Esikoisen syntymä vei Iina Airion yöunet. Lopulta hän luuli, ettei oppisi enää koskaan nukahtamaan.

Kuulen korkokenkien kopseen rantabulevardilta ja skootterin vaimean äänen. Tuuli puhaltaa ikkunasta kevyesti. On kesäkuu, olemme Italiassa. Elämän pitäisi olla huoletonta.

Mutta se ei ole. Potkin lakanaa pois. Pian vedän taas sitä päälle. Käännän kylkeä, kierähdän mahalleni. Kuuntelen mieheni keveää kuorsausta ja lapseni tuhinaa. Odotan, milloin palosireenihuuto alkaa.

Vihdoin lapsi herää, tulee viereemme ja nukahtaa. Minä en. Olen aina hälytystilassa.

Uneni kaikkosivat sinä yönä, kun synnytys alkoi. Sektioon päättynyt ponnistelu toi syliimme ihanan, pienen, hoikan pojan. Hänellä oli jo syntyessään nälkä, mutta minä en sitä lääkepöllyissäni ymmärtänyt. Imetin toki, mutta maitoa ei juuri tullut. Mieheni kanssa muistelimme synnytysvalmennuksessa näytettyä viinirypälettä. Niin pieni on vastasyntyneen vatsalaukku.

Vauva itki, me valvoimme. Vasta kolmantena päivänä kätilö äkkäsi, että pojan paino on laskenut liikaa. Vauva sai vihdoin juoda pullosta, ja johan uni tuli. Mekin nukuimme sen minkä ylikierroksiltamme pystyimme.

Neljän yön jälkeen pääsimme kotiin. Rauhaan, ajattelimme, mutta pian ovikello soi ja puhelin täyttyi viesteistä. Milloin voi tulla katsomaan? Ihan nopeasti vain?

Vauvalla ei ollut minkäänlaista rytmiä, tietenkään. Ensimmäisen viikon ajan pidimme kirjaa syötöistä ja herätimme pienen säntillisesti pullolle ja rinnalle kolmen tunnin välein. Syöttöjen välissä vauva kakkasi. Rumbaan meni puolitoista tuntia kerrallaan.

Heräilimme mieheni kanssa vuorotellen painajaisiin. Etsimme vauvaa sängystämme peittojen alta, kunnes muistimme hänen nukkuvan rottinkikopassaan. Aamulla olimme yhä sekaisin, sillä saimme unta yhteensä ehkä viitisen tuntia. Onneksi hormonit auttoivat minua vähän. Miestä eivät.

Elämä helpottui maidon noustua. Enää ei tarvinnut keitellä pulloja.

Sektiohaavani parani ja pystyin nostelemaan vauvaa. Pakkasten lauhduttua pääsimme ulos.

Sitten iskivät ilmavaivat. Poikamme huusi – mieheni keinutti, heijasi ja tanssitti. Kokeilimme vyöhyketerapiaa ja Disflatyliä. Mikään ei auttanut. Pariviikkoisina vauvat nukkuvat keskimäärin 20 tuntia vuorokaudessa. Meidän poikamme raapi pätkistä kasaan 12 tuntia.

Kolmen viikon jälkeen mieheni joutui lähtemään pitkälle työmatkalle. Suuntasimme vauvan kanssa vanhemmilleni. Isäni kärräsi vauvaa jäisillä kaduilla, jotta saisin levätä.

Makasin silmät auki sohvalla ja taistelin itsesääli-itkua vastaan.

Ristiäisiä edeltävänä yönä tapahtui läpimurto. Poikamme nukkui kolme siistiä pätkää ja söi niiden välissä tehokkaasti.

Pikkusintistä oli kasvanut pullea, hymyilevä vauva, jonka suolisto kesti paremmin maitoa.

Kolmen kuukauden iän kunniaksi poikamme yllätti meidät nukkumalla seitsemän tuntia putkeen. Käsittämätöntä, hämmästelimme. Sama jatkui yö toisensa perään. Nukuimme velkojamme pois. Rakastimme vanhemmuutta. Rakastimme elämää.

Yhtä nopeasti kuin ihanuus oli alkanut, se myös loppui. Nelikuisena vauva alkoi jälleen heräillä. Hän turhautui, kun ei päässyt eteenpäin. Hampaat kutittivat. Sitten alkoivat uudet kehitysvaiheet: istumaan nousu, ryömiminen, konttaus ja seisominen. Flunssa.

Mieheni oli jatkuvasti työmatkoilla. Minä olin jälleen zombie. Kokemattomalta neuvolantytöltä ei irronnut avuksi kuin ihmettelyä. Onneksi minulla oli ystäviä, joiden lapset myös heräsivät tunnin parin välein. Kuuluimme kuitenkin vähemmistöön, sillä Duodecimin mukaan suurin osa puolivuotiaista vetelee hirsiä kuusi tuntia putkeen.

Testasimme seitsenkuisellemme neuvolan suosittelemaa tassuttelua. Kävi selväksi vain, että tassusta tulee yösydännä paha mieli niin lapselle kuin vanhemmallekin. Vauva palasi rinnalle.

Erityisesti aamuyön syötön jälkeen minun oli vaikea nukahtaa uudelleen. Ummistin silmäni ja yritin olla miettimättä, miten vähän ehdin enää nukkua, jos nukahdan. Sitten lapsi jo heräsikin uuteen aamuun.

Tuli syksy, tuli ankea marraskuu. Poikamme yöheräilyjen syytä etsittiin nyt allergioista. Jouduin maidottomalle ja kananmunattomalle kuurille. Olisin halunnut lopettaa imetyksen, mutta vauva kieltäytyi maistamasta erityiskorviketta. Pullostakaan hän ei tykännyt. Allergiaa ei löytynyt.

Päätin, että yösyöttämisen on loputtava. Ja niin se loppui. Sen kunniaksi lähdin siskoni kanssa hotellilomalle Tallinnaan. Kävimme hoidoissa ja söimme hyvin. Tekorentouduin. Pelkäsin yötä, jolloin minun olisi pakko nukkua. Levätä koko vuoden edestä, ehkä tulevankin. En nukkunut silmällistäkään.

Vuosi vaihtui, poikamme täytti vuoden. THL:n mukaan lapset nukkuvat siinä iässä läpi yön, posottavat kahdeksan tai yhdeksän tuntia.

Mutta ei meidän lapsemme. Huuto alkoi jo puolen yön aikaan, aina kimeänä ja täysillä. Se jähmetti koko kropan. Herätyksen jälkeen meni pitkään ennen kuin rauhoituin. Uuden huudon pelossa aloin jännittää nukahtamista jo etukäteen.

Kesän alussa lähdimme Italiaan. Matkan piti olla rentouttava päätös kotonaololleni. Rentoutumisen sijaan stressasin töitäni ja valvoin. Lopulta ostin melatoniinia ja huijasin itseni uneen.

Uusissa esimiestehtävissä jouduin heti prässiin. Sijaistin ja tein omia töitäni, juoksin kokouksissa ja kirjoitin muistilappuja. Silti en ehtinyt kaikkea.

Sain työterveyslääkäriltä nukahtamislääkkeitä. Otin tabletista ensin neljäsosan. Jos uni ei tullut, otin toisen. Aamulla oloni oli puuroinen ja lääkkeen kitkerä maku tuntui yhä kielellä. Mutta olin nukkunut.

Pärjäsin lapsen päiväkodin aloituksen yli, selvisin karmeasta kesästä töissä. Sain uuden esimiehen, joka kantoi vastuunsa. Ajattelin, että voisin vähitellen jättää lääkkeet. Pian osaisin taas nukkua.

Toinen työterveyslääkäri julisti, ettei kolmekymppinen voi käyttää nukahtamislääkkeitä lainkaan. Jäisin koukkuun, olisin narkkari. Etsin netistä selviytymistarinoita unettomuudesta – ja löysin ahdistavia keskusteluja vuosikymmenten lääkeriippuvuudesta. Olin varma, etten osaisi enää koskaan nukahtaa itse.

Kaksivuotiaana poikamme nukkui paremmin, vaikka heräilikin kerran tai kaksi yössä. Välillä nukuin minäkin, mutta en tarpeeksi. Päätin irtisanoutua vakituisesta työstäni, ottaa aikaa hengähtää. Saisin herätä aamulla pojan kanssa rauhassa, tehdä töitä kotona, hakea lapsen ajoissa päiväkodista.

Vähitellen tunsin rentoutuvani. Silmiä ei enää kirvellyt, piinaava ylivire katosi ja otsolohkon jumputus heikkeni. Välillä jopa torkahdin iltapäivällä hetkeksi.

Tiesin täsmälleen, miten unettoman kuuluisi toimia: välttää television katselua illalla ja jättää viinilasillinen väliin. Minulle nuo säännöt toivat vain paineita. Katsottuani leffan olin rennompi, ja viinikin teki välillä hyvää.

Vihdoin löysin unirutiinit, jotka sopivat minulle. Ostin luomupuuvillaiset, pehmeät silmälaput ja oikeankokoiset korvatulpat. Ne toimivat kuin paijaus vauvan pyllylle: tiesin, että nyt on rauha vaipua uneen.

Ja niin minä opin jälleen nukkumaan.

Vuosi sitten saimme toisen pojan. Hän nukkui aluksi hyvin, mutta alkoi kehitysvaiheiden myötä heräillä. Tällaisia meidän poikamme ovat, olemme todenneet. Valppaita ja vikkeliä päivisin, levottomia öisin.

Unettomuuteni on silti pysynyt aisoissa. Oikeastaan olen nukahtanut yllättävän hyvin. Olemme levänneet vuorotellen. Nyt tiedämme, että tämä hulluus loppuu joskus. Loppui se esikoiseltammekin, joka nukkuu nykyisin sikeästi jopa pikkuveljen karjuessa vieressä.

Olisimme ehkä päässeet yöheräämisistä huudattamalla, mutta me emme ole siihen pystyneet. Ehkä olemme valvoneet omaa heikkouttamme, ehkä vahvuuttamme. Ainakin vauvamme ovat saaneet olla lähellä.

Tutkimustiedon valossa olemme tietenkin menettäneet useita elinvuosia puuttuvien yöunien myötä. Sitäkään en jaksa enää murehtia. Mieluummin muistelen haastattelemani uniasiantuntijan, psykologi Soili Kajasteen sanoja: univelka on siitä kiitollinen, että sitä ei koskaan tarvitse maksaa täysimääräisesti takaisin.

Se ajatus lohduttaa väsyneinä aamuina.

Vauva 11/2014

Kuvitus: Satu Kettunen

Vierailija

Tämä tarina oli kuin minä olisin sen kirjoittanut! Kuinka samanlaisen tarinan voin omistaakaan, paitsi lapsia on yksi ja hän 1,5v. Painin vieläkin unettomuuteni kanssa, käyn töissä ja väliin nukun hyvin 7h ja väliin valvon. Käytän melatoonia säännöllisesti mutta unilääkkeitä en käytä. Elän toivossa että tämä unettomuus kaikkoaa -joskus.. Ennen lasta nukuin helposti 8-9h yössä kun nykyään saavutus on 6-7h yössä ja näillä mennään, silmät kirvelevin toisinaan. Äitien unettomuudesta puhutaan todella vähän ja itsekään en siitä tietoa löytänyt, monia lääkärikäyntejä takana sain lopulta melatoonit.

Vierailija

Mulla oli haastava pikkukakkonen joka valvoi kaikki yöt 3v saakka. Minä olen valvonut yöt siitä lähtien, lapsi nyt 30+.

Lapsi tarvitsee kokemuksen siitä, että hän on rakastettu. Näin kerrot sen hänelle päivittäin.

Power of Positivity -sivu listaa asioita, joita vanhempi voi sanoa lapselle osoittaakseen, että rakastaa häntä.

1. Rakastan sinua

Rakkauden sanominen on kaiken perusta. Et voi sanoa tätä lapsellesi liian usein, isommallekaan. Samalla opetat, että tunteista puhutaan ääneen. Se on hyvä taito.

2. Tulen iloiseksi, kun sinä…

Ota lapsi kiinni hyvänteossa. Kun kerrot, mikä menee hyvin, vahvistat toivottua tapaa toimia.

3. Teet minut onnelliseksi

Näytä onnesi: lapsi saa tuntea, että on arvokas. Aikuisen onni ei silti ole lapsen vastuulla. Hän saa olla myös hankala tai kiukkuinen.

4. Olen ylpeä sinusta

Uusien asioiden opettelu vaatii rohkeutta. Kannusta lasta yrittämään, ja ole ylpeä yrittämisestä, ei vain lopputuloksesta.

5. Olet ainutlaatuinen

Jokaisella lapsella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Juuri siksi he ovat niin rakkaita. Näytä lapselle, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on.

6. Luotan sinuun

Luottamus herättää luottamusta ja halua yrittää. Lapsilla on vahva halu toimia oikein. Vanhempi näyttää, että huomaa tämän.

7. Uskon sinuun

Opeta sinnikkyyttä, että luovuttaa ei heti kannata. Lapsi tarvitsee rohkaisua: Vanhemman tehtävä on olla lapsensa puolella.

8. Olen kiitollinen sinusta

Kerro, miksi olet kiitollinen lapsestasi juuri tänään.

On kiva tapa vaikkapa listata iltapalapöydässä asioita, jotka olivat hyviä tänään. ”Parasta päivässä oli se, kun teimme palapelin yhdessä. Ja että minulla on niin ihana murunen.”

+ rakastava kosketus

Osaatko kertoa lapselle ilman sanoja, että rakastat? Lue psykologi Leea Mattilan kolumni aiheesta.

Kun tulee vanhemmaksi, joutuu huomaamaan miten oma lapsuus on itseen vaikuttanut. Onko lapsuudessa näytetty tunteita, entä näytätkö niitä nyt?

Monen vanhemman oma lapsuus on ollut tällainen: vanhemmat ovat huolehtineet riittävästä vaatetuksesta ja ravinnosta, mutta tunteita ei ole ilmaistu, eikä tunteisiin ole aina vastattu.

Tunteet ovat viestejä, ja niihin reagoiminen antaa kokemuksen kuulluksi tulemisesta.

Suomessa arvostetaan lasten itsenäisyyttä ja reippautta.

Suomessa arvostetaan lasten itsenäisyyttä ja reippautta. Kun lapsella on päivähoidon aamupiirissä hankalaa, hänet poistetaan takavasemmalle, selviämään tilanteesta yksin.

Mutta mitä se opettaa lapselle? Ainakin sen, että kun on vaikeita tunteita, siihen ei saa apua, ja että vain myönteisiä tunteita saa ilmaista. Lapsi oppii myös, että se jolla on huono päivä, ei kuulu joukkoon.

Kun perhe syntyy eri maassa ja kulttuurissa eläneistä vanhemmista, näkee oman vuorovaikutustyylinsä kirkkaasti.

Näiden oppien jälkeen, aikuisena, läheiset ihmissuhteet saattavat olla pinnallisia, ja omaa sisintä hyvin vaikea paljastaa. Lapsuudesta ei välttämättä ole jäänyt monia muistoja, tai keskeinen kokemus on se, että “lapsuuteni ei ole vaikuttanut minuun mitenkään”.

Ajatus siitä, että lapsuuden ihmissuhteet eivät ole olleet merkityksellisiä, on surullinen.

Kun perhe syntyy eri maassa ja kulttuurissa eläneistä vanhemmista, näkee oman vuorovaikutustyylinsä kirkkaasti. Se paljastaa, että temperamentin lisäksi tavoissa olla muiden kanssa on kysymys myös siitä, minkälainen oma lapsuus on ollut.

Jos havahtuu tunneilmaisunsa niukkuuteen, on hyvä miettiä sitä, miten itseä on pienenä hoivattu.

Jos havahtuu tunneilmaisunsa niukkuuteen, on hyvä miettiä sitä, miten itseä on pienenä hoivattu.

Raskaus ja vanhemmaksi tuleminen saavat yleensä aloittamaan tämän ajattelun. On aika ymmärtää, miten oma lapsuus vaikuttaa nykyhetkeen.

Sitten on helpompaa valita, miten oman lapsensa kanssa on ja elää. Jokaisen vanhemman pitää päättää, toivooko omalle lapselle samaa - vai jotain muuta.

Jos tunteiden näyttäminen on sinulle vaikeaa, kokeile näitä harjoituksia

1. Mieti ja yritä ymmärtää, miksi vanhempasi käyttäytyivät lapsuudessasi siten kuin käyttäytyivät. Mitä olisit toivonut heidän tekevän toisin? Miltä asian ajatteleminen tuntuu nyt?

2. Pohdi, mitkä kolme adjektiivia kuvaavat sinun ja lapsesi suhdetta. Käyttäisitkö samoja sanoja kuvaamaan sinun ja oman vanhempasi suhdetta?

3. Mieti, miten viestit lapselle että rakastat. Osaatko kertoa sen myös ilman sanoja?

Lue lisää Leean kolumneja täältä.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Yksinhuoltajana ihanaa on vapaus tehdä päätöksiä, vaikeinta on oksennustauti. Ihan tavallisena päivänä moni asia on juuri oikein.

Kuva: Panu Pälviä
Kuva: Panu Pälviä

Huolella haluttu onni

Espoossa asuva Laura Pohjola, 34, päätti hankkia lapsen yksin. Hän odottaa Viljalle, 1v 10 kk, pikkusisarusta samalta luovuttajalta.

Unelman voi toteuttaa yksin, Laura tajusi. Se oli unelma lapsesta.

Laura oli kolmekymppinen ja eronnut kumppanistaan. Hän oli halunnut lasta jo kauan, ja päätti hankkia lapsen yksin. Yksinhuoltajuus oli tarkkaan harkittu valinta.

– En halunnut enää alkaa etsiä ihan vain isää lapselle tai luopua lapsihaaveesta vain sen takia, että sopivaa kumppania ei löytynyt.

Laura hakeutui hedelmöityshoitoihin Väestöliiton klinikalle. Ensin oli käyntejä psykologilla, sen jälkeen asiat etenivät nopeasti. Raskaus tosin tärppäsi vasta seitsemännen inseminaation jälkeen.

Vilja syntyi ystävänpäivänä 2014. Lauralla oli Viljan synnytyksessä mukana lapsuudenystävä, joka on myös Viljan kummi.

Kummit ovat pienen perheen tärkein apu, sillä Lauran vanhemmat asuvat Oulussa. Ensin Lauran vanhemmat epäilivät, kannattaako lapsi hankkia yksin, mutta epäily muuttui pian kannustukseksi.

– He ehkä pelkäsivät, että arki ainoana vanhempana saattaisi olla liian raskasta. Tiedän, ettei tämä ehkä ole ihanneratkaisu, ja jossain vaiheessa kysymys isästä tulee väistämättä eteen. Yksin lapsen hankkivan pitää miettiä, miten selittää lapselle toisen vanhemman puuttuminen.

"Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen."

Vilja käy päiväkodissa kahtena päivässä viikossa. Kummit hoitavat Viljaa mielellään, mutta Lauran on vaikea olla erossa tyttärestään. Parempaa on käydä yhdessä muskarissa tai uimassa.

– Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen. En vain ole vielä kaivannut paljon omaa aikaa.

Haave toisesta lapsesta on ollut koko ajan läsnä. Kun äitiysloma päättyi, vauvakuume nousi.

Nyt vaaleatukkainen taapero ottaa äitiään käsistä kiinni ja kiipeää äidin jalkoja pitkin ylös. Hän rakastaa kiipeilemistä, ja tekee äidin käsien varassa kiepin ja nauraa. Pian Vilja on isosisko.

Lauran vauva syntyi 9.12. Onnea Laura ja Vilja!

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Kaksoset saa se joka pärjää

Hämeenlinnalainen Marianna Salo, 20, sai lyhyen suhteen seurauksena kaksostytöt. Mandi ja Mette, 5 kk, nukkuvat 12-tuntisia yöunia ja syövät mukisematta kaikkea, mitä tarjotaan.

Marianna oli ystävänsä kanssa syömässä hämeenlinnalaisessa kauppakeskuksessa. Hän päätti hoitaa tekemättömän asian, hakea raskaustestin apteekista. Melkein vitsillä vain.

– Ajattelin, että kuukautiset saattoivat olla hieman myöhässä, ja varmistan asian.

Testi oli positiivinen. Marianna käveli ihmeissään ympäri yksiötään. Hän kutsui ystävänsä kylään ja pyysi häntä kurkkaamaan lavuaarin reunalle, jos ”haluaisi nähdä jotain hauskaa”.

– Raskaus oli ensin aikamoinen shokki.

Lyhyt suhde tulevaan isään oli päättynyt. Silti Marianna tiesi pitävänsä lapsen: hänellä oli koulutus ja töitä. Yksinhuoltajuus ei tuntunut riittävältä syyltä aborttiin.

Ultrassa paljastui toinenkin yllätys – vauvoja oli kaksi.

”Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, ja pärjääminen on asennekysymys.”

Kaikesta selviää, kun on pakko, Marianna päätti. Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, pärjääminen on asennekysymys, hän järkeili.

Kaksoset annetaan niille, jotka pärjäävät, tuttava sanoi Mariannalle. Se tuntui rohkaisevalta.

– Luotan siihen. Joku uskoo minun pärjäävän, joten minä pärjään.

Mandi ja Mette ovat nyt viisi kuukautta. He nukkuvat hyvin ja ovat tyytyväisiä vauvoja.

Mariannasta aikaa omiin menoihin on ihan tarpeeksi. Viikonloppuisin hän menee usein tyttöjen kanssa omille vanhemmilleen yöksi, ja pääsee halutessaan käymään vaikka ystävien kanssa kahvilla. Isovanhemmat ovat suuri apu, ja ottaisivat tyttöjä hoitoon ”enemmän kuin on tarpeen”.

– En ole linnoittautunut tyttöjen kanssa kotiin.

Vaikka lähteminen on kyllä hankalampaa kuin ennen. Vaikeimpia ovat ihan käytännön asiat: miten kantaa kahta turvakaukaloa, varavaatteita, ruokaa ja vaippoja alas kolmannesta kerroksesta. Ja vielä rattaatkin.

Äitiys teki elämästä tasapainoista ja rauhallista.

– Ei minulla ennen kovin säännöllistä rytmiä ollut. Tytöt ovat tuoneet sitä. Tämä on minun juttuni. Se, mitä elämältä hain.

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Arki ei kaadu kotitöihin

Helsingissä asuva Mira Huusko, 39, erosi lastensa Kaarlon 1v 4 kk, Kiiran, 4, ja Kertun, 5, isästä pitkän suhteen jälkeen. Nyt hän pyörittää kolmen lapsen arkea pääsääntöisesti yksin.

Mikä on vaikeaa? Lähinnä oksennustauti, Mira sanoo. Ne päivät, kun lapset sairastelevat, eivätkä nuku öisin.

– Kunhan kaikki nukkuvat, arki pyörii loistavasti. Jos olen itse kovin väsynyt, koko kuvio tuntuu romahtavan. Sairastelut vaikuttavat uniin, ja raskasta on varsinkin, jos lapset heräilevät eri aikoihin.

Mira pyörittää arkea, kolmen lapsen kanssa. Suuri apu on oma sisko – hän, joka ilmestyy kesken oksennustaudin ovelle mukanaan kassillinen puhtaita lastenvaatteita.

Ajatus lapsiperheen arjen pyörittämisestä ilman toista aikuista oli Miralle aluksi pelottava ajatus.

– Mutta lapset voivat olla eronneelle pelastuskin. Ei voi jäädä sänkyyn makaamaan, arjen on jatkuttava.

Jotkut asiat ovat nyt helpompia. Kenenkään kanssa ei tarvitse neuvotella siitä, mitä tehdään.

– Jos päätän, että menemme Kansallismuseoon, sitten menemme.

Kolmen lapsen äiti on oppinut armollisuutta. Tiskit voivat joskus odottaa seuraavaan päivään.

– Elämä on vähän päätöslaji. Kun luottaa siihen, että meille tulee hyvä elämä, meille tulee hyvä elämä. Vaikka eteen on tullut vastoinkäymisiä ja muutoksia, olen vain päättänyt selvitä niistä.

”Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.”

Arjessa Miralle on tärkeää pitää kiinni päivärutiineista. Koko perhe herää seitsemältä aamulla. Iltapalaa syödään seitsemän jälkeen, ja puoli yhdeksältä lapset ovat jo unilla.

– Tässä asiassa en sovella. En halua, että lapset ovat väsyneitä vain siksi, että minä en jaksa pitää kiinni päivärytmistä.

– Eräänä aika rankkana päivänä pyyhin väsyneenä pöydän alustaa. Yhtäkkiä kaikki kolme lasta olivat kanssani nauramassa pöydän alla. Elämä on pienissä arjen hetkissä, yhteisessä naurussa. Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.

Omaa aikaa Miralla on joka toinen viikonloppu, kun lapset tapaavat isäänsä. Mira on myös palkannut välillä MLL:n lastenhoitajan, yleensä töiden takia.

– En ole kadottanut itseäni. Lähinnä toivon, että joskus ehdin jälleen lukea enemmän kirjoja.

Vauva 2/2016

Ei ole yhtä hyvää perhemallia. Yksinhuoltajuus voi tulla elämässä eteen yllättäen tai sen voi valita. Ydinperhe ei takaa sitä, että lapsen on hyvä kasvaa, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelmassakin esiintyvä psykologi Leea Mattila.

Minut kirjattiin avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten rekisteriin, kun vuonna 1976 synnyin. Yksin äidiksi tullutta äitiäni kohdeltiin sairaalassa syyllistävästi. Osa sukulaisistani ei osallistunut ristiäisiini.

Onneksi maailma on muuttunut. Lapsen syntymässä on kuitenkin käsillä maailman kaunein ja vilpittömin asia: rakkaus.

Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa.

Sain äidiltäni varmasti hoivaa ja lämpöä ainakin yhtä paljon kuin kahdeltakin vanhemmalta, mutta edesmennyt isäni ei ollut poispyyhitty mielestäni. Kannoin repussani hänen kuvaansa ja sen taakse kirjoitin: Leean isä. Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa. Vaikken koskaan tavannut isääni, olin koko lapsuuteni ajan naiivin varma, että hän on huipputyyppi – ja siksi siis minunkin täytyi olla.

Tutkimuksissa ja kirjoittelussa heristellään syyttävää sormea: joku haluaa sanoa, minkälainen on hyvä perhe ja keitä siihen kuuluu. Mutta ydinperhe ei ole lapselle tae onnesta.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus. Se, että lapsesta ollaan kiinnostuneita, että hän voi kokea tuottavansa iloa ja hänelle ollaan läsnä ja näytetään myönteisiä tunteita.

Kun puhutaan lapsista ja perheistä, huomataan riskit ja ollaan huolissaan. Tärkeää on kuitenkin huomata suojaavat tekijät ja tukea sitä, mikä perheessä on hyvää.

Kasvuympäristö luo lapselle yksilöllistä resilienssiä eli lannistumattomuutta. Sen varassa sitkeimmät kukat voivat kukkia onnellisesti vaikka asfaltinraosta.

Käsikirjaa perheen perustamiseen ei ole.

Elämässä eteen sattunut tai tarkoituksella valittu yksinhuoltajuus on yksi perhemalli muiden joukossa, ja se voi tehdä jokaisen perheessä onnelliseksi ja hyvinvoivaksi siinä missä muunkinlainen perhe.

Syyt saada lapsi yksin ovat monet. Ei ole syytä tuomita vaan pysähtyä, olla avoin ja myönteisen utelias, olla ihminen ihmiselle.

Ehdottomuus on huono merkki. Se kertoo, että ei ota huomioon toisen näkökulmaa.

Omista luuloista syntyvä ehdottomuus ja varmuus, paremmin tietäminen ja oikeassa oleminen ovat itse asiassa huonoja merkkejä. Ne kertovat, että ihminen on lakannut ottamasta huomioon toisen näkökulman, ajatukset ja tunteet. 

Tuleeko sinusta perhe? Muista nämä.

  1. Salli poissaoleva vanhempi puheissa ja ajatuksissa. Luo hänestä lapselle myönteisiä mielikuvia ja anna jotakin konkreettista, kuten nimi ja valokuva.
  2. Hae ja ota vastaan apua sukulaisilta, ystäviltä ja esimerkiksi neuvolalta. Pidä huolta omasta jaksamisestasi.
  3. Muista kiitollisuus. Huomaa, miten hyvin kaikki tässä hetkessä on.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.