Yhteisessä leikissä tarvittavat kaveritaidot eivät tule itsestään. Ne vaativat paljon harjoittelua ja aikuisen opastusta.

Kaverukset leikkivät rinnakkain, toinen autoilla ja toinen pikku-ukoilla. Äkkiä toinen nappaa auton toisen järjestämästä rivistä, ja kaveri hermostuu.

Lelun ryövännyt lapsi ehkä vain halusi osallistua toisen leikkiin, muttei ihan tiennyt, miten toimia. Yhteisessä leikissä tarvittavat kaveritaidot eivät tule itsestään. Ne vaativat paljon harjoittelua, toistoa ja aikuisen opastusta.

Lapsella on pienestä saakka tarve hakea yhteyttä ikätovereihin. Jokainen äiti ja isä myös toivoo, että oma lapsi löytäisi ystäviä eikä jäisi yksin. Kaveritaitojen oppimisessa vanhempi voikin auttaa lastaan.

– Jotta pärjäisi porukassa, pitää ymmärtää niin itseään kuin muita. Sosiaalisten taitojen perustana ovat tunnetaidot, sanoo projektisuunnittelija Riikka Nurmi Suomen Mielenterveysseurasta.

Erityisen tärkeitä ovat ne hetket, kun vanhempi ja lapsi nauravat yhdessä.

Parasta harjoitusta kaveritaitoihin on vanhemman kanssa koettu lämmin ja vastavuoroinen vuorovaikutus jo vauvaiästä alkaen. Erityisen tärkeitä ovat ne hetket, kun vanhempi ja lapsi hymyilevät toisilleen tai nauravat yhdessä.

– Silloin lapsen aivoihin virtaa mielihyvähormoneja. Tutkimukset kertovat, että näissä varhaisissa tilanteissa syntyy muistijälkiä, jotka aktivoituvat vielä aikuisiälläkin, kun rakastuu tai tuntee yhteyttä ystävään, Nurmi kertoo.

Empatiaa ja itsehillintää

Leikistä ei tahdo tulla mitään, jos lapsi aina kiivastuessaan mätkäisee kaveria lapiolla päähän. Itsehillintä ja empatia ovatkin olennaisia yhdessäolon taitoja.

Lapsen kyky ymmärtää omia ja toisen tunteita kehittyy, kun vanhempi hyväksyy hänen tunteensa ja auttaa nimeämään niitä.

– Myös kirjojen lukeminen lisää rikasta tunnesanastoa. Esimerkiksi Lumikki-sadun kautta tulee hyvin selväksi, mitä on kateus, Nurmi huomauttaa.

Pieni lapsi ei hermostuessaan osaa vielä rauhoittaa itseään, mutta taito kehittyy vähitellen vanhemman sylin ja rauhoittavan puheen avulla. Leikki-ikäisen kanssa voi jo harjoitella tunteen ja toiminnan erottamista. Sen sijaan, että toimii heti tunteen vallassa, kannattaa odottaa pari sekuntia, jotta harkinta ehtii mukaan.

On hyvin yksilöllistä, miten nopeasti yhteys toimintaa ohjaavan otsalohkon ja tunteella reagoivien ”liskoaivojen” välillä kehittyy.

– Jollekin se on helpompaa, toinen lyö päätään seinään vähän pidempään.

Ohjaa kädestä pitäen

Marssit vain tuonne pihalle, esittelet itsesi ja aloitatte leikin!

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta pieni lapsi ei pärjää porukassa pelkkien neuvojen avulla. Mitä pienemmistä lapsista on kyse, sitä enemmän yhteisleikeissä tarvitaan aikuisen konkreettista opastusta.

– Aikuisen kannattaa mennä mukaan, olla rinnalla ja auttaa pienten vuorovaikutuksessa, Nurmi sanoo.

Vanhempi voi opettaa tulkitsemaan leikkitilanteita pukemalla niitä sanoiksi: Katsopa, myös Elsa haluaisi kiikkuun. Pysähdypä hetkeksi, niin hän pääsee kiipeämään mukaan.

Kiistatilanteissa vanhempi tulee väliin ja auttaa sopimaan. Jälkeenpäin kannattaa käydä läpi, mitä tapahtui: Mikähän mahtoi käynnistää sinussa sen tunteen, jonka vallassa löit Matiasta? Entä mitä sitten tapahtui? Pelästyikö tai suuttuiko hän?

Aikuisen tuella koettujen onnistumisten ja sinnikkään toiston kautta yhteisleikit alkavat sujua. Lapsen kasvaessa vanhempi voi vähitellen siirtyä seuraamaan tilanteita etäämmältä, mutta olla yhä tarvittaessa saatavilla.

Vanhempien kasvatustyyliä ja lasten sosiaalisia taitoja tutkinut kasvatustieteen tohtori Marita Neitola on erottanut toisistaan valmentajamallin ja erotuomarimallin. Valmentajan roolissa vanhempi opastaa, näyttää mallia ja tarkkailee sitten taustalla, valmiina auttamaan. Erotuomariaikuinen taas saapuu paikalle vasta riidan tuoksinassa. Hän katkaisee pelin tiukasti, mutta tilanne jää käsittelemättä.

Tutkimuksessa selvisi, että valmentajavanhempien lapset pärjäävät kouluikään tultuaan sosiaalisissa tilanteissa paremmin. Erotuomarivanhempien lapsilla taas oli kaverisuhteissaan keskimäärin enemmän pulmia, kuten kiusaamista tai kiusatuksi tai torjutuksi tulemista.

Parasta on lämmin mutta jämäkkä kasvatus.

Niin kiusaajan kuin kiusatun roolilta näyttäisi suojaavan lämmin mutta jämäkkä kasvatus. Ankara tai väkivaltainen kasvatus taas lisää riskiä, kertoo muutaman vuoden takainen brittitutkimus. Ylisuojelukaan ei ole hyväksi. Jos lapsi ei opi lainkaan selviytymään itse sosiaalisissa tilanteissa, hän voi tulla kiusatuksi.

Jokainen tarvitsee kaverin

Joillekin lapsille porukkaan liittyminen voi olla niin vaikeaa, että he vetäytyvät kokonaan omiin oloihinsa.

Aikuisten pitäisi silloin olla valppaina.

– Ei kannata tuudittautua siihen, että meidän lapsi vain haluaa leikkiä yksin, Riikka Nurmi sanoo.

Lapsella voi olla tarve myös pitkäjänteiseen omaan leikkiin. Yhteys muihin on silti tärkeää ihan kaikille. Sen löytämiseen voi tarvita apua.

Yksinäisyyteen johtava kehityskulku voi alkaa jo päiväkoti-iässä.

Nykytiedon valossa jo aivan pienillä lapsilla on tarve lähestyä ikätovereitaan ja toimia yhdessä. Jos lapsi saa varhain yksinäisen identiteetin, sillä on tutkimusten mukaan taipumus vahvistua vuosien myötä. Yksinäisyyteen johtava kehityskulku voi alkaa jo päiväkoti-iässä, ja se pitäisi aina katkaista nopeasti.

Seuran vastapainoksi lapsi tarvitsee toki myös lepoa ja rauhaa. Jos hän viettää päivän isossa ryhmässä, ei vapaa-ajalla enää välttämättä tarvitse sosiaalisuuden nimissä järjestää harrastuksia tai leikkitreffejä.

Kuuntele koululaista

Kouluiässä kavereista tulee entistä tärkeämpiä. Lapsi myös hoitaa sosiaalisia suhteitaan aiempaa itsenäisemmin. Vanhempien on silti hyvä pysytellä kärryillä siitä, kenen kanssa lapsi viettää aikaansa.

Koululainen saattaa vetää huoneensa oven visusti kiinni, kun kaverit ovat kylässä. Vaikka aikuisen jatkuva läsnäolo ei enää ole tarpeen tai toivottua, henkinen tuki on yhä tärkeää.

Lapsen kanssa on hyvä jutella siitä, miten porukassa sujuu ja millainen on kiva kaveri. Iän myötä lapsi pystyy entistä paremmin hahmottamaan, miltä toisesta tuntuu ja miten oma käytös vaikuttaa muihin. Silti hän voi toimia välillä itsekeskeisesti tai ymmärtämättäänkin loukata muita. Joku lapsi taas saattaa tarvita enemmän tukea omien rajojen vetämiseen.

Jos kavereiden kesken tulee isompia kahnauksia, joskus on hyödyllistä miettiä tilannetta yhdessä muiden vanhempien kanssa. Koulussa sattuneiden riitojen ja kiusaamisen selvittelyssä myös koulun aikuisilla on vastuunsa. Heidän puoleensa voi tarvittaessa kääntyä.

– Esimerkiksi koulukuraattorin apua ei kannata pelätä, Nurmi sanoo.

Näytä mallia!

1. Auta tunteissa

Auta lasta pienestä asti tunnistamaan ja nimeämään tunteita. Se luo pohjaa kaikelle toisten ihmisten kanssa toimimiselle.

2. Mene mukaan

Mene lapsen mukaan sosiaalisiin tilanteisiin, auta tekemään tuttavuutta ja näytä mallia sopuisaan yhdessäoloon. Lapsen kasvaessa voit jättäytyä enemmän taustalle.

3. Kuuntele

Keskustele koululaisen kanssa, ole tarvittaessa kuulolla ja pyri pysymään selvillä kaverikuvioista. Isokin lapsi voi kaivata apua riitojen tai kiusaamistilanteiden selvittämiseen.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kuka päättää, miten lapsi pukeutuu? Mona, 8, on ollut tarkka vaatteistaan jo aivan pienenä.

Joka aamu puoli seitsemältä Mona, 8, herää ja aloittaa pohdinnan. Vaaleanpunaiset Vimman Letti-legginsit, ehdottomasti. Vaaleanpunainen printtipaita, sopii hyvin. Ehkäpä vielä tyllihame kaveriksi?

Mona sommittelee päivän asunsa aina fiiliksen mukaan. Vasta kun kokonaisuus on viimeistä piirtoa myöten valmis, on aika marssia aamiaiselle.

– Kun Mona syntyi, kierrätin hänelle kaikki mahdolliset isoveljen vaatteet. Se oli minusta järkevää, sillä olin ostanut Tatulle värikkäitä, hauskoja vaatteita. Pian kuitenkin huomasin, että Mona oli ihan toisella tavalla kiinnostunut vaatteista kuin veljensä, äiti Viivi Lehtonen kertoo.

Mona on ihanan överi!

Eräänlainen käännekohta oli perheen lomamatka Monan ollessa nelivuotias.

– Hän veti matkalaukusta ylleen monta tylliä, t-paitaa ja korua yhtaikaa. Siitä saakka hän on valinnut itse vaatteensa. Olen itse vähän tylsä ja klassinen pukeutuja, ja nautin, kun näen hänen villejä ja luovia yhdistelmiään. Mona on ihanan överi!

Viime aikoina Mona on innostunut vaatesuunnittelusta. Hän esittelee tekemiään luonnoksia, joita riittää pinokaupalla. Erityisesti häntä kiinnostaa nyt Project Mc2 -sarjan tiedetyttöjen tyyli.

– Aluksi ajattelin, että kaiken maailman Top Model -vihot ovat turhuutta, mutta muotiaiheisten puuhakirjojen avulla Mona on alkanut suunnitella ihan huikeita asukokonaisuuksia, Viivi sanoo.

Mona on mukana Suomen Muotoilukasvatusseuran muotikerhossa, jossa suunnitellaan ja tehdään yhdessä ystävien kanssa lopulta oma mallisto. Mona on tehnyt itselleen samanlaisen asun kuin hänen lempihahmollaan tiedetyttösarjassa.

Äidillä ja tyttärellä on yksi yhteinen trendirakkaus: Minna Parikan kengät. Mona haaveilee kimaltelevista puputennareista, mutta toistaiseksi hän on saanut tyytyä hiukan edullisempiin jalkineisiin.

– Palaamme asiaan, kun hänen jalkansa eivät enää kasva niin hurjaa vauhtia, Viivi lupaa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Koodaaminen on aikamme lukutaito – sen tärkeyttä tulevaisuudessa ei voi väheksyä.

Lapset koodaisivat mieluiten vanhempiensa kanssa, kertoo Yippee-tutkimus. Se on kuitenkin useimmiten mahdotonta, koska vanhemmat eivät osaa koodata. Vanhemmat eivät myöskään osaa auttaa tai opastaa lasta koodaamisen saloissa, koska eivät halua itse opetella koodaamista tai koe sitä kiinnostavaksi tai tarpeelliseksi.

Vanhempien asenne ei ole muuttunut, vaikka koodaus on tullut osaksi kaikkien koulujen opetusta. Päättäjät niin Suomessa kuin maailmanlaajuisesti pitävät sitä tärkeänä.

Vuonna 2020 Euroopassa pitäisi olla yli 800 000 IT-taitoista ihmistä, arvioidaan Yippee-tutkimuksessa. Tulevaisuudessa noin 90 prosenttia työpaikoista vaatii edes perustason ICT-taitoja.

Pojat ovat koodanneet hieman enemmän kuin tytöt. Noin 35 prosenttia 7–16-vuotiaista kertoo koodanneensa koulussa, kun vielä kaksi vuotta sitten koodaamista oli kokeillut kouluympäristössä vain alle puolet.

Lähde: Yippee-tutkimus 2017, Ulla Hemminki

Kysely

Vanhempi, oletko kiinnostunut opettelemaan koodausta?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Nyyttärit, ihana ajatus – mutta ei kahta viikkoa putkeen.

”Iltapäiväkerhossa perjantaina herkkupäivä!” ”Kielten tunnilla katsotaan seuraavat kaksi kertaa elokuvaa – saa tuoda naposteltavaa!” Kuviksessa nyyttärit, valinnaisaineessa nyyttärit, oman luokan kanssa nyyttärit… koululaisten 2–3 viikkoa ennen koulujen loppua ovat syksyin keväin yhtä sokeriöveriä. Ai niin, saa tuoda myös sipsejä.

Ja totta, voisi varmasti tuoda myös vaikkapa viinirypäleitä. Arvatkaa, kuinka moni tuo? Tai arvatkaa, kuinka moni tuo ylipäätään kohtuudella mitään, koska tarjottavista pitää riittää koko luokalle. 20 kertaa koko luokan satsi herkkuja on aika paljon – varsinkin, kun se toistuu harva se päivä.

Jaa että mikäs mielensäpahoittaja tässä vouhkaa? Antaa lasten juhlia viimeisiä tuntejaan ja kerhojaan?

Ajatus siitä, että kokoonnutaan yhdessä juhlistamaan jotain yhteisten herkkujen äärelle on periaatteessa kiva ja kaunis. Arvostan hyviä juhlia ja yhdessä syömistä. Mutta voisiko niitä tarjottavia vähän miettiä yhdessä? Yksi tuo mehua, toinen keksejä, kolmas suolatikkuja ja neljäs hedelmiä? Tai jos menee liiaksi säädöksi, riittäisikö yksi yhteinen (ja vaikka vähän överi) nyyttäripäivä koko koululle? Harrastuksissa voisi vaikka ihan vain harrastaa viimeiselläkin kerralla.

Tilanne on vähän sama kuin jos aikuiset lähtisivät joka päivä töihin pullo punkkua mukanaan.

Nyt tilanne on vähän sama kuin jos aikuiset lähtisivät joka päivä töihin pullo punkkua mukanaan. Ei mutta kiva, kuun viimeinen myyntikokous tänään! Kymmenen pulloa pöydässä! Huomenna viikkopalaveri! Kukaan ei nyt muistanut tuoda mitään suolaista, mutta ei se mitään, otetaas taas! Illalla kuoron kevätjuhla – sille!

Näen kuitenkin toivonpilkahduksen sokerihuurun läpi. Iltapäiväkerhon tiedote herkkuperjantaista loppui sanoihin: ”Puhumme kerhossa myös terveellisistä vaihtoehdoista, kuten minitomaatit, rusinat ja pikkuporkkanat.”

Mahtavaa! Pussi pikkuporkkanoita ja maansa myynyt lapsi tulossa. Luotan teihin, muut sokerihumalikkoja viime viikot kaitseneet vanhemmat.

Vierailija

Miksi koululaisten viimeiset viikot kuluvat sokeriövereissä?

Yhdellä mennyt herkuttelu överiksi, toisella harrastelu... Lapsella kuusi harrastusta??? Nyt tietysti kommentti on, että "kun lapsi itse tykkää". Nii-in, tykkää ne herkutellakin. Vanhemman tehtävä on asettaa rajoja. Kuusi harrastusta tarkoittaa sitä, että lasta opetetaan suorittamaan elämää. Ja se on juuri se, mikä on tämän päivän ongelma. Koko ajan pitäisi olla liikkeessä. Opettakaa lapsia pysähtymään ja sietämään olemista.
Lue kommentti
Vierailija

Miksi koululaisten viimeiset viikot kuluvat sokeriövereissä?

Ei meillä ainakaan koululaisella ole ollut tuollaisia herkkupäiviö vielä ollenkaan. Ensi viikolle on yhdessä harrastuksessa tulossa. Lapsella on useampi harrastus, joista viidessä ei herkutella ja kuudennessa saa tuoda herkkuja viimeiselle tunnille. Koulussa saivat tuoda Vappuna herkkuja, hyvin mahdollista, että ennen kesälomaa opettaja antaa tuoda kouluunkin herkkuja. Minusta tämä ei ole mitenkään paljoa. Ehkä teille on vaan sattunut herkkuja rakastavia opettajia ja harrastusohjaajia. Itse en...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Yökastelu on kurjaa, mutta se ei ole lapsen syytä. Vaivaan kannattaa hakea apua, kun lapsi on 5–6-vuotias. Lue asiantuntijan neuvot!

Milloin yökasteluun kannattaa hakea apua?

Jos lapsi kastelee joka yö, hyvä hetki hakea apua on viisivuotissynttäreiden jälkeen tai viimeistään eskarivuonna. Nelivuotias on vielä niin pieni, että elimistön normaali kypsyminen saattaa parantaa vaivan itsestään.

Viimeistään kouluiässä yökastelusta tulee lapselle nolostuttava ja elämää rajoittava vaiva, jos sen takia ei voi lähteä mukaan harrastusleireille tai kavereille yökylään. Jokaisella ekaluokalla on keskimäärin vielä yksi tai kaksi yökastelusta kärsivää. Joillakin ongelma jatkuu teini-ikään saakka. Hoitamattomana vaiva aiheuttaa lapselle ja perheelle turhaa huolta.

Miten yökastelua hoidetaan?

Tavallisesti lapsi oppii yökuivaksi 2–4 vuoden iässä, kun elimistön kypsyessä virtsaa alkaa muodostua yöllä vähemmän kuin päivällä. Yökastelu johtuu siitä, että lapsen keho ei eritä tarpeeksi hormonia, joka vähentää virtsaneritystä yöllä. Taipumus tähän periytyy geeneissä.

Tehokkaiksi todettuja hoitomuotoja on kaksi. Lääkehoito vaikuttaa hormonin tavoin ja vähentää virtsan muodostumista yöllä. Lääkehoito on sallittu yli viisivuotiaille. Useimmille lääke sopii hyvin. Joskus sivuvaikutuksena saattaa olla päänsärkyä.

Lääkkeen sijasta tai rinnalla voidaan käyttää hälytintä, joka herättää lapsen ja vanhemman, kun pissa tulee. Ihan tarkkaan ei tiedetä, mihin hälytinhoidon teho perustuu. Tarkoitus ei ole ainoastaan herättää lasta vessakäynnille, vaan tuloksena on öisten pissahätien loppuminen. Hoitoa jatketaan 2–3 kuukauden jaksoissa.

Millä perusteella hoitomuoto valitaan?

Usein selviää vain kokeilemalla, kumpi toimii paremmin. Hälytinhoitoa kannattaa kokeilla, jos herätyksiä on tyypillisesti yksi yössä. Vaikka hälyttimessä on kova ääni, sikeäuniset lapset eivät herää siihen, joten vanhempien pitää olla mukana herättämässä lasta. Hälyttimen voi usein saada lainaksi terveysasemalta tai sen voi ostaa yksityiseltä lääkäriasemalta.

Lääkehoitoa taas suositellaan, jos pissa tulee sänkyyn monta kertaa yössä ja jos sitä tulee paljon.

Kastelu nolottaa ja surettaa lasta. Miten häntä voi lohduttaa?

Usein lasta rauhoittaa tieto siitä, ettei pulma ole hänen syynsä. Yökastelu on perinnöllinen vaiva, johon löytyy hoito. Jos vanhemmilla on ollut aikoinaan sama pulma, siitä voi jutella ja vakuuttaa, että myös lapsen vaiva paranee varmasti.

Asiantuntijana lastentautien erikoislääkäri Erik Qvist.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.