Kuva: Panu Pälviä

Elämä ei vilahda ohitse, vaikka välillä nukkuisikin, Sanna Stellan kirjoittaa.

Vihdoinkin osaan nukkua! Kolme lasta se vaati. Nukkuminen on mielestäni aina ollut yliarvostettua. Kaikki muu elämässä niin paljon hauskempaa. Varsinkin valvominen myöhään, siitä pidän erityisesti.

Ensimmäisen lapsen kanssa en muuttanut unirytmiäni yhtään. Illalla notkuin hereillä kahteen. Oma aika iltaisin oli tärkeää. Televisio, Facebook, hyvä kirja, mitä vain mihin voi uppoutua.

Kun lapsia oli kaksi, tein valtavasti töitä ja avasin koneen aina heti, kun lapset olivat menneet nukkumaan. Ajattelin, että kyllä minä jaksan viiden tunnin yöunilla. Eivätkä nekään tunnit tulleet yhteen putkeen, koska lapsilla on taipumus heräillä öisin. Vuoden vetelin näin. Sumussa.

Näin unta, jossa salaisen palvelun agentit pyysivät minua töihin, koska pystyn operoimaan erittäin haastavia työtehtäviä huonoillakin unilla. Unessani olin James Bond -materiaalia, todellisuudessa jotain ihan muuta.

Olin niin väsynyt, etten muistanut tyttäreni toista nimeä.

Olin usein itkuherkkä ja räjähdysaltis. En muistanut enää mitään. Kuten esimerkiksi tyttäreni toista nimeä. Hieman kiusallinen tilanne, kun jouduin kaivamaan Kela-kortin esiin tarkistaakseni. Enkä yhdistänyt oiretta unen puutteeseen. Sen sijaan pelkäsin aivokasvainta. Unenpöpperössä se tuntui ilmiselvältä vaihtoehdolta.

Maksoin sen vuoden univelkoja toisen vuoden etsimällä parempaa unta ja unirytmiä.

Kolmannen lapsen kohdalla olen oppinut läksyni. Sujahdan yökkäreihin samaan aikaan vauvan kanssa. Vaikka muutaman kuukauden tai muutaman vuodenkin vetäytyisin kammariini heti iltauutisten jälkeen, ei se minusta ihan mummoa tee.

Olen alkanut luottaa, että elämä ei ole tuolla jossain, se ei vilahda ohitseni vaikka välillä nukkuisinkin. Itse asiassa elämä tuntuu kirkkaammalta hyvien unien jälkeen.

Sitä paitsi kun on nukkunut hyvin, jaksaa makkarissa tehdä muutakin kuin nukkua. Vink vink.

Tapasimme matkoilla vanhemman brittipariskunnan. He muistelivat poikaansa, joka valvotti heitä koko lapsuutensa. Nyt poika oli aikuinen ja eronnut, ja tunki pubi-illan päätteeksi vanhempiensa makuuhuoneeseen puhumaan avioerostaan. Ja taas vanhempien yöunet järkkyivät.

Siinä välissä oli ollut parikymmentä vuotta nukkua hyvin. Sellaista aikaa odotellessa!

Vauva 12/16

Sanna Stellan on 41-vuotias kolmen lapsen äiti, joka nojaa kasvatusperiaatteissaan vankasti kaaosteoriaan, mutta ei tingi lasten nukkumaanmenoajoista tai ripsiväristään.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Vauva-lehdellä on tavoite. Ettei kukaan luulisi olevansa yksin ja ainoa, Anna Ruohonen kirjoittaa.

Säilytimme hyvää, toimme paljon uutta. Tähän lehteen, uudistuneeseen Vauvaan. Uuden resepti on tällainen: Otetaan jättimitta armoa, aitoutta ja arkea. Lisätään tietoa, hurahtamista ja hellyyttä. Ripotellaan pintaan naurua, sillä ainutlaatuiselle elämänvaiheelle on hyvä myös nauraa.

Vauva-lehdellä on yksi tavoite. Ettei kukaan luulisi olevansa yksin ja ainoa, ja että muilla raskaus, synnytys ja vauva-aika ovat silkkiä vaan. Ettei kukaan luulisi, että on ainut, joka velloo epävarmuudessa, tekee virheitä ja tuntee, että vanhemmuus on vaikeaa ja arki joskus yksinäistä.

Lehti kertoo, että ihan samanlaista on kaikilla. Kaikki ovat yhtä pihalla, sekaisin hormoneista, rakkaudesta ja univajeesta. Ja onnellisia niissä väleissä, joissa sen ehtii tuntea. Kaikki vanhemmat myös tahtovat tehdä parhaansa, ja siihen lehti antaa tietoa ja näkökulmia.

Uudistuneeseen lehteen saimme etenkin uusia hyviä tyyppejä. Kolumnissa vuorottelevat Simppeli sormiruokakeittiö -blogia pitävä Marjut Ollila ja kätilö, imetyskouluttaja Laura Kosonen. Neuvola-palstalla lukijoiden kysymyksiin vastaavat psykologi Leea Mattila ja lastenlääkäri Jarmo Salo. Isän ajatuksista kirjoittaa Isäkuukaudet-blogiakin tekevä Tuomas Rytky. Ja sokerina pohjalla, ihan lehden lopussa, kaksi vanhempaa kertoo aina samasta tilanteesta niin kuin itse sen tunsi. Mitä koliikista ajatteli isä, entä äiti?

Toivon, että viihdyt lehden kanssa. Toivon, että vauva-arki on vähän silkkiä.

Vauvan pääkirjoitus 1–2/17

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Mikä on maailman kaunein ääni? Jotakuinkin tällainen: Tömps. Tom-tom-tom, päätoimittaja Anna Ruohonen kirjoittaa.

Tömps on lapsen askel sängystä, tom-tom-tom portaat yläkertaan. Lapsi tulee viereen nukkumaan, unisena ja lämpimänä, pehmopanda kainalossaan.

Yöllä me olemme kuin mangustit. Näin niitä kesällä eläintarhassa, koko lauma makasi pinossa päiväunillaan. Me makaamme pinossa yöunillamme, mahdumme, jos joka toinen asettuu kyljelleen ja vie vähemmän tilaa.

Luin netistä jutun, joka neuvoi antamaan lapsen tulla yöllä viereen. Niin meillä on aina tehty, mutta ajattelin olevani viisas kasvattaja, jos myös sanon sen ääneen.

”Aina saa tulla viereen. Jos näkee pahaa unta, aina voi tulla”, sanoin siis lapsilleni iltapalapöydässä. Kuopus katsoi vähän pitkään, muttei sanonut mitään. Kas näin, onnittelin viisasta itseäni, tarjoan turvaa kun lapsi sitä tarvitsee.

Onko yö ainoa aika, jolloin olen paikalla ja paikallani?

Pitkä katse, hapankorppu rouskui.

”Saako tulla sen takia, ettei olla ehditty olla päivällä yhdessä?” lapsi kysyi. Tsap, suora osuma äidin sydämeen.

Olenko ollut liikaa poissa, tehnyt omiani? Onko yö ainoa aika, jolloin olen paikalla ja paikallani? Siltä lapsesta tuntui.

Lapsi kiipesi syliin korppu kourassaan. Niskatukka tuoksuu pikkupojalta, mutta pitkiksi venähtäneet jalat huitovat jo melkein lattiaan.

Ei se ikuisuuksiin kestä, ystäväni sanovat vieressä nukkumisesta. Ei niin, tiedän sen jo. Saankohan pitää edes pandan?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Klassikkonäytelmän pääosarooli voi auttaa, kun eteisessä kaikki ei mene ihan putkeen. 

Minulta usein kysytään, miten se, että olen näyttelijä, näkyy äitiydessäni.

No, onhan arki kolmen lapsen, kissan ja koiran kanssa melkoinen show. Käsikirjoituksen mukaan ei mennä koskaan, ja välillä äitiyteni on melkoista näyttelemistä.

Esimerkiksi ukkosella pistän kaikki näyttelijänlahjani peliin. Jokaisella salaman välähdyksellä esitän kuin en olisi moksiskaan, vaikka pelkään niin, että tekisi mieli vetää kumisaappaat jalkaan ja mennä autoon istumaan.

Rupattelen muka rennosti lasten kanssa, mutta samalla kyttään sähkölaitteita, välttelen metalliasioita ja lasken kilometrejä salamaniskun ja jyrähdyksen välissä.

Ekaluokkalainen esikoinen näkee tämän läpi. Hän kiusoittelee tekemällä pistorasiasta sihahtavan salaman ääniä. Jonain päivänä vielä kerron näkemästäni pallosalamasta, niin tietävät, mikä sankari oikeastaan olen.

Miksi on niin mahdotonta päästä sujuvasti ulos talosta?

On muitakin tilanteita, joissa näyttelen rauhallista, vaikka sisälläni rimpuilee raivopäinen draama­queen. Esimerkiksi lähtemiset. Miksi on niin mahdotonta päästä sujuvasti ulos talosta? Nelivuotiaalle eivät kelpaa mitkään vaatteet, vaan ulos on päästävä ilman paitaa, kruunu päässä, isoveljen vanhat kalsarit jalassa.

Esikoinen venyy sohvalla, kun pitäisi jo olla matkalla. Miksi heti, kun toppahanskat on saatu rutisteltua haalarin hihansuusta sisään ja koko paketti on valmis, töräyttää vauva pöksyynsä?

Ei hätää! Teatterikoulu käyty! Näyttelen lempeää ja rauhallista. Puhun hitaammin kuin normaalisti, huulillani kareilee mieto hymy. Olen oman elämäni venäläisklassikon naispääosa. Päältä viileä, sisällä roihuaa. Pieni leukaperän takakireys paljastaa raivoni.

Tarkkanäköinen esikoinen huomaa heti. ”Ei mene läpi”, sanoo hän ja matkii rauhallisuuttani. Tässä vaiheessa alan väsymyksestä riippuen joko nauraa tai räyhätä.

 

Joskus vedän ipanat mukaan näyttelemiseen. Kun olemme matkalla juhliin ykköset yllä, ehdotan, että he näyttelevät hyvin käyttäytyviä ranskalaislapsia. Lapsista on hauska leikkiä, että kävelemme Pariisin kaduilla lakerikengissämme ja olemme valtavan kohteliaita ja keskustelevia.

Meillä ollaan surkeasti näyteltyjä osioita lukuun ottamatta rehellisesti sellaisia kuin ollaan. 

Tätä onnea ei loputtomiin kestä, mutta on mahdollista, että pääsemme perille keskieurooppalaisen tunnelman vallitessa.

Jos tarkkoja ollaan, näyttelemisessä on kysymys totuudesta. Meillä ollaankin näitä surkeasti näyteltyjä osioita lukuun ottamatta rehellisesti sellaisia kuin ollaan. Välillä huudamme ja olemme järjettömän ärsyyntyneitä toisiimme, sitten taas rakastamme niin, että sydän natisee rinnasta ulos.

Eli miten se, että olen näyttelijä, näkyy arjessamme? No, eipä erityisemmin. Vanhemmuus kouraisee syvältä ja herättää tunteita, jotka ovat aitoja, suuria ja yllättäviäkin. Paitsi silloin, kun ne ovat näyteltyjä, mutta sitä kai kutsutaan tässä tapauksessa kasvattamiseksi.

Meidän Perhe 2/2017

Sanna Stellan on näyttelijä, joka usein näyttelee perheenäitiä. Vastanäyttelijöinä toimivat kolme lasta, kissa ja koira. Toista pääosaa koko perheen komediassa esittää mies, joka häviää kulisseihin heti kun voi.

Vierailija

Sanna Stellanin kolumni: "Äitiys on melkoista näyttelemistä"

Ihan samaa näyttelemistä on mikä tahansa asiakaspalvelutyö. Ensihoitaja pysyy rauhallisena, vaikka asiakkaalla on otsa auki. Infopisteen työntekijä pysyy rauhallisena, vaikka kiihtynyt asiakas vaatii saada tietää miksi hänen haluamansa asia ei ole toteutunut. Opettaja pysyy rauhallisena, vaikka koululainen sanoo että "haistavittusäootpaskaope". Lastenhoitaja pysyy rauhallisena, vaikka se viimeisenä puettu hoitolapsi on vääntänyt ruuneberit vaippaan. Ainakin melkein aina. Mitä muuta elämä...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Raisa Mattila suunnitteli jättävänsä vauvan huoletta hoitoon pienestä pitäen. Äitiyden mukana tuli yllätys: jatkuva hälytystila.

Istun ystäväni kanssa aurinkoisella terassilla. Hänen edessään on viinilasi, minä olen tilannut vettä, sillä olen kuudennella kuulla raskaana.

Luettelen ystävälleni haaveita, joita minulla on vauvavuodelle. Haluan olla sellainen äiti, joka:

Jakaa vastuun lapsesta viivoittimella tasan toisen vanhemman kanssa.

Harrastaa säännöllisesti omia juttuja kodin ulkopuolella.

Jättää lapsensa hoitoon pienestä pitäen mummoille ja kummeille.

Olen rento ihminen, joten minusta tulee rento äiti.

Niin minä sanon ystävälleni, enkä hetkeäkään epäile, ettenkö onnistuisi tavoitteessani. Olen rento ihminen, joten minusta tulee rento äiti. Kilistämme lasejamme päätökseni kunniaksi.

Sydämeni lähtee kunnon laukkaan, ja korvistani tuntuu katoavan kuulo. Niin kovasti pelästyn.

Yksiömme parisängyllä torkahtelee viikon ikäinen ihminen. Joukko minun ja puolisoni ystäviä on saapunut katsomaan vauvaa.

Äkkiä yksi ystävä saa päähänsä, että vauvan kunniaksi pitää soittaa Spotifysta tietty nuoruudesta kertova kappale. ”Jotta vauva tietää, mikä tulevaisuudessa odottaa”, ystävä perustelee.

Kappale lähtee soimaan, ja kaikkia naurattaa. Kaikkia paitsi minua. Luultavasti huitaisisin puhelimen ystävän kädestä, jos ahdistus ei olisi vetänyt mieltäni ja kroppaani kipsiin.

Vauvalle ei saa soittaa puhelimella musiikkia. Oikeastaan en tiedä miksi ei, mutta siltä minusta vahvasti tuntuu. Ainakin vauvan kuulo voi vaurioitua. Sitä paitsi pieni voi pelästyä ja alkaa itkeä, koska musiikki on hänelle vieras asia. Epävarmat perustelut hakkaavat päässäni järkevämpien syiden puuttuessa.

En tiedä sitä vielä, mutta ylimääräisiä sydämenlyöntejä on lähitulevaisuudessa luvassa paljon lisää.

Painan ulko-oven perässäni kiinni, ja pääni läpi syöksyy vapauden huumaava tunne.

Olen lähdössä ensi kertaa jumppaan synnytykseni jälkeen. Olen kaivannut vanhaa tuntia ja tuttua ohjaajaa siitä lähtien, kun jumppatunnit kävivät raskauden puolivälissä ylivoimaisiksi. Lähtöäni helpottaa tieto siitä, että lapsi syö ruokansa yhtä mieluusti isänsä tarjoilemana tuttipullosta kuin minun rinnoistani.

Bussissa mieleeni hiipii kuitenkin epäilys.

Muut matkustajat ovat selvästi tulossa töistä. Tuskin kenelläkään täydellisesti meikatuista naisista tai levänneiltä näyttävistä miehistä on kotonaan alle kaksikuista vauvaa, uumoilen.

Samalla hetkellä raskas katumus jysähtää tajuntaani. Minulla on kotona pieni vauva. Miksi siis istun bussissa, joka vie minua kilometri kilometriltä kauemmas hänestä?

Juuri sillä hetkellä en muista koskaan kuulleeni yhdestäkään äidistä, joka olisi lähtenyt vapaaehtoisesti vauvansa luota mihinkään ennen tämän yksivuotissynttäreitä.

Entäs jos vauva huomaa poissaoloni ja kuormittuu erostamme?

Eikö minunkin pitäisi olla kotona imettämässä tai vähintään tuijottelemassa torkkuvaa vauvaa lähietäisyydeltä? Entäs jos vauva huomaa kahden tunnin poissaoloni ja kuormittuu erostamme peruuttamattomalla tavalla?

Ikään kuin hyvittääkseni vauvalle poissaoloni alan selata hänen kuviaan puhelimestani pakonomaisesti.

Järki kuiskailee, että jumppa on minulle hyväksi, mutta sydän käskee kovalla äänellä minua palaamaan kotiin. Pystyn taistelemaan itseni kanssa sen verran, että en jää pois kesken matkan ja palaa juoksujalkaa takaisin – tällä kerralla.

Muistakaa, että huolen määrä on vakio.

Niin meitä ohjeisti vauvan synnyttyä vanha tuttu, viisilapsisen perheen isä. Epäilemättä hän tiesi, mistä puhui. Totta onkin, että kohtuullinen määrä huolia kuuluu itsestään selvänä osana vastuulliseen vanhemmuuteen.

Mutta joskus vanhemman aivot reagoivat huoliin kuin palovaroitin höyryävään uuniruokaan. Väärä hälytys.

– Elämässä täytyy olla muutakin kuin huoli vauvasta. Se ei saa täyttää omaa maailmaa kokonaan, vahvistaa Väestöliiton psykologi, psykoterapeutti Suvi Laru.

Larun mukaan tavanomainen huolehtiminen voi luiskahtaa ylihuolestuneisuuden puolelle esimerkiksi silloin, jos raskaudenaikaiset mielikuvat elämästä vauvan kanssa eivät syntymän jälkeen pidäkään tavalla tai toisella paikkaansa. Niin saattaa käydä myös silloin, jos vanhemman omassa lapsuudessa on jotakin sellaista, mikä kaipaa käsittelyä.

Ympäristön asettamia vanhemmuuden ihanteita on monesti vaikea täyttää. Nykyvanhemmat ovat valveutuneita ja etsivät aktiivisesti tietoa. Sellainen voi lisätä paineita, Laru sanoo.

– Pääsääntöisesti vanhemmat haluavat lapsilleen vain parasta. Joskus se voi mennä yli ja terve maalaisjärki kadota. Vaikka vauva on alussa symbioottisessa suhteessa hoitajaan, lapsi on vanhemmistaan erillinen yksilö, josta kasvaa pikkuhiljaa oma ihana ihmisensä.

Juuri se minulta tuntuu unohtuneen.

Olemme puolisoni kanssa onnekkaassa asemassa sikäli, että kummit, mummot ja ystävät suorastaan kilpailevat siitä, kuka saa tulla hoitamaan vauvaa, vaikka vain puoleksi tunniksi kerrallaan.

Minun ja puolisoni äidit järjestävät jopa yhteisen mummopäivän, jolloin pölähtävät ovemme taa valmiina antamaan minulle omaa aikaa. Minun pitää vain pakata tavarani ja painella ulos ovesta.

Mutta minun on vaikea lähteä. Viivyttelen eteisessä ja annan turhia ohjeita siitä, miten tuttipullo lämmitetään vesihauteessa. Mummoilla on yhteensä viisi lasta, joten tokihan he pullon osaavat lämmittää. Pullo ei siis ole varsinainen ongelma.

Olen saanut jostain päähäni, että vauva ei saisi itkeä sekuntiakaan.

Ongelma on tämä: pohjimmiltani haluaisin olla joka hetki paikalla varmistamassa, että vauva ei varmasti itke.

Tosiaan, olen saanut jostain päähäni, että vauva ei saisi itkeä sekuntiakaan, vaikka esimerkiksi lääkäriseura Duodecimin ylläpitämän Terveyskirjaston mukaan parikuiset vauvat itkevät keskimäärin kaksi tuntia päivässä.

Lisäksi olen vakuuttunut siitä, että jos vauva joskus itkeekin, juuri minun on oltava paikalla lohduttamassa. Minun, ei kenenkään muun.

Vinoutunut kuvitelmani johtaa hermoillen suoritettuihin jumppatunteihin ja vauhdilla hotkittuihin aterioihin lähiravintolassa. Vaikka lopulta aina saankin itseni ulos ovesta, pidän mieleni jatkuvasti hälytystilassa, jopa silloin, kun vauvan kanssa on tämän isä.

Mieltäni ei rauhoita edes tieto siitä, että puolisoni itse asiassa suorittaa monet vauvan hoitoon liittyvät rutiinit minua neuvokkaammin. Jumpassa katson kaksikymmentä kertaa tunnin aikana, onko puolisoni hälyttänyt minut kesken kaiken takaisin kotiin. Koskaan ei ole, mutta jatkan tarkistelua kuukausitolkulla.

Ei ihme, että vapaahetkeni ennemmin kuormittavat kuin virkistävät oloani.

Kun palaan jumpasta ja menen vahingossa väärään bussiin, pakotan kuskin jättämään minut pois pysäkkien välillä. Juoksen parin kilometrin matkan kotiin, jotta en vain myöhästyisi minuuttiakaan paluuajasta, jonka lähtiessäni ilmoitin. Jos ajatus itkevästä vauvasta on minulle vaikea, ajatus nälkäänsä itkevästä vauvasta on sietämätön.

Kotona kauhukuvistani ei ole tietoakaan. Puoliso heijaa torkkuvaa vauvaa olkapäällään ja lämmittää vapaalla kädellään tuttipulloa.

Mutta vauva olisi voinut itkeä, muistutan itseäni. Seuraavana päivänä juoksen varmuuden vuoksi ruokakaupasta kotiin.

Sitten pahin pelkoni toteutuu. Palaan kotiin, ja käy ilmi, että vauva kitissyt välillä itkuksi yltynyttä käninää jo hyvän tovin, enkä minä ole ollut paikalla.

Seuraavat viikot googlailen eri hakusanoilla sitä, mitä sellainen tekee lapselle.

Kun tajuan mitä olen tekemässä, tulen lopulta järkiini. Jos vauva menisi pilalle itkemällä vaikkapa kaksikymmentäviisi minuuttia, omassakin lähipiirissäni pitäisi olla monta esimerkkiä pilalle menneistä ihmisistä. Kaikkihan me olemme joskus itkeneet, emmekä suinkaan jokaista itkuamme äidin sylissä.

Tajuan, ettei isoin ongelma ole vauvan itku vaan oma hermoiluni.

Samalla ymmärrän myös sen, ettei isoin ongelma ole vauvan itku vaan minun hermoiluni.

Psykologi Suvi Larun mukaan ulkopuolista apua pitää hakea silloin, jos arki täyttyy pelkästään vauvaan liittyvistä huolista.

Minäkin menen neuvolapsykologille. Ankeassa vastaanottohuoneessa saan sarjan oivalluksia.

Raskausaikana en juurikaan kuvitellut sitä, millaista perheeni elämästä tulisi vauvan syntymän jälkeen. Keskityin siihen, että sain raskauden suoritettua esimerkillisesti.

Olin koko ajan äärimmäisen tietoinen siitä, että kaikki mitä tein, vaikutti kohdussani kasvavaan vauvaan. Silloin se olikin totta.

Kun vauva sitten syntyi, en ymmärtänyt sitä, että tilanne oli olennaisesti muuttunut. Nyt en enää ollut vauvasta vastuussa yksin. En, vaikka imetinkin.

Ravinto ja syli ovat nimittäin eri asioita, vaikka ne imettävän äidin tapauksessa sattuvatkin tulemaan samassa paketissa. Senkin tajuan kirkkaasti vasta neuvolapsykologin juttusilla.

Imettäminen ei tarkoita sitä, että minun sylini pitäisi olla ylivertainen toisen vanhemman syliin verrattuna.

Eikä se todellakaan tarkoita sitä, että en voisi koskaan mennä mihinkään ilman vauvaa.

Psykologi Suvi Larun mukaan jokaisen vanhemman pitäisi pystyä säilyttämään itsellään oma harrastus, vaikka perheeseen syntyisikin vauva.

– Silloin ei voi hyvin, jos on vain ja ainoastaan vauvan käytettävissä päivästä toiseen. Harrastuksen ei tarvitse olla monen tunnin golf-kierros, vaan se voi olla vaikka kirjastossa käyminen yksin, Laru sanoo.

Vauva on viisi kuukautta vanha, kun tajuan ylittäneeni merkittävän etapin. Oloni on pitkän joogatunnin jälkeen erityisen levollinen. Vasta pukuhuoneessa tajuan, miksi.

Olin unohtanut puhelimen pukuhuoneen kaappiin tunnin ajaksi. Ja ei, tälläkään kertaa kukaan ei ollut soittanut minulle.

Vauva on yhdeksän kuukautta, kun palaan töihin. Vilkutan lapselle, joka vilkuttaa takaisin isänsä sylistä.

Vauva on yhdeksän kuukautta, kun palaan töihin. Nyt lapsen isä jää vuorostaan kotiin.

Ensimmäisenä työpäivänäni totuus selviää kello kuusi aamulla: lapsella on ensimmäistä kertaa elämässään korkea kuume.

Uskomatonta tuuria, tuskailen. Etsin puhelimen käteeni peruakseni aamupäivälle sovitun työtapaamisen. Kun näppäilen numeroa, hätkähdän kuin heräisin horroksesta. Mitä ihmettä olen tekemässä?

Kun puoliso on perhevapaalla, toisella vanhemmalla ei ole oikeutta jäädä kotiin lapsen sairastuessa. Siispä puen kengät jalkaani ja vilkutan lapselle, joka vilkuttaa isänsä sylistä minulle takaisin.

Rapussa jään kuulostelemaan, pillahtaako lapsi itkuun, mutta oven takana on täysin hiljaista.

Kadulla aurinko paistaa, ja minulla on kortteli korttelilta kevyempi olo.

Viimeisen vuoden aikana lähteminen ovesta ulos ei ole aina ollut helppoa. Ilmeisesti se on kuitenkin kannattanut. Niin voi päätellä siitä, että lapselle kelpaavat minun sylini lisäksi muutkin sylit.

Vanhempana olen paljon mieluummin yhtä hyvä kuin paras.

Vauva 11/16

Vierailija

”Kuvittelin olevani rento äiti – toisin kävi”

Minusta ei kyllä ole tarpeen, että äidin jotenkin täytyisi voida jättää pieni vauva hoitoon. Vauva ei ole vauva ikuisesti. Jos äidistä ero vauvasta tuntuu pahalta, niin en näe mitään syytä, miksi äidin pitäisi tsempata itsensä irti vauvasta. Ihan hyvällä omalla tunnolla voi nauttia vauvasta ja jatkaa niitä harrastuksia myöhemmin. Ja voihan vaikka sen vauvankin kanssa harrastaa eri liikuntamuotoja. Ei tarvitse jäädä yksin vauvan kanssa kotiin hajoamaan. On siis ok, jos äiti haluaa ja se tuntuu...
Lue kommentti
Vierailija

”Kuvittelin olevani rento äiti – toisin kävi”

Onhan siinä iso ero että tuntuuko ero vauvasta pahalta vai onko valmis mottaamaan vauvaa tervehtivää kaveria nekkuun. Jos tunteet menevät yli niin että niistä on haittaa omalle terveydelle ja koko perheen arjen sujumiselle, niin lienee parasta hakea apua, kuten tässä jutussa kerrottiin. Minulla raskaudet ovat vaikeita, enkä pysty synnytyksen jälkeen huolehtimaan omatoimisesti vauvasta. On ollut pakko opetella rauhallisuutta ja luottaa alusta asti siihen, että elämässäni mukana olevat ihmiset...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.