Rutiinikäynti terveyskeskuksessa mullisti Sannan elämän. Hänestä tuli syöpälapsen äiti.

Millainen on onnenhetki?

Kun koko perhe on yhdessä, Sanna, 34, sanoo. Kun voi kuunnella lasten jutustelua, sisarusten mahtavia ja kekseliäitä tarinoita. Kun voi lähteä koko perheen kanssa retkelle, rannalle ja kaupungille.

Suuri haave on, että saisi tapetit vaihdettua. Ja ehkä jonain päivänä: olla huoleton.

Terveyskeskuksesta sairaalaan

Äh, korvatulehdus. Seitsemän kuukauden ikäinen Viljami on vaisu ja itkuinen ja hieroo korviaan. Eikä häntä huvita edes se, kun Sanna hyppyyttää häntä sylissään.

On marraskuu 2010. Viljami on perheen toinen lapsi, ja Sanna huomaa, ettei poika ole oma itsensä. Sanna soittaa terveyskeskukseen ja saa ajan. Siellä varmistuu, että pojan kummassakin korvassa on tulehdus.

Katsotaan vielä tulehdusarvo, lääkäri sanoo. Pikatesti vain, pieni pisto vauvan sormenpäähän.

Laite ei saa tulosta luettua, vaikka testiä yritetään kolmesti. Pieni haava Viljamin sormenpäässä ei tahdo tyrehtyä. Tulehdusarvo päätetään mitata laboratoriossa, paremmilla laitteilla.

Kun tulokset tulevat, hoitaja lähettää Sannan ja Viljamin takaisin lääkärin luo.

– Nyt pitäisi lähteä sairaalaan, lasten päivystykseen, lääkäri sanoo.

– Ambulanssia ei tarvita, mutta mene suoraan.

En pysty ajamaan, Sanna ajattelee. Hän hakee mukaan miehensä Antin ja perheen esikoisen, ­kaksivuotiaan Aleksanterin.

Viljamilla on leukemia

Mustelmia? Ei, ei Viljamilla ole. Sanna on vastannut kysymykseen samoin jo terveyskeskuksessa ja nyt sairaalan päivystyksessä.

Asiat yhdistyvät hänen mielessään, nämä ja joskus jostain kuullut. Ne miettivät leukemiaa, Sanna tajuaa. Hän ei sano sitä ääneen. Kun ei sano, sitä ei ehkä ole.

Viljamista otetaan verikokeita ja röntgenkuvia ja häntä tutkitaan ultraäänellä. Tulee ilta, ja Antti vie Aleksanterin mummolaan. Sitten Sanna, Antti ja Viljami istuvat ja odottavat sairaalan käytävällä. Viljami syö päärynäsosetta,
tunnit kuluvat, on vain odotettava.

Maaliskuussa syntynyt Viljami on ollut iloinen, hyväntuulinen ja helppo vauva. Sanna ja Antti ovat päättäneet, että kolmaskin lapsi saa tulla pian.

Sanna odottaa perheen kolmatta lasta neljännellä kuukaudella. Ja nyt hän istuu keskussairaalan käytävällä odottamassa, mitä kaikki testit kertovat Viljamista.

Se mitä ei sano, on silti totta. Viljamilla on leukemia.

Heti teho-osastolle

Kaikki kieppuu ympärillä. Sanna vajoaa istumaan, puristaa Viljamia ja ajattelee, että tätä te ette ­minulta vie.

Viljami otetaan teho-osastolle heti. Asiat vyöryvät Sannan ja Antin yli. Sanoja, numeroita, viitearvoja. Pitäisi olla 15, on 1 053. Pitäisi olla 200, on 13. Pitäisi olla 100, on 23. Luvuista Sanna ja Antti ymmärtävät sen, mitä lääkäri myös sanoo. Viljamin tilanne ei näytä hyvältä.

Jotta lasta voidaan hoitaa, häntä pidetään tajuttomana. Sanna ja Antti lähetetään yöksi kotiin.

Seuraavana päivänä luuydinpunktio varmistaa diagnoosin: akuutti lymfoblastileukemia, ALL. Sairaus on vauvoilla hyvin harvinainen. Joka vuosi siihen sairastuu Suomessa nollasta kahteen vauvaa.

Se mitä ei tapahdu melkein kenellekään, tapahtuu kuitenkin jollekin.

– Meille sattui hirveän huono onni, Sanna sanoo.

"Halusimme tietää kaiken"

Ei ole paikkaa, johon koskea. Kanyyleja, ­katetri, hengityskone. Tehohoidossa Viljami tuntuu olevan täynnä letkuja ja lätkiä. Sanna istuu ­Viljamin vieressä ja tuijottaa hengityskonetta. Vihreää väriä, kun vauva hengittää itse ja violettia, kun laite hengittää hänen puolestaan.

Viljami saa verensiirron, ja hänelle asennetaan keskuslaskimokatetri, jota pitkin voidaan antaa lääkkeitä.

– Kysyimme lääkäreiltä paljon, halusimme tietää kaiken. Se on keinotekoinen yritys kiskoa itsensä tilanteen tasalle. Että jos ymmärrän, edes jokin on hallinnassa.

Viljamin tehohoito jatkuu, ja joka päivä lääkäri sanoo: Katsotaan.

Katsotaan.

Katsotaan.

Katsotaan.

Kun Sanna ja Antti viidentenä päivänä tulevat sairaalaan, lääkäri on heitä vastassa. Viljami on hereillä ja tapellut hengityskonetta vastaan niin, että se on otettu irti. Hän hengittää itse, makaa sairaalasängyssään ja hymyilee vanhemmilleen vähän.

Tehohoidon jälkeen Viljami siirretään lasten syöpäosastolle.

– Se tuntui valtavalta voitolta.

Pappa hoitaa kotona isoveljeä

Kysymys on pyörinyt Sannan päässä, mutta hän on jättänyt sen sanomatta. Syöpäosastolla hän kysyy: Montako vauvaleukemiaa tässä sairaalassa on hoidettu?

– Kaksi, lääkäri vastaa.

– Miten heidän kävi?

– Toinen menehtyi, toinen parantui.

Koska sairaus on vauvaiässä niin harvinainen, Viljami otetaan mukaan kansainväliseen tutkimusohjelmaan. Hänen hoitonsa jaetaan blokkeihin eli jaksoihin. Jokaisen blokin aikana Viljami saa sytostaattihoitoa, ja blokkien välissä odotetaan veriarvojen palautumista tasolle, jossa lapsi kestää seuraavan blokin. Sytostaatit eli solunsalpaajat estävät solujen jakautumisen ja tuhoavat syöpäsolut.

Perheen hirveän huonoa onnea seuraa ensimmäinen onni. Syöpä ei ole levinnyt Viljamin keskushermostoon.

Sitten toinen onni. Sannan isä, Aleksanterin ja Viljamin pappa, jättäytyy työstään vuodeksi ollakseen ­Aleksanterin kanssa. Antti ei saa työstään pitkää sairauslomaa, ja Sannan on oltava sairaalassa Viljamin kanssa.

– Aleksanteri sai olla päivät papan kanssa. Olen ikuisesti kiitollinen siitä.

Onni on myös se, että perhe asuu lähellä sairaalaa. Sanna ja Antti pystyvät olemaan Viljamin kanssa koko ajan.

Iltaisin Sanna siirtää sairaalasänkynsä Viljamin sängyn viereen ja kurottaa pitääkseen häntä kädestä. Viljami on tottunut nukkumaan niin.

Hän saa nukkua niin.

Arki on odottamista

Odottamista, odottamista, odottamista. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen.

– Sellaista syöpäperheen arki on. Odotetaan veriarvojen parantumista, seuraavaa hoitojaksoa, alustavia tuloksia, sitten seuraavia tuloksia.

Jokaisen hoitojakson jälkeen Viljami on altis ­infektioille. Tavallisetkin bakteerit voivat aiheuttaa vakavan, jopa menehtymiseen johtavan tulehduksen.

Hoitoblokkien välissä Viljami pääsee kotiin. Välillä hän on sairaalassa eristettynä.

Sanna tuntee syyllisyyttä siitä, miten vähän hänellä on aikaa Aleksanterille. Siitäkin huolimatta, että mummu ja pappa tuovat Aleksanterin usein sairaalaan pikkuveljen ja äidin luo. Poika tuntuu sopeutuvan.

– Pikkuveljellä on lääkerobotti, hän sanoo  Viljamin tippakoneesta.

Ulos kevätaurinkoon

Maaliskuussa 2011 Viljami täyttää vuoden. Hän viettää yksivuotispäivänsä sairaalan syöpäosastolla. Kaikki osaston lapset saavat kakkua.

Samana päivänä alkaa pitkä hoitoblokki, josta tulee sekä Viljamille että Sannalle muita raskaampi.

Sivuvaikutuksena solusalpaaja rikkoo Viljamin suun limakalvot. Kipu on niin kova, että sitä hoidetaan ­morfiinilla.

Viljami ei syö kahteen viikkoon. Kun hän vihdoin syö vähän jäätelöä, hän näyttää melkein pelkäävän. Niin kipeä hänen suunsa on.

Hoitojakso on raskas, ja Sanna tuntee laitostuvansa. Niin vanhemmille usein käy. Sanna kertoo äidistä, joka seisoi kotioven edessä odottamassa, että se aukeaa. Sairaalassa unohtuu, että kahvasta pitää painaa.

Kun Viljami saa taas syötyä, hänen ei tarvitse olla päivällä kiinni laitteissa. Sanna leikkii Viljamin kanssa osaston leikkihuoneessa.

– Sanna, tehän voitte mennä ulos, Viljamin oma­hoitaja sanoo.

Sanna häkeltyy. Hän tajuaa, ettei ole tullut ajatelleeksikaan, että voisi käydä lapsensa kanssa pihalla.

On ihana kevättalvi, ja Viljami pääsee ulkoilemaan.

Pikkusisko syntyy

Huhtikuussa 2011, puoli vuotta Viljamin sairastumisen jälkeen, Sanna nukkuu viimeiset yöt sairaalassa. Kasvava maha painaa, ja sairaalasängyssä nukkuminen käy vaikeaksi. Perheen kolmannen lapsen laskettu aika lähestyy.

Sanna ja Antti vaihtavat vuoroa. Antti ottaa ­kesälomansa ja on sairaalassa Viljamin kanssa. Sanna ja Antti laskevat tarkkaan, että lomapäivät riittävät synnytykseen saakka. Sen jälkeenhän Antti saa isyysvapaata.

Viljamin hoito on vaikeassa vaiheessa. Hän saattaa tarvita kantasolusiirteen, mutta Sanna, Antti tai Aleksanteri eivät sovi luovuttajiksi, eikä sopivaa luovuttajaa löydy kansainvälisestä luovuttajarekisteristäkään.

On pieni mahdollisuus, että sopiva siirre saadaan vauvan syntyessä istukkaverestä. Mutta siirre osataan ottaa vain Helsingissä.

Ajatus synnyttämisestä yksin toisessa kaupungissa tuntuu Sannasta kamalalta.

– Vaikka Viljami on sairas, pitäisi voida iloita uudesta vauvasta, hän sanoo Antille.

Sairaala ratkaisee asian Sannan puolesta ja lähettää lääkärin Helsinkiin opettelemaan siirteen ottamisen.

Toukokuussa syntyy Aino. Viljamilla ja Ainolla on ikäeroa vuosi ja kuukausi.

Hyviä uutisia: Toivoa on

Antti pitää isyyslomaa ja on sairaalassa Viljamin kanssa. Antin sisko tulee perheen luo kuukaudeksi, ylimääräisiksi käsiksi.

Elokuussa 2011 Sanna ja Antti odottavat Viljamin luuydinpunktion tulosta tanskalaisesta laboratoriosta. Jos se on puhdas, kantasolusiirrettä ei sittenkään tarvita. Se olisi perheelle suuri helpotus: Viljami välttäisi raskaan ja vaativan hoidon.

Ylilääkäri kertoo tuloksen. Se on puhdas.

Sanna purskahtaa itkuun. Ensimmäisen kerran hän uskaltaa toivoa.

Vuosi sen jälkeen, kun Sanna vei korviaan hieroneen Viljamin terveyskeskukseen, perhe saa hyviä uutisia. Viljami siirtyy suonensisäisestä lääkityksestä suun kautta otettaviin solusalpaajiin.

Lääkkeet voi ottaa kotona. Viljami pääsee kotiin.

Perhearkea kotona

Linja-autoon, kauppaan, ehei. Leikkipuistoon ei missään nimessä.

Kokonaiseen vuoteen perhe ei ole käynyt yhdessä muualla kuin sairaalassa. Kun Viljami on solusalpaajablokkien välissä ollut kotona, on ollut pakko varoa infektioita.

Kun Viljami on kotona, perhe menee yhdessä kauppaan. On ­lauantai ja aamupäivä. Pöljä hymy päällä kaupassa koko porukka, Sanna kuvailee. Että näinkin voi tehdä!

Alkaa syöpäperheen arki. Sanna ja Antti ottavat Viljamin verinäytteet ja pitävät tarkkaa kirjaa lääkkeistä. Antti antaa Viljamille lääkkeet, jotta hiukkastakaan sytostaatteja ei päädy vauvaan.

Sanna on tarkka käsienpesusta ja luuttuaa vessan lattiaa kloriitilla. Tuntuu turhalta sairastaa edes yhtä nuhaa.

Antti käy töissä ja Aleksanteri kerhossa. Muuten perhe viettää paljon aikaa kotona.

Osa-aikatöitä ja lastenhoitoa

Tavanomainen arki-ilta, kello on kymmenen. Aleksanteri, Viljami ja Aino ovat nukkuneet jo yli tunnin. On tammikuu 2012, ja Viljamin kotihoitoon pääsystä on vajaat kolme kuukautta.

Sanna hinkkaa keittiönkaappeja puhtaaksi ja havahtuu. Jos minulla on aikaa pestä kaappeja, minulla on aikaa tehdä jotain muuta.

Se on iso havainto. Kun ei tarvitse olla sairaalassa, on aikaa.

Sannan äitiysloma on venynyt ensin uudella raskaudella ja vuodella sairaalassa, sitten äitiyslomalla.

– Minä tarvitsen näköjään uutta tekemistä, Sanna sanoo Antille.

Sanna ottaa yhteyttä työnantajaansa. Hän selittää, että haluaa aloittaa työt, muttei voi viedä lapsia hoitoon. Viljami on vielä liian herkkä infektioille.

Sanna aloittaa osa-aikatyön, jota hän voi tehdä pääosin etätyönä kotona. Välillä hän tekee töitä, kun lapset leikkivät, ja jatkaa illalla, kun Antti tulee kotiin. Se todella onnistuu: Sanna hoitaa kolmea lasta ja tekee töitä.

– Istun koneella niin, että näen lasten leikit. Pitää vain sietää sotku, joka sillä aikaa syntyy.

Jos videoneuvottelussa on asiakas, Sanna ei hievahda.

Yleensä sotku on leluja. Kerran se oli tomusokeria ja käsitiskiainetta, joista Viljami teki pöperöä pitkin lattiaa.

– Minun humanteri. Voi rakkaus, Sanna sanoo.

Vanhempiin jää epävarmuus

En kestä, jos. Niin ihmiset usein sanovat, kun ajattelevat lapsen vakavaa sairastumista. Sanna ei vastaa silloin mitään, mutta ajattelee mielessään: kyllä sinä kestäisit.

– Kun ihminen laitetaan kovan paikan eteen, on vain selvittävä, mentävä eteenpäin ja läpi.

– Lapsen sairaus ei tee vanhemmasta parempaa ihmistä. Mutta pienistä asioista ei viitsi enää valittaa.

Nyt Viljami on terve. Sanna ei halua sitä sanoa, sillä  varmuutta sairauden käyttäytymisestä ei koskaan ole.

– Vaikka lapsi sai kovimman osan, kivut ja kovan sairauden, vanhempiin jää epävarmuus.

Se tunne saa äidin mittaamaan sekuntikellolla nuhaisen vauvansa hengitystä. Vauva on Aleksanterin, Viljamin ja Ainon pikkusisko, joka syntyi lokakuussa 2013.

Nyt takana on vuosi ilman lääkkeitä. Viljami käy sairaalassa kerran kuukaudessa. Hän menee poliklinikalle mielellään, sillä sieltä saa hienon tarran. Tarroja on nyt 39, ja Viljami on koristellut niillä kansion.

Pian Viljami täyttää neljä.

Hän tykkää Legoista, uimisesta ja koirista. Mummusta ja papasta. Ja supersankareista, sillä isona hänestä tulee lääkäri tai Batman.

Kuva: Janica Karasti

Anna Ruohonen, Vuosi joka pysäytti, Meidän Perhe 1/2014

Vierailija
Vierailija

Otsikko on huono. Sannasta ei tullut syöpälapsen äitiä. Sanna synnyttii terveen lapsen Viljamin. Syöpä puhkesi Viljamille vasta myöhemmin. Diagnoosikin oli "akuutti leukemia" eikä synnynnäinen leukemia. Lisäksi artikkelissa sanottiin, että lViljamin syöpähoidon aikana Sanna oli raskaana ja että uusikin vauva (nimeltään Aino) syntyi terveenä. 

Ensi kerralla kannattaisi artikkelin laatijan miettiä, mitä haluaa TODELLA ilmaista juttunsa otsikolla. "Sannan tarina: lapselleni tuli syöpä" kertoo totuuden. Nykyinen otsikko "Sannasta tuli syöpälapsen äiti" antaa ymmärtää, että Sanna synnytti syöpäsairaan lapsen ja että lapsi todettiin sairaaksi jo synnytylaitoksella. 

Miten joku voi takertua otsikkoon  kun kyseessä  on kuitenkin vakavan sairauden sairastunut lapsi  on outo ihan kun kirjoitusasu olisi tärkeämpi kun lapsi  puistattavaa kamalaa! Hyvät jatkot perheelle..ihana kun pikkuinne parani!

Vierailija

Onnea ja siunausta koko perheelle nyt ja tulevaan.

Minun mielestä otsikko on juuri sellainen kuin pitää. Minulla ei käynyt edes mielessä, että lapsi olisi ollut sairas jo syntyessään. Ja ihmetelen, miten otsikosta sellaisen kuvan voi edes saada? Sannasta tuli syöpälapsen äiti, sillä hetkellä kun sairaus todettiin. Ja se kerrotaan otsikossa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lapsi tarvitsee kokemuksen siitä, että hän on rakastettu. Näin kerrot sen hänelle päivittäin.

Power of Positivity -sivu listaa asioita, joita vanhempi voi sanoa lapselle osoittaakseen, että rakastaa häntä.

1. Rakastan sinua

Rakkauden sanominen on kaiken perusta. Et voi sanoa tätä lapsellesi liian usein, isommallekaan. Samalla opetat, että tunteista puhutaan ääneen. Se on hyvä taito.

2. Tulen iloiseksi, kun sinä…

Ota lapsi kiinni hyvänteossa. Kun kerrot, mikä menee hyvin, vahvistat toivottua tapaa toimia.

3. Teet minut onnelliseksi

Näytä onnesi: lapsi saa tuntea, että on arvokas. Aikuisen onni ei silti ole lapsen vastuulla. Hän saa olla myös hankala tai kiukkuinen.

4. Olen ylpeä sinusta

Uusien asioiden opettelu vaatii rohkeutta. Kannusta lasta yrittämään, ja ole ylpeä yrittämisestä, ei vain lopputuloksesta.

5. Olet ainutlaatuinen

Jokaisella lapsella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Juuri siksi he ovat niin rakkaita. Näytä lapselle, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on.

6. Luotan sinuun

Luottamus herättää luottamusta ja halua yrittää. Lapsilla on vahva halu toimia oikein. Vanhempi näyttää, että huomaa tämän.

7. Uskon sinuun

Opeta sinnikkyyttä, että luovuttaa ei heti kannata. Lapsi tarvitsee rohkaisua: Vanhemman tehtävä on olla lapsensa puolella.

8. Olen kiitollinen sinusta

Kerro, miksi olet kiitollinen lapsestasi juuri tänään.

On kiva tapa vaikkapa listata iltapalapöydässä asioita, jotka olivat hyviä tänään. ”Parasta päivässä oli se, kun teimme palapelin yhdessä. Ja että minulla on niin ihana murunen.”

+ rakastava kosketus

Osaatko kertoa lapselle ilman sanoja, että rakastat? Lue psykologi Leea Mattilan kolumni aiheesta.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kun tulee vanhemmaksi, joutuu huomaamaan miten oma lapsuus on itseen vaikuttanut. Onko lapsuudessa näytetty tunteita, entä näytätkö niitä nyt?

Monen vanhemman oma lapsuus on ollut tällainen: vanhemmat ovat huolehtineet riittävästä vaatetuksesta ja ravinnosta, mutta tunteita ei ole ilmaistu, eikä tunteisiin ole aina vastattu.

Tunteet ovat viestejä, ja niihin reagoiminen antaa kokemuksen kuulluksi tulemisesta.

Suomessa arvostetaan lasten itsenäisyyttä ja reippautta.

Suomessa arvostetaan lasten itsenäisyyttä ja reippautta. Kun lapsella on päivähoidon aamupiirissä hankalaa, hänet poistetaan takavasemmalle, selviämään tilanteesta yksin.

Mutta mitä se opettaa lapselle? Ainakin sen, että kun on vaikeita tunteita, siihen ei saa apua, ja että vain myönteisiä tunteita saa ilmaista. Lapsi oppii myös, että se jolla on huono päivä, ei kuulu joukkoon.

Kun perhe syntyy eri maassa ja kulttuurissa eläneistä vanhemmista, näkee oman vuorovaikutustyylinsä kirkkaasti.

Näiden oppien jälkeen, aikuisena, läheiset ihmissuhteet saattavat olla pinnallisia, ja omaa sisintä hyvin vaikea paljastaa. Lapsuudesta ei välttämättä ole jäänyt monia muistoja, tai keskeinen kokemus on se, että “lapsuuteni ei ole vaikuttanut minuun mitenkään”.

Ajatus siitä, että lapsuuden ihmissuhteet eivät ole olleet merkityksellisiä, on surullinen.

Kun perhe syntyy eri maassa ja kulttuurissa eläneistä vanhemmista, näkee oman vuorovaikutustyylinsä kirkkaasti. Se paljastaa, että temperamentin lisäksi tavoissa olla muiden kanssa on kysymys myös siitä, minkälainen oma lapsuus on ollut.

Jos havahtuu tunneilmaisunsa niukkuuteen, on hyvä miettiä sitä, miten itseä on pienenä hoivattu.

Jos havahtuu tunneilmaisunsa niukkuuteen, on hyvä miettiä sitä, miten itseä on pienenä hoivattu.

Raskaus ja vanhemmaksi tuleminen saavat yleensä aloittamaan tämän ajattelun. On aika ymmärtää, miten oma lapsuus vaikuttaa nykyhetkeen.

Sitten on helpompaa valita, miten oman lapsensa kanssa on ja elää. Jokaisen vanhemman pitää päättää, toivooko omalle lapselle samaa - vai jotain muuta.

Jos tunteiden näyttäminen on sinulle vaikeaa, kokeile näitä harjoituksia

1. Mieti ja yritä ymmärtää, miksi vanhempasi käyttäytyivät lapsuudessasi siten kuin käyttäytyivät. Mitä olisit toivonut heidän tekevän toisin? Miltä asian ajatteleminen tuntuu nyt?

2. Pohdi, mitkä kolme adjektiivia kuvaavat sinun ja lapsesi suhdetta. Käyttäisitkö samoja sanoja kuvaamaan sinun ja oman vanhempasi suhdetta?

3. Mieti, miten viestit lapselle että rakastat. Osaatko kertoa sen myös ilman sanoja?

Lue lisää Leean kolumneja täältä.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Yksinhuoltajana ihanaa on vapaus tehdä päätöksiä, vaikeinta on oksennustauti. Ihan tavallisena päivänä moni asia on juuri oikein.

Kuva: Panu Pälviä
Kuva: Panu Pälviä

Huolella haluttu onni

Espoossa asuva Laura Pohjola, 34, päätti hankkia lapsen yksin. Hän odottaa Viljalle, 1v 10 kk, pikkusisarusta samalta luovuttajalta.

Unelman voi toteuttaa yksin, Laura tajusi. Se oli unelma lapsesta.

Laura oli kolmekymppinen ja eronnut kumppanistaan. Hän oli halunnut lasta jo kauan, ja päätti hankkia lapsen yksin. Yksinhuoltajuus oli tarkkaan harkittu valinta.

– En halunnut enää alkaa etsiä ihan vain isää lapselle tai luopua lapsihaaveesta vain sen takia, että sopivaa kumppania ei löytynyt.

Laura hakeutui hedelmöityshoitoihin Väestöliiton klinikalle. Ensin oli käyntejä psykologilla, sen jälkeen asiat etenivät nopeasti. Raskaus tosin tärppäsi vasta seitsemännen inseminaation jälkeen.

Vilja syntyi ystävänpäivänä 2014. Lauralla oli Viljan synnytyksessä mukana lapsuudenystävä, joka on myös Viljan kummi.

Kummit ovat pienen perheen tärkein apu, sillä Lauran vanhemmat asuvat Oulussa. Ensin Lauran vanhemmat epäilivät, kannattaako lapsi hankkia yksin, mutta epäily muuttui pian kannustukseksi.

– He ehkä pelkäsivät, että arki ainoana vanhempana saattaisi olla liian raskasta. Tiedän, ettei tämä ehkä ole ihanneratkaisu, ja jossain vaiheessa kysymys isästä tulee väistämättä eteen. Yksin lapsen hankkivan pitää miettiä, miten selittää lapselle toisen vanhemman puuttuminen.

"Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen."

Vilja käy päiväkodissa kahtena päivässä viikossa. Kummit hoitavat Viljaa mielellään, mutta Lauran on vaikea olla erossa tyttärestään. Parempaa on käydä yhdessä muskarissa tai uimassa.

– Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen. En vain ole vielä kaivannut paljon omaa aikaa.

Haave toisesta lapsesta on ollut koko ajan läsnä. Kun äitiysloma päättyi, vauvakuume nousi.

Nyt vaaleatukkainen taapero ottaa äitiään käsistä kiinni ja kiipeää äidin jalkoja pitkin ylös. Hän rakastaa kiipeilemistä, ja tekee äidin käsien varassa kiepin ja nauraa. Pian Vilja on isosisko.

Lauran vauva syntyi 9.12. Onnea Laura ja Vilja!

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Kaksoset saa se joka pärjää

Hämeenlinnalainen Marianna Salo, 20, sai lyhyen suhteen seurauksena kaksostytöt. Mandi ja Mette, 5 kk, nukkuvat 12-tuntisia yöunia ja syövät mukisematta kaikkea, mitä tarjotaan.

Marianna oli ystävänsä kanssa syömässä hämeenlinnalaisessa kauppakeskuksessa. Hän päätti hoitaa tekemättömän asian, hakea raskaustestin apteekista. Melkein vitsillä vain.

– Ajattelin, että kuukautiset saattoivat olla hieman myöhässä, ja varmistan asian.

Testi oli positiivinen. Marianna käveli ihmeissään ympäri yksiötään. Hän kutsui ystävänsä kylään ja pyysi häntä kurkkaamaan lavuaarin reunalle, jos ”haluaisi nähdä jotain hauskaa”.

– Raskaus oli ensin aikamoinen shokki.

Lyhyt suhde tulevaan isään oli päättynyt. Silti Marianna tiesi pitävänsä lapsen: hänellä oli koulutus ja töitä. Yksinhuoltajuus ei tuntunut riittävältä syyltä aborttiin.

Ultrassa paljastui toinenkin yllätys – vauvoja oli kaksi.

”Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, ja pärjääminen on asennekysymys.”

Kaikesta selviää, kun on pakko, Marianna päätti. Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, pärjääminen on asennekysymys, hän järkeili.

Kaksoset annetaan niille, jotka pärjäävät, tuttava sanoi Mariannalle. Se tuntui rohkaisevalta.

– Luotan siihen. Joku uskoo minun pärjäävän, joten minä pärjään.

Mandi ja Mette ovat nyt viisi kuukautta. He nukkuvat hyvin ja ovat tyytyväisiä vauvoja.

Mariannasta aikaa omiin menoihin on ihan tarpeeksi. Viikonloppuisin hän menee usein tyttöjen kanssa omille vanhemmilleen yöksi, ja pääsee halutessaan käymään vaikka ystävien kanssa kahvilla. Isovanhemmat ovat suuri apu, ja ottaisivat tyttöjä hoitoon ”enemmän kuin on tarpeen”.

– En ole linnoittautunut tyttöjen kanssa kotiin.

Vaikka lähteminen on kyllä hankalampaa kuin ennen. Vaikeimpia ovat ihan käytännön asiat: miten kantaa kahta turvakaukaloa, varavaatteita, ruokaa ja vaippoja alas kolmannesta kerroksesta. Ja vielä rattaatkin.

Äitiys teki elämästä tasapainoista ja rauhallista.

– Ei minulla ennen kovin säännöllistä rytmiä ollut. Tytöt ovat tuoneet sitä. Tämä on minun juttuni. Se, mitä elämältä hain.

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Arki ei kaadu kotitöihin

Helsingissä asuva Mira Huusko, 39, erosi lastensa Kaarlon 1v 4 kk, Kiiran, 4, ja Kertun, 5, isästä pitkän suhteen jälkeen. Nyt hän pyörittää kolmen lapsen arkea pääsääntöisesti yksin.

Mikä on vaikeaa? Lähinnä oksennustauti, Mira sanoo. Ne päivät, kun lapset sairastelevat, eivätkä nuku öisin.

– Kunhan kaikki nukkuvat, arki pyörii loistavasti. Jos olen itse kovin väsynyt, koko kuvio tuntuu romahtavan. Sairastelut vaikuttavat uniin, ja raskasta on varsinkin, jos lapset heräilevät eri aikoihin.

Mira pyörittää arkea, kolmen lapsen kanssa. Suuri apu on oma sisko – hän, joka ilmestyy kesken oksennustaudin ovelle mukanaan kassillinen puhtaita lastenvaatteita.

Ajatus lapsiperheen arjen pyörittämisestä ilman toista aikuista oli Miralle aluksi pelottava ajatus.

– Mutta lapset voivat olla eronneelle pelastuskin. Ei voi jäädä sänkyyn makaamaan, arjen on jatkuttava.

Jotkut asiat ovat nyt helpompia. Kenenkään kanssa ei tarvitse neuvotella siitä, mitä tehdään.

– Jos päätän, että menemme Kansallismuseoon, sitten menemme.

Kolmen lapsen äiti on oppinut armollisuutta. Tiskit voivat joskus odottaa seuraavaan päivään.

– Elämä on vähän päätöslaji. Kun luottaa siihen, että meille tulee hyvä elämä, meille tulee hyvä elämä. Vaikka eteen on tullut vastoinkäymisiä ja muutoksia, olen vain päättänyt selvitä niistä.

”Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.”

Arjessa Miralle on tärkeää pitää kiinni päivärutiineista. Koko perhe herää seitsemältä aamulla. Iltapalaa syödään seitsemän jälkeen, ja puoli yhdeksältä lapset ovat jo unilla.

– Tässä asiassa en sovella. En halua, että lapset ovat väsyneitä vain siksi, että minä en jaksa pitää kiinni päivärytmistä.

– Eräänä aika rankkana päivänä pyyhin väsyneenä pöydän alustaa. Yhtäkkiä kaikki kolme lasta olivat kanssani nauramassa pöydän alla. Elämä on pienissä arjen hetkissä, yhteisessä naurussa. Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.

Omaa aikaa Miralla on joka toinen viikonloppu, kun lapset tapaavat isäänsä. Mira on myös palkannut välillä MLL:n lastenhoitajan, yleensä töiden takia.

– En ole kadottanut itseäni. Lähinnä toivon, että joskus ehdin jälleen lukea enemmän kirjoja.

Vauva 2/2016

Ei ole yhtä hyvää perhemallia. Yksinhuoltajuus voi tulla elämässä eteen yllättäen tai sen voi valita. Ydinperhe ei takaa sitä, että lapsen on hyvä kasvaa, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelmassakin esiintyvä psykologi Leea Mattila.

Minut kirjattiin avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten rekisteriin, kun vuonna 1976 synnyin. Yksin äidiksi tullutta äitiäni kohdeltiin sairaalassa syyllistävästi. Osa sukulaisistani ei osallistunut ristiäisiini.

Onneksi maailma on muuttunut. Lapsen syntymässä on kuitenkin käsillä maailman kaunein ja vilpittömin asia: rakkaus.

Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa.

Sain äidiltäni varmasti hoivaa ja lämpöä ainakin yhtä paljon kuin kahdeltakin vanhemmalta, mutta edesmennyt isäni ei ollut poispyyhitty mielestäni. Kannoin repussani hänen kuvaansa ja sen taakse kirjoitin: Leean isä. Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa. Vaikken koskaan tavannut isääni, olin koko lapsuuteni ajan naiivin varma, että hän on huipputyyppi – ja siksi siis minunkin täytyi olla.

Tutkimuksissa ja kirjoittelussa heristellään syyttävää sormea: joku haluaa sanoa, minkälainen on hyvä perhe ja keitä siihen kuuluu. Mutta ydinperhe ei ole lapselle tae onnesta.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus. Se, että lapsesta ollaan kiinnostuneita, että hän voi kokea tuottavansa iloa ja hänelle ollaan läsnä ja näytetään myönteisiä tunteita.

Kun puhutaan lapsista ja perheistä, huomataan riskit ja ollaan huolissaan. Tärkeää on kuitenkin huomata suojaavat tekijät ja tukea sitä, mikä perheessä on hyvää.

Kasvuympäristö luo lapselle yksilöllistä resilienssiä eli lannistumattomuutta. Sen varassa sitkeimmät kukat voivat kukkia onnellisesti vaikka asfaltinraosta.

Käsikirjaa perheen perustamiseen ei ole.

Elämässä eteen sattunut tai tarkoituksella valittu yksinhuoltajuus on yksi perhemalli muiden joukossa, ja se voi tehdä jokaisen perheessä onnelliseksi ja hyvinvoivaksi siinä missä muunkinlainen perhe.

Syyt saada lapsi yksin ovat monet. Ei ole syytä tuomita vaan pysähtyä, olla avoin ja myönteisen utelias, olla ihminen ihmiselle.

Ehdottomuus on huono merkki. Se kertoo, että ei ota huomioon toisen näkökulmaa.

Omista luuloista syntyvä ehdottomuus ja varmuus, paremmin tietäminen ja oikeassa oleminen ovat itse asiassa huonoja merkkejä. Ne kertovat, että ihminen on lakannut ottamasta huomioon toisen näkökulman, ajatukset ja tunteet. 

Tuleeko sinusta perhe? Muista nämä.

  1. Salli poissaoleva vanhempi puheissa ja ajatuksissa. Luo hänestä lapselle myönteisiä mielikuvia ja anna jotakin konkreettista, kuten nimi ja valokuva.
  2. Hae ja ota vastaan apua sukulaisilta, ystäviltä ja esimerkiksi neuvolalta. Pidä huolta omasta jaksamisestasi.
  3. Muista kiitollisuus. Huomaa, miten hyvin kaikki tässä hetkessä on.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.