Isäkuukaudet-blogia vauva.fissä kirjoittava Tuomas Rytky palasi vastikään puolentoista vuoden hoitovapaalta. Hän kertoo, miksi koti-isyys on hyvä juttu koko perheelle.

1. Opit tuntemaan lapsesi paremmin – ja hän sinut

"Suhde oman lapsen kanssa syvenee, kun ollaan yhdessä muutenkin kuin iltaisin. Harva meistä on parhaimmillaan illalla, ne tunnit menevät arjen pyörittämiseen.

Päivällä voi vaikka tehdä rauhassa palapelejä tai rakentaa legoilla. Oman lapsensa kehitystä on hieno seurata. Vaikkapa puheenkehityksessä taidot lisääntyvät hetkessä: oho, nytkö se käytti imperfektiä!

Kun on ollut pidempään kotona, oppii ymmärtämään lapsensa käyttäytymistä. Osaa ennakoida sen, milloin meinaa iskeä nälkä- tai väsykiukku. Sen ansiosta yhdessäolo sujuu paremmin myös iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla – niin, että itsekin viihtyy."

2. Pääset talvellakin valoisaan aikaan ulos

"Rutiinit pitää tietysti lasten kanssa hoitaa, ne ovat tärkeitä. Silti päivään saa mahtumaan sellaistakin aikaa, jolloin on oikeastaan aika vapaata. Talvellakin pääsee valoisaan aikaan ulos. Voi valita, lähteekö yhdessä ulos puistoon tai kaupungille lounaalle.

Viime syksynä otin lasten kanssa projektiksi kiertää kaikki kotikunnan leikkipuistot.

Vapaus on ilman muuta yksi syy, miksi viihdyin kotona. Jonkun oksennustautipäivän vaihtaisin ehkä pois, mutta ei niitäkään montaa ollut."

3. Ymmärrät puolisoa paremmin

"Kun kummallakin perheen aikuisista on kokemusta kotona olemisesta, toista ymmärtää paremmin. Silloinkin, kun kotona olevaa puolisoa väsyttää tai ottaa päähän. Samoin molemmilla säilyy mielessä myös se, millaista työarki on.

Meitäkin huoletti etukäteen, miten pärjäämme taloudellisesti, jos jään kotiin. En voi sanoa, etteikö olisi ollut tiukkaa. Pidimme vuoden lyhennysvapaan asuntolainasta."

4. Myös työelämä hyötyy, puolisonkin

"Kun perhevapaat jakaa, kummallekaan puolisoista ei tule vuosikausien poissaoloa työstä. Kokonaisuutena se on ehdottomasti myös työelämän etu. Tietotaito pysyy yllä eikä tule liian korkeaa kynnystä palata töihin.

Omilla työpaikoillani vapaisiin on suhtauduttu todella hienosti. Ensimmäinen kommentti on kyllä ollut oho.

Koen, että kotona olosta on ollut hyötyä myös työn kannalta. Huomaan, että stressinsieto ja priorisointikyky ovat lisääntyneet. Iso asia on sekin, että kotona ollessa on ehtinyt saada omalle ajattelulle tilaa. Hengähdystauko on antanut uutta näkökulmaa työhön."

Isäkuukaudet-blogia vauva.fissä kirjoittava Tuomas Rytky jäi reiluksi puoleksi vuodeksi vanhempainvapaalla, kun esikoinen oli neljä kuukautta. Toisen kerran hän jäi perhevapaalle, kun nuorempi lapsi oli vuoden ja kolme kuukautta. Silloin hän oli molempien kanssa kotona puolitoista vuotta. Viimeisin vapaa päättyi marraskuussa, jolloin Tuomas palasi työhönsä ohjelmistokehitykseen.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Jenna Kunnaksen vanhassa talossa kirjat, kuvat ja yli sata kahvikuppia kiipeävät korkealle kattoon asti.

Mihin te omassa kodissanne rakastuitte?

Jenna Kunnas: Olen aina halunnut asua vanhassa talossa. Olin ehtinyt keräillä vanhoja huonekaluja, ja kiiltävällä parketilla ne eivät olleet kotonaan.

Muutimme tänne kuusi vuotta sitten Espoon Tapiolasta. Seurasimme asuntoilmoituksia sivusilmällä, ja kun näimme ilmoituksen tästä talosta, tiesimme, että se oli siinä. Näin heti sieluni silmin, miten erityisesti rakkaat pappani tekemät kalusteet pääsisivät arvoiseensa ympäristöön.

Ihastuin hirveästi alkuperäiseen lattiaan. En tykkää elää niin, että kaikki on siistiä ja kiillotettua, vaan mieluummin katselen naulanreikiä seinässä ja monttuja lattiassa.

Tässä talossa on ollut aikoinaan parikymmentä Kumpulan kartanon ajureiden pientä asuntoa, joilla on ollut yhteinen keittiö. Sen jälkeen tämä on toiminut alkoholistiparantolana ja joogakeskuksena ja ollut vallattuna. Edelliset asukkaat remontoivat asuntoa jugend-tyyliin, ja me vain tapetoimme joitakin seiniä 50-luvun huonekaluihin sopiviksi.


Hyvää päivää, toivottaa lamppu. Hupsu silinterivalaisin hauskuttaa eteistä. Lucius-kissa voi pinkaista eteisestä suorilla olohuoneeseen. Jenna rakastui vanhan talon lankkulattioihin saman tien.

 


Ellen edustuspopot ovat esillä eteisen kenkätelineessä.

Teillä on valtava määrä astioita. Ovatko ne kaikki käytössä?

Kaikkia käytetään tasaisesti, joten ne eivät ehdi pölyyntyä. Vaihtelemme avohyllyyn astioita yläkaapista vuodenaikojen ja fiiliksen mukaan.

Äkkiseltään laskin, että voisin tarjoilla kahvit 130 ihmiselle enkä usko, että kovin monen tarvitsisi syödä sormin, sillä aterimia on varmaan kahdeksan sarjaa.

”Tietyt ruuat maistuvat paremmilta tietyiltä lautasilta.”

Tietyt ruuat maistuvat paremmilta tietyiltä lautasilta. Aamulla saatamme juoda tyrnimehua liköörilaseista, niin nekin pääsevät käyttöön. Mummun vanhoja kahvikuppeja ei laiteta kaappiin ikinä, vaikka ne ovatkin liian pieniä heille, jotka ovat tottuneet juomaan isoista kupeista.

Minusta on kivaa kattaa vähän omituisesti. Astiat ovat heikkouteni, erityisesti suomalainen lasi. Suuri osa astioistamme on vanhoja, mutta ostan uusiakin, jos ne mielestäni ovat äärimmäisen kauniita. Uudistuotannon suosikkini löytyvät ehdottomasti Anthropologielta Lontoosta.

Käyn siskoni Nooran kanssa joka joulu Englannissa, ja jos käsimatkatavarat eivät ole palatessa täynnä valurautaa ja posliinia, on reissu mennyt huonosti. Isoa ja painavaa pitää olla! Meksikosta raahasin mukanani myös kaakeleita. Tiedän, että jos joskus tarvitsee remontoida vessa, minulla on idea valmiina.


Kun tavarat ovat näkyvillä, ne eivät unohdu. ”Myös leluja on kyllä ihan joka puolella, enkä niitä piilottele. Kaapin ovien taakse laitamme kattilat ja siivoustarvikkeet”, Jenna sanoo.

 


Viikonloppuaamuisin perhe heräilee hitaasti. ”Ne ovat meille tärkeitä hetkiä. Syömme aamiaista olohuoneessa, ja meitä näkee harvoin ulkona ennen puoltapäivää.”

 


Ellen lempparit. Lautasen Elle sai ristiäislahjaksi, muki on muisto Tukholman-reissulta. Myös aterimet ovat tulleet lahjoina.

Koko tavaramäärä on teillä kuitenkin hyvässä järjestyksessä. Miten se onnistuu?

Meillä kaikki siivoavat jotakin – ja kaikki siivoavat liian vähän! Jos näen jotakin kaunista, ostan sen aika huoletta. Meillä maakellari onkin aika lailla täynnä tavaraa. Ehkä täytyy joskus perustaa kauppa.

Isäsi ja siskosi ovat lastenkirjailijoita ja sinä kuvittaja. Miten se näkyy teillä kotona?

Konkreettisimmin se näkyy kuvien ja kuvitusten vahvana läsnäolona; niitä löytyy; tauluista, tapeteista, astioista, esineistä ja kirjoista. Rakastan kauniita kuvia. Lisäksi meille on kerääntynyt aikamoinen määrä lastenkirjoja.

”Minusta on kivaa, että Ellellä on katseltavaa.”

Arjessa työni näkyy myös siinä, että jatkan usein hommia kotona koneellani iltaisin. Seuraan Ellen reaktioita, kun näytän hänelle tekeillä olevia kuvituksiani. Katson, toimivatko ne ja ovatko ne kiinnostavia. Kotona minusta on kivaa, että Ellellä on katseltavaa, ja kun huoneet ovat korkeat, kuvia mahtuu paljon. Samalla näen kuvat kunnolla itsekin.


Lastenkirjailija Mauri Kunnas on Jennan isä. Elle on saanut papalta mahtavan synttärikortin.

 


Isoisän rakentama kaappi irrotettiin vaivalloisesti isovanhempien vanhasta vaatehuoneesta, kun asuntoa tyhjennettiin. Komeron hienous on vanhassa Tove Janssonin tapetissa. Valtavan norsun virkkasi Ellen Noora-täti.

 


Iso osa kirjoista on peräisin Mikolta, kodin kuvakirjat enimmäkseen Jennalta. Olohuoneeseen mahtuu hyvin myös Ellen prinsessaleikki, ja kahvakuulat sekä muut jumppa kamat saa piiloon pariovien taakse.

 


Talossa on kolme asuntoa, ja jokaisella on oma terassi. Yhteisellä takapihalla kasvaa hedelmäpuita, marjapensaita sekä mansikkamaa. ”Jos olemme poissa, naapurin tyttö käy ruokkimassa kissat. Voimme soittaa ovikelloa koska vain ja mennä pyytämään sokeria lainaan.”

 


Aikuisten lempipaikka. ”Olemme kotona mieluiten ihan rauhassa. Ellestä kotona ja muutoinkin parasta ovat prinsessat. Minä ja Mikko katsomme rehellisesti sanottuna paljon telkkaria, varsinkin brittiläisiä jännityssarjoja, viimeisimpänä The Fallia.”

Sinulla on varma näkemys sisustuksesta. Mitä jos Ellelle iskee vahva prinsessavaihe tai goottikausi?

Prinsessat ovat jo parasta, mitä Elle tietää, mutta vielä toistaiseksi hän on tyytynyt siihen, ettei päiväkotiin voi laittaa röyhelömekkoa ihan joka päivä. Minulla on vahva luotto Elleen, joten eiköhän hänen omista vaiheistaan hyviä tule, kiinnostavia ainakin!

Vain kokeilemalla voi löytää oman tyylinsä. Tapetit ja seinämaalaukset saa aina peitettyä uusilla, jos valinta alkaakin tökkiä.

Ellen lelut ovat vallanneet jo olohuoneenkin, mutta muuten kotimme on yhä aika samanlainen kuin se olisi joka tapauksessa.


Ellellä on muhkea pino kirjoja, joista valita.
Ellellä on muhkea pino kirjoja, joista valita.

 


Kissa on noussut tarkkailuasemiin keittiön ikkunalaudalle.
Kissa on noussut tarkkailuasemiin keittiön ikkunalaudalle.

 


Elle testaa hyppytaitojaan omassa huoneessa. Seinien julistenäyttely vaihtuu välillä, kun äiti haluaa testata jotakin uutta.
Elle testaa hyppytaitojaan omassa huoneessa. Seinien julistenäyttely vaihtuu välillä, kun äiti haluaa testata jotakin uutta.

 


Paperi on ollut välillä liian pieni Ellen taiteelle.
Paperi on ollut välillä liian pieni Ellen taiteelle.

Perhe

Jenna Kunnas, 34, Mikko Pelttari, 33, ja 3,5-vuotias Elle sekä kissat Lucius ja Lilli asuvat pientalossa Helsingissä.

Kodissa on 90 neliötä. Vuonna 1910 rakennettu talo on jaettu kolmeksi asunnoksi. Jenna on ammatiltaan kuvittaja ja graafikko, Mikko tiedetoimittaja.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kaikilla on omat hulluutensa. Minun tautini nimi on lastenvaate-samistelu-hulluus ja se huipentuu aina keväisin.

Ulkoa siivilöityy alkukesän valo, aukinaisesta ovesta tulvii syreenien tuoksu. Hetki olisi otollinen kutkuttavalle juhlatunnelmalle.

Minunkin tunnelmani on kupliva, mutta ei riemukkaalla tavalla. Seison eteisessä ja kihisen. Yhteensopiviin juhlavaatteisiin pakotettu seurueeni oli jo melkein ulkona. Melkein.

Silloin jollekulle tuli mieleen jotain hiertävää. "Näissä kultaisissa kengissä on kolme tarraa!" Vähätarraisemmat ja frozensävyisemmät kengät olisivat paremmat. Kenkienpohtija asettautuu makuuasentoon. Juhlat alkavat vartin päästä. Minä hengittelen ja mietin, että olimme jo melkein ulkona. Melkein.

"Nyt ne kultaiset kengät jalkaan ja heti!"

Jollain tasolla tiedostan, ettei tässä ole mitään järkeä. Juhliin pitäisi lähteä iloisena, ei räyhäten. Ajan koko perheeni hysterian partaalle, koska haluan väkisin pukea jälkikasvuni kauniisiin samisteluvaatteisiin. Vaikka siitä ei seuraa mitään muuta kuin rähinää ja luultavasti terapiakäyntejä joskus tulevaisuudessa:

"Tosiaan, aina kun näen hentoa roosaa ja tanskalaistyyppisiä puhvihihoja, minun tekisi mieli potkaista jotakuta..."

"Mmm, se on varmasti äitisi syytä."

Tykkään kauniista asioista ja tykkään lapsistani. Onko se niin väärin, että haluaisin välillä yhdistää nämä kaksi asiaa? 

Kaverini mainitsi, että lastenhan voisi myös antaa pukeutua niihin vaatteisiin, joita he ITSE rakastavat. Silloin muksut tämän maallikkoasiantuntijan mukaan sujahtavat juhla-asuihinsa ilman draamaa. Huiskis vain, ovesta ulos ja kepein juoksuaskelin kohti kemuja… Risoissa legginseissä. Hyvä jumala, ei minun vahtivuorollani!

Tykkään kauniista asioista ja tykkään lapsistani. Onko se niin väärin, että haluaisin välillä yhdistää nämä kaksi asiaa? Edes hetkeksi. Että ehdin napata pari kuvaa muistoksi. Niiden voimilla lupaan jaksaa taas loputtoman kuravaatekauden. Ehkä ne kuvat ovat kaiken tämän sekoilun arvoisia.

Vierailija

Miksi olen niin hullu, että pakotan lapseni pukeutumaan nätisti?

3,5 vuotias tyttäremme tykkää itse valita vaatteensa. Aina se ei välttämättä miellytä omaa silmää ja haluaisinkin, että vaatteet sopisivat yhteen. Vasta äskettäin hän laittoi legginsien päälle pitkävartiset sukat ja sukkien päälle juhlasandaalit. Yritin hienovaraisesti huomauttaa, että laittaisiko sukat leggiensien alle, niin olisi nätimmin. Tyttö totesi vaan että tämä on minun tyyli! Jokainen siis tyylillänsä 🙂
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Positiivisuus on parasta, mitä voi lapselle antaa, sanoo Kikattavan Kakkiaisen luoja Anttu Harlin.

”Viime viikosta oli vaikea repiä huumoria. Jäin poikiemme Aaronin ja Mariuksen kanssa kuukauden vanhempainvapaalle, ja kaksoset saivat korvatulehdukset peräkkäin. Kun molemmat huusivat vuorollaan, sanoin vaimolleni Vapulle, että olen ihan loppu. Hän nauroi vain, että tuollaiset tuli hankittua. Se on arkemme huumoria: kiperässä tilanteessa emme ole toisiamme vastaan, vaan olemme me vastaan ne.

Sain ensimmäisen tyttäreni Lilin kymmenen vuotta sitten edellisestä liitostani. Vuotta myöhemmin syntyi Tamara. Silloin mietin, millaisia asioita minun pitäisi opettaa lapsilleni isänä. Se on vaikeaa: mistä tietää, mikä on tärkeää? Onko matikka tärkeämpää kuin äikkä?

”Mitä enemmän saa lapsena nauraa ja iloita, sitä enemmän alkaa nähdä asioita myönteisesti.”

Myönteinen ajattelu on ollut suuri voimavara elämässäni, ja tajusin, että positiivinen elämänasenne on parasta, mitä voin lapsilleni antaa. Mitä enemmän lapsena saa nauraa ja iloita, sitä enemmän alkaa nähdä asioita myönteisesti. Kun huomaa, että nauru tekee hyvää, siitä voi saada voimavaran myöhempäänkin elämään.

Nauru on myös Kikattavan Kakkiaisen parantava voima. Tärkeimmät arvoni ovat läsnä sekä töissä että kotona.

Meillä nauretaan joka päivä. Vaimoni kuulee aina laulunsanat väärin, ja minä pyydän, että vedä uudestaan ja vähän kovempaa. On älyttömän hienoa, että voimme olla lapsellisia yhdessä.

Lilin ja Tamaran kanssa matkimme toistemme ilmeitä. Eilen esitimme ruokapöydässä ujoa ja anelevaa ja kikatimme toistemme versioille.

Tänään olen peuhannut poikien kanssa lattialla. Heitä voi haastaa painileikkeihin, ja heillä on nauru herkässä. Oman lapsen kikatus tuntuu mahtavalta. Se kertoo siitä, että lapsi on vapautunut.

”Minulla oli kolme isähahmoa: biologinen, kasvatti-isä ja enoni Renny.”

Minulla oli kolme isähahmoa: biologinen isä, kasvatti-isä ja enoni Renny, jota kutsun Repeksi. Äitini ja isäni erosivat, kun olin vuoden, ja äitini ja kasvatti-isäni silloin, kun olin kymmenen. Repe edusti minulle pysyvyyttä. Emme nähneet usein, mutta vietimme joulut ja juhannukset yhdessä.

Vaikka perhekuvioni oli aika boheemi, sain paljon rakkautta. Kaverit ihmettelivät jo lukiossa, miten näen kaiken aina niin myönteisesti. Minusta se lähtee hyvästä itsetunnosta. Isoäitini sanoi minulle pienenä, että minussa on jotain erityistä. Se tuntui voimaannuttavalta.

Käytän joskus samoja sanoja lapsilleni. Sanon myös, että tiedän, miten hyvä sydän heillä on. Vanhemman pitää rohkaista lasta uskomaan, että hän onnistuu missä vain. On hienoa nähdä, kun Lili peilailee ja sanoo, että ”vitsi mä olen magee”. On mahtavaa, että hän ajattelee itsestään niin.

Yhtä lailla yritän rohkaista tyttöjä myönteiseen puheeseen. Pari kaveria kävi äskettäin kylässä. Kun toisen äiti soitti, että heidän tyttärensä pitäisi tulla kotiin, tyttäreni kysyi toiselta, että ”ai nyt säkin varmaan lähdet”. Se kuulosti negatiiviselta, että lähde nyt, vaikka oikeasti hän halusi sanoa, että jääthän vielä. En halunnut korjata. Lapselle ei voi syöttää ohjetta, että jos muotoilet asian positiivisen kautta, saat viestisi paremmin perille. Annan vain vihjeitä, että hän löytää oikeat sanat joskus itse. Silloin hänen viestinsä on paljon vahvempi.

”Jos hermostun lapsille, syy on usein minussa.”

Vaikka uskon myönteiseen ajatteluun, en esitä, että ikäviä tunteita pitäisi vältellä. Tytöt asuvat osan vuodesta Budapestissa äitinsä luona, ja olemme monta kertaa jättäneet jäähyväiset. Surettaa, se käsitellään, mutta sitten mietin, auttaako surussa vellominen. Ei. Myönteisessä ajattelussa kyse on siitä, miten ikävään tunteeseen suhtautuu.

Hermostunkin lapsille joskus. Jos hermostun, syy on kuitenkin usein minussa. Minulla on liikuntavajarit, ja haluan lenkille. Tai sitten olen turhautunut, kun päässä pyörii työasia enkä ole saanut sitä hoidettua poikien päikkäreiden aikana.

Jos lapset kitisevät, tiedän, että siihen on aina jokin syy. Kenkä voi puristaa oikeasti. Silloin käyn tilanteen läpi enkä yritä kääntää lapsen huomiota muualle ja vitsailla. Kun harmituksen syy on puitu, on hienoa huomata, kun hymy alkaa nousta vähitellen.

”Poikieni myötä olen lähentynyt biologisen isäni kanssa.”

En tiedä, olenko kehittynyt isänä, sillä en tee isyydestäni analyysia. Isyys ei ole minulle ura.

Tunnen olevani hyvä isä, sillä lapseni luottavat minuun. Tiedän sen siitä, että pojat kömpivät herätessään sänkyymme ja painavat päänsä rintaani.

Poikien myötä olen lähentynyt myös biologisen isäni kanssa. Hän saattaa tulla meille ilmoittamatta, koska viihtyy kanssamme. Välillä, kun tulen kotiin, meillä on kahvipöydässä mummo, naapuri ja naapurirapun lapset. Olemme todella onnekkaita.”

Anttu Harlin

Animaatiotuottaja Anttu Harlin, 37, vaimo Vappu Harlin, 37, ja kaksospojat Aaron ja Marius, 1,5, asuvat Helsingissä.

Osan vuodesta heillä asuvat myös Antun tyttäret Lili, 10, ja Tamara, 9.

Kikattavan Kakkiaisen levy palkittiin keväällä Emmalla.

Kikattava Kakkainen ja bändi -ääninappikirja ilmestyi huhtikuussa.

THL:n tutkimuksen mukaan pikkulasten vanhempien ikäryhmä juo merkittävän osan Suomessa käytetystä alkoholista.

Saako lasten seurassa ottaa lasillisen tai enemmän? Tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaisten asenteet alkoholia kohtaan ovat tiukentuneet, mutta alkoholia juodaan edelleen lasten seurassa.

Noin kolme neljästä suomalaisesta on sitä mieltä, että pienten lasten läsnä ollessa ei tule käyttää lainkaan alkoholia. Kuitenkin jos seurueessa on selvä aikuinen, joka huolehtii lapsista, reilu kolmannes suomalaisvanhemmista pitää humaltumista hyväksyttävänä.

Alkoholia juodaan mieluiten kotona. Kun vanhemmat juovat lasten seurassa, noin joka kolmannella kerralla aikuinen juo ainakin viisi annosta, eli käytännössä lievään humalaan.

THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo on tutkinut suomalaisten alkoholin käyttöä lasten seurassa ja siihen liittyviä asenteita (2017). 
 

 

Kysely

Juotko lasten seurassa alkoholia?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.