iStockphoto

Ryhmät ovat pienempiä yhteisöjä Vauvan sivuilla.

Osallistu keskusteluun ja saa vertaistukea Vauvan ryhmissä!

Ryhmät ovat pienempiä yhteisöjä Vauva.fi-sivuston sisällä. Vain ryhmän jäsenet voivat lukea ryhmän viestejä ja osallistua keskusteluun ryhmässä. Voit perustaa ryhmän vaikka samaan aikaan vauvaa odottaville tai samalla alueella asuville, tai liittyä jo perustettuun ryhmään.

Kuka tahansa rekisteröitynyt käyttäjä voi perustaa uuden ryhmän. Avoimiin ryhmiin voivat liittyä kaikki rekisteröityneet käyttäjät, ja suljettuun ryhmään liittyminen vaatii ryhmän ylläpitäjän hyväksynnän.

Tutustu Vauvan ryhmätoimintoon ja vastaa alla olevaan kysymyksiin, niin olet mukana Meidän Perhe Kid Card -etukorttien arvonnassa. Meidän Perhe Kid Card tuo kymmeniä etuja perhe-elämään, ja kesällä Kid Cardilla saa etuja esimerkiksi vesipuistoista, kylpylöistä, koko perheen risteilyistä ja liikuntapuistoista.

Arvomme yhteensä 10 Kid Card -korttia, ja yhden kortin arvo on noin 23,90 euroa. Arvonnassa ovat mukana kaikki yhteystietonsa ja sähköpostiosoitteensa jättäneet vastaajat. Viimeinen vastauspäivä on 10.7.2013.

Siirry Vauvan ryhmiin

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Jokainen tarvitsee äitiystävän. Sonja ja Elina, Ulla ja Heli, Ami ja Nette kertovat, mistä ystävyys on tehty.

Näpit irti ja suut tukkoon, päätoimittaja Anna Ruohonen sanoo. Äitien moittimisen on aika loppua. Valinnat ovat hyviä, jos lapsi voi hyvin.

"Menisit vessaan sen kanssa”, nainen tuhahti.

”Etkö tiedä, että tuttipulloja on?” hän sanoi. Minä en saanut sanottua mitään. Imetin kuukauden ikäistä vauvaani terveyskeskuspäivystyksen aulassa. Vauvalla oli kuumetta, ja nyt vihdoin nälkä.

Mitä olisin sanonut, jos olisin saanut suuni auki? Älä ole hölmö. Tiedän, enkä mene.

Jos äiti imettää, joku moittii. Tissi melkein näkyvissä! Jos äiti ei imetä, joku moittii. Itsekästä!

Jos vauva saa purkkiruokaa, äiti on laiska. Jos vauva saa kotona tehtyä sosetta, äiti ei osaa ottaa aikaa vauvan kanssa olemiseen, vaan käyttää aikansa kotitöihin. Aina väärin.

Vauva-lehti haluaa sanoa: Näpit irti ja suut tukkoon. Äitien valinnat ovat hyviä ja oikeita, jos lapsi voi hyvin.

Naisen elämäntapa ei ole huutoäänestyksen paikka. Naiset eivät jää kotiin, kunnes imetys loppuu. Äidin paikka ei ole kotona, vaan missä ikinä hän haluaakaan olla. Myös vauvansa kanssa.

Ollaan äitien puolella.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Ruuhkavuosina rakkauden arjenkestävyys testataan, mutta voisi sitä enemmän itsekin yrittää, tuottaja Ulla Ahvenniemi kirjoittaa.

Viisi minuuttia ennen kuin olisi pitänyt lähteä bussille, sain tekstiviestin: ”Käyn kaupassa ja haen.” Kauniimpaa viestiä en olisi silloin voinut mieheltäni saada.

Mies tarkoitti kaupassa käynnillä jauhelihaa ja hakemisella päiväkodin pihassa odottavaa lasta. Viesti tarkoitti myös muuta: rakkautta. Mutta enhän minä sitä silloin ajatellut. Silloinkaan.

Lapsiperheissä on yleensä paljon rakkautta – rakkautta lapsiin. Lapset voivat olla (ja ovat) rasittavia ja uuvuttavia, mutta rakkaita he ovat silti. He täyttävät sylin lisäksi ajan ja ajatukset.

Joskus on ehkä parisuhdeaikaakin. Sellaista kuin meillä yhtenä heinäkuun päivänä. Kävelimme miehen kanssa torilla ja seisoimme festareilla. Puhuimme päivällä lapsista ja kuuntelimme illalla Yötä, joka lauloi lumivalkoisesta rakkaudesta. Siihen ei lapsien ja vuosien jälkeen ole paluuta kenelläkään, luulen.

"Se vitsi ei tosiaan enää naurata. Mutta ilmankin olisi outoa."

Mutta on jotakin muuta.

Kun kuopus lauantai-iltana vihjailee, että jäätelö ja strösselit sopivat hyvin yhteen, tiedän täsmälleen, mitä mies sanoo: joskus jopa puoli kahteen. Se vitsi ei tosiaan enää naurata. Mutta ilmankin olisi outoa.

Rakkautta lapsiperheissä on valmiiksi tehty jauhelihakastike ja vastuuvuorojen vaihtaminen ovensuussa. Se, että toinen korjaa katkenneet haalarien lenksut kömpelömmän puolesta ja jättää leivistä alapuolet toiselle.

Ruuhkavuosina rakkauden arjenkestävyys testataan, mutta voisi sitä enemmän itsekin yrittää. Ensi kerralla en vastaa tekstiviestiin ”ok” vaan laitan perään sydämen. Edes hymiön.

Iloa talveen,

Ulla

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miten menee, ystävät ja tuttavat kyselivät Nooralta, kun Väinö oli vauva. Ihan hyvin, Noora vastasi. Se oli vale.

Ovi kolahtaa kiinni Jukan jäljessä. Miehen pitää taas mennä, töihin tai salibandyharjoituksiin, johonkin. Noora ei jaksa ajatella, mihin tällä kertaa. Hän tietää vain, että edessä on taas monen tunnin yksinäisyys ennen kuin Jukka tulee takaisin.

Miehen mentyä koti tuntuu paljon tyhjemmältä, hiljaisuus humisee korvissa. Ulkona on jo pimeää, räntä piiskaa asfalttia.

Hiljaisuus katkeaa äkkiä lapsen itkuun. Noora nostaa poikansa, nelikuisen Väinön, sitteristä olkapäälleen, mumisee pienelle rauhoittavasti ja astelee hitaasti huoneesta toiseen, eteisestä keittiöön, keittiöstä olohuoneeseen.

Siellä Noora istuu suuren jumppapallon päälle, siinä on hyvä hytkyttää itkuista poikaa. Vauva hiljenee, tuhisee, nukahtaa lopulta. Noora saa taiteiltua hänet sänkyyn herättämättä, menee sitten nukkumaan itsekin, vetää peiton korviin.

On vasta alkuilta, mutta Nooraa väsyttää armottomasti kuten niin usein nykyään.

Viimeinen ajatus juuri ennen unta on kirkas.

En jaksa tätä.

Yhteinen lapsi oli ensin Nooran haave. Jukka makusteli ajatusta, lämpeni pikkuhiljaa. Miksi ei?

He olivat kyllä nuoria, Noora 21-vuotias, Jukka neljä vuotta vanhempi, mutta yhdessä oli jo nähty ja koettu paljon. Rakastuminen koulun käytävillä Nooran ollessa vasta 15-vuotias, muutto kotikunnasta Toholammilta Seinäjoelle vain vuotta myöhemmin ja yhteisen kodin perustaminen.

Seinäjoella Noora kävi lukion loppuun ja pyrki ja pääsi ammattikorkeakouluun, Jukka toteutti unelmaansa pelaamalla salibandya SM-liigassa Seinäjoen Peliveljien riveissä. Naimisiin mentiin elokuussa 2012, joulukuussa Noora oli jo raskaana.

– Raskausajan pahoinvointi yllätti, samoin turvotus. Loppuvaiheessa lompsin neuvolakäynneille varvastossuissa, koska mitkään muut kengät eivät enää sopineet jalkaan, Noora muistaa.

Jukka eli mukana odotuksessa.

– Neuvolakäynneillä jännitti, sydänäänten kuuleminen oli huikeaa. Pian saimme tietää, että tulossa on poika, Jukka kertoo.

Synnytystä kumpikaan ei juuri miettinyt tai pelännyt etukäteen. Jukka mukaan tietenkin, toiveissa perhehuone, kaikki mahdolliset kivunlievitykset kiitos, niin Noora ajatteli.

Hellekesä 2013 hujahti ohi kasvavan vatsan kanssa, odotus venyi vähän yliaikaiseksi. Nooran lapsivedet menivät aamuyöstä elokuun viimeisenä päivänä. Se oli lauantai.

Kohta heitä olisi kolme.

Synnytys ei edennyt. Pinnistelyä kesti neljäkymmentä tuntia.

Synnytys ei kuitenkaan edennyt toivotusti. Supisti kyllä, mutta tehottomasti, avautuminen oli tuskastuttavan hidasta. Sairaalassa Noora kellui ammeessa lämpimässä vedessä, sai ilokaasua ja epiduraalipiikin.

– Pinnistelyä kesti neljäkymmentä tuntia.

Sunnuntai-iltana lääkäri teki lopulta päätöksen. Kiireellinen sektio.

– Siinä vaiheessa se oli helpotus. Olin niin väsynyt ja tuskissani, Noora kertoo.

Jukka sanoo, että ei osannut edes pelätä.

– Ajattelin vain, että sairaalassa tiedetään mitä tehdään.

Noora kärrättiin pois, Jukka jäi yksin odotustilaan, tuijotteli hermostuneena taulua, jossa oli vehmas maalaismaisema. Hoitaja toi hänelle voileipiä, mehua ja kupin kahvia.

Leikkaussalissa kaksi mukavaa mieshoitajaa piteli Nooraa käsistä, kun lääkäri auttoi hänen poikansa maailmaan.

– Sain vauvan hetkeksi poskeani vasten ennen kuin hänet vietiin Jukan luo. Hän tuntui ihanalta.

Väinö oli vankka ja terve yhdeksän pisteen poika. 4352 grammaa, 53 senttiä.

Vauva voi alusta asti hyvin. Äiti ei.

– Näin pojan ensi kertaa lämpökaapissa, sain koskettaa häntä sen aukosta. Vauva oli lämmin, ihmeellinen, Jukka muistaa.

Vaikea asento, viistotarjonta, oli ilmeisesti ollut syy synnytyksen hitaaseen etenemiseen, Nooralle selvisi myöhemmin.

Vauva voi alusta asti hyvin. Mutta äiti ei.

Nooran tulehdusarvot ampaisivat pian leikkauksen jälkeen ylös, hemoglobiini laski rajusti. Tiputuksessa annettiin lisäverta. Täristi, vilutti ja väsytti. Tulehdusta oli vaikea paikantaa, antibiootit eivät aluksi tuntuneet purevan siihen kunnolla. Sairaala-aika synnytyksen jälkeen venyi ensin viikoksi, sitten kahdeksi.

– En ole koskaan ollut niin huonossa kunnossa kuin silloin. En jaksanut hoitaa vauvaa, en kävellä ruokasaliin, en edes puhumaan hengästymättä, Noora muistaa.

Öisin itketti. Kunpa paranisin, kunpa pääsisin kotiin, Noora toivoi. Päivisin hän keskittyi olemaan reipas, kiittelemään huoneessa piipahtelevia hoitajia, imettämään vauvaa. Jukka oli hänen tukenaan aamusta iltaan, yhdeksästä yhdeksään.

– Jos Jukka oli vähänkin myöhässä, soittelin ja painostin: missä olet, koska tulet?

"Kaiken piti olla hienoa ja mahtavaa, mutta olikin hirveän vaikeaa."

Niinkin tavallinen asia kuin suihkussa käynti oli vaikeaa. Noora oli liian uupunut seistäkseen suihkun alla, joten hän istui muovituolilla, suihkutti lämpimällä vedellä alavatsan leikkaushaavaa ja koetti varoa kädessä olevaa kanyylia, joka tiputti antibioottia.

– Oli ristiriitainen olo. Olimme juuri tulleet vanhemmiksi, kaiken piti olla hienoa ja mahtavaa, mutta olikin hirveän vaikeaa, Jukka muistaa.

Syyskuun loppupuoli oli jo käsillä, kun nuori perhe vihdoin pääsi kotiutumaan sairaalasta. Siinä vaiheessa Jukan isyysloma oli ohi, hänen oli palattava kaksivuorotyöhönsä uimavalvojana. Viikonloppuisin ja iltaisin odottivat salibandypelit ja harjoitukset.

Nooran arki täyttyi vauvanhoidosta – hytkyttelystä, kanniskelusta, imettämisestä, nukuttamisesta.

Uni oli ainoa asia, joka Noorasta tuntui hyvältä. Väsytti, väsytti niin. Yöt olivat katkonaisia. Nelikuinen Väinö itkeskeli milloin nälkäänsä, milloin vatsan kivistystä. Noora hoiti häntä päivän toisensa jälkeen, se oli ainoa asia, mihin hupenevat voimat tuntuivat riittävän. Jukka oli poissa, aina jossakin, siltä Noorasta tuntui. Toisinaan mies ehti olla kotona vain puolitoista tuntia päivässä, työn ja treenien välissä.

– Oli vaikea päästä sängystä ylös. Jokainen uusi päivä oli koettelemus.

Myöhemmin, videoita ja valokuvia katsellessaan Noora on tajunnut, että Väinön elämän ensimmäisinä kuukausina tapahtui paljon myös hyviä asioita. Vietettiin ristiäisiä Toholammilla, laulettiin vauvalle, oltiin sylikkäin, ihmeteltiin uutta perheenjäsentä.

"Aloin huutaa ja itkeä: En halua, että lähdet. En pärjää tässä."

Kuvissa näkyy nuori äiti, joka on jaksanut pukea ja vähän meikatakin, pistää tukan poninhännälle. Muistot tuosta ajasta ovat kuitenkin hämäriä, kuin sumun peittämiä.

– Lopulta en enää pystynyt siihen. Jukka oli taas kerran lähdössä harkkoihin, kun räjähdin. Aloin huutaa ja itkeä: En halua, että lähdet. En pärjää tässä yksin. Emme voi jatkaa näin.

– Se oli yllätys. En ollut halunnut tai osannut ajatella, miten huonossa kunnossa Noora oikeasti oli, Jukka sanoo.

– Hän oli aina ollut niin reipas ja toimelias. Ja äkkiä täysin lopussa.

Raskaat tunteet saivat nimen vasta paljon myöhemmin. Synnytyksen jälkeinen masennus. Noora on jälkeenpäin miettinyt paljon syitä, jotka siihen johtivat.

Synnytys, joka ei sujunut kuten hän olisi toivonut. Elämänmuutos, fyysisen kunnon romahdus, univaje, yksinäisyys. Ja jossain takaraivossa omillaan pärjäämisen pakko. En halua valittaa, en huolestuttaa ketään, varsinkaan Toholammilla asuvaa sukua.

Suurin osa ystävistä oli yhä lapsettomia, niin erilaisessa elämäntilanteessa, ettei heille puhuminen tuntunut oikealta. Myös neuvolassa Noora vaikeni vaikeuksistaan.

– Olin valmis hakemaan ammattiapua vasta vuosi synnytyksen jälkeen. Silloin pääsin terapiaan opiskelijaterveydenhuollon kautta. Siihen asti olin pitänyt kulisseja pystyssä.

Kuukausi toisensa perään Noora oli vetänyt meikkiä naamaan, hymyillyt, yrittänyt olla ystävällinen kaikille, esittänyt reipasta.

– Valehtelin joka suuntaan, että hyvin menee. Jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut parempi puhua ongelmista suoraan, Noora sanoo.

Vain Jukka tiesi totuuden. Ymmärrettyään vihdoin tilanteen vakavuuden hän irtisanoutui työstään uimavalvojana, jäi hoitovapaalle ja siirtyi myöhemmin pelaamaan salibandya vähemmän vaativalle tasolle kakkosdivariin. Keskittyi rakastamaan ja tukemaan perhettään, olemaan paikalla.

– Päätös luopua työpaikasta ei ollut helppo. Tuntui väärältä jättää päivätyö, kun on perhe elätettävänä. Koin, että vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, Jukka sanoo.

Ensimmäisinä viikkoina Jukan jäätyä kotiin Noora lähinnä nukkui. Hän havahtui vain siihen, kun Jukka toi vauvan syömään. Oli suunnattoman helpottavaa, kun joku muu otti vastuuta.

"Jukka oli kuin kallio, rauhallinen ja varma päätöksistään. Paras isä, mitä kuvitella saattaa."

Olo parani pikkuhiljaa, voimat palautuivat. Opintojen pariin Noora pääsi palaamaan, kun Väinö oli vuoden vanha. Jukka jatkoi edelleen hoitovapaataan.

Kaikki eivät perheen ratkaisuja ymmärtäneet.

– Minulle tultiin ihmettelemään ääneen, kuinka voin jättää lapsen miehelle. Päiviteltiin, että osaako muka Jukka hoitaa vauvaa, Noora hymähtää.

– Jukka oli kuin kallio, rauhallinen ja varma päätöksistään. Paras isä, mitä kuvitella saattaa.

Jälkeenpäin Noora on miettinyt paljon kokemaansa, puhunut siitä avoimesti, kirjoittanut siitä blogissaan ja Facebookissa. Ihmisten kannustavat reaktiot ovat yllättäneet.

Noora on saanut paljon kiitosta siitä, että hän on sanonut ääneen sen, mitä moni ajattelee. Vanhemmuuteen liittyy paljon myös tummia tunteita – uupumusta, syyllisyyttä ja ahdistusta, kiukkuakin.

– Julkisuudessa näkyy usein vain niitä täydellisiä äitejä. Neuvolassa kerrotaan, että vähän saattaa vauvan kanssa väsyttää. Siihen, mitä todellisuus lapsen kanssa voi olla, ei valmista mikään, Noora sanoo.

– Äitiys on naiselle mielettömän iso muutos. Synnytys ei aina mene niin kuin on ajatellut, vastuu on valtava, oma keho voi tuntua vieraalta. Myös ihmissuhteet muuttuvat, kun koko elämä pyörii äkkiä vauvan ympärillä.

Noora kuitenkin tietää, että vaikeimmastakin elämänvaiheesta voi selviytyä. Rakkaus ja yhteen hiileen puhaltaminen auttavat raskaiden aikojen yli.

Kaksivuotiaana Väinö on tyytyväinen lapsi, huumorintajuinen ja puhelias vauhtiveikko. Kun tulee kiukku tai suru, lohduttava syli on lähellä.

Joko äidin tai isän.

Vauva 12/2015

Perhe

Sosionomiopiskelija Noora Keskisipilä, 23, hoitovapaalla oleva Jukka Keskisipilä, 27, ja Väinö, 2, asuvat Seinäjoella.