Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen

”Suunnittelin olevani miehen lapsille hyvä tyyppi ja kiva bonusvanhempi. Miksi minusta tulikin kireä nillittäjä?” kahden lapsen äitipuoli pohtii.

Nukutan vauvaa olohuoneen alkovissa. Muutaman metrin päässä kylpyhuoneen edessä käy tohina. Mieheni alakouluikäiset lapset käyvät iltasuihkussa. He riuhtovat suihkuverhoa niin, että verhotanko on irrota katosta, ja kastelevat koko kylpyhuoneen.

Kerrostaloasunnossamme on vain yksi iso makuuhuone, ja se on jaettu bonuslasteni kesken, vaikka lapset viettävät meillä vain joka toisen viikonlopun. Minä, mieheni ja yhteinen vauvamme nukumme alkovissa. Siksi toiveenani on rauhoittaa ilta vauvan nukuttamiseen.

Kylpyhuoneesta kuuluu kiljahduksia. Vauva vääntelehtii rauhattomana kainalossani. Sitten kylppärin ovi pamahtaa kiinni, ja esiteini-ikäinen bonustyttäreni huutaa isälleen veljensä olevan vielä suihkussa.

Vauvan silmät aukeavat ammolleen. Minä puristan suuni tiukasti suppuun ja näytän pimeässä alkovissa keskisormea suuntaan, josta kiljunta kuuluu.

Bonuslasten meluaminen raivostuttaa, mutta samalla häpeän. Saako näin tuntea?

Bonuslasten meluaminen raivostuttaa, mutta samalla häpeän. Saako näin tuntea? Suomen Uusperheiden liiton toiminnanjohtaja, perheterapeutti Kirsi Heikinheimo tietää vastauksen.

– Kaikki tunteet ovat sallittuja, ja uusperheissä niitä tulee. Tärkeää on se, miten niitä purkaa. Irvistely itsekseen on ihan hyvä tapa, Heikinheimo sanoo.

Pesithän kädet saippualla?

Alussa meillä meni paremmin. Seurusteluvaiheessa tulin viettämään viikonloppuja mieheni ja hänen kahden lapsensa luo. Mieheni nelivuotias poika pötkötteli selkäni päällä, ja leikimme legoilla tuntikausia. Sisälläni lainehti lämmin olo aina, kun lapset halusivat minulta jotakin: peliseuraa, syliä, lukemista.

Hämmennyin kuitenkin siitä, että mieheni silloin yhdeksänvuotias tytär tuli yöllä viereemme parisänkyyn. Minusta sänky oli aikuisten, minun ja mieheni paikka. Tuntui, että mieheni tytär halusi tehdä tahallaan oloni vaikeaksi. Ihan kuin käynnissä olisi valtataistelu tyttären ja isän uuden kumppanin välillä.

Myös lasten käytöstavat vaivasivat minua. Kun söimme, mieheni poika pyyhki spagettikastiketta hihaansa ja tytär kauhoi ruokaa kyynärpäät pöydällä. Kun lapset kävivät vessassa, he eivät pesseet käsiään, ellen erikseen sanonut ”Pesithän kädet saippualla?”

Mitä useammin huomautin asiasta, sitä kireämmäksi ääneni muuttui.

Järjellä tajusin, että vika ei ole lasten vaan ennemmin aikuisten. Lapsilta ei selvästikään ollut vaadittu käytöstapoja, jotka minusta olivat aivan perusasioita.

Mieheni ei tuntunut välittävän lastensa huonoista pöytätavoista ja epäsiisteydestä. Lopulta sanoin niistä hänelle. Vastaukseksi mieheni kysyi, haluanko olla lapsille se valittava tyyppi vai kiva tyyppi.

Tietenkin halusin olla kiva tyyppi. Mukava bonusvanhempi. Seuraavan kerran katoin pöytään servietit ja taittelin ne lasten lautasten päälle ennen ruokailua. Siitä niitä ei voisi olla huomaamatta, eihän?

Päätin yrittää olla hiljaa.

Parempi päätös olisi ollut puhua, kuulen Uusperheiden liiton Kirsi Heikinheimolta myöhemmin.

Minä kestän, olen aikuinen

Lapsi on lapsi. Siitä Kirsi Heikinheimo on puhunut sadoille uusperheiden vanhemmille, nyt myös minulle. Lapsi on lapsi, ja lapsella saa olla lapsen ajatukset.

– Kun lapsen biologinen vanhempi tuo kotiin uuden kumppanin, lapset tekevät yhteiselon mieluusti hankalaksi. Taustalla on toive siitä, että omat vanhemmat vielä palaisivat yhteen. Se on lapselta inhimillinen toive, Heikinheimo sanoo.

”Sinä olet lapsi, minä olen aikuinen. Minua ottaa nyt päähän, mutta kestän sen.”

Inhimillistä on sekin, että lapsen käytös harmittaa. Aikuisen on kuitenkin päästävä siitä yli. Heikinheimo neuvoo mantran, jota aikuinen voi toistella itselleen, kun alkaa keittää: ”Sinä olet lapsi, minä olen aikuinen. Minua ottaa nyt päähän, mutta kestän sen.”

Heikinheimo kertoo toisenkin keinon:

– Lapsille voi sanoa suoraan, että nyt harmittaa, käyn juomassa lasin vettä, jutellaan sitten. On tutkittu juttu, että kehon lämpötila nousee riitelyn aikana. Siitä vain vedellä sitä jäähdyttämään.

Upoksissa marttyyrimeressä

Kiukun tunteiden yläpuolelle nouseminen on minulle vaikeaa. Ennen oman lapseni syntymää ajattelin, että ehkä ymmärrän paremmin sitten, kun olen itsekin äiti. Kävikin toisin.

Kun vauvan on aika nukkua päiväunia, menen mieluummin makoilemaan poikani viereen kuin puuhailemaan mieheni lasten kanssa. ”Olkaa hiljaa, vauva nukkuu”, sihisen alkovista.

Kun bonustyttäreni kerran ehtiikin mennä loikoilemaan sängylleni nukkuvan vauvan viereen ennen minua, ärsyynnyn siitäkin.

– Ai sä menit siihen, sanon bonustyttärelle vaimeasti.

Mieheni näkee tilanteen ihan toisin.

– Kiva, että vahdit veljen unia, hän sanoo tyttärelleen. Myönnän itselleni, että haluaisin olla kolmisin mieheni ja vauvamme kanssa. Haluaisin voida jakaa ainutlaatuisen ilon ensimmäisestä lapsesta puolisoni kanssa, mutta hän on kokenut sen jo kaksi kertaa aiemmin.

Tuntuu, että minä ja mieheni olemme eri leireissä. Kun minä haluaisin antaa vauvalle unirauhan, hän ehdottaa lapsilleen riehakasta videopeliä. Kohta he kolme nauravat ja kiljuvat pelin tuoksinassa.

Riitelemme lasten edessä. Usein käy niin, ettei sopimiselle jää aikaa. Mies on lähdössä saattamaan äidilleen palaavia lapsia bussille, ja bonuslapseni seisovat jo takit päällä ulko-ovella, kun me mieheni kanssa huudamme eteisessä. Oven sulkeuduttua itken vauva sylissäni.

Vellon universumin suurimmassa marttyyrimeressä. En koe olevani kohtuuton, kun pyydän ottamaan myös vauvan ja minut huomioon yhteisessä kodissamme.

Yritän ajatella, miltä bonuslapsistani mahtaa tuntua, kun he tulevat isänsä luo ja perheeseen onkin syntynyt uusi lapsi. Lapsi, joka on heidän isänsä kanssa jatkuvasti, toisin kuin he itse.

Uuden perheen uudet säännöt

Olen jumissa itsesäälissäni ja tarvitsen viisaita sanoja. Kirsi Heikinheimo puhuu siitä, että parisuhde on uusperheessä aivan erityisen tärkeä pohja myös lasten ja aikuisten keskinäisille suhteille.

– Uusperheessä ei ole automaattista perhesidettä kaikkien välillä vaan perheen luominen on tahdon asia. Lisäksi aikuisten keskinäiset välit valuvat aina lapsille.

– Toisella puolisolla ei välttämättä ole kokemusta, millaista on olla kouluikäisen vanhempi. Toisella taas ei ole kokemusta vaikka siitä, millaista on hypätä mukaan toisten perhe-elämään. Siinä auttaa vain puhuminen ja toisen tunteiden kunnioitus.

”Uusperheen säännöt ovat uuden perheen omia sääntöjä, eivät vanhojen peruja.”

Luen psykoterapeutti Vuokko Malisen haastattelun Meidän Perheestä. Malinen sanoo, että paras palaute, jonka puolisolleen voi antaa, on kehua tämän lasta. Se kuulostaa järkevältä – ja miten metsään olen siinä mennytkään.

Sekä Uusperheiden liiton toiminnanjohtaja Heikinheimo että psykoterapeutti Malinen neuvovat luomaan uusperheen omat säännöt kaikkien perheenjäsenten kesken.

– Uusperheen sääntöjen pitää olla nimenomaan uuden perheen omia sääntöjä, ei vanhojen liittojen periaatteita. Aikuiset ovat säännöistä vastuussa, mutta on tärkeää antaa äänioikeus jokaiselle uusperheen jäsenelle. Jokainen on yhtä tärkeä perheenjäsen, asui sitten kotona aina tai joka toinen viikonloppu, Heikinheimo sanoo.

Sinun lapsesi eivät ole minun

Minä en ole kunnioittanut bonuslasteni ajatuksia tarpeeksi. Olen kyllä janonnut ymmärrystä ja kunnioitusta perheen toisena vanhempana, mutta samaan aikaan olen itse pitänyt heitä perheemme ulkojäseninä. Olen ollut liian keskittynyt omaan ydinperheeseeni.

En pidä mieheni lapsia ominani. Välitän heistä, mutta jos olen rehellinen, myönnän, että en rakasta heitä. Pitäisikö minun? Kysyn tätä Heikinheimolta.

”Puolison lapsia ei tarvitse rakastaa, mutta kunnioittaa tarvitsee.”

– Puolison lapsia ei tarvitse rakastaa, mutta heitä pitää kunnioittaa, kuten kaikkia uusperheen jäseniä.

Olen miettinyt paljon sitä, miksi suhtaudun bonuslapsiini niin nuivasti. Ei ole kyse siitä, että olisin ollut mustasukkainen mieheni rakkaudesta – totta kai hän rakastaa lapsiaan, kaikkia kolmea tasavertaisesti. Heikinheimo puhuu jokaisen perheenjäsenen samanarvoisuudesta, ja luulen, että yksi syy voi olla siinä.

Ennen poikani syntymää tunsin olevani perheessämme muita vähempiarvoinen, se lapseton, jonka tarpeilla ja oikeuksilla ei ollut yhtä paljon väliä kuin lapsilla tai lasten isällä. Uskon, että olisin rennompi bonusvanhempi, jos olisin ollut äiti jo valmiiksi.

Kolmelapsinen perheemme

Vaunulenkillä mieheni kanssa talven viima räiskii räntää kasvoillemme. Olemme samaa mieltä siitä, että olemme tulleet perheenä siihen pisteeseen, jossa meidän molempien on ryhdistäydyttävä.

Lupaan miehelleni keskittyä arjen hyviin asioihin, kuten siihen, kuinka hienosti bonustyttäreni hoitaa vauvaa. Lupaan yrittää ajatella asioita enemmän kaikkien kolmen lapsen kannalta ja olla iloinen vaikka siitä, että bonuslapset kutsuvat kavereitaan meille yökylään. Se on heiltä osoitus luottamuksesta ja hyväksynnästä.

Mieheni lupaa, että hän osoittaa lapsilleen arvostavansa minua. Hän lupaa myös tukea siinä, että saisin rakennettua toimivan suhteen bonuslapsiini. Seuraavana päivänä hän varaa konserttiliput vain minulle ja tyttärelleen.

Kirsi Heikinheimo neuvoo uusperheitä tekemään mahdollisimman paljon hauskoja asioita yhdessä. Yhteiset lautapeli-illat tai ulkoiluhetket toimivat hyvin. On silti tärkeää, että lapsilla on tilaisuus olla välillä kaksin oman vanhempansa kanssa, mutta myös tekemistä pelkän bonusvanhemman kanssa kannattaa yrittää keksiä.

Ryhtiliikkeemme toimii. Ärsyynnyn vähemmän, välitän enemmän. Bonustyttäreni alkaa pyytää minua uimahalliin aina, kun lapset ovat meillä. Lähden joka kerta.

Askel voi olla pieni, mutta minusta tuntuu, että olen päässyt pinnalle.

Kirjoittajan nimi on muutettu.

Meidän Perhe 2/2017

Vierailija

Halusin olla kiva äitipuoli – miksi se on niin vaikeaa?

Äitipuoleuteen verrattuna äitiys on kyllä tosi kivaa, 99-prosenttisesti! Ainakin jos lapset eivät ole hengenvaarassa, sairaita tai muuten pulassa elämässään. Äitipuoleuteen kaikilla on lähinnä epäilyksiä ja äitipuolella on jatkuva todistustaakka siitä, ettei ole kiusannut/kiduttanut/ollut epäreilu/tehnyt jotain pahaa tai vähintään ajatellut. Hyvätkin aikeet torpataan herkästi sillä, että varmaan tunteet kuitenkaan eivät ole ihan aidot. Olin muutaman vuoden äitipuolena ja ei ikinä enää! Eihän...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lapsi ei opi kuuntelemaan, jollei vanhempi itse toimi läsnäolevan kuuntelijan mallina.

Usein tuntuu, että lapset eivät kuuntele, vaikka olisi kuinka tärkeää asiaa. Toisaalta aina ei jaksaisi itsekään kuunnella, kun lapsi selittää ja selittää jotain omaa juttuaan tuhannetta kertaa.

Nämä alkuun eri tilanteilta vaikuttavat hetket ovat kuitenkin tiukasti sidottuna toisiinsa. Perhetyöntekijä Tiia Trogen on kehittänyt posiitivisen kasvatuksen malliin. Trogen on sitä mieltä, että lapsi ei opi kuuntelemaan, jos vanhempi ei itse toimi läsnäolevan kuuntelijan mallina.

No, mitä sitten on hyvä kuunteleminen? Ja miten lapsi oppii kuuntelemaan?

Trogen painottaa, että kuunteleminen on juuri sitä – kuuntelemista. Se ei ole omien mielipiteiden väliin sanomista, vaan läsnäoloa. Palautetaan puhujalle se, mitä on kuullut, ja varmistetaan näin, että on varmasti ymmärtänyt sen lapsen kertoman asian.

– Kuuntele ymmärtääksesi, älä vastataksesi, perhetyöntekijä Trogen kehottaa vanhempaa.

Nyt kuuntelet tai…

Jos lapsi ”sulkee korvansa” kun hänelle olisi asiaa, vanhemman volyymit nousevat helposti ja alkaa uhkailu: nyt kuuntelet, tai…

Väärin! Näin meitä on ehkä kasvatettu, ja siksi me saatamme siirtää kasvatuskäsityksiämme eteenpäin. Nykyvanhemmat eivät useinkaan ole saaneet vuorovaikutuskasvatusta, vaikka esimerkiksi Toimiva perhe -malli tuotiin Suomeen jo 1970-luvulla.

Lasta ei saa kuuntelemaan korottamalla ääntä tai huutamalla toisesta huoneesta.

Trogen painottaa, että vanhemmat eivät huuda pahuuttaan, vaan koska keinot loppuvat kesken. Silloin tulee helposti käytettyä uhkaus, kiristys ja lahjonta -mallia, joka on hyvin vanhanaikainen ja traumatisoiva tapa kasvattaa.

Kun vanhat väkivaltaan liittyvät keinot kiellettiin Suomessa ja Ruotsissa 80-luvulla, vain Ruotsissa vanhemmille opetettiin tilalle muita keinoja. Suomessa vanhemmat jätettiin tyhjän päälle ja moni siirtyikin kasvattamaan henkistä väkivaltaa käyttäen – kiristämällä, uhkailemalla ja huutamalla.

– Uusia, hyviä kasvatustapoja täytyy siis tietoisesti opetella, jotta sukupolvien ketjun saa katkeamaan, Trogen sanoo.

Tiia Trogen kertoo, että yksi lapsen peloista on musta hahmo näköpiirissä. Edessä seisova, käskyttävä, kiristävä tai uhkaava aikuinen on lapsen mielessä vaarallinen.

– Lasta ei saa kuuntelemaan korottamalla ääntä tai huutamalla toisesta huoneesta, vaan lapsi menee huutelusta helposti ”taistele tai pakene” -tilaan, jolloin sanojen vastaanottaminen on mahdotonta. Siksi erityisen tärkeää on laskeutua lapsen tasolle ja kohdata lapsi empaattisesti – viestiä omalla olemuksella, että et ole uhka: tilanne on rauhallinen ja minä halusin nyt keskustella kanssasi, Trogen kertoo. 

Lähtökohta keskustelulle on, että lapsi on vanhemman kanssa mukana keskustelussa – keskustelemassa. Muuten puhutaan kuuroille korville.

Kuunteleminen on molemminpuolista kunnioitusta

Kuuntelemisessa on tärkeää varmistaa, että aikuisella on yhteys lapseen. Lapsen on oltava vastaanottavaisessa tilassa. Jos lapsen peli tai leikki on kesken, lapsi on uppoutunut omaan hommaansa eikä usein pysty keskittymään aikuisen sanoihin. Siksi yhteys on avainsana. On varmistettava, että lapsi on avoin keskustelulle.

Vanhemmat helposti ajattelevat, että he ovat jollain tavalla lapsen yläpuolella, koska heillä on tietoa, taitoa ja paremmat edellytykset ymmärtää maailmaa ja tilanteita.

Lapsen kunnioitus vanhempaa kohtaan syntyy vanhemman kunnioituksesta lasta kohtaan.

– Usein näkee, että vanhemmat sanovat lapselleen, että nyt sä kyllä kuuntelet ja samalla kieltäytyvät kuuntelemasta lasta. Silloin vanhempi sivuuttaa täysin lapsen ja hänen tunteensa, Trogen miettii.

Positiivinen kasvatus ja vanhemmuus ponnistavat kuitenkin lapsen kunnioituksesta, ajatuksesta, että lapset ja vanhemmat ovat samalla tasolla. Lapsen kunnioitus vanhempaa kohtaan syntyy vanhemman kunnioituksesta lasta kohtaan: lapsen toimet, kuten leikki, ovat yhtä tärkeitä kuin meidän aikuisten asiat.

Asiaa pitäisi siis lähestyä lapsen näkökulmasta: ”Tiedän, että sulla on peli kesken ja sun on silloin vaikea keskittyä mun puheeseen, mutta mulla olisi sulle asiaa. Joten lopettaisitko hetkeksi ja katsoisitko tänne päin?” Tuo kysymys pitää sisällään kehotuksen, kuinka vanhempoi toivoo lapsen tekevänkunnioittaen kuitenkin lapsen sen hetkistä toimintaa.

Myös aikuisen itsesäätelyllä on suuri merkitys siihen, onko lapsen helppo ottaa aikuisen sanaoja vastaan vai ei. Tärkeintä tietenkin olisi pysyä rauhallisena ja olla menemättä omien tunteiden valtaan, vaikka lapsen käyttäytyminen provosoisi. Kun pysyy rauhallisena, ajatukset ja ideat pääsevät helpommin kulkemaan, eivätkä tunteet tuki ajatuksia.

Osallista, älä käskytä tai saarnaa

Positiivisen kasvatuksessa pyritään minimoimaan käskytilanteita. Lasta ei opeteta tottelemaan vaan ajattelemaan. Siksi lapsi kannattaa ottaa mukaan päätöksentekoon. Haluatko sinisen vai vihreän pipon? Mitä me voisimme tehdä tai miten voisimme ratkaista tämän tilanteen yhdessä?

– Lasta ei kannata opettaa tottelemaan vaan ajattelemaan, Trogen sanoo.

Kun lapsen halutaan kuuntelevan, on vanhemman ajatuksena opettaa lapselle jokin taito tai saada hänet ymmärtämään jokin asia. Silloin käsky ”laita pipo päähän” opettaa lapsen toimimaan vain käskystä, kun taas positiivisen kasvatuksen lähtökohtana on saada lapsi ymmärtämään, että ulkona tarvitaan pipoa.

Jos vanhemman suusta tulee useita erilaisia ohjeita ja käskyjä kerralla, lapsi ei pysty ottamaan niitä vastaan.

Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä vähemmän sanoja tarvitaan. Jos vanhemman suusta tulee useita erilaisia ohjeita ja käskyjä kerralla, lapsi ei pysty ottamaan niitä vastaan. Lapsen aivot eivät pysty ottamaan vastaan läheskään yhtä paljon informaatiota kuin aikuisen aivot.

Viesti menee myös perille helpommin, jos asioita ei toista. Asioiden toistaminen on saarnaamista ja nalkutusta. Ja siltä se kuulostaa myös lapsesta. Jos näyttää, että asia ei mene perille, palataan toistamisen sijaan ensimmäiseen askeleeseen eli yhteyden löytämiseen.

– Usein se onkin jäänyt puolitiehen, ja lapsi on edelleen omassa puuhassaan, omien ajatustensa ympäröimä. Silloin vanhemman tehtävä on luoda keskusteluyhteys lapseen uudelleen.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Monen lapsen kengät ovat liian isot, pienet tai kovat. Hyvät popot tukevat jalan kehitystä, ja niissä on kiva liikkua.

1. Pitäisikö ensikengiksi hankkia jäykät vai pehmeät kengät?

Käsitys siitä, että kenkien tulisi olla mahdollisimman tukevat, on vanhentunut. Hyvät kengät taipuvat, kiertyvät ja joustavat joka suuntaan. Niissä on ohut, tasainen pohja ja pehmeät, hiostamattomat materiaalit. Lapsen jalkaterä tykkää liikkeestä, ja siksi sitä ei saa kahlita liian jäykillä kengillä. Lasten kengissä ei saisi olla korkoa.

Paljain jaloin liikkuminen aktivoi ja vahvistaa jalkaterien lihaksia ja harjoittaa varpaiden ja nilkan liikelaajuuksia. Kävelyn tulisi muistuttaa paljain jaloin kävelemistä, ja sitä varten on kehitetty niin sanottuja kevyt- ja paljasjalkakenkiä. Ne sopivat myös ensikengiksi ja taaperoille.

2. Ovatko putkivartiset talvikengät tai kumpparit hyvät jalan terveyden kannalta?

Kumi- ja talvisaappaisiin pätee sama ajatusmalli kuin muihinkin kenkiin, eli mahdollisimman taipuva, ohutpohjainen ja kiertyvä saapas on paras. Ulkopohjan tulisi olla ohut, kiertolöysä ja päkiästä taipuva. Kiertolöysä tarkoittaa sitä, että kun tarttuu toisella kädellä kengän kärkeen ja toisella kantaosaan ja kiertää niitä eri suuntiin, pitäisi kengän taipua kuin tiskirätti.

3. Entäpä Crocs-tyyppiset muovisandaalit?

Niitä voi käyttää väliaikaisesti, ei ensisijaisina kesäkenkinä. Muovisandaalit ovat usein erittäin leveitä, jolloin lapsen kapea jalkaterä pääsee liikkumaan liikaa kengän sisällä aiheuttaen rakkoja, hiertymiä ja ihorikkoja. Liika väljyys tekee kengästä myös epävakaan, eikä jalkaterä pysy kengässä paikallaan sivu- ja pituussuunnassa. Muovisandaaleissa on harvoin kunnollista kiinnitystä, esimerkiksi remmejä, eli ne eivät pysy hyvin jalassa. Muovi voi olla myös hyvin liukas erilaisilla alustoilla liikuttaessa, ja siinä saattaa olla allergisoivia aineita.

4. Tarvitseeko yksivuotiaan lattajalka lisätukea?

Ei tarvitse. Se tarvitsee aktivointia, esimerkiksi kävelyä paljain jaloin vaihtelevilla alustoilla.

Lattajalka on normaali pienellä lapsella, sillä jalkaterän luut ovat vielä rustomaisia ja nivelsiteet löysiä. Lattajalassa jalan sisäkaari puuttuu, ja kantaluu on vinossa, puhutaan linttaan astumisesta. Sisäkaari kehittyy 6–7-vuotiaaksi saakka.

5. Tarvitaanko milloinkaan tukipohjallisia?

Tukipohjallisista käytetään harvoin ja vain erittäin vaikeissa lattajalkaongelmissa.

Jos lapsella on voimakas kantaluun virheasento, kannattaa hakeutua jalkaterapeutin vastaanotolle. Jalkaterapeutti ohjaa kenkien valinnassa ja jalkavoimistelussa.

6. Pitääkö lapsen kengissä olla kasvunvaraa?

Kyllä, ensikengistä alkaen. Lapsen jalkaterä kannattaa mitata kahden kuukauden välein, sillä se kasvaa sykäyksittäin. Jalka turpoaa päivän mittaan, joten ilta on otollisin mittausajankohta. Seisovan lapsen jalan ääriviivat voi piirtää paperille, näin saa selville myös jalkaterän leveyden. Luotettavin tapa mitata kengän sisäpituus on käyttää Plus12 -jalkamittaa, jossa on valmiina 12 milliä käynti- ja kasvuvaraa. Mittoja myydään apteekeissa.

Kenkiä hankittaessa jätetään pisimmän varpaan päähän noin 17 milliä kasvu- ja käyntivaraa. Sen enempää kasvuvaraa ei kannata varata. Kengät ovat jääneet pieniksi, kun käyntivaraa on alle 12 milliä. Harvalla on saman kokoiset jalat, ja kenkäkoko valitaan aina isomman jalan mukaan. Kenkiä ei kannata ostaa pelkästään kokonumeron perusteella. Kokonumerointi ei ole standardoitua, ja koot vaihtelevat suuresti.

7. Entä sukat ja sisätossut?

Tutkimusten mukaan jopa noin puolella lapsista on liian pienet kengät, joten todennäköisesti tilanne on sama sukissakin. Liukuestesukat toimivat sisätiloissa, mutta ulkoilusukkina niitä ei kannata käyttää, sillä jarrut estävät jalan normaalin liikkeen kengässä. Tarhatossuiksi sopivat joustavat nahkatossut.

8. Mitä kenkämateriaaleja kannattaa valita?

Hengittävä, ihoystävällinen ja myrkytön materiaali on paras. Hengittävä materiaali kuljettaa tehokkaasti kosteuden pois kengästä ja pitää ihon kuivana. Sellaisia ovat tekstiilit, polyamidi, mikrokuitu, pinnoittamaton nahka ja tex-kalvomateriaalit.

9. Kuinka monta kenkäparia lapsi tarvitsee vuodessa?

Lapsen jalkaterä kasvaa keskimäärin kaksi tai kolme numeroa vuodessa. Nopeimmassa kasvuvaiheessa 2–6-vuotiaana lapsi voi tarvita jopa viisi paria kenkiä vuodessa. Samanaikaisesti käytössä tulisi olla ainakin kaksi paria, kolmekaan ei ole liikaa.

10. Voiko lasten kenkiä kierrättää?

Hyväkuntoisia kenkiä, myös ensikenkiä, voi kierrättää perheen ja tuttavien kesken, kuluneita ei. Ennen kierrättämistä kannattaa tarkastaa, ettei kantakupissa tai pohjassa ole kallistumisen eli niin sanotun linttaan astumisen merkkejä. Kirpputorilöydöistä ei voi olla varma, ettei edellisellä käyttäjällä ole ollut esimerkiksi syyliä tai jalkasientä. Taaperoilla ne ovat toki hyvin harvinaisia.

Asiantuntija terveystieteiden tohtori ja jalkaterapeutti (AMK) Minna Stolt Turun yliopiston hoitotieteen laitokselta.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Unenvalvontalaitteet suovat vanhemmille levollisemman mielen. Poimimme mukaan 10 kiinnostavinta itkuhälytintä ja 2 kätkythälytintä.

Valitse kuva alta, niin pääset selaamaan lisätietoja tuotteista. Voit myös kommentoida tuotteita tai antaa niille tähtiä yhdestä viiteen. Tuotteita ei ole laitettu paremmuusjärjestykseen.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Fannin vaihdettua hoitopaikkaa sairastelukierre katkesi. Kuva: Lauri Rotko

Lapsen sairastelukierre käynnisti Rantoilan perheessä vimmatun säätämisen. ”Pahimmillaan pelkäsin, että minun pitää vetäytyä työtehtävästäni kokonaan”, kertoo perheyrityksessä työskentelevä Emma.

Fannin ensimmäinen päiväkotivuosi oli koko Rantoilan perheelle rankka. Korvatulehduksia oli monta, ja pari kertaa piti lähteä ambulanssilla ensiapuun rajujen kuumekouristusten takia.

– Fanni aloitti hoidossa kymmenkuisena. Sitä seurannut vuosi oli käytännössä pelkkää selviytymistä. Pahimmillaan pelkäsin, että minulle ehdotetaan vetäytymistä työtehtävästäni lapsen sairauspoissaolojen vuoksi, Emma kertoo.

Nyt tilanne on huomattavasti parempi.

– Viime talvena hän sairasti enää ne normaalit kiertävät lastentaudit.

Emmalle ja Terolle on itsestään selvää, että vastuu lapsen hoidosta jaetaan myös silloin, kun tämä on kipeä.

– Töissä on suhtauduttu asiallisesti. Jossain vaiheessa tosin pyydettiin lääkärintodistusta, kun poissaoloja alkoi olla niin tiheään tahtiin, Tero sanoo.

Sairauspoissaolot tuntuvat perheyrityksen arjessa.

Jos Fanni sairastuu kesken päivän, yleensä Emma hakee hänet kotiin potemaan, koska hänen työpaikkansa on lähempänä. Tero matkustaa työnsä puolesta ympäri Etelä-Suomea, joten hänelle olisi vaikeampaa singahtaa paikalle lyhyellä varoitusajalla.

Emma myöntää hermoilevansa sairauspoissaoloista, koska ne tuntuvat perheyrityksen arjessa.

– Yrittäjänä en voi vain lähteä kotiin ja olettaa, että työnantaja hankkisi sijaisen. Jos olen päivällä poissa, teen työt illalla tai viikonloppuna.

Linjamme on, että molempien vanhempien työ on yhtä arvokasta. Kumpikin hoitaa sairasta lasta vuorollaan, sanovat Emma ja Tero. Kuva: Lauri Rotko
Linjamme on, että molempien vanhempien työ on yhtä arvokasta. Kumpikin hoitaa sairasta lasta vuorollaan, sanovat Emma ja Tero. Kuva: Lauri Rotko

Jos lapsi sairastuu juuri silloin, kun molemmilla on töissä hankala tilanne, alkaa vimmattu säätäminen. Isovanhempia ei voi pyytää hoitoavuksi, koska hekin ovat vielä tiiviisti töissä. Ukin avopuoliso auttaa toisinaan. Viimeinen oljenkorsi on kolmen tunnin ajomatkan päässä asuva isotäti.

– Kun lapsi sairastuu ja työt kasaantuvat, yritän rauhoitella itseäni ajattelemalla, että tämä on vain tilapäistä, Emma sanoo.