia ja suklaarakeita -blogi
Kuva: Sattumia ja suklaarakeita -blogi

"Menemme saattamaan lasta koululle ensimmäisenä päivänä. Tiedän jo nyt, ettei kyyneliltä voi välttyä. Sitä ajattelee, että koululainen on jo niin iso, vaikka näkeehän sen, miten pieniä ne ekaluokkalaiset polvitaipeissa heiluvien reppujensa kanssa oikeasti vielä ovat.

Koska kyseessä on toinen kouluun lähtijä, ei edessä ole samanlainen hyppy tuntemattomaan kuin pari vuotta sitten ensimmäisen kanssa. Tunnen silti  hieman jännitystä ja huolta pikkukoululaisen pärjäämisestä: Kuinka muutos häneen vaikuttaa? Saako lapsi kavereita? Jaksaako vipeltäjäluonne keskittyä tunnilla?

"Jaksaako vipeltäjäluonne keskittyä tunnilla?"

Jälkkäriin poika menee osa-aikaisesti, mikä on meille uusi juttu: ekaluokkalaisen aikaan olin äitiyslomalla. Vähän mietityttää, käyvätkö päivät raskaaksi? Toisaalta väsymysraivarit olivat viimeksi suuri yllätys, mutta nyt osaan jo varautua niihin.

Poika kävi isoveljen tavoin mummin kanssa koulureppuostoksilla, mutta vielä on hankinnassa koulupöytä. Puhelimen tuleva ekaluokkalainen sai kesän alussa – ei uuden, vaan isoveljen vanhan. Vielä pitää käydä läpi kenelle soittaa missäkin tilanteessa, ja tietenkin muistuttaa, että puhelimen käyttö koulupäivän aikana on kielletty."

 

Blogi: Rakkaudesta sanottu

Kuva: Rakkaudesta sanottu -blogi
Kuva: Rakkaudesta sanottu -blogi

"Uskon, että kuopuksemme pärjää koulussa mainiosti. Eniten jännitystä ja ajatuksia herättää ehkä juuri se, että hänkin menee jo kouluun. Vanhemmuus itsessään säilyy ennallaan, joskin rooli saa uusia sävyjä. On uskallettava antaa vastuuta ja luotettava lapsen kykyyn ottaa sitä sopivassa määrin myös vastaan. 

Tämän syksyn myötä perheessämme ei ole enää yhtään päiväkoti-ikäistä lasta. Perheemme kaksi vanhinta lasta on seuraavan vuoden poissa armeijassa ja vaihto-oppilaana, joten arjessa auttajia on vähemmän. Eka- ja tokaluokkalaisten ei mielestäni kuulu viettää vielä pitkiä aikoja itsekseen kotona, joten tämän asian huomioiminen pienemällä porukalla voi olla aiempaa haastavampaa joissain tilanteissa.

"Vanhemmuus itsessään säilyy ennallaan, joskin rooli saa uusia sävyjä."

Isä menee saattamaan pienimmät ensimmäisenä koulupäivänä kouluun. Itse olen silloin jo töissä, mutta varmasti hengessä mukana. Molemmille alakoululaisille on iltapäiväkerhopaikat varattuna, mikä tuo turvaa iltapäiviin. Molemmilla pikku-koululaisilla on myös kännykät turvaa tuomaan.
 

Blogi: Villi viisikko

Kuva: Villi viisikko -blogi.
Kuva: Villi viisikko -blogi.

"Tunnen haikeutta, sillä esikoiseni aloittaa ensimmäisen luokan. Tuntuu, että vastahan hänet synnytin! Todennäköisesti itken ensimmäisenä päivänä saattaessani poikaa kouluun. Olen omalla tavallani todella ylpeä, ja odotan innolla, että poika oppii lukemaan ja saa uusia kavereita.

"Odotan innolla, että poika oppii lukemaan ja saa uusia kavereita."

Minun pitää varmaan vähitellen opetella olemaan rennompi ja ymmärtää, ettei esikoinen ole enää ihan pieni. Ehkä hänelle voi jo antaa hieman enemmän vapauksia sekä vastuuta?

Mietin, saako poika kavereita koulusta, kun tutut esikoulukaverit siirtyvät toiseen kouluun. Jännittää, näkyykö pojan vilkkaus koulussa ja pelkään siitä mahdollisesti johtuvia ongelmia. 

Meidän ekaluokkalainen ei tarvitse aamu-, eikä iltapäivähoitoa, koska olen itse vauvan kanssa kotona. Kännykkä Eemilillä on, mutta ainakaan alkuun sitä ei oteta kouluun mukaan. Lähes kaikki tarpeellinen on jo hankittu koulua varten: enää puuttuu muutamat jutut kuten kunnon jumppavaatteet jumppatunneille."

 

 

Lapsen koulun aloitus on koko perheelle tärkeä elämänmuutos. Siksi jännitys on täysin luonnollista myös vanhemmalle, sanovat asiantuntijat.

Olen jo varannut nenäliinoja. Elokuun kymmenentenä päivänä saatan esikoistani pitkin tuttua jalkakäytävää. Risteyksessä katsomme vasemmalle ja oikealle ja vielä kerran vasemmalle ja oikaisemme hiekkakentän läpi koulun pihalle. Tennareiden rusetit hän on solminut itse, päässä on tarkoin valittu lippis, iso reppu peittää koko pienen selän. Sitten sanomme moikka, kivaa päivää.

Koulun alku on valtava elämänmuutos lapselle, mutta sitä se on vanhemmallekin. Myös omassa ystäväpiirissäni isät ja äidit ovat heitä, jotka tekevät erityisesti esikoisensa oppivelvollisuuden alkamisesta numeron.

Minä ainakin teen, mutta toki parhaani mukaan vain mielessäni. Se ei onnistunut silloin, kun hämäränä talvisena iltana avasin postia kotimme keittiössä. Lapset istuivat jo ruokapöydässä, kun paksusta kukkokuvioidusta kirjekuoresta paljastuivat sanat: Tervetuloa kouluun.

”Miksi sinä äiti itket ja naurat yhtä aikaa”, kysyivät lapset.

En ole koskaan ennen ollut koululaisen äiti, eikä minulla ole mitään hajua, mitä se minulta vaatii. Olenko todella pystynyt antamaan lapselleni parhaat mahdolliset eväät, joilla hän pärjää koulumaailmassa? Noinko ison lapsen me olemme osanneet vauvastamme kasvattaa?

”Siirtymätilanteissa vanhemmatkin pysähtyvät miettimään, miten uusi tilanne hoidetaan.”

Lapseni edessä näyttelen parhaani mukaan tyyntä, mutta sisällä kuohuu.

Psykologi Silja Salmi Fammi-psykologipalvelusta lohduttaa, että jännitys on täysin luonnollista.

– Koulun alku on aina lapselle iso siirtymä kohti itsenäistymistä. Siirtymätilanteissa vanhemmatkin pysähtyvät miettimään, miten uusi tilanne hoidetaan. Samalla he vertaavat itseään helposti muihin vanhempiin.

Äidistä tulee Wilma-hirmu

Jonosta erottuvat lapsen pienet, jännittyneet kasvot. Hän on venähtänyt pituutta viisi senttiä kuluneen puolen vuoden aikana, mutta juuri nyt hän näyttää pienemmältä kuin koskaan aikaisemmin. Kohta reilu sata tulevaa ekaluokkalaista katoaa opettajiensa johdolla luokkiin. On toukokuu, ja itse h-hetkeen on vielä melkein kolme kuukautta aikaa.

Koulun tutustumisaamu päättyy – tietenkin – onnellisesti: lapsi istuu silmät loistaen luokkakavereidensa keskellä ja kertoo saaneensa läksyjä kesäksi. Aulassa vanhemmat vaihtavat yhteystietoja ja puristavat käsissään ryttääntyneitä nenäliinoja. Seuraavaksi juhlistamme tärkeää päivää jätskeillä.

Turun kaupungin johtava koulupsykologi Seija Anttila tietää, miltä useimmista lapsista ja aikuisista koulun alkaessa tuntuu.

– Kyllä koulun pihalla näkee enemmän itkeviä vanhempia kuin itkeviä lapsia. Lapset ovat koulun alkamisesta kauhean innoissaan. Nykyisin esikoulut ja koulut tekevät yhteistyötä, ja siksikin muutos on lapselle pienempi kuin vanhemmalle, Anttila kertoo.

Meidän tapauksessamme näin ei ole: lapsi siirtyy muutaman kymmenen lapsen minipäiväkodista yli 700 lapsen yhtenäiskouluun. Siellä aikuisten valvovia silmiä ja kuulevia korvia on suhteessa rutkasti vähemmän kuin koko päiväkotiuran aikana.

Lapsen itsenäistyminen tuntuu minusta samaan aikaan mahtavalta ja kaoottiselta.

Samalla muuttuu tietysti moni muukin asia lapsen arjessa: Hän alkaa kulkea matkoja itsekseen, hänen tulee osata tuoda jumppavaatteensa kotiin liikuntatunnin jälkeen, ja vielä tulee sekin aamu, jolloin hänen täytyy osata katsoa kellosta, mihin aikaan kouluun täytyy lähteä.

Ja vastahan hän uskalsi ensi kertaa itsekseen kauppaan!

Lapsen itsenäistyminen tuntuu minusta samaan aikaan mahtavalta ja kaoottiselta. Mietin, miten enää pysyn kärryillä siitä, mitä lapselleni kuuluu. Tiedän, että ekaluokkalainen vielä opettelee kaveritaitoja. Miten hän solahtaa porukkaan ja löytää siinä paikkansa?

Johtaako epävarmuuteni siihen, että minusta tulee Wilma-hirmu, joka paukuttaa viestejä syksyn pimeinä iltoina ja odottaa opettajaparalta välitöntä vastausta?

Irti turhista huolista

Seija Anttilan mielestä vanhemmat huolehtivat usein turhaan siitä, saako lapsi koulussa kavereita. Valtaosalla lapsista sujuu siellä hyvin.

– Varsinkin jos vanhemmalla itsellään kiusaamiskokemuksia, he ovat hyvin herkillä siitä, miten oman lapsen käy. Lapset kuitenkin tutustuvat ja löytävät kavereita yleensä aika nopeasti, Anttila sanoo.

Oikeat syyt huoleen taas tulevat perheelle harvoin yllätyksinä. Seija Anttilan mukaan isät ja äidit ovat usein hyvin kartalla esimerkiksi lapsensa oppimisvaikeuksista.

– Useimmat lapset pysyvät kyllä opetuksessa mukana ja oppivat aivan riittävän nopeasti. Ja oppimisvaikeuksiin saa apua.

– Vanhempien odotukset ovat usein hyvin isoja. He olettavat, että oman lapsen tulisi oppia hyvin nopeasti, vaikka sama vauhti muiden kanssa riittää hyvin. Jokainen isä ja äiti ajattelee, että oma lapsi on hyvin erityinen ja fiksu, ja niin sen kuuluukin olla.

En ole yhtään sen ylevämpi tapaus kuin se isä, joka vanhempaininfossa kysyi, miten koulu pärjää hänen lapsensa lahjakkuuden kanssa.

No tietenkin, niin minäkin ajattelen. En ole siis yhtään sen ylevämpi tapaus kuin se takarivin isä, joka ensimmäisessä vanhempaininfossa nosti kätensä ja kysyi, miten koulu aikoo pärjätä hänen lapsensa erityislahjakkuuden kanssa.

Toisaalta voin kenties rauhassa päästää irti peloista pienimmistä. Olen tosissani murehtinut, miten maailman hitain pukija voi koskaan ennättää ulos välitunnin aikana. Tai miten hän ennättää syödä ruokatunnilla? Muistaakohan hän käydä vessassa? Ovatko nämä turhia huolia, jotka voin unohtaa?

– Kyllä ovat, Silja Salmi neuvoo ja kehottaa luottamaan opettajaan ja kouluun.

– Kannattaa miettiä, mitkä huolet liittyvät lapseen ja mitkä taas omiin koulumuistoihin. Monilla meistä on ikäviä muistoja esimerkiksi siitä, miten on jäänyt porukassa ulkopuoliseksi. Omien muistojen ei pidä antaa liiaksi sekoittua lapsen elämään. Samoin kannattaa toimia tunteiden kanssa: jos kävisi niin, ettei lapsen opettajan kanssa synkkaisikaan sataprosenttisesti, ei vanhemman pidä kertoa siitä lapselle.

Räjähdys eteisessä

Minulla jää siis opeteltavaksi kaksi isoa asiaa: harjoittelen pitämään suuni kiinni oikealla hetkellä ja rauhoittamaan arkea. Uskon, että lapsi hoitaa koulupäivänsä kuten ekaluokkalaisen kuuluukin, mutta luulen, että kodin eteisessä on odotettavissa romahduksia. Elämänmuutos väsyttää lasta ja vaatii vanhemmilta uutta asennetta. Kannattaako harrastusta laittaa suosiolla tauolle? Jalkapallon vanhempainillassa tästä puhuttiinkin jo.

– Ainakaan uuteen harrastukseen ei lasta kannata syksyksi ilmoittaa, Seija Anttila sanoo.

– Uusien ihmisten, asioiden ja rytmin opettelu vie lapselta hirveästi energiaa. Esikoulun ja koulun erona on se, että vielä eskarissa suuri osa päivästä on ollut leikkiä, mutta koulussa leikkihetkiä jää vähän. Oppiminen kuluttaa voimia, ja läksyjäkin pitää jaksaa tehdä. Fyysisetkin voimat voivat pienellä koululaisella olla vielä vähäiset.

Meillä väsymys näkyy herkästi räjähtelynä. Näen jo mielessäni iltapäiväkerhosta palaavan koululaisen, joka rojahtaa ovesta sisään ja tukkii eteisen sinne tänne pudonneilla ulkovaatteillaan.

Onko siinä oikea paikka nostaa sormi pystyyn ja muistuttaa peruskäytöstavoista? Että nyt se takki naulakkoon, koululaisen pitää, elämä on!


Pienen koululaisen kuulumiset tulevat parhaiten selville arkisella niksillä: kiireettömällä juttuhetkellä. Kuvitus: Satu Kettunen

Silja Salmi antaa paremman vinkin: jäitä hattuun ja puhelin äänettömälle, korvat auki ja katse lapseen.

– Perussääntö on, että ensin kohdataan lapsi, sitten asia. Jos kotiin tullessa tavarat ovat levällään, kannattaa aivan ensimmäisenä mennä lapsen luo, Salmi sanoo.

– On hyvä sanoittaa lapsen tunteita ja kysyä, onko hänellä ollut rankka päivä. Hänelle voi todeta, että on normaalia, että uudet asiat väsyttävät ja sanoa, että meidän perheessä on ihan ok, ettei aina jaksa. Sen jälkeen voidaan mennä yhdessä laittamaan kengät paikoilleen.

”Kun lapsi tottuu siihen, että päivästä keskustellaan, hän kertoo helpommin ongelmistakin.”

Sekä Seija Anttila että Silja Salmi kehottavat vanhempia tekemään kohtaamisesta arkirutiinin. Anttilan mukaan on tärkeää kysyä lapselta koulupäivästä. Mitä teitte, mitä söitte, tuliko läksyjä?

– Kun lapsi tottuu siihen, että päivästä keskustellaan, hän kertoo helpommin ongelmistakin, kuten vaikkapa kiusaamisesta.

– Kohtaamisen merkitys lapsen kanssa on tosi suuri, ja se korostuu, kun päällä on iso elämänmuutos. Siihen vanhemman kannattaa todella panostaa, Silja Salmi jatkaa.

Hänen mukaansa monista vanhemmista tuntuu, ettei lapsi kerro heille päivästä mitään. Kyseleminen tuntuu tungettelevalta. Silloin kannattaa tarttua pieniin lapsen aloitteisiin, kysyä asioista, joista hän puhuu mielellään ja muistaa kertoa lapselle myös omia kuulumisia.

Sängystä saa jutella

Äiti, ostetaan pyöreitä tai kolmionmuotoisia lyijykyniä. Ope sanoi, lapsi kertoo.

Olemme ajaneet bussilla keskustaan tutustumisaamun jälkeen. Lapsi tuntuu kasvaneen takaisin koko mittaansa. Jäätelöt maistuvat kesälomalta. Me ostamme kyniä kyllä, lupaan. Elokuuhun on vielä aikaa.

Lapsen omat koulunalkuhuolet tuntuvat ihanan ratkaistavilta. Hän on pudotellut käytännön kysymyksiä pikku hiljaa. Käytetäänkö koulussa kenkiä? Mitä jos koulussa pieraisee? Onko sinua, äiti, joskus itkettänyt koulussa?

”Vanhempi ei pysty olemaan mukana kaikessa, mitä tapahtuu, kun lapsi kasvaa.”

Minun täytyy enää muistaa, että kuuntelen tarkasti pikkujuttujakin. Niin mikään huoli ei pääse kasvamaan liian suureksi – ei minulla eikä lapsellani. Silja Salmi kannustaa vanhempiakin kertomaan omista koulumuistoistaan. Ne ovat usein lapsesta hykerryttäviä ja kannustavat häntä kertomaan omasta arjestaan.

– Vanhempi ei pysty olemaan mukana kaikessa, mitä tapahtuu, kun lapsi kasvaa. Huolet kasvavat isommiksi yleensä silloin, kun vanhemmat eivät tiedä, mitä lapsen mielessä liikkuu. Koulun alkaessakin on hyvä edetä askel kerrallaan, Silja Salmi kertoo.

Hän lisää, että monet lapsen huolet tulevat mieleen nukkumaan mennessä. Niin käykin. Illalla peiton alta kuuluu vielä yksi kysymys: Onko sua itkettänyt koulussa siksi, että olisi ollut ikävä äitiä?

Sellaista en muista, mutta nyt vähän kyllä itkettää.

Pärjäät kyllä. Minäkin yritän.

Kuva: Anna Autio

Vaikka vanhempi ei olisi innostunut digipeleistä, hänellä ei ole oikeutta vähätellä lapsen kiinnostuksen kohteita, sanoo mediakasvattaja Jenni Utriainen.

”Ylenkatse on tympeää, oli kyseessä mikä tahansa lapsen harrastus. Minua esimerkiksi jääkiekko ei kiinnosta pätkääkään, mutta jos lapseni alkaa jossain vaiheessa pelata lätkää, en voi vain kohauttaa olkiani ja tuhahdella lajille. Velvollisuuteni on ottaa selvää pelistä ja kannustaa lastani.

Sama pätee digitaalisiin harrastuksiin, kuten pelaamiseen. Vaikka vanhempi ei olisi innostunut peleistä, hänellä ei ole oikeutta vähätellä lapsen kiinnostuksen kohteita. Vanhemman tehtävä on kasvattaa lasta. Velvollisuuttaan ei voi laiminlyödä omaan tietämättömyyteensä tai ”tämä nyt ei vain kiinnosta minua”-verukkeisiin vedoten.

Lastenkulttuurin ilmiöitä on pelätty aiemminkin.

Vanhemmat sortuvat usein peilaamaan nykyhetkeä omaan lapsuuteensa. Se ei toimi. 2010-luvun lapset ja nuoret eivät voi välttyä älylaitteiden, netin ja pelien maailmalta.

Lasten netin käytöstä ja pelaamisesta käytävä keskustelu painottuu usein huoliin. Asiantuntijakommentteja lukiessa kannattaa kiinnittää huomiota siihen, perustuvatko ne tieteeseen vai kommentoijan omiin kokemuksiin. Työssään loistava lastenpsykiatri tai -psykologi saattaa elää täysin erilaista elämäntilannetta kuin nykyajan nuoret perheet. Lastenkulttuurin ilmiöitä on pelätty aiemminkin. Menneinä vuosikymmeninä varoiteltiin sarjakuvista ja vampyyritarinoista.

Vaikka kotona olisi pelikielto, ei se estä lasta pelaamasta jossakin muualla.

On perheen oma päätös, hankitaanko kotiin digilaitteita. Silti vanhempien kannattaa tutustua laitteisiin ja peleihin jo lastensa turvallisuuden takia. Vaikka omalla lapsella ei olisi tablettia ja älypuhelinta, hän todennäköisesti pääsee niihin käsiksi kaverien luona.

Uskon myös, että netti- ja pelimaailmaan pätee klassinen kielletyn hedelmän houkutus. Vaikka kotona olisi pelikielto, ei se estä lasta pelaamasta jossakin muualla.

Pelejä on erilaisia. Ei elokuvaakaan viihde- tai taidemuotona tuomita siksi, että joukkoon mahtuu väkivaltafilmejä. Pikkulapset voivat opetella pelien avulla aakkosia, värejä ja muotoja, isommat kieliä, matematiikkaa ja historiaa. Pienimmille kannattaa valita sellaisia sovelluksia, jotka eivät koukuta liikaa.

Tabletin käyttö ja peleihin tutustuminen on sosiaalisia taitoja kehittävää yhdessäoloa siinä missä muukin perheen yhteinen touhuaminen. Liian usein keskusteluissa liikunta ja pelaaminen asetetaan vastakkain. Perheet voivat liikkua ja pelata yhdessä, ulkoilu ja pelaaminen eivät sulje toisiaan pois. Vanhempien tehtävä on määrittää säännöt.

Äitien pitäisi tukea tyttöjä nykyistä enemmän teknologian pariin.

Mielestäni etenkin tyttöjä pitäisi tukea nykyistä enemmän teknologian pariin. Tässä äidit voisivat toimia nykyistä aktiivisempina ja itsevarmempina esimerkkeinä. Vanhemman osoittama kiinnostus, yhdessä tekeminen ja läsnäolo ovat tärkeitä kaiken ikäisille lapsille.”

Jenni Utriainen on kirjoittanut Kuinka kasvattaa diginatiivi -oppaan yhdessä Satu Irisvikin kanssa. Hän pitää blogia osoitteessa viihdevintiot.com.