Lapsen syntymä on yksi aikuiselämän suurimpia identiteetin, roolien, arvojen ja elämäntavoitteiden muutoksia – myös miehelle. Mitä tehdä, kun miehen menojalkaa vipattaa vielä lapsen syntymänkin jälkeen? Kuinka usein mies voi lähteä kuluttamaan lähipubin baarijakkaraa?

Lapsen syntymä on yksi aikuiselämän suurimpia identiteetin, roolien, arvojen ja elämäntavoitteiden muutoksia – myös miehelle. Perheenlisäys laittaa useimmiten pisteen yöjuoksuille ja baarissa notkumiselle, eikä kaveriporukan viikonloppureissuja voi enää järjestää samaan tahtiin kuin aikaisemmin.

Mutta mitä tehdä, kun miehen menojalkaa vipattaa vielä lapsen syntymänkin jälkeen? Kuinka usein mies voi sysätä hoitovastuun pelkästään naiselle ja häipyä kuluttamaan lähipubin baarijakkaraa?

"Kulta, saisinks mä mennä..."

Baariin karkaavat miehet aiheuttavat naisissa päänvaivaa Vauva-lehden keskustelussa. Moni suhtautuu miehen baarissa ravaamiseen epäluuloisesti.
Ravintoloissa ravaamisessa naisia vaivaa ennen kaikkea se, että lapsen hoito jää koko illaksi vain omalle vastuulle, eikä äiti pääse irtautumaan arjesta miehen tavoin.

”Päästäisin kun paha sitä on estääkään. Taapero + sylivauva -perheessä olisi kyllä todella harmillista, jos toinen vain ilmoittaisi lähtevänsä. Onneksi osallistuva isä/mies tajuaa itsekin kertoa ajoissa menoistaan.”

”Tietää vastauksen etukäteen eikä siksi edes kysy. En ymmärrä naisia jotka hoitavat lapsia kotona kun mies käy baarissa juomassa ja pitämässä hauskaa toisten naisten kanssa.”

Toisaalta enemmistö naisista suhtautuu miehen satunnaiseen baarissa käyntiin ymmärtäväisesti. Asioista keskustelemista pidetään tärkeänä. Moni nainen toteaakin, että parisuhde ei ole kunnossa, jos jompikumpi joutuu kysymään lupaa toiselta omiin menoihinsa.

” Jos haluaa mennä ja mä olen kotona, niin senkun menee. Okei, en mä aina siitä kauheasti ilahtuisi ja voisin jopa kertoa sen miehelle, mutta ei ole mun tehtävä kieltääkään.”

”Jos tilanne kotona normaali, kukaan ei ole kipeä tms. Toisaalta, kun hetken mietin, en osaa kuvitella että mieheni lähtisi baariin jos kotona jotain häikkää. Enkä minäkään. Meillä ei siis päästetä eikä estetä, aikuisia, vastuuntuntoisia ihmisiä kun ollaan."

Erään kirjoittajan mielestä luvan kysyminen ja epäluulo kielivät jopa huonosta parisuhteesta. Monet naiset kokevat, ettei lapsen isää - aikuista ihmistä - voi komentaa pysymään kotona.

” Jos ei sitä vertaa luottoa ole, ettei vahtimatta toista kaljalle päästä, niin kannattaako niin jatkaa? Useimmiten syy toisen kyttäämiseen ja menojen kieltämiseen piilee kyttääjässä: jostain syystä ei osaa luottaa kumppaniin ja/tai itseensä tarpeeksi.”

Sopimuksia, keskustelua ja kompromisseja

Joskus asiat eivät suju oppikirjamaisesti, vaikka asioista olisikin jo ennakkoon keskusteltu. Vaikka vanhemmuuteen olisikin varauduttu jo hyvissä ajoin, voi arjen pyörittämisen raskaus tulla silti yllätyksenä molemmille. Naisella vanhemmuus näkyy ja tuntuu jo raskausaikana, mutta miehelle asia saattaa konkretisoitua vasta lapsen syntyessä. Yhä menopäällä oleva mies ei välttämättä sopeudu elämänmuutokseen ilman ongelmia. Ongelmien jatkuessa tuore äiti voi kauhukseen huomata, ettei kumppani vakuutteluista huolimatta ollutkaan valmis isäksi.

Vauva–lehden keskustelupalstalla tunteita kuohuttavat jo keski-ikäistyneet bailaajat, joille neljän päivän ryyppäysfestivaalit ohittavat vauvanhoidon. Mitä tehdä, kun miehestä paljastuu Peter Pan – vasta vauvan synnyttyä?
Moni keskustelija katsoo, että kyse on nuoruusvuosiin jämähtäneestä miehestä, joka on yhä mieleltään lapsen tasolla.

”Jos alat toisen lapsesi menoja kieltämään, niin kohta olet sen vauvan kanssa ihan yksin.”

”Miehesi on kakara. Tietysti saat kieltää ja yrittää takoa järkeä päähän, vaikka eipä normaaleilla aikuisilla tule mieleenkään enää tuossa iässä ja tilanteessa leikkiä teiniä.”

Keskustelijoita puhuttaa etenkin kerran vuodessa järjestettävän festivaalireissun ja jatkuvan lähiöbaarissa roikkumisen ero. Se, kuinka usein mies vaatii omaa aikaa, onkin perheen ja lapsen kannalta se olennaisin seikka. Jos menoja tuntuu olevan viikoittain, ja etenkin jos niihin liittyy useimmiten alkoholi, tulisi hälytyskellojen soida.

Vanhemmuus pakottaa pohtimaan elämän arvojärjestystä uudemman kerran. Kun haluaa tilaa uudelle, on osattava luopua vanhasta. Luopumisen ei tarvitse olla kokonaisvaltaista, mutta ajankäyttö on asia, josta tuoreiden vanhempien tulisi keskustella perusteellisesti – jo ennen raskautta, ja mahdollisimman monelta kantilta. On ehkä hyväkin esittää suora kysymys: ”Mitä menojasi sinä olet valmis karsimaan sitten, kun meillä on vauva?”

Lue lisää:

Väestöliitto: Vanhemmuuden vaikeus

KTL: Riittävän hyvä vanhemmuus

MLL: Hyvä ajanhallinta

Vauva.fi/keskustelut: Kielsin miestäni lähtemästä baariin

Vauva.fi/keskustelut: Mies tuli aamukuudelta kotiin

Vauva.fi/keskustelut: Mies haluaa omaa aikaa viikonlopuksi

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kun puhutaan teknologiasta, älylaitteista, sovelluksista ja peleistä, me vanhemmat varoittelemme ja olemme epäileväisiä. Väärä suunta!

Jokainen uusi vanhempien sukupolvi kohtaa asioita, joita ei ole itse kokenut lapsuudessaan, ja jotka tuntuvat epäilyttäviltä tai vierailta.

– Lasten ja vanhempien väliseen yhteisymmärrykseen ei ole koskaan päästy änkyröimällä tai vastustamalla. Ainoa keino on löytää kompromisseja, muistuttavat Kuinka kasvattaa diginatiivi -kirjan kirjoittajat Jenni Utriainen ja Satu Irisvik.

Vanhempien tehtävä on peloista ja ennakkoluuloista huolimatta rakentaa silta tulevan ja entisen välille olemalla avoimia ja kiinnostuneita omien lasten ja tutustumalla uuden sukupolven ilmiöihin.

Lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttila vaati ruutuajan vähentämistä alaluokilla. Lapsiin liittyvää teknologiakeskustelua käydään Utriaisen ja Irisvikin mielestä liian usein ruutuaikaan liittyvällä joko tai -ajatuksella: Joko ruudut ovat pahasta tai sitten eivät.

– On aikuiselta helppo ratkaisu kieltää ruudut luokasta tai kotoa, Jenni Utriainen sanoo.

"On aikuiselta helppo ratkaisu kieltää ruudut luokasta tai kotoa."

Osa opettajista tuntee pelejä ja sovelluksia, joiden avulla esimerkiksi oppismisvaikeuksista kärsivien on helpompi oppia. Silloin ei pitäisi mitata ruudun ääressä käytettyä aikaa minuutin päälle, vaan tulosta: mitä siitä seurasi?

– Tietenkin, jos ekaluokan opettaja ei osaa käyttää laitteita, keksi niille käyttöä, tai jos hän ei tunne opetukseen käypiä sovelluksia, niin silloin ne kannattaa heivata. Itseisarvo ei ole väline vaan lopputulos, Satu Irisvik huomauttaa.

"Emmehän halua opettaa lapsellemme, että digitalisoitunut tulevaisuus on miesten käsissä?"

Nykyvanhemman vastuulla on ymmärtää digiteknologiaa ja antaa lapselle ne opit, joiden avulla voi oppia turvallista digikäyttäytymistä.  Ja varsinkin äidit voisivat olla nykyistä kiinnostuneempia pelaamisesta ja älylaitteista.

– Jos suhtaudutaan niin, että meidän mies hoitaa nämä laiteasiat, niin vastuu valuu isälle. Emmehän halua opettaa lapsellemme, että digitalisoitunut tulevaisuus on miesten käsissä? Satu ja Jenni kysyvät.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kolmen lapsen äiti Jenni Alaniemi jaksaa mindfulness-taitojen avulla paremmin arjen kaaosta ja keskeneräisyyttä.

Me oltiin autohuoneessa ja autot ajoi kilpaa. Pihassa oli kukka, ja otin sen keltaisen kukan.

Jenni Alaniemellä on vielä takki päällään, kun hän istuu eteisen penkillä. Tomaksella, 3, on tänään tavallista enemmän kerrottavaa päiväkotipäivästä. Jennillä olisi vähän kiire, ihan ensiksi ostoskassien purettavana, mutta hän istuu ja kuuntelee.
Lukas, 7, juoksee portaissa ja etsii säärisuojia jalkapalloharkkoihin. Jennin puoliso Jarmo hoputtaa poikaa, jonkun puhelin soi jossakin.

Jennillä on takana luokanopettajan työpäivä parinkymmenen neljäsluokkalaisen kanssa ja edessä arki-ilta kolmen lapsen kanssa. Sekä koulussa että kotona hälyä ja tekemistä on paljon, mutta Jenni tietää, mikä auttaa: keskittyminen vain yhteen asiaan ja hetkeen. Hienommin sanottuna mindfulness.

Mindfulness on termi, johon törmää siellä täällä. Päiväkodeissa tehdään siihen pohjautuvia tunnetaitoharjoituksia, ja mindfulnessista puhutaan vanhempainilloissa. Suomessa on hyvinvointiyrityksiä, jotka tarjoavat tietoisuustaitojen opetusta aikuisten lisäksi eri-ikäisille lapsille. Kirjastossa mindfulness-oppaita löytyy myös lastenhyllyistä.

Arjessa hieno sana on esimerkiksi sitä, että Jenni ei juuri nyt etsi soivaa puhelinta tai säärisuojia vaan vain kuuntelee kuopustaan. Muutama minuutti äidin huomiota riittää, sitten Tomas lähtee etsimään traktorikirjaa. Jenni riisuu takin, ottaa ostoskassista tortillapaketin ja jauhelihaa. Lukaskin ehtii syödä ennen Kempeleen Ajaxin treenejä.

”Kaipasin sitä, että saisin tehtyä asiat rauhassa loppuun, mutta pienten lasten ja koiran kanssa se ei onnistu.”

Kun mitään ei saa tehdä rauhassa loppuun

Äitiysloma oli rankka kaksi ensimmäistä kertaa. Oman ajan ja unen puute rasittivat Jenniä. Oli kiire palata työelämään.

– Kaipasin sitä, että saisin tehtyä asiat rauhassa loppuun, mutta pienten lasten ja koiran kanssa se ei onnistu.

Kokopäiväinen kotiäitiys oli turhauttavaa. Tiskejä, pukemista, pesemistä ja makaronilaatikkoa, päivästä ja viikosta toiseen. Hoputtamista, toistamista ja riitojen selvittelyä. Työkavereita ja omaa elämää kodin ulkopuolella tuli ikävä. Opiskelukin houkutteli.

Kun kuopus Tomas syntyi, alkoi helpottaa. Jenni huomasi, että arjessa lasten kanssa hetkeen keskittyminen auttoi.

– En tiennyt mindfulnessista vielä mitään, tein vain tietämättäni ihan samoja läsnäolotaitojuttuja. Opin hyväksymään keskeneräisyyttä. Äitiyslomilla kaikkein tärkein oppini oli silti hyväksyä omat, ristiriitaiset tunteeni.

Tunteiden tunnistaminen säästää voimia.

Voi kaivata töihin ja vihata imurointia ja kuraisia kumppareita hyvällä omallatunnolla. Ja sitten huomata, miten ihanasti lapsi nauraa.

– Jos on huono päivä ja asiat rempallaan, ajattelen, että tämä menee nyt näin. Tunteiden tunnistaminen säästää voimia. Se juuri on mindfulnessin ydin, Jenni sanoo.

Mindfulness tarkoittaa tietoisuustaitoja: sitä, että opettelee olemaan tässä hetkessä, tunnistamaan ja hyväksymään tunteensa ja sen, että niitä tulee ja menee. Tutkimusten mukaan mindfulness-harjoitukset laskevat verenpainetta ja stressihormoni kortisolin tasoa – siis rauhoittavat.

Kun mielessä pyörii tuhat ja yksi asiaa, voi keskittää huomionsa vaikka siihen, miltä kahvi tai puhdas pyykki tuoksuu.

Miltä kahvi tuoksuu?

Esikoinen Alisa, 10, tulee kotiin golftunnilta. Huomenna on englannin koe ja Alisa pelkää, että ei ole lukenut tarpeeksi. Jenni lupaa, että katsotaan koealuetta vielä illalla yhdessä.

Joskus Jenni tekee lasten kanssa harjoituksen, jossa kiinnitetään huomio hengitykseen. Siinä maataan kädet vatsan päällä ja keskitytään vain siihen, että vatsa liikkuu ylös ja alas, ei mihinkään muuhun.

– Sen kummemmasta mindfulnessissa ei minun mielestäni ole kyse. Se ei ole filosofia, ei mikään -ismi tai koulukunta. Monet ovat vain huomanneet syvään hengittämisen tai yksittäiseen asiaan keskittymisen rentouttavan ja vähentävän stressiä, Jenni sanoo.

Kun mielessä pyörii tuhat ja yksi asiaa, voi keskittää huomionsa vaikka siihen, miltä kahvi tai puhdas pyykki tuoksuu tai miltä suihkuvesi tuntuu iholla, Jenni selittää. Kun keskittyy yksittäiseen aistiin tai tunteeseen, häly mielessä painuu taka-alalle.

Tunteita tulee ja menee, eikä niihin tarvitse jäädä jumittamaan, jollei halua.

Mietitäänpä liikennevaloja

Nelosluokalla on tänään murtolukuja, mutta ennen osoittajista ja nimittäjistä puhumista on hetki muuta. Jenni nostaa taululle risti-istunnassa mietiskelevän sammakon kuvan. Siitä oppilaat tietävät, että nyt on hiljentymisen vuoro.

Kaksi, kolme kertaa viikossa Jenni tekee kymmenen minuutin tietoisuusharjoituksia oppilaiden kanssa. Jos hän ei niitä muista tai ei oikein ehtisi järjestää, oma luokka Oulun kansainvälisessä koulussa pyytää rauhoittumishetkiä itse.

Jenni etsii netistä kuvan aukeavasta laatikosta. Lapset istuvat pulpeteissaan tai lattialla ja hengittävät syvään aukeavan laatikon tahtiin. Joku vääntelehtii vielä tai kuiskailee kaverille, mutta useimmat katsovat kuvan avautuvaa laatikkoa keskittyneesti.

Koulussa Jenni ei koskaan puhu mindfulnessista vaan läsnäolotaidoista ja tunteidenhallinnasta. Niitä hän ja monet muut opettajat opettavat ja ovat saaneet koulutusta siihen.

Oppilaille asioista jutellaan esimerkiksi Suomen Mielenterveysseuran Tunteiden tuulimyllyn avulla tai muistuttamalla terveydenhoitajan antamista liikennevalojen kuvista.

– Kun oppilaan pinna kiristyy tai tulee paha mieli, saatan sanoa, että mietipäs niitä liikennevaloja. Punainen valo tarkoittaa, että nyt seis, pysähdy. Keltainen sitä, että kerro mitä ajattelet ja miltä tuntuu. Vihreällä voi jatkaa rauhallisesti matkaa. Liikennevalojen idea on opettaa ajattelemaan ennen tekoa.

Toisinaan Jenni käyttää koulussa myös mielikuvaharjoituksia. Tavoite on rauhoittaa oppilaita ja auttaa heitä tunteiden tunnistamisessa.

– Saatan pyytää oppilaita kuvittelemaan taivaalla liikkuvia pilviä tai miettimään moottoritiellä ajavia autoja. Niiden tavoin toimivat myös tunteet, selitän. Tunteita tulee ja menee, eikä niihin tarvitse jäädä jumittamaan, jollei halua.

Jenni aloitti harjoitukset koulussa pari vuotta sitten. Monet oppilaat kiinnostuivat, kaikki eivät. Yksi oppilas vastusti harjoituksia, toinen ei saanut niistä mitään irti. Kolmas ahdistui.

Sitäkin hienommalta tuntui, kun yksi oppilasta sanoi keväällä vanhempainkeskustelussa tärkeimmäksi vuoden aikana oppimakseen asiaksi sen, että ei kannata hermostua heti vaan miettiä hetken.

– Opin, että en odota keskittymis- ja mielikuvaharjoituksilta mitään. Silti niitä kannattaa tehdä, siinä voi minusta vain voittaa, Jenni miettii.

– On paljon tutkimuksia, joiden mukaan tietoisuustaitojen harjoittaminen lisää empaattisuutta, edistää keskittymistä ja parantaa näin oppimistuloksia. Uudessa opetussuunnitelmassakin painotetaan lasten mielenterveyttä ja tunnetaitoja, ja minusta se on hyvä.

Villeinä ja myöhäisinä iltoina iltasatu jää lukematta. Iltasatu jää lukematta aika usein.

Kotona ei aina jaksa olla tyyni

Illalla kotona hulinoidaan. Pyjamat pitäisi hakea yläkerrasta omasta sängystä ja suoriutua alakertaan suihkuun. Sen sijaan Lukas ja Tomas taistelevat tyynyjen kanssa toisiaan vastaan ja ripottelevat vaatteet päältään portaisiin.

– En jaksa sitä toistamista, että kymmenen kertaa pyydän viemään vaatteet pyykkikoriin. Olen päättänyt, että kolme kertaa pyydän ja sitten otan lapsen mukaani, että nyt viedään. Kun töissä on pysyttävä tyynenä ja kärsivällisenä, kotona ei aina jaksa, Jenni sanoo.

Villeinä ja myöhäisinä iltoina iltasatu jää lukematta. Iltasatu jää lukematta aika usein.

Kolmevuotias Tomas rauhoittuu, kun äiti keskittyy kuuntelemaan. (Kuva: Janica Karasti)
Kolmevuotias Tomas rauhoittuu, kun äiti keskittyy kuuntelemaan. (Kuva: Janica Karasti)

Kun lapset on saatu nukkumaan, tiskit koneeseen ja pöytä pyyhittyä, Jenni ja Jarmo puhuvat isotuomipihlaja-aidan leikkaamisesta ja siitä, minä päivänä jompi kumpi ehtisi liikkumaan ja mitä muuta ruokaa kuin jauhelihaa huomiselle keksisi. Usein puhe kääntyy lapsiin ja siihen, missä voisi tehdä toisin.

– Puhumme läsnäolostakin. Esimerkiksi sitä, että yrittäisimme muistaa kuunnella lapsen asian loppuun asti, ennen kuin vastaamme.

– Hienoa olisi, jos osaisi suhtautua lapsen raivokohtaukseen arvostavalla mielellä. Miten tilanne silloin etenisi? Tuskin ainakaan huonommin kuin hermostumalla itse.

Muitakin tavoitteita on. Jenni ja Jarmo sanovat, että kaikkien stressiä ja turhaa hermoilua voisi vähentää jo sillä, että ruoka olisi kiirepäivinä tehty valmiiksi edellisenä iltana.

Ja kun lasten iltapesut tuskin kuitenkaan sujuvat ilman sähläystä, kannattaisi hyväksy se jo etukäteen eikä hermostua.
– Jos osaisi asennoitua etukäteen siihen, että tämä iltahärdelli kestää, voisi myös yllättyä positiivisesti. Omalla asenteella ja tunnetasolla voi vaikuttaa koko illan kulkuun.

Kännykkä parkkiin

Äitinä ja opettajana Jenni miettii usein, kuinka paljon lapsilta vaaditaan koulun lisäksi harrastuksissakin.

– Digivempeleet varastavat lopun ajan sekä lapsilta että vanhemmilta. Silloin on vaikea olla toisille läsnä. Joudun jatkuvasti muistuttamaan itseänikin, että nyt kännykkä sinne parkkiin, eteishyllyn päälle.

Jennin työpaikalla Oulun kansainvälisessä koulussa järjestettiin viime vuonna vapaaehtoinen kymmenen päivän digipaasto. Myös oppilaiden perheet sitoutuivat siihen. Niiden kymmenen päivän jälkeen oppilaat kertoivat leikkineensä ja ulkoilleensa paljon tavallista enemmän.

– Kun älylaitteet olivat pannassa, perheiden kanssa tehtiin paljon kivoja asioita: käytiin retkellä, leivottiin ja pelattiin lautapelejä. Lapset kertoivat koulussa, että heillä on tavallista rauhallisempi olo ja yhtäkkiä aikaa tehdä asioita. Aiomme toteuttaa digipaaston myös tänä lukuvuonna. Sekin voi olla yksi askel parempaan keskittymiseen, Jenni sanoo.

Keskittymisharjoitukset eivät vaadi jumppamattoja tai hiljaisuutta. Harjoituksen voi tehdä mielessään vaikka pysäkillä bussia odottaessaan. Lasten kanssa hetkeen keskittymistä voi harjoitella kysymällä, mitä värejä hän näkee juuri nyt tai miettimällä, mitä kaikkia ääniä kuulee, kun sulkee silmänsä.

Kaikki eivät tietoisuustaitoharjoituksia tarvitse. Jennin mielestä Jarmolla on paljon parempi hetkessä elämisen taito kuin hänellä itsellään.
Seurusteluaikana he ajoivat Ylitorniolle tapaamaan Jarmon vanhempia.

”Mitä ajattelet?” Jenni kysyi, kun mies oli ollut vartin hiljaa. ”En mitään”, Jarmo vastasi, ”katselen maisemia.”

Jennistä se oli ihmeellistä, sillä omassa päässä ajatuksia ei vielä silloin pysäyttänyt mikään.

Meidän Perhe 9/2016

- Mindfulness tarkoittaa tietoista läsnäoloa, mielen tyynnyttämistä ja omien ajatusten hyväksyvää havainnointia.
- Läsnäolo- ja keskittymisharjoitusten on todettu olevan apu masennukseen, unettomuuteen, ahdistusoireyhtymään ja helpottavan monia pitkäaikaissairaiden potilaiden fyysisiä oireita.
- Edistää lasten ja nuorten tunteiden säätelyä, tarkkaavaisuutta, stressinhallintaa, mielenterveyttä, onnellisuutta ja kykyä myötätuntoon.
Lähde: tutkimusjohtaja Salla-Maarit Volanen Folkhälsanin tutkimuskeskuksesta ja Helsingin yliopistosta

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.