iStockphoto

Ryhmät ovat pienempiä yhteisöjä Vauvan sivuilla.

Osallistu keskusteluun ja saa vertaistukea Vauvan ryhmissä!

Ryhmät ovat pienempiä yhteisöjä Vauva.fi-sivuston sisällä. Vain ryhmän jäsenet voivat lukea ryhmän viestejä ja osallistua keskusteluun ryhmässä. Voit perustaa ryhmän vaikka samaan aikaan vauvaa odottaville tai samalla alueella asuville, tai liittyä jo perustettuun ryhmään.

Kuka tahansa rekisteröitynyt käyttäjä voi perustaa uuden ryhmän. Avoimiin ryhmiin voivat liittyä kaikki rekisteröityneet käyttäjät, ja suljettuun ryhmään liittyminen vaatii ryhmän ylläpitäjän hyväksynnän.

Tutustu Vauvan ryhmätoimintoon ja vastaa alla olevaan kysymyksiin, niin olet mukana Meidän Perhe Kid Card -etukorttien arvonnassa. Meidän Perhe Kid Card tuo kymmeniä etuja perhe-elämään, ja kesällä Kid Cardilla saa etuja esimerkiksi vesipuistoista, kylpylöistä, koko perheen risteilyistä ja liikuntapuistoista.

Arvomme yhteensä 10 Kid Card -korttia, ja yhden kortin arvo on noin 23,90 euroa. Arvonnassa ovat mukana kaikki yhteystietonsa ja sähköpostiosoitteensa jättäneet vastaajat. Viimeinen vastauspäivä on 10.7.2013.

Siirry Vauvan ryhmiin

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kun koti on siisti, ruoka syöty ja lapset rauhassa, Milla Lassilan elämässä on kaikki hyvin.

Puiston kohdalla, puolessa välissä kotimatkaa, kolmevuotiasta Rosaa alkaa väsyttää. Hän sanoo äidilleen Milla Lassilalle, että ei jaksa ja ihan tyhmää. Väsyneenäkään Rosa ei pyydä, että äiti kantaisi.

– Äiti ei jaksa kantaa, koska äiti on pieni äiti. Mutta äiti lohduttaa, että voidaan kuitenkin halata, Rosa kertoo.

Halaus riittää. Sitten jaksetaan kävellä kotiin.

Kotona äiti laittaa television päälle, postimies Pate tyyttää siellä torvea. Rosa istuu lattialla, katsoo lastenohjelmia sukkahousujalat pepun alla. Kahdeksan kuukauden ikäinen pikkuveli Roni yrittää nousta seisomaan televisiota vasten. Milla raastaa keittiössä porkkanoita ja piilottaa kasvikset jauhelihakastikkeeseen.

– Onneksi on Pikku Kakkonen. Ilman sitä en ikinä saisi laitettua rauhassa ruokaa, Milla sanoo.

"Pyöräkateus on ainoa kurja lyhytkasvuisuuteen liittyvä lapsuusmuistoni."

Kaikilla kavereilla oli ekaluokan alkaessa vaihdepyörät. Milla joutui polkemaan pienten lasten pyörällä, jossa oli nolo etukori. Se oli epistä.

– Ehkä viisivuotiaana aloin tajuta, että kaverit ovat minua isompia. Ihmettelin, miksen kasva. Äiti sanoi, että on hienoa olla erilainen. Olin, että okei. Pyöräkateus on ainoa kurja lyhytkasvuisuuteen liittyvä lapsuusmuistoni.

Muissa muistoissa Milla tanssii hip hopia, pelaa jalkapalloa hyökkääjänä ja muovailee kerhossa tuikkukippoja.

Millalla on rustohius-hypoplasia, yksi lyhytkasvuisuuden muodoista. Vaikea sana ei merkinnyt lapselle mitään, eikä koosta tehty kotona numeroa. Oikeastaan asiasta ei edes puhuttu.

Jos Milla ei ylettynyt ottamaan pyöräilykypärää yläkaapista, joku kolmesta pikkusiskosta nosti kypärän tai Millan. Yleensä ei tarvinnut.

– En yhtään tykännyt nostamisesta. Se oli hössöttämistä, ja halusin pärjätä yksin.

 

Aina pärjääminen ei onnistunut. Ala-asteen koulumatkalla pojat kaatoivat pyörän ja pakottivat kiertämään pelottavan autotien kautta.

Milla kertoi äidille, äiti soitti koululle, kiusaajat joutuivat puhutteluun ja lopettivat. Siihen, että Milla valittiin liikuntatunneilla pesäpallojoukkueeseen viimeisenä, oli vaikeampi puuttua.

"Kaikkea ei tarvitse niellä ja itkeä salaa kotona."

Yläasteikäisenä Milla oli oppinut puolustautumaan itse. Jos joku näytti siltä, että aikoi sanoa jotakin ikävää, Milla tiuskaisi: mitä kyttäät, onko asiaakin?

– Kaikkea ei tarvitse niellä ja itkeä salaa kotona.

Topakkuus auttoi. Kiusaajat hiljenivät, ja kavereita oli aina. Elsan, Maritan ja Sofian kanssa mentiin maanantaina uimalaan ja viikonloppuna diskoon. Siellä tanssittiin Lordin Hard Rock Hallelujah ja naurettiin.

– Meikkaamista oli kiva harjoitella ja sutia mustaa ripsiväriä.

Milla oli kuten muutkin. Vain joskus joku ei lähtenyt kaveriksi tanssilattialle. Silloin Milla mietti hetken, että miksi. Sitten hän muisti – ai niin, olen lyhyt.

”Me on alettu oleen”, kertoi ensin paras ystävä ja sitten toinen. Yhtäkkiä jokaisella tuntui olevan poikaystävä. Poikaystävät pelasivat jääkiekkoa ja kulkivat porukoissa.

"Haaveilin aina saavani lapsia nuorena. Sitten tajusin, etten ole saanut edes poikakaveria."

Milla ei seurustellut.

– Näytin iloiselta ja yleensä olinkin. Samalla mietin, kehtaako kukaan koskaan kulkea kanssani käsi kädessä ihmisten ilmoilla.

Välillä Milla haaveili korkokengistä. Niillä olisi voinut huijata vähän lisää pituutta. Tarpeeksi pieniä kokoja ei vain löytynyt, ei Riihimäeltä eikä Helsingistäkään.

Oli toinenkin haave, isompi.

– Ajattelin, että olisi kiva saada lapsia ja mieluiten nuorena. Sitten tajusin, etten ole saanut edes poikakaveria. Mietin, että taidan toivoa liikaa.

 

Aurinko porotti illallakin, kun Milla viisi vuotta sitten, kesäkuussa 2011, istui puistossa kaverinsa kanssa. Millalla oli siideri kädessä ja kesäloma ammattikoulun merkonomiopinnoista, kun Arttu Lassila tuli juttelemaan.

– Oho, sinäkö, taisivat olla ensimmäiset sanamme.

Lapsena Arttu oli asunut Millan naapuritalossa Riihimäen lähiössä, yhdessä oli keinuttu kilpaa. Murrosiässä Milla oli joskus miettinyt, mitä Artulle mahtaa kuulua. Nyt Arttu kertoi. Puuseppäopinnot olivat kesken, tyttöystävää ei ollut, elämä oli mallillaan.

– Emme olleet tavanneet vuosikausiin, mutta kun puhuimme, ei tarvinnut miettiä, mitä sanoisi. Milla oli niin aito, että itsekin osasin olla samanlainen. Lisäksi Milla oli tietysti tosi kaunis, Arttu sanoo.

Illan päätteeksi Arttu kysyi, nähdäänkö huomennakin.

– Sitten se meni niin, että halusimme aina nähdä uudestaan.

Aluksi Milla oli varovainen. Hän tarkkaili Arttua, katsoi 189-senttistä ylöspäin, ilmeitä ja eleitä.

– Seurasin, hävettääkö Arttua kävellä kanssani kadulla. En huomannut mitään sellaista. Tuli olo, että voin turvautua häneen.

"Tuijotin testitikkua. Se oli minusta maailman kaunein tikku."

Puoli vuotta myöhemmin Milla teki positiivisen raskaustestin. Hän oli 20-vuotias ja Arttu 18.

– Tuijotin testitikkua. Se oli minusta maailman kaunein tikku. Lääkärit olivat sanoneet, että raskaaksi tuleminen voi kestää minulta vuosia, Milla sanoo.

Arttu muistaa, mikä yllätys raskaus oli.

– Aika aikaisin niin kävi. Se oli vähän sattumien summa. Yllätys, mutta iloinen yllätys, Arttu miettii.

Ensimmäisessä yhteisessä kodissa, vuokrakaksiossa, Milla pyysi Arttua ripustamaan makuuhuoneen ikkunaan valkoiset verhot.

 

Milla itki ilosta, kun sai geenitestien jälkeen tietää, ettei Rosasta tule lyhytkasvuista. Jos Arttu olisi tietämättään ollut rustohius-hypoplasiageenin kantaja, lyhytkasvuisuus olisi periytynyt.

– En tiedä, miksi tieto tuntui niin suurelta helpotukselta, vaikka oma elämä on mennyt hyvin näinkin. Ehkä jokainen äiti vain toivoo lapsensa olevan terve, vaikka rakastaisi häntä yhtä paljon sairaana, Milla miettii.

Kotimatkalla lääkärin vastaanotolta ostettiin hampurilaiset. Arttu sanoi, ettei lapsen lyhyyskään olisi häntä haitannut.

"Mietin, miten pieni kehoni voi kasvattaa ison vauvan."

Seuraavaksi Milla alkoi pelätä omaa kokoaan.

– Mietin, miten pieni kehoni voi kasvattaa ison vauvan.

Raskaus sujui hyvin lukuun ottamatta kipeää selkää ja iäkkäitä naisia, jotka supattivat kadulla Artun perään: pienen tytön on tehnyt raskaaksi, hyi olkoon!

Arttua alkaa naurattaa. Hänelle tulee mieleen, miltä Milla näytti viimeisillään raskaana.

– Kun lähdin töihin ja Milla makasi sängyssä kyljellään jättivatsan kanssa, hän näytti aivan emakolta.

 

Rosa syntyi suunnitellulla sektiolla raskausviikolla 39. Hänellä oli Artun silmät ja Millan nenä.

Joku hoitaja puhui sairaalan taukohuoneessa toiselle: mistä vetoa, että tuokin lyhytkasvuinen äiti on puolen vuoden päästä yksinhuoltaja. He eivät arvanneet, että Arttu kuuli.

– Joidenkin on vaikea ymmärtää, ettei lyhyyteni ole arjessamme tärkein tai edes kymmenenneksi tärkein asia, Milla sanoo.

Tärkeämpää on nauraa Ronin ilmeille, katsoa kiipeilytelineen huipulle kiivenneen Rosan hymyä, kulkea käsikädessä, pysyä kotona, mennä kesämökille.

"Välillä olevani ihan paska äiti, kun tiuskin Rosalle turhasta ja päpätän siivoamisesta. Mutta se ei liity lyhyyteeni."

Kesällä mökillä pidetään taas halkotalkoot. Rosa jaksaa kantaa saunan seinustalle kaksi halkoa kerrallaan, Milla yhden, Arttu sylillisen. Hitaasti syntyy korkea pino.

– Tietysti itse ajattelen välillä olevani ihan paska äiti, kun tiuskin Rosalle turhasta ja päpätän siivoamisesta. Mutta se ei liity lyhyyteeni. Luultavasti kaikista äideistä tuntuu joskus epäonnistuneelta, Milla sanoo.

 

Ruokakaupasta ostetaan yleensä maitoa, leipää, pilttejä, velliä, tomaattia, broileria, jauhelihaa ja perunoita.

Joskus Milla on väsynyt työntäessään ostoksia rattailla kotiin. Nämä ovat kotiäidin päiviä, pitkiä ja samanlaisia.

"Huomaan olevani onnellinen kaaospäivinäkin."

Roni syntyi kolme vuotta Rosan jälkeen, suunnitellulla sektiolla hänkin. Nyt vauva heräilee yössä pari kertaa, ja Rosa pälättää jatkuvasti. Tiskikone pitäisi täyttää, lelut karkaavat lastenhuoneesta, maitolasi kaatuu, olisiko jo päikkäreiden aika.

– Mutta kun ehdin pysähtyä hetkeksi miettimään, huomaan olevani onnellinen kaaospäivinäkin, Milla sanoo.

Myös Arttu on päivisin kotona odottaessaan työpaikan löytymistä. Millasta se on hyvä.

– En oikein pääse yksin ulos lasten kanssa.

Koti on ensimmäisessä kerroksessa, mutta hissi puuttuu, ja turvakaukalo on Millalle liian painava. Jos Milla haluaa leikkipuistotreffeille, hän pyytää kaverin hakemaan kotoa saakka ja auttamaan Ronin kantamisessa.

Kun Milla ei ylety yläkaapissa oleviin lakanoihin, hän kiipeää jakkaralle. Kun hän ei jaksa työntää ostoskärryjä kaupassa, ruuat voi lastata lastenkärryihin. Rosa pakkaa ne kassiin, ojentaa kassin ja sanoo: valmista tuli, äiti!

"Meillä tehdään kaikki tiiminä. Arttu pesee Ronin pepun, kun minä etsin vaatteet valmiiksi. "

Silloin Milla on ylpeä auttavaisesta Rosasta, ja Rosa on ylpeä, kun osaa jo.

– Meillä tehdään kaikki tiiminä. Arttu pesee Ronin pepun, kun minä etsin vaatteet valmiiksi. Minä paistan jauhelihan, kun Arttu nostaa paistinpannun hellalle.

 

Avun pyytäminen ei tunnu avuttomalta. Eikä apua yleensä tarvitse erikseen pyytää.

– Isompi ongelma on, että toisen naama alkaa todellakin ärsyttää, kun olemme paljon yhdessä, Milla sanoo.

Silloin Arttu lähtee pelaamaan biljardia tai Milla kuntosalille. Kaava on aina sama: puntteja, crosstrainer, venyttely, ihana olo. Sitten on jo kiire kotiin, eikä Arttukaan hetkeen ärsytä.

– Yleensä meillä on tosi hauskaa. Varsinkin Millan kustannuksella, Arttu sanoo.

– Et kyllä kerro sitä juttua, Milla varoittaa.

"Elämässä pitää olla hömelyyttä."

Arttu kertoo silti. Siitä, miten hän autolla ajaessa huomasi, että Milla ottaa edustusilmeen aina ennen tien varressa olevaa nopeusvalvontakameraa.

– Kun kysyin Millalta, miksi hän tekee niin, Milla vastasi, että eivätkö kamerat ota meistä kuvia poliisin arkistoon. Että pitäähän niille siksi hymyillä.

– Elämässä pitää olla hömelyyttä, Milla puolustautuu.

– Tämän vuoksi tykkään Millasta, Arttu sanoo.

 

Lapsena harmitti pieni pyörä. Nyt aikuisena Millaa ärsyttää lyhyydessä eniten se, että hän joutuu käyttämään lastenosaston vaatteita.

– Pituuteni on 110 senttiä ja kengän koko on 28. Jos lähden viihteelle, kavereilla on korkkarit ja minulla tyyliin tarralenkkarit.

– Voisin periaatteessa käyttää Rosan vaatteita nyt, ennen kuin hän kasvaa kunnolla ohitseni. Mutta mitään kolmevuotiaan Frozen-paitaa en todellakaan pistä päälleni.

Vain vieraat ihmiset tekevät elämästä joskus ikävää.

Vaateärtymys on silti aika pieni ärtymys. Elämä ei ole Millan mielestä erityisen hankalaa lyhyenäkään vaan enimmäkseen tavallista.

Vain vieraat ihmiset tekevät siitä joskus ikävää. Kaupassa joku käveli Millan viereen mitta kädessään ja kysyi, saako Millan mitata. Baareissa ihmiset haluavat nostella. Viisivuotiaat tönivät päiväkodin pihalta, koska eivät uskoneet Millan olevan äiti, joka on hakemassa lastaan.

– Kun liikun lasten kanssa, moni on halunnut tietää, pystynkö itse synnyttämään lapsia.

Silloin Milla sanoo, että omia ovat.

Ihmisten kommentit unohtuvat, kun Roni melkein sanoo ”äiti” ja Rosa sanoo sen 50 kertaa päivässä.

Rosa ei ole ihmetellyt, miksi äiti on lyhyt. Äitihän on äiti.

Tytön kavereiden kyselyihin Arttu on joskus pelleillyt, että näin voi käydä, jos ei syö vihanneksia. Milla on kertonut, että ihmiset ovat erilaisia eikä ketään saa päivitellä tai koskea siksi, että hän on pieni.

Lapsille selitykset riittävät.

"Elämässäni on kaikki mitä tarvitsen. Moni ikäiseni ei tiedä vielä, mitä elämällään tekisi."

Viikonloppuiltapäivinä koko perhe makaa vanhempien sängyssä. Vasemmalla Arttu, keskellä Rosa ja Roni, oikealla reunalla Milla.

– Kun on syöty, kotona on siistiä ja lapset rauhassa, tulee olo, että elämässäni on kaikki, mitä tarvitsen. Moni muu 25-vuotias ei tiedä vielä yhtään, mitä elämällään tekisi, Milla sanoo.

Sängyssä haaveillaan. Milla ja Arttu haluaisivat päästä vuorokaudeksi kahdestaan Helsinkiin. Illalla syötäisiin ravintolassa mahdollisimman tulista texmex-ruokaa. Yö nukuttaisiin hotellissa vieraan petaamissa lakanoissa. Milla shoppailisi sisustuskaupasta valokuvakehyksiä, Arttu odottaisi vähän tylsistyneenä.

Kotona kehyksiin laitettaisiin kuvia tältä ajalta, jolloin lapset ovat pieniä.

Kohta Milla ei enää jaksa nostaa Ronia syliin. Vauva on nyt 75 senttiä ja seitsemän kiloa. Kun Roni täyttää vuoden, hän on liian painava äidin kannettavaksi.

– Lapset kasvavat niin nopeasti, että joskus tekisi mieli jarruttaa aikaa. Enemmän on kuitenkin malttamaton ja utelias olo. Sellainen, että mitähän kivaa elämässä seuraavaksi tapahtuu.

Milla Lassila, 25, ja Arttu Lassila, 23, asuvat Riihimäellä lastensa Rosan, 3, ja Ronin, 8 kuukautta, kanssa. Milla valmistui ennen äitiyslomaansa merkonomiksi. Arttu on työskennellyt kuljetusalalla ja suunnittelee aloittavansa saman alan opinnot.

Meidän Perhe 6/2016

Lue blogi

Lue Millan blogia Pienenäidinelämää!

Jasmin ja Mikko ovat teinivanhempia. Mutta se ei ole oleellista. Oleellista on se, että he haluavat olla hyviä vanhempia.

Mikko istuu risti-istunnassa lattialla, ja viisikuukautinen Leo pötköttää isän reidellä. Jasmin nojaa Mikkoon ja sipaisee välillä hellästi Leon poskea.

Perhe on viltin päällä keskellä olohuoneen lattiaa. Siitä on helppo singahtaa keittiöön tai pesuhuoneeseen. Kaikki tärkeä on kätten ulottuvilla: myös Leon lempilelu, pinkki pehmoperhonen.

– Kyllä olet isäsi näköinen, Jasmin sanoo ja nauraa pojalleen.

Hän nostaa Leon syliinsä. Leo kikattaa. Miten poika voikin olla niin täydellinen?

Aurinko paistaa ikkunasta ja paljastaa pölyn ja epäjärjestyksen. Mutta se ei haittaa, se ei ole tärkeää. Tärkeää on Leo. Mikko ja Jasmin ovat tulleet teineinä vanhemmiksi, mutta sekään ei ole oleellista. Se on, että he haluavat olla hyviä vanhempia.

Alussa tuore äiti ei uskaltanut antaa Leoa edes Mikon syliin. Nyt isä tekee kaikkea mitä äitikin, paitsi imettää ja leikkaa Leon kynnet.

Mikko katsoo Leon perään esimerkiksi silloin, kun Jasmin lähtee kuntosalille. Vahtiessaan hän pelaa koneella Runescape-roolipeliä. Se on ehkä ainoa asia, josta Jasminin tulee Mikolle välillä nalkutettua.

Mutta se on pieni juttu sen rinnalla, että isä hoitaa lastaan hyvin, käy kaupassakin ja tekee kotitöitä.

Mikolla oli huoneessaan kapea nuorisovuode. Sen päällä 17-vuotias Mikko ja 16-vuotias Jasmin juttelivat yhtenä joulukuun iltana puolitoista vuotta sitten.

Vasta myöhään illalla, kun Mikon pikkusisko oli nukahtanut seinän takana, Jasmin uskalsi kuiskata, että oli unohtanut ottaa minipillerin. Mitä jos hän olisi raskaana? Mikko ei osannut sanoa oikein mitään. Paitsi, että olisihan se nyt aika pelottavaa.

Kun raskaustesti näytti negatiivista, Jasmin tunsi helpotusta – mutta myös pettymystä.

Kuukauden kuluttua tehty raskaustesti näytti kuitenkin negatiivista.

– Olimme kummatkin helpottuneita, mutta samalla tunsin myös pettymystä. Olin ehtinyt pyöritellä raskauden mahdollisuutta mielessäni jo kuukauden ja alkanut salaa vähän toivoakin, Jasmin sanoo.

Jasminin vauvakuume vain vahvistui ajan kuluessa. Sopisiko, että vauvaa ei yritetä, mutta ei estelläkään, Jasmin ehdotti. Mikosta ajatus oli hyvä. Välillä Jasmin otti pillerin, välillä ei.

Jasminille oli jo pienenä selvää, että hänestä tulee joskus äiti. Lapsuuden valokuvassa hän istuu nakuna vauvanukke kainalossaan. Hän nukkui nukkiensa kanssa, syötti niitä tuttipullolla ja sovitteli niille vaippoja. Hän hoivasi naapurin pientä Hannaa ja halusi välttämättä siivota tämän huoneen. Jasmin toivoi kovasti pikkusisarusta, mutta sitä ei koskaan tullut.

Kun hän oli 9-vuotias, vanhemmat erosivat. Ero oli shokki.

– Kuvittelin, että kaikki oli minun syytäni. Äiti ja sisarpuoleni muuttivat pois. Minä päätin jäädä asumaan isäni kanssa, koska en halunnut jättää häntä yksin.

Isä ja tytär asuivat kahdestaan kaukana maalla, eikä isä oikein osannut tukea naiseksi kasvavaa tytärtään. Koulussa Jasminia kiusattiin. Kaikki kävi lopulta niin raskaaksi, että Jasmin alkoi viillellä itseään.

Koulussa kukaan ei huomannut Jasminin pahoinvointia. Äiti oli kuitenkin pistänyt merkille tyttönsä muuttuneen olemuksen ja järjesti Jasminin asumaan luokseen.

Uudessa koulussa 13-vuotias Jasmin sai kavereita ja alkoi ensikertaa seurustella. Silti hän ei ollut tyytyväinen itseensä tai elämäänsä.

Nuoresta poikaystävästäkään ei ollut tukea: poika sanoi Jasminin olevan liian lihava. Jasmin laihdutti 20 kiloa ja sairastui bulimiaan. Hän oli nuori, mutta hänestä tuntui, että elämä oli ohi. Juuri sillä hetkellä vauvahaaveet olivat hyvin, hyvin kaukana.

Keväällä kaksi vuotta sitten Jasmin uskaltautui siskonsa tupaantuliaisiin, vaikka oli juuri laittanut poikaystävän kanssa välit poikki eikä ollut lainkaan juhlatuulella.

Juhlissa oli poika, joka vilkuili Jasminia koko ajan.

– Jasmin oli minusta nätti. Ja vaikutti jotenkin kaukaisesti tutulta, Mikko sanoo.

Parin viikon kuluttua Jasmin rohkaistui pyytämään Mikkoa leffaseuraksi.

Kesällä he alkoivat seurustella, ja syksyllä Jasmin aloitti lähihoitajaopinnot Espoossa. Mikko jatkoi lukiossa.

Joulun alla Jasminilla tuli riitaa äitinsä kanssa. Syytä ei kukaan enää muista, ja vaikka riita sovittiin heti, Jasmin alkoi hiljalleen muuttaa tavaroitaan Mikon kotiin.

Jasmin laittoi Mikolle viestin: "Olen raskaana". Mikko vastasi: "Me niin kuollaan."

Vuosi ensitapaamisen jälkeen Jasmin istui Mikon huoneessa ja tuijotti raskaustestiä. Varmuuden vuoksi hän testasi kahdella tikulla ennen kuin laittoi Mikolle tekstiviestin: Olen raskaana.

Pian kännykkään kilahti vastaus: Me niin kuollaan.

Nuorten äidit suhtautuivat uutiseen hyvin, mutta kun Mikon isä kuuli raskaudesta yhdeksännellä raskausviikolla, hän raivostui niin, että roskapussit lensivät käsistä lattialle. Myöhemmin isä pyysi suuttumistaan anteeksi ja selitti olevansa vain huolissaan.

Osa kavereista haukkui Mikkoa tyhmäksi. Heidän mielestään vauva pilaisi Mikon elämän.

Ensimmäinen ultraäänitutkimus konkretisoi raskauden nuorelle isälle. Mikko rakastui päätäpahkaa pieneen tulokkaaseen ja silitteli iltaisin Jasminin mahaa. Oli yhtä aikaa outoa ja mahtavaa ajatella, että siellä kasvoi heidän yhteinen lapsensa.

Neuvolasta luvattiin, että nuori perhe saisi soittaa ja kysyä neuvoa milloin vain. Terveydenhoitaja suositteli Tyttöjen talon nuorten äitien ryhmää. Siitä tulikin Jasminille tärkeä tuki. Synnytysvalmennusryhmään he eivät sen sijaan halunneet mennä ikänsä takia ihmeteltäviksi.

Jasmin kävi terveydenhuolto-oppilaitosta kahdeksannen raskauskuukauden loppuun. Koulussa hänen nimilapussaan luki #mutsi.

Jasmin oli odotuksesta niin ylpeä ja onnellinen, että vain hymyili ihmettelijöille.

Loppuaikoina Jasminin päälle mahtuivat enää Mikon isot, mustat Iron Maiden -paidat. Kaduilla ja kaupoissa Jasminin mustiin verhottua suurta vatsaa tuijotettiin. Se ei haitannut. Jasmin oli odotuksesta niin ylpeä ja onnellinen, että vain hymyili ihmettelijöille.

Kun Jasmin oli 28. raskausviikolla, pari muutti vuokrakaksioon kilometrin päähän Mikon vanhemmista. Aikaisin yhtenä joulukuun aamuna Jasmin heräsi pissahätään ja raahusti vessaan. Kuului vaimea poksahdus, ja lapsivedet hulahtivat pönttöön.

Synnytys eteni hyvin, ja jo puolenpäivän jälkeen Leo päästi ensiparkaisunsa.

Kun he pääsivät synnytyksen jälkeen asettumaan perhehuoneeseen ja hoitaja jätti heidät kolmisin, aika tuntui pysähtyvän.

– Puhelin piippasi onnitteluita. Muuten olimme hiljaa ja ihastelimme vauvaa.

Jasmin ja Mikko olivat äärettömän onnellisia, mutta samalla olo oli epätodellinen. Oliko vauva todella heidän? Miten joku voi olla niin pieni, mutta niin valmis?

– Olin hirveän kiitollinen siitä, että Mikko oli vierelläni. Tunsin, että olemme tässä hommassa selkeästi yhdessä.

Vanhemmat ja sisarukset kävivät kerran ihastelemassa vauvaa. Muuten päivät menivät levätessä ja imetystä opetellessa. Kotiin siirtyminen jännitti kumpaakin.

He tiesivät, että vauvat tapaavat itkeä ja valvoa. Silti alun raskaus tuli yllätyksenä. Leo kärsi koliikista, ja itki kolme kuukautta yöt ja päivät.

Jasmin ja vauva nukkuivat sängyssä, Mikko vieressä lattialla. Leoa hytkytettiin sylissä ja koliikkikeinussa. Ja taas sylissä ja keinussa.

Ensimmäisinä kuukausina Jasmin ei jaksanut ajatellakaan tekevänsä ruokaa, ja hän eli käytännössä ateriankorvikkeilla. Pikimusta huumori auttoi pahimman yli.

– Kun soitin äidille, saatoin sanoa, että teen kohta lapsesta vauvapataa. Onneksi äidilläkin on hyvä huumorintaju, ja hän ymmärsi tunteeni.

Mikko kävi lukiota vielä joulu- ja tammikuun, mutta jäi sitten isyysvapaalle.

Ajan kuluessa Leon koliikki helpotti, ja Jasminkin alkoi taas syödä kunnolla. Hän pumppasi maitoa pulloon ja antoi Mikon ruokkia vauvaa, jotta sai välillä levättyä. Imetystä hän ei kuitenkaan jättänyt.

– Aion imettää Leoa vähintään puoli vuotta, hän sanoo.

Jasmin istuu vuoteella ja syöttää Leoa. Mikko kiikuttaa imetystyynyn. Kun Leo on kylläinen, hän osallistuu keskusteluun jokeltamalla.

– Tissichatti! Nyt tämä menee vähän leikiksi. Jäähylle hetkeksi, Jasmin juttelee ja nostaa Leon rinnalta.

Jasmin sanoo tuntevansa itsensä täysin valmiiksi äidiksi. Hänestä tuntuu, että on ollut valmis jo pitkään.

– Kun teen jotain oikein, se vaikuttaa vauvaankin oikein. Kun syön tai liikun, se tekee hyvää meille molemmille. Itsestä huolta pitäminen on nyt automaattista.

Perhe vierailee Mikon vanhemmilla aina torstaisin ja lauantaisin. Vauva-arjen pieniä iloja on päästä saunaan kahdestaan.

Jasminin äiti käy tyttärensä apuna, ja isä soittelee ja kyselee kuulumisia. Isästä on tullut Leon suurin fani. Nuorena ne lapset pitääkin tehdä, hän sanoo. Isä on tyytyväinen myös siihen, että Mikolla on mahdollisuus viettää aikaa perheensä kanssa. Sitä mahdollisuutta ei jokaisella miehellä ole aina ollut.

Pari vuotta. Ainakin niin kauan Jasmin aikoo olla kotona. Hän miettii, jatkaako sitten lähihoitajaopintoja vai alkaako opiskella merkonomiksi. Mikko vaihtaa aikuislukioon, jotta hän voi viettää päivät perheensä kanssa. Taloudellisesti he tulevat toimeen ihan hyvin, sillä rahaa ei mene mihinkään turhaan.

Jasminia ärsyttää perinteinen käsitys teinivanhemmista: vauva on vahinko ja joka viikonloppu juodaan pää täyteen.

Nuoruuden tupakka- ja alkoholikokeilut eivät Mikkoa ja Jasminia kiinnosta. Mikko ei ole koskaan edes maistanut alkoholia. Jasminia ärsyttääkin perinteinen käsitys teinivanhemmista, joiden vauva on vahinko ja jotka juovat joka viikonloppu päänsä täyteen.

– Leo ei välitä minkä ikäisiä me olemme. Riittää, että pidämme hänestä huolta.

Osa kavereista jäi vanhemmuuden myötä. Muutamat ovat vierailleet Leoa katsomassa.

– Leo on heidän mielestään söpö. Mutta en tiedä, kuinka paljon heitä Leon kuulumiset kiinnostavat, Jasmin miettii.

Pian juhlitaan Leon puolivuotispäiviä.

– Juuri nyt haluan keskittyä lapseeni ja perheeseeni. Itseeni keskittymisen aika on sitten myöhemmin, Jasmin sanoo.

Mikko on samaa mieltä.

Vauva 6–7/16

Perhe

Lähihoitajaopiskelija Jasmin Vahtera, 17, lukiolainen Mikko Heikura, 18, ja Leo, 5 kk, asuvat Espoossa.

Vanhemmuus on pikamatka aikuisuuteen. Nämä hetket paljastavat, että huolettomat haahuiluvuodet ovat takana.

1. Tapaat päivittäin ihmisiä, jotka tuntevat sinut nimellä Milon äiti tai Aadan isä.

2. Lapsi oksentaa syliisi julkisella paikalla sotkien teidät molemmat – ja sinä olet maailman ainoa ihminen, joka voi hoitaa tilanteen.

3. Kuulostat täsmälleen samalta kuin äitisi. Mistä nuo sanat oikein tulivat! Ja tuo äänenpaino!

4. Et voi olla huomauttamatta bussipysäkillä kiroileville teineille huonosta kielenkäytöstä.

5. Tulet ensimmäistä kertaa synnytyssairaalasta kotiin vauvasi kanssa. Annettiinko tämä lapsi todellakin minun vastuulleni?

6. Leikki-ikäisesi pyytää sinua selittämään, miten lentokone toimii. Tuo pieni ihminen kuvittelee, että tiedän!

7. Käyt raskausaikana ensimmäistä kertaa neuvolassa eikä siellä kummastella ollenkaan, miten ihmeessä olet noin nuorena päätynyt tuohon tilanteeseen.

8. Täytät omat tietosi koulun tai päiväkodin lomakkeeseen kohtaan, jossa kysytään äidin tai isän tietoja. (Ja ne lomakkeet eivät muuten ihan heti lopu.)

9. Oma lapsukaisesi on yhtäkkiä täysi-ikäinen ja huolehtii ihan sujuvasti aikuisten asioista. Laskutoimitus kertoo, että sinunkin on aika.

10. Kymmeneltä illalla suurin haaveesi on kääriytyä vilttiin.

Vierailija

Jaahas, eli tästä voisi päätellä, että lapseton ihminen ei voi olla aikuinen ollenkaan? Juuuuust. Nuo ovat kymmenen merkkiä siitä, että on vanhempi - aikuinen voi olla muutenkin. Ja vanhempi voi olla lapselle, vaikka ei olisi vielä henkisesti aikuinen.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Maria Veitola lomaili kesällä Menorcalla. Lomatunnelmaa häiritsivät jalkapallon EM-kisat.

 

Terveisiä lomalta Menorcalta! Olemme täällä ystäväperheen kanssa, seurueessa on neljä aikuista ja kolme lasta, 8-, 5- ja 4-vuotiaat.

Vuokrasimme huvilan kivojen rantojen läheisyydestä. Lasten mielestä parasta on silti oma, pieni uima-allas. Jos he saisivat valita, emme poistuisi pihaltamme.

Vaikeinta on saada heidät juomaan ja ymmärtämään, miksi aurinkorasvaa on käytettävä ja miksi on kiinnostavaa nähdä muitakin paikkoja kuin oma piha. Tai tajuamaan, että on olemassa muutakin tekemistä kuin uiminen ja iPadilla pelaaminen.

Yhden lapsen äitinä iloitsen siitä, että pojalla on lomalla seuraa. Minun ei tarvitse viihdyttää tai leikkiä – en ole erityisen hyvä siinä. Vannon, että jopa lomalla tiskaan mieluummin kuin leikin uima-altaassa merihirviötä.

Toisten lasten ansiosta ehdin lukea ja ihastella paikallisia kasveja – muistutan tässäkin päivä päivältä enemmän äitiäni. Ystäväperheen äiti taas sanoo, että kolmannen pyörän ansiosta sisarukset eivät tappele keskenään niin paljon kuin tappelisivat, jos matkalla oltaisiin oman perheen voimin.

Samaan aikaan tunsin sympatiaa vauvan äitiä kohtaan: väsymys tekee ihmisistä kireitä.

Kaikki siis voittavat. Paitsi naapurihuvilan rouva, joka ilmaantui kiukkuisena portillemme sähisemään, että lastemme täytyy olla hiljaa uima-altaassa, koska heidän vauvansa nukkuu. Kello oli puoli yksitoista illalla.

Purin kieleeni, vaikka mieleni teki kysyä rouvalta, voinko tulla vastavuoroisesti kiljumaan heidän portilleen, kun heidän vauvansa itkee. Samaan aikaan tunsin sympatiaa vauvan äitiä kohtaan: väsymys tekee ihmisistä kireitä.

Olisin halunnut antaa hänelle myös yhden parhaista neuvoista, jonka sain ennen kuin oma lapseni syntyi. ”Älkää vain totuttako lastanne siihen, että on hiljaista kun hän nukkuu”, äitinä kokeneempi ystäväni sanoi minulle.

Vaikenin, ja hätistin vastahakoiset lapset altaasta sisään, koska oli kaikin tavoin liian myöhäistä.

Lomatunnelmaa on häirinnyt eniten jalkapallon EM-kisat. Molempien perheiden isät ovat jalkapallohulluja ja katsovat kaikki ottelut. Kumpikaan meistä äideistä ei ole yrityksistä huolimatta tippaakaan kiinnostunut jalkapallosta.

Telkkari vie miesten kaiken huomion. Yhteisiä illanviettoja ei ole.

Jokaisella illallisella on kireä tunnelma. Miehet haluavat kiirehtiä, jotta ehtivät katsomaan jalkapalloa. Naiset haluaisivat nautiskella.

Kun ottelu sitten alkaa, telkkari vie miesten kaiken huomion. Yhteisiä illanviettoja ei ole.

Yritän ajatella positiivisesti: on mukavampaa, että mies katsoo jalkapalloa kuin ryyppää baarissa. Mutta liika on liikaa.

Ystäväperheen äiti sen ytimekkäästi ilmaisi: ”Vitun jalkapallo.”

Meidän Perhe 8/2016

Maria Veitola on 43-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat mies ja keväällä 2012 syntynyt poika Taisto. ”Älä sekoile” on Marian ja pojan vakilause toinen toisilleen.

Vierailija

Ihanan erilainen lomakertomus somen sokerihuurteisten lomakuvausten jälkeen. Elämä ei ole aina niin täydellistä, lomallakaan ;-)

Vierailija

Hauska kirjoitus, kuten aina Marialta. Mekin oltiin lomalla Menorcalla lasten ollessa pieniä koululaisia ja se oli ihan huippureissu. Ai tuli oikein ikävä niitä kahta lomaviikkoa sillä kauniilla saarella.
Tuo ohje "älkää vain totuttako lastanne siihen, että on hiljaista kun hän nukkuu" on niin hyvä. Esikoisen ollessa vauva kuljimme sukkasillamme hiippaillen, kuopuksen syntyessä esikoinen oli leikki-ikäinen rämäpää ja kuopus oppi nukkumaan ihan missä metelissä vaan :)

(Toivottavasti Marian Yökylässä-sarja jatkuu, se oli ihan huippu!)

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.