Vanhemmille aihe on usein arka.

Lapsen itsetyydytys eli unnuttaminen on tavallista. Lapselle kannattaa kuitenkin opettaa, että kehoa tutkitaan vain omassa rauhassa.

Moni vanhempi hämmentyy huomatessaan, että alle kouluikäinen koskettelee sukupuolielimiään saadakseen mielihyvää, lohtua ja turvaa – siis unnuttaa. Aikuisen seksuaalisuuteen liittyvät itsetyydytys ja masturbaatio ovat eri asia kuin pienen lapsen unnuttaminen.

Unnuttaminen on apu yksinäisyyteen, stressiin, huoleen ja unen saamiseen. Se on rituaali, joka auttaa lasta pysähtymään.

Joka vuosi päiväkotiryhmässä on yksi tai kaksi lasta, jotka unnuttavat, kertoo lastentarhanopettajana työskentelevä Anna.

– Päiväkodissa meillä on selvä linja: Asiaan puututaan, jos unnutus häiritsee muita lapsia. Lapselle itselleen siitä ei saa syntyä häpeää eikä häntä saa saattaa noloon tilanteeseen. Onhan unnutus aivan normaali, lapsen tiettyyn ikä- ja kehitysvaiheeseen liittyvä asia, Anna sanoo.

Unnuttaminen on tavallinen keino selvitä tylsyydestä tai yksinäisyydestä. Samantapaista turvan hakemista on sormen tai unilelun imeminen tai vartalon rytminen heijaaminen. Orgasmi ei ole tavoite, eikä aikuisen tarvitse selvittää, saako lapsi orgasmeja.

Opeta uikkarisääntö

Usein lapsi unnuttaa nukkumaan mennessä, koska se on hänelle erinomainen tapa rauhoittua ja saada unen päästä kiinni. Kotona omassa sängyssä se on aivan sopivaa.

Päiväkodissa unille käytäessä asiaan on tarvittaessa helppo puuttua, Anna sanoo.

– Saatamme silittää ja paijata lasta ja antaa hänelle unilelun kainaloon. Silloin lapsen tarve unnuttaa yleensä poistuu.

Jos lapsi unnuttaa ruokailu- ja ryhmäleikkitilanteissa, toiset lapset voivat hämmentyä. Siksi on tärkeää opettaa, että unnuttamista ei tehdä muiden läsnä ollessa. Lapselle voi häpeällä leimaamatta kertoa, ettei ruumiinaukkojen koskettelemisessa ole mitään pahaa, mutta uikkareiden alle jääviä paikkoja on tapana kosketella vain omissa oloissa. Unnuttaminen on samanlainen asia kuin se, että lapsi kulkisi koko ajan sormi nenässä.

Asiasta kannattaa kertoa aivan kuten valistaisi nenän kaivelusta. Jos unnuttava lapsi on vielä niin pieni, ettei ymmärrä puhetta, kannattaa kokeilla hänen huomionsa ohjaamista muihin puuhiin.

Nolaaminen aiheuttaa estoja

Vanhempien suhde unnuttamiseen vaihtelee. Monissa perheissä unnutukselle on annettu oma nimi, puhutaan vaikkapa jumppaamisesta, peuhaamisesta tai hinkkaamisesta. Jumppaako se täälläkin, on päiväkodissa usein kuultu kysymys.

– Moni vanhempi on unnutuksesta tietoinen ja kysyy meiltä, esiintyykö sitä myös päiväkodissa. Silloin on helppo sopia, miten asiaa käsitellään lapsen kanssa, Anna sanoo.

Unnuttaminen voi olla vanhemmille arka ja häpeällinen asia. Siitä puhuminen vaatii ammattikasvattajilta suurta hienovaraisuutta, etenkin, jos seksuaalisuus on tabu perheen uskonto- tai kulttuuritaustan vuoksi.

Joskus unnuttamisesta tulee kohtuuton mörkö, ja siitä saatetaan syyttää toista vanhempaa tai epäillä seksuaalista hyväksikäyttöä.

– Näissä tilanteissa tarvitaan usein perheneuvolan tai lapsipsykologin apua. Heidän puoleensa käännymme myös, jos unnuttaminen on pakonomaista ja sitä esiintyy kaiken aikaa, Anna sanoo.

Pakonomainen alapään hinkkaaminen on yleensä vakava stressioire. Lapsi on lohduton, ikävissään, poissa tolaltaan, tai hän pelkää yksinjäämistä, toisia lapsia tai painajaisia. On tärkeää, ettei stressioiretta seksualisoida
tai kielletä. Lapsi on kokonaisvaltainen, eikä ahdistuksen syy ole välttämättä seksuaalisuuteen liittyvä loukkaus.

Pakonomaisesti masturboiva lapsi on todella pulassa ja avun tarpeessa. Lapsi otetaan syliin ja lohdutetaan, ja syy yritetään selvittää – kuin ahdistuksen kohdatessa muutoinkin. Lapsi ei tiedä, että seksuaalisuuteen liittyvät
asiat saattavat hämmentää aikuista. Hämmennys ja pelästys kiinnittävät lapsen huomion, ja ahdistunut tai syyttelevä aikuinen voi pelottaa. Kielteisen suhtautumisen seuraukset voivat olla kauaskantoiset.

Aikuisiän estoisuuden yleisin syy on yllätetyksi tuleminen ja nolaaminen. Jos lapsuuden uteliaista lääkäri- ja kosketteluleikeistä tai itsetyydytyksestä kiinni jääminen on johtanut kieltämiseen, nolaamiseen, häpäisemiseen
ja rankaisuun, on vaikeaa kokea aikuisenakaan seksuaalista iloa tai nautintoa.

Omasta kehosta nauttiminen, oman kehonkuvan rakentaminen ja kehon haltuunotto ovat tärkeitä lapsen kehitykselle. Sekä tyttöjä että poikia voi rohkaista tutustumaan paikkoihinsa. Pikkutytöllä on oikeus tuntea, että hänen pimppinsä on kaunis ja hyvä, ja pikkupojalla on oikeus iloita pippelistään.

Samalla on tärkeää opettaa jo pienelle lapselle, että oma keho on hyvä ja ikioma, eikä kukaan saa sitä koskettaa ilman lupaa ja hyvää syytä.

Lähde: Raisa Cacciatore: Huomenna pannaan pussauskoppiin (WSOY 2007).

Lastentarhanopettajana työskentelevä Anna ei esiinny haastattelussa omalla nimellään perheiden yksityisyyden suojaamisen vuoksi.

Väestöliiton Perheverkko neuvoo ja tukee alle kouluikäisen lapsen vanhempia puhelimessa ja netissä.

Kun puhutaan teknologiasta, älylaitteista, sovelluksista ja peleistä, me vanhemmat varoittelemme ja olemme epäileväisiä. Väärä suunta!

Jokainen uusi vanhempien sukupolvi kohtaa asioita, joita ei ole itse kokenut lapsuudessaan, ja jotka tuntuvat epäilyttäviltä tai vierailta.

– Lasten ja vanhempien väliseen yhteisymmärrykseen ei ole koskaan päästy änkyröimällä tai vastustamalla. Ainoa keino on löytää kompromisseja, muistuttavat Kuinka kasvattaa diginatiivi -kirjan kirjoittajat Jenni Utriainen ja Satu Irisvik.

Vanhempien tehtävä on peloista ja ennakkoluuloista huolimatta rakentaa silta tulevan ja entisen välille olemalla avoimia ja kiinnostuneita omien lasten ja tutustumalla uuden sukupolven ilmiöihin.

Lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttila vaati ruutuajan vähentämistä alaluokilla. Lapsiin liittyvää teknologiakeskustelua käydään Utriaisen ja Irisvikin mielestä liian usein ruutuaikaan liittyvällä joko tai -ajatuksella: Joko ruudut ovat pahasta tai sitten eivät.

– On aikuiselta helppo ratkaisu kieltää ruudut luokasta tai kotoa, Jenni Utriainen sanoo.

"On aikuiselta helppo ratkaisu kieltää ruudut luokasta tai kotoa."

Osa opettajista tuntee pelejä ja sovelluksia, joiden avulla esimerkiksi oppismisvaikeuksista kärsivien on helpompi oppia. Silloin ei pitäisi mitata ruudun ääressä käytettyä aikaa minuutin päälle, vaan tulosta: mitä siitä seurasi?

– Tietenkin, jos ekaluokan opettaja ei osaa käyttää laitteita, keksi niille käyttöä, tai jos hän ei tunne opetukseen käypiä sovelluksia, niin silloin ne kannattaa heivata. Itseisarvo ei ole väline vaan lopputulos, Satu Irisvik huomauttaa.

"Emmehän halua opettaa lapsellemme, että digitalisoitunut tulevaisuus on miesten käsissä?"

Nykyvanhemman vastuulla on ymmärtää digiteknologiaa ja antaa lapselle ne opit, joiden avulla voi oppia turvallista digikäyttäytymistä.  Ja varsinkin äidit voisivat olla nykyistä kiinnostuneempia pelaamisesta ja älylaitteista.

– Jos suhtaudutaan niin, että meidän mies hoitaa nämä laiteasiat, niin vastuu valuu isälle. Emmehän halua opettaa lapsellemme, että digitalisoitunut tulevaisuus on miesten käsissä? Satu ja Jenni kysyvät.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kolmen lapsen äiti Jenni Alaniemi jaksaa mindfulness-taitojen avulla paremmin arjen kaaosta ja keskeneräisyyttä.

Me oltiin autohuoneessa ja autot ajoi kilpaa. Pihassa oli kukka, ja otin sen keltaisen kukan.

Jenni Alaniemellä on vielä takki päällään, kun hän istuu eteisen penkillä. Tomaksella, 3, on tänään tavallista enemmän kerrottavaa päiväkotipäivästä. Jennillä olisi vähän kiire, ihan ensiksi ostoskassien purettavana, mutta hän istuu ja kuuntelee.
Lukas, 7, juoksee portaissa ja etsii säärisuojia jalkapalloharkkoihin. Jennin puoliso Jarmo hoputtaa poikaa, jonkun puhelin soi jossakin.

Jennillä on takana luokanopettajan työpäivä parinkymmenen neljäsluokkalaisen kanssa ja edessä arki-ilta kolmen lapsen kanssa. Sekä koulussa että kotona hälyä ja tekemistä on paljon, mutta Jenni tietää, mikä auttaa: keskittyminen vain yhteen asiaan ja hetkeen. Hienommin sanottuna mindfulness.

Mindfulness on termi, johon törmää siellä täällä. Päiväkodeissa tehdään siihen pohjautuvia tunnetaitoharjoituksia, ja mindfulnessista puhutaan vanhempainilloissa. Suomessa on hyvinvointiyrityksiä, jotka tarjoavat tietoisuustaitojen opetusta aikuisten lisäksi eri-ikäisille lapsille. Kirjastossa mindfulness-oppaita löytyy myös lastenhyllyistä.

Arjessa hieno sana on esimerkiksi sitä, että Jenni ei juuri nyt etsi soivaa puhelinta tai säärisuojia vaan vain kuuntelee kuopustaan. Muutama minuutti äidin huomiota riittää, sitten Tomas lähtee etsimään traktorikirjaa. Jenni riisuu takin, ottaa ostoskassista tortillapaketin ja jauhelihaa. Lukaskin ehtii syödä ennen Kempeleen Ajaxin treenejä.

”Kaipasin sitä, että saisin tehtyä asiat rauhassa loppuun, mutta pienten lasten ja koiran kanssa se ei onnistu.”

Kun mitään ei saa tehdä rauhassa loppuun

Äitiysloma oli rankka kaksi ensimmäistä kertaa. Oman ajan ja unen puute rasittivat Jenniä. Oli kiire palata työelämään.

– Kaipasin sitä, että saisin tehtyä asiat rauhassa loppuun, mutta pienten lasten ja koiran kanssa se ei onnistu.

Kokopäiväinen kotiäitiys oli turhauttavaa. Tiskejä, pukemista, pesemistä ja makaronilaatikkoa, päivästä ja viikosta toiseen. Hoputtamista, toistamista ja riitojen selvittelyä. Työkavereita ja omaa elämää kodin ulkopuolella tuli ikävä. Opiskelukin houkutteli.

Kun kuopus Tomas syntyi, alkoi helpottaa. Jenni huomasi, että arjessa lasten kanssa hetkeen keskittyminen auttoi.

– En tiennyt mindfulnessista vielä mitään, tein vain tietämättäni ihan samoja läsnäolotaitojuttuja. Opin hyväksymään keskeneräisyyttä. Äitiyslomilla kaikkein tärkein oppini oli silti hyväksyä omat, ristiriitaiset tunteeni.

Tunteiden tunnistaminen säästää voimia.

Voi kaivata töihin ja vihata imurointia ja kuraisia kumppareita hyvällä omallatunnolla. Ja sitten huomata, miten ihanasti lapsi nauraa.

– Jos on huono päivä ja asiat rempallaan, ajattelen, että tämä menee nyt näin. Tunteiden tunnistaminen säästää voimia. Se juuri on mindfulnessin ydin, Jenni sanoo.

Mindfulness tarkoittaa tietoisuustaitoja: sitä, että opettelee olemaan tässä hetkessä, tunnistamaan ja hyväksymään tunteensa ja sen, että niitä tulee ja menee. Tutkimusten mukaan mindfulness-harjoitukset laskevat verenpainetta ja stressihormoni kortisolin tasoa – siis rauhoittavat.

Kun mielessä pyörii tuhat ja yksi asiaa, voi keskittää huomionsa vaikka siihen, miltä kahvi tai puhdas pyykki tuoksuu.

Miltä kahvi tuoksuu?

Esikoinen Alisa, 10, tulee kotiin golftunnilta. Huomenna on englannin koe ja Alisa pelkää, että ei ole lukenut tarpeeksi. Jenni lupaa, että katsotaan koealuetta vielä illalla yhdessä.

Joskus Jenni tekee lasten kanssa harjoituksen, jossa kiinnitetään huomio hengitykseen. Siinä maataan kädet vatsan päällä ja keskitytään vain siihen, että vatsa liikkuu ylös ja alas, ei mihinkään muuhun.

– Sen kummemmasta mindfulnessissa ei minun mielestäni ole kyse. Se ei ole filosofia, ei mikään -ismi tai koulukunta. Monet ovat vain huomanneet syvään hengittämisen tai yksittäiseen asiaan keskittymisen rentouttavan ja vähentävän stressiä, Jenni sanoo.

Kun mielessä pyörii tuhat ja yksi asiaa, voi keskittää huomionsa vaikka siihen, miltä kahvi tai puhdas pyykki tuoksuu tai miltä suihkuvesi tuntuu iholla, Jenni selittää. Kun keskittyy yksittäiseen aistiin tai tunteeseen, häly mielessä painuu taka-alalle.

Tunteita tulee ja menee, eikä niihin tarvitse jäädä jumittamaan, jollei halua.

Mietitäänpä liikennevaloja

Nelosluokalla on tänään murtolukuja, mutta ennen osoittajista ja nimittäjistä puhumista on hetki muuta. Jenni nostaa taululle risti-istunnassa mietiskelevän sammakon kuvan. Siitä oppilaat tietävät, että nyt on hiljentymisen vuoro.

Kaksi, kolme kertaa viikossa Jenni tekee kymmenen minuutin tietoisuusharjoituksia oppilaiden kanssa. Jos hän ei niitä muista tai ei oikein ehtisi järjestää, oma luokka Oulun kansainvälisessä koulussa pyytää rauhoittumishetkiä itse.

Jenni etsii netistä kuvan aukeavasta laatikosta. Lapset istuvat pulpeteissaan tai lattialla ja hengittävät syvään aukeavan laatikon tahtiin. Joku vääntelehtii vielä tai kuiskailee kaverille, mutta useimmat katsovat kuvan avautuvaa laatikkoa keskittyneesti.

Koulussa Jenni ei koskaan puhu mindfulnessista vaan läsnäolotaidoista ja tunteidenhallinnasta. Niitä hän ja monet muut opettajat opettavat ja ovat saaneet koulutusta siihen.

Oppilaille asioista jutellaan esimerkiksi Suomen Mielenterveysseuran Tunteiden tuulimyllyn avulla tai muistuttamalla terveydenhoitajan antamista liikennevalojen kuvista.

– Kun oppilaan pinna kiristyy tai tulee paha mieli, saatan sanoa, että mietipäs niitä liikennevaloja. Punainen valo tarkoittaa, että nyt seis, pysähdy. Keltainen sitä, että kerro mitä ajattelet ja miltä tuntuu. Vihreällä voi jatkaa rauhallisesti matkaa. Liikennevalojen idea on opettaa ajattelemaan ennen tekoa.

Toisinaan Jenni käyttää koulussa myös mielikuvaharjoituksia. Tavoite on rauhoittaa oppilaita ja auttaa heitä tunteiden tunnistamisessa.

– Saatan pyytää oppilaita kuvittelemaan taivaalla liikkuvia pilviä tai miettimään moottoritiellä ajavia autoja. Niiden tavoin toimivat myös tunteet, selitän. Tunteita tulee ja menee, eikä niihin tarvitse jäädä jumittamaan, jollei halua.

Jenni aloitti harjoitukset koulussa pari vuotta sitten. Monet oppilaat kiinnostuivat, kaikki eivät. Yksi oppilas vastusti harjoituksia, toinen ei saanut niistä mitään irti. Kolmas ahdistui.

Sitäkin hienommalta tuntui, kun yksi oppilasta sanoi keväällä vanhempainkeskustelussa tärkeimmäksi vuoden aikana oppimakseen asiaksi sen, että ei kannata hermostua heti vaan miettiä hetken.

– Opin, että en odota keskittymis- ja mielikuvaharjoituksilta mitään. Silti niitä kannattaa tehdä, siinä voi minusta vain voittaa, Jenni miettii.

– On paljon tutkimuksia, joiden mukaan tietoisuustaitojen harjoittaminen lisää empaattisuutta, edistää keskittymistä ja parantaa näin oppimistuloksia. Uudessa opetussuunnitelmassakin painotetaan lasten mielenterveyttä ja tunnetaitoja, ja minusta se on hyvä.

Villeinä ja myöhäisinä iltoina iltasatu jää lukematta. Iltasatu jää lukematta aika usein.

Kotona ei aina jaksa olla tyyni

Illalla kotona hulinoidaan. Pyjamat pitäisi hakea yläkerrasta omasta sängystä ja suoriutua alakertaan suihkuun. Sen sijaan Lukas ja Tomas taistelevat tyynyjen kanssa toisiaan vastaan ja ripottelevat vaatteet päältään portaisiin.

– En jaksa sitä toistamista, että kymmenen kertaa pyydän viemään vaatteet pyykkikoriin. Olen päättänyt, että kolme kertaa pyydän ja sitten otan lapsen mukaani, että nyt viedään. Kun töissä on pysyttävä tyynenä ja kärsivällisenä, kotona ei aina jaksa, Jenni sanoo.

Villeinä ja myöhäisinä iltoina iltasatu jää lukematta. Iltasatu jää lukematta aika usein.

Kolmevuotias Tomas rauhoittuu, kun äiti keskittyy kuuntelemaan. (Kuva: Janica Karasti)
Kolmevuotias Tomas rauhoittuu, kun äiti keskittyy kuuntelemaan. (Kuva: Janica Karasti)

Kun lapset on saatu nukkumaan, tiskit koneeseen ja pöytä pyyhittyä, Jenni ja Jarmo puhuvat isotuomipihlaja-aidan leikkaamisesta ja siitä, minä päivänä jompi kumpi ehtisi liikkumaan ja mitä muuta ruokaa kuin jauhelihaa huomiselle keksisi. Usein puhe kääntyy lapsiin ja siihen, missä voisi tehdä toisin.

– Puhumme läsnäolostakin. Esimerkiksi sitä, että yrittäisimme muistaa kuunnella lapsen asian loppuun asti, ennen kuin vastaamme.

– Hienoa olisi, jos osaisi suhtautua lapsen raivokohtaukseen arvostavalla mielellä. Miten tilanne silloin etenisi? Tuskin ainakaan huonommin kuin hermostumalla itse.

Muitakin tavoitteita on. Jenni ja Jarmo sanovat, että kaikkien stressiä ja turhaa hermoilua voisi vähentää jo sillä, että ruoka olisi kiirepäivinä tehty valmiiksi edellisenä iltana.

Ja kun lasten iltapesut tuskin kuitenkaan sujuvat ilman sähläystä, kannattaisi hyväksy se jo etukäteen eikä hermostua.
– Jos osaisi asennoitua etukäteen siihen, että tämä iltahärdelli kestää, voisi myös yllättyä positiivisesti. Omalla asenteella ja tunnetasolla voi vaikuttaa koko illan kulkuun.

Kännykkä parkkiin

Äitinä ja opettajana Jenni miettii usein, kuinka paljon lapsilta vaaditaan koulun lisäksi harrastuksissakin.

– Digivempeleet varastavat lopun ajan sekä lapsilta että vanhemmilta. Silloin on vaikea olla toisille läsnä. Joudun jatkuvasti muistuttamaan itseänikin, että nyt kännykkä sinne parkkiin, eteishyllyn päälle.

Jennin työpaikalla Oulun kansainvälisessä koulussa järjestettiin viime vuonna vapaaehtoinen kymmenen päivän digipaasto. Myös oppilaiden perheet sitoutuivat siihen. Niiden kymmenen päivän jälkeen oppilaat kertoivat leikkineensä ja ulkoilleensa paljon tavallista enemmän.

– Kun älylaitteet olivat pannassa, perheiden kanssa tehtiin paljon kivoja asioita: käytiin retkellä, leivottiin ja pelattiin lautapelejä. Lapset kertoivat koulussa, että heillä on tavallista rauhallisempi olo ja yhtäkkiä aikaa tehdä asioita. Aiomme toteuttaa digipaaston myös tänä lukuvuonna. Sekin voi olla yksi askel parempaan keskittymiseen, Jenni sanoo.

Keskittymisharjoitukset eivät vaadi jumppamattoja tai hiljaisuutta. Harjoituksen voi tehdä mielessään vaikka pysäkillä bussia odottaessaan. Lasten kanssa hetkeen keskittymistä voi harjoitella kysymällä, mitä värejä hän näkee juuri nyt tai miettimällä, mitä kaikkia ääniä kuulee, kun sulkee silmänsä.

Kaikki eivät tietoisuustaitoharjoituksia tarvitse. Jennin mielestä Jarmolla on paljon parempi hetkessä elämisen taito kuin hänellä itsellään.
Seurusteluaikana he ajoivat Ylitorniolle tapaamaan Jarmon vanhempia.

”Mitä ajattelet?” Jenni kysyi, kun mies oli ollut vartin hiljaa. ”En mitään”, Jarmo vastasi, ”katselen maisemia.”

Jennistä se oli ihmeellistä, sillä omassa päässä ajatuksia ei vielä silloin pysäyttänyt mikään.

Meidän Perhe 9/2016

- Mindfulness tarkoittaa tietoista läsnäoloa, mielen tyynnyttämistä ja omien ajatusten hyväksyvää havainnointia.
- Läsnäolo- ja keskittymisharjoitusten on todettu olevan apu masennukseen, unettomuuteen, ahdistusoireyhtymään ja helpottavan monia pitkäaikaissairaiden potilaiden fyysisiä oireita.
- Edistää lasten ja nuorten tunteiden säätelyä, tarkkaavaisuutta, stressinhallintaa, mielenterveyttä, onnellisuutta ja kykyä myötätuntoon.
Lähde: tutkimusjohtaja Salla-Maarit Volanen Folkhälsanin tutkimuskeskuksesta ja Helsingin yliopistosta

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.