Yhteisessä leikissä tarvittavat kaveritaidot eivät tule itsestään. Ne vaativat paljon harjoittelua ja aikuisen opastusta.

Kaverukset leikkivät rinnakkain, toinen autoilla ja toinen pikku-ukoilla. Äkkiä toinen nappaa auton toisen järjestämästä rivistä, ja kaveri hermostuu.

Lelun ryövännyt lapsi ehkä vain halusi osallistua toisen leikkiin, muttei ihan tiennyt, miten toimia. Yhteisessä leikissä tarvittavat kaveritaidot eivät tule itsestään. Ne vaativat paljon harjoittelua, toistoa ja aikuisen opastusta.

Lapsella on pienestä saakka tarve hakea yhteyttä ikätovereihin. Jokainen äiti ja isä myös toivoo, että oma lapsi löytäisi ystäviä eikä jäisi yksin. Kaveritaitojen oppimisessa vanhempi voikin auttaa lastaan.

– Jotta pärjäisi porukassa, pitää ymmärtää niin itseään kuin muita. Sosiaalisten taitojen perustana ovat tunnetaidot, sanoo projektisuunnittelija Riikka Nurmi Suomen Mielenterveysseurasta.

Erityisen tärkeitä ovat ne hetket, kun vanhempi ja lapsi nauravat yhdessä.

Parasta harjoitusta kaveritaitoihin on vanhemman kanssa koettu lämmin ja vastavuoroinen vuorovaikutus jo vauvaiästä alkaen. Erityisen tärkeitä ovat ne hetket, kun vanhempi ja lapsi hymyilevät toisilleen tai nauravat yhdessä.

– Silloin lapsen aivoihin virtaa mielihyvähormoneja. Tutkimukset kertovat, että näissä varhaisissa tilanteissa syntyy muistijälkiä, jotka aktivoituvat vielä aikuisiälläkin, kun rakastuu tai tuntee yhteyttä ystävään, Nurmi kertoo.

Empatiaa ja itsehillintää

Leikistä ei tahdo tulla mitään, jos lapsi aina kiivastuessaan mätkäisee kaveria lapiolla päähän. Itsehillintä ja empatia ovatkin olennaisia yhdessäolon taitoja.

Lapsen kyky ymmärtää omia ja toisen tunteita kehittyy, kun vanhempi hyväksyy hänen tunteensa ja auttaa nimeämään niitä.

– Myös kirjojen lukeminen lisää rikasta tunnesanastoa. Esimerkiksi Lumikki-sadun kautta tulee hyvin selväksi, mitä on kateus, Nurmi huomauttaa.

Pieni lapsi ei hermostuessaan osaa vielä rauhoittaa itseään, mutta taito kehittyy vähitellen vanhemman sylin ja rauhoittavan puheen avulla. Leikki-ikäisen kanssa voi jo harjoitella tunteen ja toiminnan erottamista. Sen sijaan, että toimii heti tunteen vallassa, kannattaa odottaa pari sekuntia, jotta harkinta ehtii mukaan.

On hyvin yksilöllistä, miten nopeasti yhteys toimintaa ohjaavan otsalohkon ja tunteella reagoivien ”liskoaivojen” välillä kehittyy.

– Jollekin se on helpompaa, toinen lyö päätään seinään vähän pidempään.

Ohjaa kädestä pitäen

Marssit vain tuonne pihalle, esittelet itsesi ja aloitatte leikin!

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta pieni lapsi ei pärjää porukassa pelkkien neuvojen avulla. Mitä pienemmistä lapsista on kyse, sitä enemmän yhteisleikeissä tarvitaan aikuisen konkreettista opastusta.

– Aikuisen kannattaa mennä mukaan, olla rinnalla ja auttaa pienten vuorovaikutuksessa, Nurmi sanoo.

Vanhempi voi opettaa tulkitsemaan leikkitilanteita pukemalla niitä sanoiksi: Katsopa, myös Elsa haluaisi kiikkuun. Pysähdypä hetkeksi, niin hän pääsee kiipeämään mukaan.

Kiistatilanteissa vanhempi tulee väliin ja auttaa sopimaan. Jälkeenpäin kannattaa käydä läpi, mitä tapahtui: Mikähän mahtoi käynnistää sinussa sen tunteen, jonka vallassa löit Matiasta? Entä mitä sitten tapahtui? Pelästyikö tai suuttuiko hän?

Aikuisen tuella koettujen onnistumisten ja sinnikkään toiston kautta yhteisleikit alkavat sujua. Lapsen kasvaessa vanhempi voi vähitellen siirtyä seuraamaan tilanteita etäämmältä, mutta olla yhä tarvittaessa saatavilla.

Vanhempien kasvatustyyliä ja lasten sosiaalisia taitoja tutkinut kasvatustieteen tohtori Marita Neitola on erottanut toisistaan valmentajamallin ja erotuomarimallin. Valmentajan roolissa vanhempi opastaa, näyttää mallia ja tarkkailee sitten taustalla, valmiina auttamaan. Erotuomariaikuinen taas saapuu paikalle vasta riidan tuoksinassa. Hän katkaisee pelin tiukasti, mutta tilanne jää käsittelemättä.

Tutkimuksessa selvisi, että valmentajavanhempien lapset pärjäävät kouluikään tultuaan sosiaalisissa tilanteissa paremmin. Erotuomarivanhempien lapsilla taas oli kaverisuhteissaan keskimäärin enemmän pulmia, kuten kiusaamista tai kiusatuksi tai torjutuksi tulemista.

Parasta on lämmin mutta jämäkkä kasvatus.

Niin kiusaajan kuin kiusatun roolilta näyttäisi suojaavan lämmin mutta jämäkkä kasvatus. Ankara tai väkivaltainen kasvatus taas lisää riskiä, kertoo muutaman vuoden takainen brittitutkimus. Ylisuojelukaan ei ole hyväksi. Jos lapsi ei opi lainkaan selviytymään itse sosiaalisissa tilanteissa, hän voi tulla kiusatuksi.

Jokainen tarvitsee kaverin

Joillekin lapsille porukkaan liittyminen voi olla niin vaikeaa, että he vetäytyvät kokonaan omiin oloihinsa.

Aikuisten pitäisi silloin olla valppaina.

– Ei kannata tuudittautua siihen, että meidän lapsi vain haluaa leikkiä yksin, Riikka Nurmi sanoo.

Lapsella voi olla tarve myös pitkäjänteiseen omaan leikkiin. Yhteys muihin on silti tärkeää ihan kaikille. Sen löytämiseen voi tarvita apua.

Yksinäisyyteen johtava kehityskulku voi alkaa jo päiväkoti-iässä.

Nykytiedon valossa jo aivan pienillä lapsilla on tarve lähestyä ikätovereitaan ja toimia yhdessä. Jos lapsi saa varhain yksinäisen identiteetin, sillä on tutkimusten mukaan taipumus vahvistua vuosien myötä. Yksinäisyyteen johtava kehityskulku voi alkaa jo päiväkoti-iässä, ja se pitäisi aina katkaista nopeasti.

Seuran vastapainoksi lapsi tarvitsee toki myös lepoa ja rauhaa. Jos hän viettää päivän isossa ryhmässä, ei vapaa-ajalla enää välttämättä tarvitse sosiaalisuuden nimissä järjestää harrastuksia tai leikkitreffejä.

Kuuntele koululaista

Kouluiässä kavereista tulee entistä tärkeämpiä. Lapsi myös hoitaa sosiaalisia suhteitaan aiempaa itsenäisemmin. Vanhempien on silti hyvä pysytellä kärryillä siitä, kenen kanssa lapsi viettää aikaansa.

Koululainen saattaa vetää huoneensa oven visusti kiinni, kun kaverit ovat kylässä. Vaikka aikuisen jatkuva läsnäolo ei enää ole tarpeen tai toivottua, henkinen tuki on yhä tärkeää.

Lapsen kanssa on hyvä jutella siitä, miten porukassa sujuu ja millainen on kiva kaveri. Iän myötä lapsi pystyy entistä paremmin hahmottamaan, miltä toisesta tuntuu ja miten oma käytös vaikuttaa muihin. Silti hän voi toimia välillä itsekeskeisesti tai ymmärtämättäänkin loukata muita. Joku lapsi taas saattaa tarvita enemmän tukea omien rajojen vetämiseen.

Jos kavereiden kesken tulee isompia kahnauksia, joskus on hyödyllistä miettiä tilannetta yhdessä muiden vanhempien kanssa. Koulussa sattuneiden riitojen ja kiusaamisen selvittelyssä myös koulun aikuisilla on vastuunsa. Heidän puoleensa voi tarvittaessa kääntyä.

– Esimerkiksi koulukuraattorin apua ei kannata pelätä, Nurmi sanoo.

Näytä mallia!

1. Auta tunteissa

Auta lasta pienestä asti tunnistamaan ja nimeämään tunteita. Se luo pohjaa kaikelle toisten ihmisten kanssa toimimiselle.

2. Mene mukaan

Mene lapsen mukaan sosiaalisiin tilanteisiin, auta tekemään tuttavuutta ja näytä mallia sopuisaan yhdessäoloon. Lapsen kasvaessa voit jättäytyä enemmän taustalle.

3. Kuuntele

Keskustele koululaisen kanssa, ole tarvittaessa kuulolla ja pyri pysymään selvillä kaverikuvioista. Isokin lapsi voi kaivata apua riitojen tai kiusaamistilanteiden selvittämiseen.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Heiskasen perheessä esikoinen saa tuplasti viikkorahaa, mutta vain keskimmäistä palkitaan koulumenestyksestä. ”Olemme tässä hieman ristiriitaisia.”

Heiskasen perheessä viikkoraha voi vanhemmilta joskus unohtua, mutta lapset ovat hyviä muistuttamaan. He ovat tehneet taulukon kotitöistä, joita vastaan saavat taskurahaa. 12-vuotias Oliver saa viikossa 10 euroa, yhdeksänvuotias Ada ja seitsemänvuotias Kasper saavat kumpikin 5 euroa.

– Listalla on esimerkiksi roskien vienti ja koiran ulkoilutus. Systeemi ei tosin tällä hetkellä ole niin tasapuolinen kuin haluaisimme, sillä esikoisella on isompi reviiri kuin muilla ja hän tarvitsee enemmän rahaa esimerkiksi eväisiin, Maria-äiti kertoo.

Lasten tavassa suhtautua rahaan on selkeitä eroja. Kuopus Kasper on innokas säästäjä ihailemansa isoveljen jalanjäljissä, kun taas Ada on huolettomampi rahankäyttäjä.

– Kasper on joskus hieman liiankin innokas laskemaan rahojaan. Hän aloittaa syksyllä koulun ja haaveilee rahojen riittävän älypuhelimeen. Toinen vaihtoehto on kuulemma oma lentokenttä ja lentokone, Maria kertoo.

Lisätsemppiä koulunkäyntiin

Esikoinen Oliver on aina ollut hyvä koulussa, mutta Ada on kiinnostuneempi muista asioita, kuten leikeistä ja kavereista. Siksi hän saa muutaman euron kannustinrahaa hyvistä koetuloksista.

– Olemme tässä hieman ristiriitaisia, mutta Oliver on todella itseohjautuva ja koulu on hänelle helppoa. Adan perään pitää katsoa enemmän, ja palkitseminen tuo kummasti lisämotivaatiota, Maria kertoo.

– Sovimme jossain vaiheessa, että hän saa vitosen aina, kun on saanut koulusta hyvää palautetta. Yhtäkkiä kiittäviä Wilma-merkintöjä alkoikin tulla joka päivä. Olimme nopeasti pulassa, kun summa lähenteli jo 50:tä euroa!

Lapset saavat omaa rahaa myös isovanhemmiltaan. Lisäksi vanhemmat antavat lomareissuille jokaiselle hieman suuremman summan.

Oman rahan käyttäminen on opettanut lapsille laatutietoutta.

– Olemme huomanneet, että jos annamme jokaiselle vaikka 20 euroa, he harkitsevat ostoksiaan tarkemmin eivätkä ole kinuamassa koko ajan jotain.

Marian mukaan oman rahan käyttäminen on opettanut lapsille laatutietoutta. He eivät halua laittaa rahojaan sellaiseen, minkä tietää menevän heti rikki.

– Yritämme muutenkin rajoittaa tavaran saamista ja rahankäyttöä. Esimerkiksi Oliver on mankunut jo pidempään hoverboard-lautaa, mutta ei ole sitä saanut. Katsomme, miten nopeasti villitys menee ohi.

Lapsi tekee pakonomaisilta vaikuttavia liikesarjoja. Mistä tietää, mikä on normaalia ja ikään kuuluvaa ja milloin pitäisi huolestua?

”Viisivuotias tyttäreni repii sormiensa ihoa huomaamattaan. Lisäksi hänellä on viime aikoina ilmennyt pakonomaisilta vaikuttavia liikesarjoja, joissa hän taputtaa kevyesti kasvojaan, jalkojaan tai pöytää. Taputtelusarjat näkyvät esimerkiksi lastenohjelmia katsoessa, leikkiessä tai pukiessa.

Olen keskustellut näistä varovasti tytön kanssa, ja hän on sanonut niiden olevan sellaisia juttuja, joita hänen vain pitää tehdä. Sormista on jo tullut vähän murhetta, koske ne kipeytyvät kun ihoa tarpeeksi paljon nyppii. Sormet ovatkin aika pitkälti laastaroi­tuna päivisin.

Asiasta on tarkoitus keskustella neuvolassa. En oikein tiedä, pitäisikö oireista huolestua, sillä muutoin kaikki vaikuttaisi olevan hyvin. Luonteeltaan tyttö on herkkä ja empaattinen.

Olisiko tilanteeseen mitään neuvoja?”

Epätietoinen

Janna vastaa:

”Ihan ensiksi: hienoa, että olet puhunut tytön kanssa asiasta! Olet tehnyt juuri oikein, kun et ole vaatinut lopettamaan liikkeitä, vaan olet rauhassa arvioinut tilannetta. Tahatonta liikehdintää on nimittäin monenlaista. Jos olisin neuvolalääkärinne, suosittelisin vielä psykologin tai toimintaterapeutin arviota. Sen perusteella on jo helpompi sanoa, miten tyttöä voi tarvittaessa auttaa.

Lähes kaikilla on toistuvia liikesarjoja, joita emme itse ehkä edes huomaa. Joku nyhtää tukkaa ajatuksissaan, toinen kaivaa nenää tai heiluttelee jalkaa. Niistä ei ole elämässä haittaa, kunhan muut ihmiset kestävät niitä katsella.

Erilaiset räpyttelyt ja hypähtelyt ovat aika tavallisia näin pienillä lapsilla. Liikkeet saattavat liittyä vaikeuteen säädellä omaa kiihtymystilaansa. Herkkä lapsi menee ikään kuin sisäisesti ylikierroksille mukavastakin asiasta ja yrittää palauttaa tasapainoa liikkeillään. Silloin avuksi on syli ja lempeä yhdessä ihmettely: Huomasitko? Miltä nyt tuntuu, alkoiko jokin jännittää?

Liikesarja, jonka estämisestä syntyy vahva ahdistuneisuuden tunne, on niin kutsuttu pakko-oire. Joskus liikesarjaan liittyy maaginen ajatus: jos en tee näin, jotain pahaa tapahtuu. Se yleistä etenkin ylikorostuneen kilteillä lapsilla, jotka herkästi tulkitsevat tekevänsä väärin. Yleensä lapsi pystyy hetkellisesti hallitsemaan liikettä, jolloin se näkyy esimerkiksi vain kotona. Oiretta ei kannata estää, vaan mieluummin yrittää arvioida lapsen tunne-elämää laajemmin, esimerkiksi psykologin tai perheneuvolan avulla.

Pakkoliike, jota ei voi estää lainkaan, liittyy periytyviin, neuropsykiatrisiin tai viruksen aiheuttamiin sairauksiin. Esimerkiksi Touretten oireyhtymässä liikkeisiin liittyy tahatonta ääntelyä. Erittäin runsaat äkilliset pakko-oireet voivat syntyä infektion jälkitilana. Kirjeesi perusteella nämä ovat epätodennäköisiä, mutta neuvolalääkäri voi vielä arvioida tilanteenne.”

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lapselle suuttuminen tai kiristäminen ei auta, mutta hänen päättäväisyyteensä ei tarvitse taipua, psykologi Leea Mattila neuvoo.

Kohta kaksivuotias lapsemme tahtoo kaikkeen äidin. Isä ei kelpaa nukuttamiseen, ei sylittelyyn, ja huuto nousee siitäkin, jos isä tuo ruuan pöytään.

Olemme yrittäneet olla kotona mahdollisimman tasapuolisia vanhempia, mutta se on vaikeaa, kun jo aikataulusyistä lapselle on välillä pakko antaa periksi.

Isästä tämä tuntuu todella pahalta. Tuntuu siltä, että vaikka miten yrittäisi, lapselle ei vain mikään käy. Siksi on vaikeaa jaksaa pysyä positiivisena. Onko tämä vain jokin pitkältä tuntuva vaihe, vai eikö lapsi vain pidä isästään?

Psykologi Leea Mattila vastaa

Torjunta satuttaa jokaista. Lohduttautua voi sillä, että kyseessä on melko tavallinen ja ohimenevä, joskin toisinaan hyvin sitkeä ilmiö, jota ei kannata ottaa henkilökohtaisesti.

Äidin, isän ja lapsen välillä on kolmiosuhde, jossa aina joku voi tuntea olonsa ulkopuoliseksi. Lapsi saattaa pyrkiä pönkittämään asemaansa toisen vanhemman kanssa ja sulkea toista kolmiosta ulos. Vanhempien tehtävänä on vaalia kolmiota. Toista vanhempaa on hyvä pitää mukana puheissa silloin, kun hän ei ole läsnä.

Äidit saattavat joskus toimia isäsuhteen suuntaan eräänlaisina portinvartijoina. Salliiko äiti isän oman tavan toimia lapsen kanssa? Kohdistaako hän isään huomaamattaan kritiikkiä lapsen kuullen? Onhan roolit jaettu tasaverroin siten, että molemmat vanhemmat sekä hoivaavat lasta että asettavat hänelle rajoja?

Joskus ”suosin toista”-ilmiö johtuu elämänsiirtymästä, kuten sisaruksen syntymästä tai päivähoidon aloituksesta.

Psyykkinen kehitys aktivoi lapsen kiintymyskäyttäytymistä erityisesti toisen ikävuoden loppupuolella. Lapsen voi olla aiempaa vaikeampaa kestää eroja vanhemmasta, ja hän saattaa tämän vuoksi alkaa suosia sitä, joka on enemmän läsnä.

”Muista viestittää ehdotonta rakkautta, jossa lapsi ei tule hylätyksi, vaikka käyttäytyykin näin.”

Usein isä kelpaa, jos äiti on poissa, mutta molempien läsnä ollessa suosiminen tulee esiin.

Lapsen tyranniuteen ei tarvitse taipua. Parivuotias kestää pieninä annoksina epämukavuutta ja ahdinkoa. Rauhallinen aikuinen voi auttaa häntä oppimaan sietämään turhaumaa, kunhan se ei käy ylivoimaiseksi eikä lapsi ei mene paniikkiin.

Leikkisä asennekin voi auttaa. ”Katsopa kun isä tuo nyt ruuan pöytään, eikös hän vain osaakin hyppiä hassuja jättiläisenaskelia!”

Lapselle suuttuminen tai kiristäminen ei auta. Anna lapsen ymmärtää, että olet valmis seurustelemaan, kun hän haluaa. Lisää kahdenkeskistä aikaa ja hoivaa lapsen kanssa ja kiinnostu siitä, mitä lapsi tekee. Muista viestittää vuorovaikutuksellasi ehdotonta rakkautta, jossa lapsi ei tule hylätyksi, vaikka käyttäytyykin näin.

Lapsi- ja perhepsykologi Leea Mattila vuorottelee tällä palstalla lastenlääkäri Jarmo Salon kanssa. Lähetä kysymyksesi vauva@sanoma.com otsikolla ”Leea vastaa”.

Nykyisin niin viisas mummo :)

Mitä tehdä, kun isä ei kelpaa?

Kyllä isän pitää voida osallistua lapsen hoitoon, vaikka lapsi kiukkuaisi äitiä "apuun". Ei lapsi mene rikki, vaikkei kaikki mene hänen tahtonsa mukaan. Päinvastoin - tuntee olonsa turvalliseksi, kun vanhempi (vanhemmat) pitävävät kiinni päätöksistään/sopimistaan asioista. Se on aikuisuutta. Mitä muuten tehdään, kun lapsi on isompi, annetaanko taas periksi, ettei vain tule "pienelle" paha mieli? Vai pääseekö aikuinen helpommalla suostumalla kaikkeen mitä lapsi haluaa?
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uhkaisitko lasta rangaistuksilla, koska hän ei vielä osaa ajaa polkupyörällä? Yhtä hölmöä on suuttua lapselle siitä, ettei hän osaa vielä säädellä tunteitaan, sanoo kasvatustieteen tohtori Liisa Ahonen.

”Enkä, siivoa itse! En mene vielä nukkumaan! Leluröykkiö saa kyytiä, kun lapsi suuttuu. Kohta suuttuu aikuinenkin: Mitä se nyt uhmaa? Ihan kuin näistä asioista ei olisi ikinä puhuttu.

Mutta jos puoliso sulkisi telkkarin ja patistaisi lempisarjaansa seuraavan aikuisen petiin, vanhemmasta tuntuisi varmasti samalta kuin lapsesta nyt, epäreilulta.

Epäreilusta kohtelusta jää vahvat muistijäljet. Vielä aikuisenakin saattaa muistaa tilanteita, joissa on lapsena tuntenut tulleensa väärinymmärretyksi. Monikohan aikuinen karttaa purjoa tai parsakaalia, koska lapsena joutui syömään sitä vasten tahtoaan?

Silti me aikuiset unohdamme usein, että pieniltä tuntuvat asiat voivat lapsen maailmassa olla tosi suuria. Ehkä lapsi menetti malttinsa, koska aikuinen tietämättään katkaisi leikin lapselle tärkeässä kohdassa.

Raivari ei ole pikkujuttu: se kuormittaa lasta vastaavasti kuin pettymyksen aiheuttama suru.

Epäreilun kohtelun vastakohta on myötätunto. Se on myös toimivin tapa rauhoittaa lapsen kiukku.

Jos vanhempi vastaa lapsen kiukkuun rangaistuksella, hän mitätöi lapsen tunteet ja opettaa tälle tunteiden tukahduttamista niiden säätelyyn sijaan. Raivari ei ole pikkujuttu: se kuormittaa lasta vastaavasti kuin pettymyksen aiheuttama suru.

Rangaistuksilla uhkaamisen sijaan kannattaa viestiä lapselle sanoin tai sanattomasti, että ymmärtää, kuinka paljon lasta harmittaa. Lapsi on aina rakas – vihaisenakin. Kaikista tilanteista selvitään yhdessä.

Sääntöjä ja rajoja tarvitaan. Arki ei toimi ilman niitä. Mutta lapsi voi kokea säännöt mielivaltaisina, ellei hänelle selitetä, miksi milläkin tavalla toimitaan. Hampaat pestään, ettei niihin tule reikiä. Kun illalla menee ajoissa nukkumaan, aamulla on mukava herätä.

Myös temperamentti vaikuttaa. Hitaasti muutoksiin sopeutuvan lapsen voi olla vaikea siirtyä vanhasta tehtävästä uuteen. Lapsella temperamenttipiirteet korostuvat, sillä tunnetaidot vasta kehittyvät. Raivarin hetkellä vanhempi unohtaa tämän, ja lapsen kiukku tarttuu.

Hermostuisitko lapselle, joka ei vielä osaa ajaa polkupyörällä?

Tuossa tilanteessa kannattaa miettiä, hermostuisiko lapselle, joka ei vielä osaa ajaa polkupyörällä, tai uhkaisiko rangaistuksilla, koska lapsi ei ole ihan vielä oppinut lukemaan. Silti moni hermostuu lapselle siitä, että hän ei vielä osaa säädellä tunteitaan.

Ennakointi ehkäisee uhmaa. Se auttaa lasta hyväksymään aikuisen asettamat rajat ja vetämään yhtä köyttä vanhemman kanssa.

Iltatouhuissa ennakointi on sitä, että vanhempi osoittaa lapselle selvästi vaikka kolmella sormella, kuinka paljon tällä on leikkiaikaa jäljellä. Yksi sormi vastaa viittä minuuttia. Kun kolmesta sormesta enää yksi on pystyssä, lapsi tietää lopetella leikkiään. Ja kun kaikki sormet on käytetty, lelut siivotaan ja sitten halataan.”

Kasvatustieteen tohtori Liisa Ahosen väitöskirja on julkaistu helppotajuisena nimellä Haastavat kasvatustilanteet – Lämpimän vuorovaikutuksen käsikirja (PS-kustannus, 2017).

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.