Tämä on hieno uutinen: teinipojilla on Suomessa paremmat välit isiensä kanssa kuin missään muussa Euroopan maassa.

Tulos selvisi tänä vuonna WHO:n koululaistutkimuksesta, johon osallistui 42 maata pääosin Euroopasta.

Monissa tutkituissa maissa teinipojat kertovat, että heidän on helppo puhua hankalista asioista äitiensä kanssa.

Suomalaispojat sen sijaan kertovat, että vaikeista asioista on helppo puhua äidille – ja isälle.

– Yhdeksän kymmenestä 11-vuotiaasta suomalaispojasta kertoo, että he voivat puhua vaikeista asioista isänsä kanssa, tutkimusprofessori Sakari Karvonen Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta kertoo.

– Vaikkapa ranskankielisessä Belgiassa vain kaksi kolmasosaa pojista kokee isän kanssa puhumisen helppona.

Varallisuus ei vaikuta kuten Ruotsissa

Suomalaisten isien ja poikien välit tekee erityiseksi sekin, että niihin ei vaikuta perheen varallisuus.

– Esimerkiksi Ruotsissa poikien on sitä helpompaa puhua isälle, mitä paremmin perhe tulee toimeen.

Kun suomalaispojat kasvavat, suhde isään haalenee hieman. Vielä yläkoulun päättövaiheessa suomalaispojilla on kuitenkin paremmat välit isäänsä kuin yhdessäkään naapurimaista.

– Koko läntisen Euroopan maista vain Islannissa ja Alankomaissa tämänikäiset pojat ovat isiensä kanssa yhtä läheisiä kuin suomalaiset.

"Vielä yläkoulun päättövaiheessa suomalaispojilla on paremmat välit isäänsä kuin naapurimaissa."

Tytöt turvautuvat äitiin

Sen sijaan suomalaistyttöjen yhteys isään on etäisempi kuin ruotsalais- tai norjalaistyttöjen.

Tutkimuksen mukaan näyttää, että tytöt turvautuvat vaikeissa tilanteissa vielä ensisijaisesti äitiin, kun pojat puhuvat asioistaan sekä äidille että isälle.

Myös perheen taloudellinen tilanne vaikuttaa Suomessa tyttären ja isän suhteeseen: mitä varakkaampi perhe, sen läheisemmät välit.

Karvonen ei osaa sanoa syytä tähän.

– Aiheesta tarvitaan lisätutkimuksia.

Läsnä jo ensihetkistä

Tutkimusprofessori Sakari Karvonen, miten suomalaisista isistä ja -pojista on tullut niin läheisiä, melkein kuin varkain?

– On puhuttu paljon vanhemmuuden kriisistä. Niinpä on hyvin mahdollista, että hiljainen muutos isän roolissa on jäänyt havaitsematta.

"On hyvin mahdollista, että hiljainen muutos isän roolissa on jäänyt havaitsematta."

Karvosen mukaan miehet ovat ehkä havahtuneet ottamaan aktiivisemman roolin kotona.

–  Ennen äidit määrittelivät sen, miten lasten kanssa ollaan. Onko kodin työnjako muuttunut niin, että isät voivat kasvattaa lapsia omalla tavallaan? 

Tutkimusprofessori muistuttaa, että suomalaiset isät ovat läsnä lastensa arjessa vauva-ajasta saakka. Perhevapaat ovat ehkä lyhyitä, mutta ne pidetään.

Kun lapset kasvavat, isät touhuavat ja harrastavat heidän kanssaan, ehkä vielä toistaiseksi luontevammin poikien kuin tyttöjen kanssa.

– Yhdessä tekeminen vahvistaa suhdetta ja antaa yhteisiä puheenaiheita. Ehkä näitä puheenaiheita ei aiemmin ollut.

Lue THL:n sivuilta Sakari Karvosen blogikirjoitus Isistä ja pojista tuli läheisiä vaivihkaa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Julistukseen olisi painettu kissankokoisilla kirjaimilla, että kaikilla lapsilla on oikeus syödä omaan tahtiinsa, Marjut Ollila kirjoittaa.

Jos minulla olisi valta, julistaisin ruokarauhan.

Ruokarauha alkaisi heti synnytyslaitoksella. Äitien ei enää tarvitsisi kokea kuuluvansa eri leireihin sen mukaan, mistä vauva saa maitonsa. Pulloruokintaa ei tarvitsisi puolustella eikä imetystä piilotella. Olisi vain äitejä, vauvoja ja kylläisiä vatsoja.

Ruokarauhan julistukseen olisi painettu kissankokoisilla kirjaimilla, että kaikilla lapsilla on oikeus syödä omaan tahtiinsa. Tuputtaminen, jatkuva hoputtaminen ja varsinkin pakottaminen olisivat kieltolistalla. Aikuisten tehtäväksi jäisi luottaa enemmän siihen, että lapsi ei näänny nälkään ruokalautasen eteen, vaan syö sen verran kuin mahaan sillä hetkellä mahtuu.

Ruokarauhan vallitessa emme kuulisi tarinoita vauvoista, joille on vanhempien selän takana salaa syötetty ensimmäinen kiinteä ateria tai taaperoista, joille on nimenomaisista kielloista huolimatta annettu taas kilo karkkia.

Kasvisruokaa syöviä lapsia ei voivoteltaisi. Ruokarauha nimittäin pysäyttäisi jokaisen, joka yrittäisi kävellä perheiden ruokavalintojen yli. Jokaisella perheellä olisi vapaus viettää omannäköistään ruokaelämää.

Netin keskustelupalstat täyttyisivät asiallisista keskusteluista, kun ihmiset päästäisivät irti kilpailusta ja vertailusta. Ymmärrettäisiin, että ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa ruokkia lapsia, vaan hyviä tapoja on monia.

Kaikesta ruuasta puhuttaisiin kunnioittavaan sävyyn, vaikkei kyseinen ruoka omaan pöytään kuuluisikaan. Toisen perheen erilaista tapaa toimia keittiössä ei nähtäisi omien valintojen arvosteluna, vaan tilaisuutena oppia uutta.

Suurimman muutoksen ruokarauha saisi aikaan vanhempien korvien välissä. Se toisi mukanaan uskoa omiin valintoihin ja kykyihin keittiössä sekä tarvittavan määrän mielenrauhaa.

Kun yrittää parhaansa kauhan varressa, se yleensä riittää mainiosti. Eikä sitä satunnaista koko perheen pakastepizzaa enää kukaan hakisi kaupasta häpeillen, vaan pää pystyssä. Kun perusasiat ovat ruuan suhteen kunnossa, mukaan mahtuu myös päiviä, joina ateria koostuu muustakin kuin huippuunsa viritetyistä ravintoaineista.

Pääasia olisi, että ruokapöydässä on kaikilla hyvä mieli.

Jos ruokarauhan julistuksella pystyisi tekemään suoranaisen ihmeen, se olisi tämä: vanhemmat saisivat aina juoda kahvinsa kuumana ja syödä jäätelönsä kylmänä, eikä toisinpäin, kuten se usein tuppaa menemään.

Vauva 1–2/17

Marjut Ollila on 2- ja 6- vuotiaiden lasten äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Vauva-lehdellä on tavoite. Ettei kukaan luulisi olevansa yksin ja ainoa, Anna Ruohonen kirjoittaa.

Säilytimme hyvää, toimme paljon uutta. Tähän lehteen, uudistuneeseen Vauvaan. Uuden resepti on tällainen: Otetaan jättimitta armoa, aitoutta ja arkea. Lisätään tietoa, hurahtamista ja hellyyttä. Ripotellaan pintaan naurua, sillä ainutlaatuiselle elämänvaiheelle on hyvä myös nauraa.

Vauva-lehdellä on yksi tavoite. Ettei kukaan luulisi olevansa yksin ja ainoa, ja että muilla raskaus, synnytys ja vauva-aika ovat silkkiä vaan. Ettei kukaan luulisi, että on ainut, joka velloo epävarmuudessa, tekee virheitä ja tuntee, että vanhemmuus on vaikeaa ja arki joskus yksinäistä.

Lehti kertoo, että ihan samanlaista on kaikilla. Kaikki ovat yhtä pihalla, sekaisin hormoneista, rakkaudesta ja univajeesta. Ja onnellisia niissä väleissä, joissa sen ehtii tuntea. Kaikki vanhemmat myös tahtovat tehdä parhaansa, ja siihen lehti antaa tietoa ja näkökulmia.

Uudistuneeseen lehteen saimme etenkin uusia hyviä tyyppejä. Kolumnissa vuorottelevat Simppeli sormiruokakeittiö -blogia pitävä Marjut Ollila ja kätilö, imetyskouluttaja Laura Kosonen. Neuvola-palstalla lukijoiden kysymyksiin vastaavat psykologi Leea Mattila ja lastenlääkäri Jarmo Salo. Isän ajatuksista kirjoittaa Isäkuukaudet-blogiakin tekevä Tuomas Rytky. Ja sokerina pohjalla, ihan lehden lopussa, kaksi vanhempaa kertoo aina samasta tilanteesta niin kuin itse sen tunsi. Mitä koliikista ajatteli isä, entä äiti?

Toivon, että viihdyt lehden kanssa. Toivon, että vauva-arki on vähän silkkiä.

Vauvan pääkirjoitus 1–2/17

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Mikä on maailman kaunein ääni? Jotakuinkin tällainen: Tömps. Tom-tom-tom, päätoimittaja Anna Ruohonen kirjoittaa.

Tömps on lapsen askel sängystä, tom-tom-tom portaat yläkertaan. Lapsi tulee viereen nukkumaan, unisena ja lämpimänä, pehmopanda kainalossaan.

Yöllä me olemme kuin mangustit. Näin niitä kesällä eläintarhassa, koko lauma makasi pinossa päiväunillaan. Me makaamme pinossa yöunillamme, mahdumme, jos joka toinen asettuu kyljelleen ja vie vähemmän tilaa.

Luin netistä jutun, joka neuvoi antamaan lapsen tulla yöllä viereen. Niin meillä on aina tehty, mutta ajattelin olevani viisas kasvattaja, jos myös sanon sen ääneen.

”Aina saa tulla viereen. Jos näkee pahaa unta, aina voi tulla”, sanoin siis lapsilleni iltapalapöydässä. Kuopus katsoi vähän pitkään, muttei sanonut mitään. Kas näin, onnittelin viisasta itseäni, tarjoan turvaa kun lapsi sitä tarvitsee.

Onko yö ainoa aika, jolloin olen paikalla ja paikallani?

Pitkä katse, hapankorppu rouskui.

”Saako tulla sen takia, ettei olla ehditty olla päivällä yhdessä?” lapsi kysyi. Tsap, suora osuma äidin sydämeen.

Olenko ollut liikaa poissa, tehnyt omiani? Onko yö ainoa aika, jolloin olen paikalla ja paikallani? Siltä lapsesta tuntui.

Lapsi kiipesi syliin korppu kourassaan. Niskatukka tuoksuu pikkupojalta, mutta pitkiksi venähtäneet jalat huitovat jo melkein lattiaan.

Ei se ikuisuuksiin kestä, ystäväni sanovat vieressä nukkumisesta. Ei niin, tiedän sen jo. Saankohan pitää edes pandan?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Klassikkonäytelmän pääosarooli voi auttaa, kun eteisessä kaikki ei mene ihan putkeen. 

Minulta usein kysytään, miten se, että olen näyttelijä, näkyy äitiydessäni.

No, onhan arki kolmen lapsen, kissan ja koiran kanssa melkoinen show. Käsikirjoituksen mukaan ei mennä koskaan, ja välillä äitiyteni on melkoista näyttelemistä.

Esimerkiksi ukkosella pistän kaikki näyttelijänlahjani peliin. Jokaisella salaman välähdyksellä esitän kuin en olisi moksiskaan, vaikka pelkään niin, että tekisi mieli vetää kumisaappaat jalkaan ja mennä autoon istumaan.

Rupattelen muka rennosti lasten kanssa, mutta samalla kyttään sähkölaitteita, välttelen metalliasioita ja lasken kilometrejä salamaniskun ja jyrähdyksen välissä.

Ekaluokkalainen esikoinen näkee tämän läpi. Hän kiusoittelee tekemällä pistorasiasta sihahtavan salaman ääniä. Jonain päivänä vielä kerron näkemästäni pallosalamasta, niin tietävät, mikä sankari oikeastaan olen.

Miksi on niin mahdotonta päästä sujuvasti ulos talosta?

On muitakin tilanteita, joissa näyttelen rauhallista, vaikka sisälläni rimpuilee raivopäinen draama­queen. Esimerkiksi lähtemiset. Miksi on niin mahdotonta päästä sujuvasti ulos talosta? Nelivuotiaalle eivät kelpaa mitkään vaatteet, vaan ulos on päästävä ilman paitaa, kruunu päässä, isoveljen vanhat kalsarit jalassa.

Esikoinen venyy sohvalla, kun pitäisi jo olla matkalla. Miksi heti, kun toppahanskat on saatu rutisteltua haalarin hihansuusta sisään ja koko paketti on valmis, töräyttää vauva pöksyynsä?

Ei hätää! Teatterikoulu käyty! Näyttelen lempeää ja rauhallista. Puhun hitaammin kuin normaalisti, huulillani kareilee mieto hymy. Olen oman elämäni venäläisklassikon naispääosa. Päältä viileä, sisällä roihuaa. Pieni leukaperän takakireys paljastaa raivoni.

Tarkkanäköinen esikoinen huomaa heti. ”Ei mene läpi”, sanoo hän ja matkii rauhallisuuttani. Tässä vaiheessa alan väsymyksestä riippuen joko nauraa tai räyhätä.

 

Joskus vedän ipanat mukaan näyttelemiseen. Kun olemme matkalla juhliin ykköset yllä, ehdotan, että he näyttelevät hyvin käyttäytyviä ranskalaislapsia. Lapsista on hauska leikkiä, että kävelemme Pariisin kaduilla lakerikengissämme ja olemme valtavan kohteliaita ja keskustelevia.

Meillä ollaan surkeasti näyteltyjä osioita lukuun ottamatta rehellisesti sellaisia kuin ollaan. 

Tätä onnea ei loputtomiin kestä, mutta on mahdollista, että pääsemme perille keskieurooppalaisen tunnelman vallitessa.

Jos tarkkoja ollaan, näyttelemisessä on kysymys totuudesta. Meillä ollaankin näitä surkeasti näyteltyjä osioita lukuun ottamatta rehellisesti sellaisia kuin ollaan. Välillä huudamme ja olemme järjettömän ärsyyntyneitä toisiimme, sitten taas rakastamme niin, että sydän natisee rinnasta ulos.

Eli miten se, että olen näyttelijä, näkyy arjessamme? No, eipä erityisemmin. Vanhemmuus kouraisee syvältä ja herättää tunteita, jotka ovat aitoja, suuria ja yllättäviäkin. Paitsi silloin, kun ne ovat näyteltyjä, mutta sitä kai kutsutaan tässä tapauksessa kasvattamiseksi.

Meidän Perhe 2/2017

Sanna Stellan on näyttelijä, joka usein näyttelee perheenäitiä. Vastanäyttelijöinä toimivat kolme lasta, kissa ja koira. Toista pääosaa koko perheen komediassa esittää mies, joka häviää kulisseihin heti kun voi.

Vierailija

Sanna Stellanin kolumni: "Äitiys on melkoista näyttelemistä"

Ihan samaa näyttelemistä on mikä tahansa asiakaspalvelutyö. Ensihoitaja pysyy rauhallisena, vaikka asiakkaalla on otsa auki. Infopisteen työntekijä pysyy rauhallisena, vaikka kiihtynyt asiakas vaatii saada tietää miksi hänen haluamansa asia ei ole toteutunut. Opettaja pysyy rauhallisena, vaikka koululainen sanoo että "haistavittusäootpaskaope". Lastenhoitaja pysyy rauhallisena, vaikka se viimeisenä puettu hoitolapsi on vääntänyt ruuneberit vaippaan. Ainakin melkein aina. Mitä muuta elämä...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.