Onko välinpitämätön äiti hirviö vai masentunut? Väsynyt isä kertoo tarinansa, keskustelijat kommentoivat.

– Vaimoni on huono äiti. Jotain aivan järkyttävää. Ainoa syy, miksen ole vielä ottanut eroa on se, että pelkään huoltajuuden menevän suoraan tuolle pikku narsistille, nimetön isä kirjoitti Vauva.fi:n Aihe vapaa -palstalle äitienpäivän iltana 10. toukokuuta.

Miehen mukaan äiti ei pahoinpitele lapsiaan ruumiillisesti, mutta laiminlyö heitä henkisesti.

– Hän ei huomioi lapsia. Kun lapsi haluaa syliin, äiti työntää hänet hellästi pois. Kun lapsi haluaa lukea kirjaa, äiti vastaa, ettei ehdi. Kun lapsi haluaa pihalle keinumaan, äiti kehottaa katsomaan telkkaria.

Tästä syystä lapset pyytävät harvoin äidiltä mitään. Se on vaimon mielestä hyvä juttu, mies toteaa.

Hän itse nauttii lasten kanssa touhuamisesta.

– Puhun lapsilleni ja otan heitä syliin. Leikin ja käyn heidän kanssaan ihmisten ilmoilla. Kokkaan heille syömäkelpoista ruokaa, joka on terveellistä. Ihan vaan rakastan heitä enemmän kuin mitään muuta. Edellä mainitut asiat eivät pidä paikkaansa vaimon kohdalla.

Lähipiiri tietää muttei puutu

Mies kertoo, että ulkopuolisten silmissä vaimon käytös voi vaikuttaa aivan normaalilta. Lapset taas ovat niin pieniä, etteivät osaa ilmaista asiasta mielipidettään.

– Toki lähipiiri tietää, miten asia on. En kuitenkaan usko, että vaimoni lähisuku suostuu kääntymään häntä vastaan.

Vaimo ei halua puhua käytöksestään ja suuttuu neuvoista. Hän saattaa pyydellä toimintaansa anteeksi, mutta palaa vanhoihin tapoihinsa hetken päästä.

Mies arvelee, että vaimo kuvitteli lasten kasvatuksen helpommaksi kuin mitä se on.

 – Hän ei ole ikinä kestänyt lasten huomiontarvetta. Vaimo sanoo itsekin, ettei hän taida olla äitimateriaalia.

Hirviöäiti vai masentunut?

Miehen tarinaa kommentoitiin Aihe vapaalla vilkkaasti. Osa piti naista sopimattomana äidiksi, osa masentuneena.

– Hirviöäiti! Ei ansaitsisi lapsia, vaan eipä enää ole vaihtoehtoja kuin ottaa täysi vastuu äitiydestään.

– Vaimosi ei kuulosta huonolta äidiltä vaan masentuneelta. Tilanne korjaantuu, kun hän saa apua.

Tästä kaikki olivat yhtä mieltä: isän pitää pian puuttua tilanteeseen lasten edun nimissä.

– Ymmärrättekö te miehet, että lapsillenne tulee noista elinikäisiä traumoja, jos ette pysty puolustamaan lapsianne? Älkää sulkeko silmiänne.

– Kuulostaa samalta kuin minun lapsuudenkodissani. Kuolisin mieluummin, kuin palaisin alle viikoksikaan lapsuudenkotiin katselemaan narsistiäidin käytöstä. Onneksi oli isä, joka välitti, kunnes hän ei saanut olla enää lasten kanssa.

”Maidot lentävät naamalle, jos homma ei toimi”

Miehelle löytyi monta kohtalotoveria, jotka avautuivat omista kotioloistaan.

– Äitiys ei sovi vaimolleni lainkaan. Rauhallinen keskustelu voi hetkessä ajautua siihen, että hän heittää maidot kymmenenvuotiaan naamalle, kun tämä ei osaa laskea matikkaa.

Hän ei usko rangaistuksiin, mutta voi mitään sanomatta jättää lapset kauppaan ja marssia itse ulos.

– Olin jo tavatessamme sitä mieltä, ettei vaimoni ole äitityyppiä. Myöhemmin hän alkoi haluta lasta. Olin kauhuissani: tuosta lyhytpinnaisesta, häijystä, itsekeskeisestä naisestako äiti? En tiedä, millainen aikuinen 12-vuotiaasta pojastamme kasvaa.

”Tämä äiti kelpaisi isäksi”

Moni keskustelija oli sitä mieltä, että esimerkkiäidin käytös olisi aivan normaalia – jos hän olisi isä. Yleensähän äiti on se, joka huomioi lapsia, kun isä ei ehdi tai häntä ei kiinnosta, keskustelijat kommentoivat.

Isiä ei jätetä tämän vuoksi, koska he ovat muuten ”ihan hyviä ihmisiä” eli eivät lyö ja juo.

– Naiselle ja äidille juomattomuus ja lyömättömyys eivät riitä, vaan hänen pitäisi jaksaa venyä joka suuntaan. Tämä kyseinen vaimo olisi varmaan ihan hyvä isä, mutta äitinä se ei riitä. Naisten on oltava superäitejä, että he kelpaavat.

Keskustelijat toivoivat, että miehet puhuisivat huonosta äitiydestä enemmän ääneen. Tästä hyötyisivät kaikki, myös naiset.

 – Olisi jo aika saada naisillekin realistista käsitystä huonosta äitiydestä, sillä naisethan eivät siitä itse juuri puhu. Moni lapseton kuvittelee, että äidinrakkaus tulee jostain kaikille. Ei pidä paikkaansa, vaikka muut naiset esittävät asian niin.

Lue koko keskustelu

Lue lisää

Äitiyslomalla yksinäinen: "En kuulunut kenenkään kerhoon"

Rikkonaisia päiviä, sumuisia öitä – miten kestän vauvavuoden väsymyksen?

Esikoisen syntymä vei yöunet: "Valvoin vuosia vauvan jälkeen" 

Vierailija

Itselläni oli aikoinaan sama tilanne. Avioliiton kaksi viimeistä vuotta oli kammottavia. Tuolloin pieni tyttäreni oli jatkuvasti äitinsä hampaissa eikä tytön äiti tehnyt lapsen kanssa juurikaan mitään. Itse touhusin tytön kanssa aina jotain ja se on edelleen mielessäni yhtenä elämäni parhaimmista hetkistä. Muistan sellaisenkin tilanteen kun tyttö yritti äitinsä syliin ja halusi äidin leikkimään, tytön äiti sanoi kylmästi että äidit ei ole leikkimistä varten.

avioliiton kaksi viimeistä vuotta oli minun osalta väkisin liitossa olemista, kunnes päätin ottaa eron. Tuostahan sitten riemu repesi, tytön äiti aloitti säännöllisen lähes kolme vuotta kestäneen terrorin, yrittäen koko ajan tuhota minun ja tyttäreni tapaamiset. Voin sanoa että tytön äiti käytti kaikki mahdolliset keinot tuhotakseen minut ja saadakseen tahtonsa läpi. Siihen pyöritykseen joutuivat äitini, minun kaverit ja myös työkaverini. 

Eron jälkeen tyttäreni oli lähes kolme vuotta 80% minun luona kun tyttö ei halunnut olla äitinsä luona, minulle asia oli ok, sillä tulin tyttären kanssa hyvin toimeen ja haluan tytölle terveen ja tasapainoisen kasvatuksen.

Parin vuoden kuluttua erosta exä löysi uuden kumppanin ja huokaisin helpotuksesta. Ajattelin että nyt hänellä on muuta ajateltavaa, mutta kappas vain, terrori vaan jatkui. Näitä asioita oli tietysti ratkottu myös sosiaalivirkailijoiden toimesta mutta turhaan, he ei voineet terrorisoinnille mitään. Lopulta sosiaalivirkailijat hankkivat tytön äidille apua yksityisestä terapiasta ja terrori loppui siihen. En tiedä mitä ne exälle siellä teki, mutta terrori loppui kuin seinään. 

Mutta joo, ero kannattaa ottaa jos tilanne on tuon kaltainen. Nyt jälkikäteen kun ajattelen, niin minun olisi pitänyt erota jo ainakin pari vuotta aiemmin, ihan turhaan odotin tilanteen muuttuvan paremmaksi, kaikki keinot oli jo käytetty. Olenkin ystävilleni sanonut että jos en olisi tuolloin eronnut, tulevaisuuteni olisi ollut hullujenhuone tai hauta.

Jos päätät erota, niin pidä omista oikeuksistasi tiukasti kiinni. Keskustele kaikki asiat tekstareilla tai sähköpostitse, silloin sinulla on todisteita, säästä myös omat viestisi. Älä puhu riitaisesta erosta lastesi kuullen, ero pitää terhdä lapsille mahdollisimman helpoksi.

Ja varoituksen sana, älä odota eropäätöstäsi liian pitkään, sillä tavoin romutat vaan itsesi. Erosta olen tyytyväinen mutta kaksi viimeistä vuotta avioliitossa ja sen jälkeiset kolme vuotta terroria jätti minuun pysyvät jäljet.

Vierailija

"Lähipiiri toki tietää miten asia on. En kuitenkaan usko, että vaimoni lähisuku suostu kääntymään häntä vastaan."

Ööh.., siis eikö tuo on hiukan outo asenne? Mies siis haluaa että vaimon lähipiiri kääntyy vaimoa vastaan? Ymmärrän, että väsymyksessä voi tulla kaikenlaisia ajatuksia, mutta tuo on minusta hiukan outo asenne, eikö mieluimmin kannattaisi yrittää hakea parisuhdeterapiaa, vaikka sitten yksin, jos ei puoliso suostu.

Kun tulee vanhemmaksi, joutuu huomaamaan miten oma lapsuus on itseen vaikuttanut. Onko lapsuudessa näytetty tunteita, entä näytätkö niitä nyt?

Monen vanhemman oma lapsuus on ollut tällainen: vanhemmat ovat huolehtineet riittävästä vaatetuksesta ja ravinnosta, mutta tunteita ei ole ilmaistu, eikä tunteisiin ole aina vastattu.

Tunteet ovat viestejä, ja niihin reagoiminen antaa kokemuksen kuulluksi tulemisesta.

Suomessa arvostetaan lasten itsenäisyyttä ja reippautta.

Suomessa arvostetaan lasten itsenäisyyttä ja reippautta. Kun lapsella on päivähoidon aamupiirissä hankalaa, hänet poistetaan takavasemmalle, selviämään tilanteesta yksin.

Mutta mitä se opettaa lapselle? Ainakin sen, että kun on vaikeita tunteita, siihen ei saa apua, ja että vain myönteisiä tunteita saa ilmaista. Lapsi oppii myös, että se jolla on huono päivä, ei kuulu joukkoon.

Kun perhe syntyy eri maassa ja kulttuurissa eläneistä vanhemmista, näkee oman vuorovaikutustyylinsä kirkkaasti.

Näiden oppien jälkeen, aikuisena, läheiset ihmissuhteet saattavat olla pinnallisia, ja omaa sisintä hyvin vaikea paljastaa. Lapsuudesta ei välttämättä ole jäänyt monia muistoja, tai keskeinen kokemus on se, että “lapsuuteni ei ole vaikuttanut minuun mitenkään”.

Ajatus siitä, että lapsuuden ihmissuhteet eivät ole olleet merkityksellisiä, on surullinen.

Kun perhe syntyy eri maassa ja kulttuurissa eläneistä vanhemmista, näkee oman vuorovaikutustyylinsä kirkkaasti. Se paljastaa, että temperamentin lisäksi tavoissa olla muiden kanssa on kysymys myös siitä, minkälainen oma lapsuus on ollut.

Jos havahtuu tunneilmaisunsa niukkuuteen, on hyvä miettiä sitä, miten itseä on pienenä hoivattu.

Jos havahtuu tunneilmaisunsa niukkuuteen, on hyvä miettiä sitä, miten itseä on pienenä hoivattu.

Raskaus ja vanhemmaksi tuleminen saavat yleensä aloittamaan tämän ajattelun. On aika ymmärtää, miten oma lapsuus vaikuttaa nykyhetkeen.

Sitten on helpompaa valita, miten oman lapsensa kanssa on ja elää. Jokaisen vanhemman pitää päättää, toivooko omalle lapselle samaa - vai jotain muuta.

Jos tunteiden näyttäminen on sinulle vaikeaa, kokeile näitä harjoituksia

1. Mieti ja yritä ymmärtää, miksi vanhempasi käyttäytyivät lapsuudessasi siten kuin käyttäytyivät. Mitä olisit toivonut heidän tekevän toisin? Miltä asian ajatteleminen tuntuu nyt?

2. Pohdi, mitkä kolme adjektiivia kuvaavat sinun ja lapsesi suhdetta. Käyttäisitkö samoja sanoja kuvaamaan sinun ja oman vanhempasi suhdetta?

3. Mieti, miten viestit lapselle että rakastat. Osaatko kertoa sen myös ilman sanoja?

Lue lisää Leean kolumneja täältä.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Yksinhuoltajana ihanaa on vapaus tehdä päätöksiä, vaikeinta on oksennustauti. Ihan tavallisena päivänä moni asia on juuri oikein.

Kuva: Panu Pälviä
Kuva: Panu Pälviä

Huolella haluttu onni

Espoossa asuva Laura Pohjola, 34, päätti hankkia lapsen yksin. Hän odottaa Viljalle, 1v 10 kk, pikkusisarusta samalta luovuttajalta.

Unelman voi toteuttaa yksin, Laura tajusi. Se oli unelma lapsesta.

Laura oli kolmekymppinen ja eronnut kumppanistaan. Hän oli halunnut lasta jo kauan, ja päätti hankkia lapsen yksin. Yksinhuoltajuus oli tarkkaan harkittu valinta.

– En halunnut enää alkaa etsiä ihan vain isää lapselle tai luopua lapsihaaveesta vain sen takia, että sopivaa kumppania ei löytynyt.

Laura hakeutui hedelmöityshoitoihin Väestöliiton klinikalle. Ensin oli käyntejä psykologilla, sen jälkeen asiat etenivät nopeasti. Raskaus tosin tärppäsi vasta seitsemännen inseminaation jälkeen.

Vilja syntyi ystävänpäivänä 2014. Lauralla oli Viljan synnytyksessä mukana lapsuudenystävä, joka on myös Viljan kummi.

Kummit ovat pienen perheen tärkein apu, sillä Lauran vanhemmat asuvat Oulussa. Ensin Lauran vanhemmat epäilivät, kannattaako lapsi hankkia yksin, mutta epäily muuttui pian kannustukseksi.

– He ehkä pelkäsivät, että arki ainoana vanhempana saattaisi olla liian raskasta. Tiedän, ettei tämä ehkä ole ihanneratkaisu, ja jossain vaiheessa kysymys isästä tulee väistämättä eteen. Yksin lapsen hankkivan pitää miettiä, miten selittää lapselle toisen vanhemman puuttuminen.

"Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen."

Vilja käy päiväkodissa kahtena päivässä viikossa. Kummit hoitavat Viljaa mielellään, mutta Lauran on vaikea olla erossa tyttärestään. Parempaa on käydä yhdessä muskarissa tai uimassa.

– Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen. En vain ole vielä kaivannut paljon omaa aikaa.

Haave toisesta lapsesta on ollut koko ajan läsnä. Kun äitiysloma päättyi, vauvakuume nousi.

Nyt vaaleatukkainen taapero ottaa äitiään käsistä kiinni ja kiipeää äidin jalkoja pitkin ylös. Hän rakastaa kiipeilemistä, ja tekee äidin käsien varassa kiepin ja nauraa. Pian Vilja on isosisko.

Lauran vauva syntyi 9.12. Onnea Laura ja Vilja!

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Kaksoset saa se joka pärjää

Hämeenlinnalainen Marianna Salo, 20, sai lyhyen suhteen seurauksena kaksostytöt. Mandi ja Mette, 5 kk, nukkuvat 12-tuntisia yöunia ja syövät mukisematta kaikkea, mitä tarjotaan.

Marianna oli ystävänsä kanssa syömässä hämeenlinnalaisessa kauppakeskuksessa. Hän päätti hoitaa tekemättömän asian, hakea raskaustestin apteekista. Melkein vitsillä vain.

– Ajattelin, että kuukautiset saattoivat olla hieman myöhässä, ja varmistan asian.

Testi oli positiivinen. Marianna käveli ihmeissään ympäri yksiötään. Hän kutsui ystävänsä kylään ja pyysi häntä kurkkaamaan lavuaarin reunalle, jos ”haluaisi nähdä jotain hauskaa”.

– Raskaus oli ensin aikamoinen shokki.

Lyhyt suhde tulevaan isään oli päättynyt. Silti Marianna tiesi pitävänsä lapsen: hänellä oli koulutus ja töitä. Yksinhuoltajuus ei tuntunut riittävältä syyltä aborttiin.

Ultrassa paljastui toinenkin yllätys – vauvoja oli kaksi.

”Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, ja pärjääminen on asennekysymys.”

Kaikesta selviää, kun on pakko, Marianna päätti. Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, pärjääminen on asennekysymys, hän järkeili.

Kaksoset annetaan niille, jotka pärjäävät, tuttava sanoi Mariannalle. Se tuntui rohkaisevalta.

– Luotan siihen. Joku uskoo minun pärjäävän, joten minä pärjään.

Mandi ja Mette ovat nyt viisi kuukautta. He nukkuvat hyvin ja ovat tyytyväisiä vauvoja.

Mariannasta aikaa omiin menoihin on ihan tarpeeksi. Viikonloppuisin hän menee usein tyttöjen kanssa omille vanhemmilleen yöksi, ja pääsee halutessaan käymään vaikka ystävien kanssa kahvilla. Isovanhemmat ovat suuri apu, ja ottaisivat tyttöjä hoitoon ”enemmän kuin on tarpeen”.

– En ole linnoittautunut tyttöjen kanssa kotiin.

Vaikka lähteminen on kyllä hankalampaa kuin ennen. Vaikeimpia ovat ihan käytännön asiat: miten kantaa kahta turvakaukaloa, varavaatteita, ruokaa ja vaippoja alas kolmannesta kerroksesta. Ja vielä rattaatkin.

Äitiys teki elämästä tasapainoista ja rauhallista.

– Ei minulla ennen kovin säännöllistä rytmiä ollut. Tytöt ovat tuoneet sitä. Tämä on minun juttuni. Se, mitä elämältä hain.

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Arki ei kaadu kotitöihin

Helsingissä asuva Mira Huusko, 39, erosi lastensa Kaarlon 1v 4 kk, Kiiran, 4, ja Kertun, 5, isästä pitkän suhteen jälkeen. Nyt hän pyörittää kolmen lapsen arkea pääsääntöisesti yksin.

Mikä on vaikeaa? Lähinnä oksennustauti, Mira sanoo. Ne päivät, kun lapset sairastelevat, eivätkä nuku öisin.

– Kunhan kaikki nukkuvat, arki pyörii loistavasti. Jos olen itse kovin väsynyt, koko kuvio tuntuu romahtavan. Sairastelut vaikuttavat uniin, ja raskasta on varsinkin, jos lapset heräilevät eri aikoihin.

Mira pyörittää arkea, kolmen lapsen kanssa. Suuri apu on oma sisko – hän, joka ilmestyy kesken oksennustaudin ovelle mukanaan kassillinen puhtaita lastenvaatteita.

Ajatus lapsiperheen arjen pyörittämisestä ilman toista aikuista oli Miralle aluksi pelottava ajatus.

– Mutta lapset voivat olla eronneelle pelastuskin. Ei voi jäädä sänkyyn makaamaan, arjen on jatkuttava.

Jotkut asiat ovat nyt helpompia. Kenenkään kanssa ei tarvitse neuvotella siitä, mitä tehdään.

– Jos päätän, että menemme Kansallismuseoon, sitten menemme.

Kolmen lapsen äiti on oppinut armollisuutta. Tiskit voivat joskus odottaa seuraavaan päivään.

– Elämä on vähän päätöslaji. Kun luottaa siihen, että meille tulee hyvä elämä, meille tulee hyvä elämä. Vaikka eteen on tullut vastoinkäymisiä ja muutoksia, olen vain päättänyt selvitä niistä.

”Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.”

Arjessa Miralle on tärkeää pitää kiinni päivärutiineista. Koko perhe herää seitsemältä aamulla. Iltapalaa syödään seitsemän jälkeen, ja puoli yhdeksältä lapset ovat jo unilla.

– Tässä asiassa en sovella. En halua, että lapset ovat väsyneitä vain siksi, että minä en jaksa pitää kiinni päivärytmistä.

– Eräänä aika rankkana päivänä pyyhin väsyneenä pöydän alustaa. Yhtäkkiä kaikki kolme lasta olivat kanssani nauramassa pöydän alla. Elämä on pienissä arjen hetkissä, yhteisessä naurussa. Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.

Omaa aikaa Miralla on joka toinen viikonloppu, kun lapset tapaavat isäänsä. Mira on myös palkannut välillä MLL:n lastenhoitajan, yleensä töiden takia.

– En ole kadottanut itseäni. Lähinnä toivon, että joskus ehdin jälleen lukea enemmän kirjoja.

Vauva 2/2016

Ei ole yhtä hyvää perhemallia. Yksinhuoltajuus voi tulla elämässä eteen yllättäen tai sen voi valita. Ydinperhe ei takaa sitä, että lapsen on hyvä kasvaa, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelmassakin esiintyvä psykologi Leea Mattila.

Minut kirjattiin avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten rekisteriin, kun vuonna 1976 synnyin. Yksin äidiksi tullutta äitiäni kohdeltiin sairaalassa syyllistävästi. Osa sukulaisistani ei osallistunut ristiäisiini.

Onneksi maailma on muuttunut. Lapsen syntymässä on kuitenkin käsillä maailman kaunein ja vilpittömin asia: rakkaus.

Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa.

Sain äidiltäni varmasti hoivaa ja lämpöä ainakin yhtä paljon kuin kahdeltakin vanhemmalta, mutta edesmennyt isäni ei ollut poispyyhitty mielestäni. Kannoin repussani hänen kuvaansa ja sen taakse kirjoitin: Leean isä. Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa. Vaikken koskaan tavannut isääni, olin koko lapsuuteni ajan naiivin varma, että hän on huipputyyppi – ja siksi siis minunkin täytyi olla.

Tutkimuksissa ja kirjoittelussa heristellään syyttävää sormea: joku haluaa sanoa, minkälainen on hyvä perhe ja keitä siihen kuuluu. Mutta ydinperhe ei ole lapselle tae onnesta.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus. Se, että lapsesta ollaan kiinnostuneita, että hän voi kokea tuottavansa iloa ja hänelle ollaan läsnä ja näytetään myönteisiä tunteita.

Kun puhutaan lapsista ja perheistä, huomataan riskit ja ollaan huolissaan. Tärkeää on kuitenkin huomata suojaavat tekijät ja tukea sitä, mikä perheessä on hyvää.

Kasvuympäristö luo lapselle yksilöllistä resilienssiä eli lannistumattomuutta. Sen varassa sitkeimmät kukat voivat kukkia onnellisesti vaikka asfaltinraosta.

Käsikirjaa perheen perustamiseen ei ole.

Elämässä eteen sattunut tai tarkoituksella valittu yksinhuoltajuus on yksi perhemalli muiden joukossa, ja se voi tehdä jokaisen perheessä onnelliseksi ja hyvinvoivaksi siinä missä muunkinlainen perhe.

Syyt saada lapsi yksin ovat monet. Ei ole syytä tuomita vaan pysähtyä, olla avoin ja myönteisen utelias, olla ihminen ihmiselle.

Ehdottomuus on huono merkki. Se kertoo, että ei ota huomioon toisen näkökulmaa.

Omista luuloista syntyvä ehdottomuus ja varmuus, paremmin tietäminen ja oikeassa oleminen ovat itse asiassa huonoja merkkejä. Ne kertovat, että ihminen on lakannut ottamasta huomioon toisen näkökulman, ajatukset ja tunteet. 

Tuleeko sinusta perhe? Muista nämä.

  1. Salli poissaoleva vanhempi puheissa ja ajatuksissa. Luo hänestä lapselle myönteisiä mielikuvia ja anna jotakin konkreettista, kuten nimi ja valokuva.
  2. Hae ja ota vastaan apua sukulaisilta, ystäviltä ja esimerkiksi neuvolalta. Pidä huolta omasta jaksamisestasi.
  3. Muista kiitollisuus. Huomaa, miten hyvin kaikki tässä hetkessä on.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Erilaisista näkemyksistä voi olla hedelmällistä keskustella, mutta aina se ei kannata. 

Joskus ajattelen, että suurimmat haastajani kasvattajana ovat toiset vanhemmat. On hetkiä, jolloin ristiriitaisista näkemyksistä on hedelmällistä keskustella, mutta toisinaan se on ajanhukkaa.

Kun poikani oli yksivuotias, olimme kesäpäivänä leikkipuistossa. Katselin uteliaana, kun muutamaa vuotta vanhempien poikien ryhmä lähestyi huterasti askeltavaa pikkuistani. Pojat varmasti näyttäisivät hauskoja temppuja pienemmälle!

Kaikkea muuta. Isommat pojat tuuppasivat yhteistuumin yksivuotiaan hiekkaan, istuivat tämän päälle ja alkoivat paiskoa hiekkaa taaperon naamaan. Parissa sekunnissa loikkasin paikalle, kiskoin pojat lapseni päältä ja pidin näille tiukan puhuttelun.

"Häkellyin vanhempien välinpitämättömyydestä täydellisesti."

Isompien poikien vanhemmat juttelivat keskenään kahvikupit käsissä selkä tapahtumiin päin. Kerroin heille, mitä juuri tapahtui ja pyysin, että aikuiset kertoisivat lapsilleen siitä, ettei ketään saa kiusata.

Aikuiset katsoivat minua tympääntyneinä. Toinen heistä sanoi, ettei uskonut mitä puhuin, koska hän ei ollut nähnyt mitään. Häkellyin välinpitämättömyydestä täydellisesti.

 

Ärsyttävää on, että muiden kasvatustapoja joutuu väkisinkin perustelemaan lapselle.

Matkustan pojan kanssa paljon junalla. Leikkivaunu on lapsen kanssa matkustaessa paras ja kamalin paikka: riippuu ihan matkatovereista, joita ei voi ennalta valita.

"Sanon, että joskus vanhemmat ovat niin väsyneitä, että he eivät jaksa komentaa."

Yritän pitää osaltani jonkinlaista järjestystä yllä: ei kengät jalassa liukumäkeen, ei juoksemista käytävällä, ei huutamista, ei karkkia evääksi. Pienempiä lapsia pitää erityisesti varoa ja huomioida.

Joskus matka saattaa kulua siinä, että yritän saada lapseni ymmärtämään, miksi jotkut saavat remuta ja painia käytävällä sekä syödä kaksin käsin karkkeja ja keksejä, mutta hän ei saa.

Usein sanon vain, että eri perheillä on erilaiset tavat. Senkin sanon, että joskus vanhemmat ovat niin väsyneitä, että he eivät jaksa komentaa. Itsekin olen joskus hautautunut kirjaani.

"Vieras isä tokaisi naureskellen, että kyllähän poikien täytyy oppia, mistä se kaikki paska maailmaan tulee."

Lapseni on iässä, jossa kaikenlaiset pissa- ja kakkajutut huvittavat. Katkaisen ne sanomalla, että ne kuuluvat vain ja ainoastaan vessaan.

Eräänä päivänä lapseni lyöttäytyi kadulla ikäisensä vieraan pojan seuraan. Vieraan pojan isä opetti parhaillaan omalle pojalleen takapuolen synonyymeja ja lempinimiä.

Poikani kihersi hurmaantuneena pyllyrallatukselle ja alkoi toistella niitä. Pilasin tunnelman käskien lastani lopettamaan. Vieras isä tokaisi naureskellen, että kyllähän poikien täytyy oppia, mistä se kaikki paska maailmaan tulee.

Käännyimme heti seuraavasta kadunkulmasta eri suuntaan, vaikkei olisi ollut pakko. Joskus paras tapa selvitä muista vanhemmista ja heidän näkemyksistään on yksinkertaisesti poistua paikalta.

Meidän Perhe 9/16

Maria Veitola on 43-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat mies ja keväällä 2012 syntynyt poika Taisto. Hyvinä päivinä Maria kutsuu poikaansa lempinimillä Mönkinen,

Lurppa ja Hömppäliini.

minä vain 79

Tsemppiä Marialle! On ihailtavaa, kun joku todella haluaa kasvattaa lapsensa hyväkäytöksiseksi näinä päivinä. Paljon helpompaa on olla välittämättä ja ajatella tyyliin "pojat nyt on poikia". Eikä lapsia niin vaan tehdä lisää, etenkään 43-vuotiaana. Eikä se, että on joskus halunnut äidiksi, tarkoita automaattisesti, että haluaa useamman lapsen.

Vierailija

Kaikki täysin järkevää käytöstä Marialta, vai onko jonkun mielestä ok että leikkikentällä kiusataan eikä siihen puututa, lapsi saa riehua julkisilla paikoilla miten sattuu ja lauleskella rumia sanoja?

Toki on jotain asioita mistä ei tarvitse nipottaa liikaa, mutta tuossa kaikki olivat ihan järkeviä.