Elin lapsuuteni ja nuoruuteni lyhyellä umpikujalla, aivan pussin perällä. Perheitä oli kadulla vajaa kymmenen. Leikkikavereita olivat naapurin pojat ja samanikäiset serkut.

Kerran kesällä, kun serkut olivat kylässä, päätimme tehdä naapurin poikien kanssa jotakin todella uskaliasta. Päätimme nimittäin lähteä seikkailemaan. Kukaan meistä ei ollut  kouluikäinen, mutta vanhemmat antoivat retkelle luvan.

Seikkailun kohteena oli kadun toinen pää. Siellä avautui villi metsä, johon johti pieni patikkapolku. Kaikki meistä tiesivät metsän ja olivat nähneet polun. Mutta kukaan ei ollut koskaan astunut tuolle polulle. Mitä siellä olisi, sitä saatoimme vain arvailla.

Meitä oli viisi tai kuusi, kun astuimme polulle. Kaikkia jännitti niin, että puheripuli oli keskeytymätön. Kuikuilimme välillä taaksepäin, ja pian oli maisema edessä ja takana tuntematon.

Hetken käveltyämme tulimme pienelle purolle. Ylitimme sen ja tulimme kallioille. Siellä joku, en muista kuka, sanoi sen ensimmäisenä  ääneen: ”Minulla on kakkahätä.” Tuli hetken hiljaisuus. Sitten: ”Niin minullakin.” ”Ja minulla.” ”Minulla myös.” Kävi ilmi, että kaikki olivat saaneet kakkahädän samaan aikaan.

Teimme strategian: Jokainen menisi omaan suuntaansa kakalle ja sitten palaisimme lähtöpaikkaan. Näin teimmekin, ja kun kaikki olivat palannet paikalle, kiersimme katsomassa toistemme tuotokset. Kun ne kaikki oli nähty, lähdimme kotiin. Nauroimme keveää, iloista ja huojentunutta naurua. Jätimme taakse nimittäin myös jotakin muuta kuin jätöksemme. Jätimme sinne pelkomme.

Pelko on jotakin, jonka kanssa kaikki meistä joutuvat elämään aika ajoin. Pelkäämme asioita, joita emme tunne ja joista emme tiedä. Koska lapset eivät vielä tiedä paljoa, he pelkäävät usein. Esikoispoikani pelkäsi ”sileitä ja kiiltäviä ihmisen muotoisia asioita, jotka puhuvat ihmisten kielellä, mutta eivät ole ihmisiä”, eli robotteja. Ja sen voin ymmärtää.

Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että lapsilla on harvinaisen hyvä luontainen kyky käsitellä itse monia pelkojaan ja tulla niiden herraksi. Muistatteko, kun kiipesitte lapsena puuhun ja huusitte: ”Äiti, katso, olen näin korkealla!” Katsoitte ylöspäin ja aprikoitte, vieläkö kiipeäisi yhden oksarivin ylöspäin. Jalkapohjissa tuntui kummalta, mutta halusitte silti jatkaa.

Entä muistatteko, kiehtoivatko tulitikut teitä? Miten tulitikkuaski rapisi kielletyn tunnetta? Eikö tulitikun tuoksussa ollut jotakin, mikä kuului vain aikuisille? Minä – voin sen tunnustaa – karkasin kokeilemaan tulitikkuja metsään, ja tilanne karkasi kesäkuumalla käsistä. Tuli pieni metsäpalo. Tuli myös satikutia.

Psykologiassa tällaisista asioista puhutaan riskikäyttäytymisenä. Sanotaan, että joillakin lapsilla on taipumus hakeutua riskialttiisiin tilanteisiin. Taipumusta pidetään huolestuttavana, ja se halutaan kitkeä lapsista pois. Mutta entä jos se, mitä riskikäyttäytymiseksi kutsutaan, onkin lapsille luontainen tapa tulla tutuksi pelkojensa kanssa? Katsoa, kuinka pitkälle voi vielä mennä? Kuinka lähelle tulta käden voi laittaa ennen kuin polttaa?

Tällainen  riskikäyttäytyminen on luontaista myös eläinten poikasille. Gemssien ja alppikauriiden poikaset hakeutuvat vaarallisille jyrkänteille. Eläinten poikaset painivat, kunnes toista sattuu, ja näin ne oppivat, miten kovaa voi purra. Kun eläinkokeissa rottien poikasilta on estetty tällainen käyttäytyminen, vaikka ne ovat muuten voineet elää sosiaalista elämää, poikasten kehitys ei ole edennyt täysin normaalisti. Niistä on tullut neuroottisia, aggressiivisia ja arvaamattomia, eivätkä ne ole ikuisiällä uskaltaneet tutustua ympäristöönsä.

Maailma on muuttunut oman lapsuuteni ajoista niin, että lapset eivät enää seikkaile yhtä paljon keskenään, vaan aikuinen on useimmiten mukana. Elämä päiväkodissa muistuttaa jossakin määrin edellämainittua eläinkoetta: sosialiseerata saa, mutta ei kiipeillä, painia tai juosta vaarallisten pöydänkulmien lähellä. Jos minulla ja ystävilläni olisi ollut aikuinen mukana omalla metsäretkellämme, olisiko retki ollut niin ikimuistoinen? Ei olisi ollut pelkoa, jonka voittaa. Aikuisten ohjaamat harrastukset eivät opeta pelosta, mutta lapset voivat opettaa siitä paljon toisilleen.

Kun omaa poikaani iltaisin pelotti, kerroin hänelle näin: ”Sinä varmasti ajattelet, että pelko on jotakin, joka kasvaa ja kasvaa. Kun joudut yksin pimeään, luulet, että pelko on  joka hetki suurempi ja suurempi ja että sinä täytyt siitä, kunnes räjähdät. Mutta pelko ei ole sellaista. Pelko on sellaista, että ensin se nousee, nousee ja nousee, mutta sitten se yhtäkkiä pysähtyy. Pelolla on yläraja. Siellä pelon pää osuu kattoon, eikä se enää kasva. Siksi pelkoon ei kuole. Kun pelko pysähtyy, alat kysellä, mitä minä oikein pelkään. Huomaat, ettei se ollutkaan niin pelottavaa. Se oli jotakin muuta, ja pelko esti sinua näkemästä sitä.”

Meillä oli pitkä periodi, jolloin poikani iltasadun sijaan pyysi: "Kerro taas se pelkojuttu”. Hän on oikeastaan ollut aina aika hyvä voittamaan pelkonsa. Toki olemme puhuneet, että joitakin asioita sietääkin pelätä.

Tämä on viimeinen kolumnini Meidän Perheen sivustolla. Suuret kiitokset kaikille lukijoille!

Lapsi tarvitsee kokemuksen siitä, että hän on rakastettu. Näin kerrot sen hänelle päivittäin.

Power of Positivity -sivu listaa asioita, joita vanhempi voi sanoa lapselle osoittaakseen, että rakastaa häntä.

1. Rakastan sinua

Rakkauden sanominen on kaiken perusta. Et voi sanoa tätä lapsellesi liian usein, isommallekaan. Samalla opetat, että tunteista puhutaan ääneen. Se on hyvä taito.

2. Tulen iloiseksi, kun sinä…

Ota lapsi kiinni hyvänteossa. Kun kerrot, mikä menee hyvin, vahvistat toivottua tapaa toimia.

3. Teet minut onnelliseksi

Näytä onnesi: lapsi saa tuntea, että on arvokas. Aikuisen onni ei silti ole lapsen vastuulla. Hän saa olla myös hankala tai kiukkuinen.

4. Olen ylpeä sinusta

Uusien asioiden opettelu vaatii rohkeutta. Kannusta lasta yrittämään, ja ole ylpeä yrittämisestä, ei vain lopputuloksesta.

5. Olet ainutlaatuinen

Jokaisella lapsella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Juuri siksi he ovat niin rakkaita. Näytä lapselle, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on.

6. Luotan sinuun

Luottamus herättää luottamusta ja halua yrittää. Lapsilla on vahva halu toimia oikein. Vanhempi näyttää, että huomaa tämän.

7. Uskon sinuun

Opeta sinnikkyyttä, että luovuttaa ei heti kannata. Lapsi tarvitsee rohkaisua: Vanhemman tehtävä on olla lapsensa puolella.

8. Olen kiitollinen sinusta

Kerro, miksi olet kiitollinen lapsestasi juuri tänään.

On kiva tapa vaikkapa listata iltapalapöydässä asioita, jotka olivat hyviä tänään. ”Parasta päivässä oli se, kun teimme palapelin yhdessä. Ja että minulla on niin ihana murunen.”

+ rakastava kosketus

Osaatko kertoa lapselle ilman sanoja, että rakastat? Lue psykologi Leea Mattilan kolumni aiheesta.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kun tulee vanhemmaksi, joutuu huomaamaan miten oma lapsuus on itseen vaikuttanut. Onko lapsuudessa näytetty tunteita, entä näytätkö niitä nyt?

Monen vanhemman oma lapsuus on ollut tällainen: vanhemmat ovat huolehtineet riittävästä vaatetuksesta ja ravinnosta, mutta tunteita ei ole ilmaistu, eikä tunteisiin ole aina vastattu.

Tunteet ovat viestejä, ja niihin reagoiminen antaa kokemuksen kuulluksi tulemisesta.

Suomessa arvostetaan lasten itsenäisyyttä ja reippautta.

Suomessa arvostetaan lasten itsenäisyyttä ja reippautta. Kun lapsella on päivähoidon aamupiirissä hankalaa, hänet poistetaan takavasemmalle, selviämään tilanteesta yksin.

Mutta mitä se opettaa lapselle? Ainakin sen, että kun on vaikeita tunteita, siihen ei saa apua, ja että vain myönteisiä tunteita saa ilmaista. Lapsi oppii myös, että se jolla on huono päivä, ei kuulu joukkoon.

Kun perhe syntyy eri maassa ja kulttuurissa eläneistä vanhemmista, näkee oman vuorovaikutustyylinsä kirkkaasti.

Näiden oppien jälkeen, aikuisena, läheiset ihmissuhteet saattavat olla pinnallisia, ja omaa sisintä hyvin vaikea paljastaa. Lapsuudesta ei välttämättä ole jäänyt monia muistoja, tai keskeinen kokemus on se, että “lapsuuteni ei ole vaikuttanut minuun mitenkään”.

Ajatus siitä, että lapsuuden ihmissuhteet eivät ole olleet merkityksellisiä, on surullinen.

Kun perhe syntyy eri maassa ja kulttuurissa eläneistä vanhemmista, näkee oman vuorovaikutustyylinsä kirkkaasti. Se paljastaa, että temperamentin lisäksi tavoissa olla muiden kanssa on kysymys myös siitä, minkälainen oma lapsuus on ollut.

Jos havahtuu tunneilmaisunsa niukkuuteen, on hyvä miettiä sitä, miten itseä on pienenä hoivattu.

Jos havahtuu tunneilmaisunsa niukkuuteen, on hyvä miettiä sitä, miten itseä on pienenä hoivattu.

Raskaus ja vanhemmaksi tuleminen saavat yleensä aloittamaan tämän ajattelun. On aika ymmärtää, miten oma lapsuus vaikuttaa nykyhetkeen.

Sitten on helpompaa valita, miten oman lapsensa kanssa on ja elää. Jokaisen vanhemman pitää päättää, toivooko omalle lapselle samaa - vai jotain muuta.

Jos tunteiden näyttäminen on sinulle vaikeaa, kokeile näitä harjoituksia

1. Mieti ja yritä ymmärtää, miksi vanhempasi käyttäytyivät lapsuudessasi siten kuin käyttäytyivät. Mitä olisit toivonut heidän tekevän toisin? Miltä asian ajatteleminen tuntuu nyt?

2. Pohdi, mitkä kolme adjektiivia kuvaavat sinun ja lapsesi suhdetta. Käyttäisitkö samoja sanoja kuvaamaan sinun ja oman vanhempasi suhdetta?

3. Mieti, miten viestit lapselle että rakastat. Osaatko kertoa sen myös ilman sanoja?

Lue lisää Leean kolumneja täältä.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Yksinhuoltajana ihanaa on vapaus tehdä päätöksiä, vaikeinta on oksennustauti. Ihan tavallisena päivänä moni asia on juuri oikein.

Kuva: Panu Pälviä
Kuva: Panu Pälviä

Huolella haluttu onni

Espoossa asuva Laura Pohjola, 34, päätti hankkia lapsen yksin. Hän odottaa Viljalle, 1v 10 kk, pikkusisarusta samalta luovuttajalta.

Unelman voi toteuttaa yksin, Laura tajusi. Se oli unelma lapsesta.

Laura oli kolmekymppinen ja eronnut kumppanistaan. Hän oli halunnut lasta jo kauan, ja päätti hankkia lapsen yksin. Yksinhuoltajuus oli tarkkaan harkittu valinta.

– En halunnut enää alkaa etsiä ihan vain isää lapselle tai luopua lapsihaaveesta vain sen takia, että sopivaa kumppania ei löytynyt.

Laura hakeutui hedelmöityshoitoihin Väestöliiton klinikalle. Ensin oli käyntejä psykologilla, sen jälkeen asiat etenivät nopeasti. Raskaus tosin tärppäsi vasta seitsemännen inseminaation jälkeen.

Vilja syntyi ystävänpäivänä 2014. Lauralla oli Viljan synnytyksessä mukana lapsuudenystävä, joka on myös Viljan kummi.

Kummit ovat pienen perheen tärkein apu, sillä Lauran vanhemmat asuvat Oulussa. Ensin Lauran vanhemmat epäilivät, kannattaako lapsi hankkia yksin, mutta epäily muuttui pian kannustukseksi.

– He ehkä pelkäsivät, että arki ainoana vanhempana saattaisi olla liian raskasta. Tiedän, ettei tämä ehkä ole ihanneratkaisu, ja jossain vaiheessa kysymys isästä tulee väistämättä eteen. Yksin lapsen hankkivan pitää miettiä, miten selittää lapselle toisen vanhemman puuttuminen.

"Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen."

Vilja käy päiväkodissa kahtena päivässä viikossa. Kummit hoitavat Viljaa mielellään, mutta Lauran on vaikea olla erossa tyttärestään. Parempaa on käydä yhdessä muskarissa tai uimassa.

– Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen. En vain ole vielä kaivannut paljon omaa aikaa.

Haave toisesta lapsesta on ollut koko ajan läsnä. Kun äitiysloma päättyi, vauvakuume nousi.

Nyt vaaleatukkainen taapero ottaa äitiään käsistä kiinni ja kiipeää äidin jalkoja pitkin ylös. Hän rakastaa kiipeilemistä, ja tekee äidin käsien varassa kiepin ja nauraa. Pian Vilja on isosisko.

Lauran vauva syntyi 9.12. Onnea Laura ja Vilja!

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Kaksoset saa se joka pärjää

Hämeenlinnalainen Marianna Salo, 20, sai lyhyen suhteen seurauksena kaksostytöt. Mandi ja Mette, 5 kk, nukkuvat 12-tuntisia yöunia ja syövät mukisematta kaikkea, mitä tarjotaan.

Marianna oli ystävänsä kanssa syömässä hämeenlinnalaisessa kauppakeskuksessa. Hän päätti hoitaa tekemättömän asian, hakea raskaustestin apteekista. Melkein vitsillä vain.

– Ajattelin, että kuukautiset saattoivat olla hieman myöhässä, ja varmistan asian.

Testi oli positiivinen. Marianna käveli ihmeissään ympäri yksiötään. Hän kutsui ystävänsä kylään ja pyysi häntä kurkkaamaan lavuaarin reunalle, jos ”haluaisi nähdä jotain hauskaa”.

– Raskaus oli ensin aikamoinen shokki.

Lyhyt suhde tulevaan isään oli päättynyt. Silti Marianna tiesi pitävänsä lapsen: hänellä oli koulutus ja töitä. Yksinhuoltajuus ei tuntunut riittävältä syyltä aborttiin.

Ultrassa paljastui toinenkin yllätys – vauvoja oli kaksi.

”Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, ja pärjääminen on asennekysymys.”

Kaikesta selviää, kun on pakko, Marianna päätti. Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, pärjääminen on asennekysymys, hän järkeili.

Kaksoset annetaan niille, jotka pärjäävät, tuttava sanoi Mariannalle. Se tuntui rohkaisevalta.

– Luotan siihen. Joku uskoo minun pärjäävän, joten minä pärjään.

Mandi ja Mette ovat nyt viisi kuukautta. He nukkuvat hyvin ja ovat tyytyväisiä vauvoja.

Mariannasta aikaa omiin menoihin on ihan tarpeeksi. Viikonloppuisin hän menee usein tyttöjen kanssa omille vanhemmilleen yöksi, ja pääsee halutessaan käymään vaikka ystävien kanssa kahvilla. Isovanhemmat ovat suuri apu, ja ottaisivat tyttöjä hoitoon ”enemmän kuin on tarpeen”.

– En ole linnoittautunut tyttöjen kanssa kotiin.

Vaikka lähteminen on kyllä hankalampaa kuin ennen. Vaikeimpia ovat ihan käytännön asiat: miten kantaa kahta turvakaukaloa, varavaatteita, ruokaa ja vaippoja alas kolmannesta kerroksesta. Ja vielä rattaatkin.

Äitiys teki elämästä tasapainoista ja rauhallista.

– Ei minulla ennen kovin säännöllistä rytmiä ollut. Tytöt ovat tuoneet sitä. Tämä on minun juttuni. Se, mitä elämältä hain.

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Arki ei kaadu kotitöihin

Helsingissä asuva Mira Huusko, 39, erosi lastensa Kaarlon 1v 4 kk, Kiiran, 4, ja Kertun, 5, isästä pitkän suhteen jälkeen. Nyt hän pyörittää kolmen lapsen arkea pääsääntöisesti yksin.

Mikä on vaikeaa? Lähinnä oksennustauti, Mira sanoo. Ne päivät, kun lapset sairastelevat, eivätkä nuku öisin.

– Kunhan kaikki nukkuvat, arki pyörii loistavasti. Jos olen itse kovin väsynyt, koko kuvio tuntuu romahtavan. Sairastelut vaikuttavat uniin, ja raskasta on varsinkin, jos lapset heräilevät eri aikoihin.

Mira pyörittää arkea, kolmen lapsen kanssa. Suuri apu on oma sisko – hän, joka ilmestyy kesken oksennustaudin ovelle mukanaan kassillinen puhtaita lastenvaatteita.

Ajatus lapsiperheen arjen pyörittämisestä ilman toista aikuista oli Miralle aluksi pelottava ajatus.

– Mutta lapset voivat olla eronneelle pelastuskin. Ei voi jäädä sänkyyn makaamaan, arjen on jatkuttava.

Jotkut asiat ovat nyt helpompia. Kenenkään kanssa ei tarvitse neuvotella siitä, mitä tehdään.

– Jos päätän, että menemme Kansallismuseoon, sitten menemme.

Kolmen lapsen äiti on oppinut armollisuutta. Tiskit voivat joskus odottaa seuraavaan päivään.

– Elämä on vähän päätöslaji. Kun luottaa siihen, että meille tulee hyvä elämä, meille tulee hyvä elämä. Vaikka eteen on tullut vastoinkäymisiä ja muutoksia, olen vain päättänyt selvitä niistä.

”Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.”

Arjessa Miralle on tärkeää pitää kiinni päivärutiineista. Koko perhe herää seitsemältä aamulla. Iltapalaa syödään seitsemän jälkeen, ja puoli yhdeksältä lapset ovat jo unilla.

– Tässä asiassa en sovella. En halua, että lapset ovat väsyneitä vain siksi, että minä en jaksa pitää kiinni päivärytmistä.

– Eräänä aika rankkana päivänä pyyhin väsyneenä pöydän alustaa. Yhtäkkiä kaikki kolme lasta olivat kanssani nauramassa pöydän alla. Elämä on pienissä arjen hetkissä, yhteisessä naurussa. Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.

Omaa aikaa Miralla on joka toinen viikonloppu, kun lapset tapaavat isäänsä. Mira on myös palkannut välillä MLL:n lastenhoitajan, yleensä töiden takia.

– En ole kadottanut itseäni. Lähinnä toivon, että joskus ehdin jälleen lukea enemmän kirjoja.

Vauva 2/2016

Ei ole yhtä hyvää perhemallia. Yksinhuoltajuus voi tulla elämässä eteen yllättäen tai sen voi valita. Ydinperhe ei takaa sitä, että lapsen on hyvä kasvaa, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelmassakin esiintyvä psykologi Leea Mattila.

Minut kirjattiin avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten rekisteriin, kun vuonna 1976 synnyin. Yksin äidiksi tullutta äitiäni kohdeltiin sairaalassa syyllistävästi. Osa sukulaisistani ei osallistunut ristiäisiini.

Onneksi maailma on muuttunut. Lapsen syntymässä on kuitenkin käsillä maailman kaunein ja vilpittömin asia: rakkaus.

Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa.

Sain äidiltäni varmasti hoivaa ja lämpöä ainakin yhtä paljon kuin kahdeltakin vanhemmalta, mutta edesmennyt isäni ei ollut poispyyhitty mielestäni. Kannoin repussani hänen kuvaansa ja sen taakse kirjoitin: Leean isä. Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa. Vaikken koskaan tavannut isääni, olin koko lapsuuteni ajan naiivin varma, että hän on huipputyyppi – ja siksi siis minunkin täytyi olla.

Tutkimuksissa ja kirjoittelussa heristellään syyttävää sormea: joku haluaa sanoa, minkälainen on hyvä perhe ja keitä siihen kuuluu. Mutta ydinperhe ei ole lapselle tae onnesta.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus. Se, että lapsesta ollaan kiinnostuneita, että hän voi kokea tuottavansa iloa ja hänelle ollaan läsnä ja näytetään myönteisiä tunteita.

Kun puhutaan lapsista ja perheistä, huomataan riskit ja ollaan huolissaan. Tärkeää on kuitenkin huomata suojaavat tekijät ja tukea sitä, mikä perheessä on hyvää.

Kasvuympäristö luo lapselle yksilöllistä resilienssiä eli lannistumattomuutta. Sen varassa sitkeimmät kukat voivat kukkia onnellisesti vaikka asfaltinraosta.

Käsikirjaa perheen perustamiseen ei ole.

Elämässä eteen sattunut tai tarkoituksella valittu yksinhuoltajuus on yksi perhemalli muiden joukossa, ja se voi tehdä jokaisen perheessä onnelliseksi ja hyvinvoivaksi siinä missä muunkinlainen perhe.

Syyt saada lapsi yksin ovat monet. Ei ole syytä tuomita vaan pysähtyä, olla avoin ja myönteisen utelias, olla ihminen ihmiselle.

Ehdottomuus on huono merkki. Se kertoo, että ei ota huomioon toisen näkökulmaa.

Omista luuloista syntyvä ehdottomuus ja varmuus, paremmin tietäminen ja oikeassa oleminen ovat itse asiassa huonoja merkkejä. Ne kertovat, että ihminen on lakannut ottamasta huomioon toisen näkökulman, ajatukset ja tunteet. 

Tuleeko sinusta perhe? Muista nämä.

  1. Salli poissaoleva vanhempi puheissa ja ajatuksissa. Luo hänestä lapselle myönteisiä mielikuvia ja anna jotakin konkreettista, kuten nimi ja valokuva.
  2. Hae ja ota vastaan apua sukulaisilta, ystäviltä ja esimerkiksi neuvolalta. Pidä huolta omasta jaksamisestasi.
  3. Muista kiitollisuus. Huomaa, miten hyvin kaikki tässä hetkessä on.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.