Timo Lavikainen lähti isyyden uudelle kierrokselle viisi vuotta sitten. Siitä käynnistyi kasvuprosessi.

Vaaleanpunaiset keittiönkaapit, sähkörummut keskellä olohuonetta ja koira ruokapöydässä. Ne ovat normiarkea näyttelijä Timo Lavikaisen tuoreessa kodissa.

Se on rakkain paikka, jossa saa olla juuri sellainen kuin on. Perhe muutti Nurmijärven-taloonsa viime keväänä, ja remontin on tehnyt Maikki-vaimo. Timo on katsonut vierestä, kokannut ja ehdottanut glitter-maalia yhteen seinään. Ehdotus meni läpi. Työnjako toimii hyvin.

Ruokapöydässä omalla paikallaan istuva amerikanbulldoggi Anita on perheen silmäterä. Kun se vaatii piparia, Maikki heltyy ja Heta, 9, pussailee itsensä kokoista koirajättiä.

Anitasta perhe on erityisen ylpeä siksi, että se on koira, joka oppi vanhanakin uusia temppuja. Se oli kuusi, kun antoi ensi kerran tassua, ja seitsemän, kun oppi uimaan.

Uuden oppiminen vanhempana pätee Timoonkin. Hän lähti isyyden uudelle kierrokselle viisi vuotta sitten. Heta tuli Maikin mukana, ja siitä käynnistyi sekä Hetan että Timon kasvuprosessi. Timosta olisi ollut helpompaa olla leppoisa joo joo -isä, sillä sellainen hän oli omalle tyttärelleen Janicalle, 19. Maikki oli tottunut päinvastaiseen.

– Tekisin nyt ensimmäisessä isyydessäni toisin kaiken sen, mitä olen oppinut aikuisena Hetan kanssa. Mutta asiat eivät mene aina niin kuin kuvitteli, Timo sanoo.

"Kuvittelin olevani täysi aikuinen ja tosi kypsä."

Janican syntymä oli onni, joka oli melkein viety pois. Timoa ja hänen silloista avovaimoaan varoiteltiin, että raskaus menee varmaankin kesken.

Janica syntyi kahdeksannella kuulla terveenä mutta pienenä.

Timo ei ollut kovin iso itsekään. Tyttärensä syntyessä hän oli 23-vuotias. Raskaus oli yllättänyt parin, mutta Timo odotti isyyttä toiveikkaana. Joensuussa asuva nuorukainen oli mielestään jo konkari elämässä – olihan hän muuttanut kotoa 16-vuotiaana, mennyt naimisiin 18-vuotiaana ja 20-vuotiaana jo eronnut. Lapsi uuden avopuolison kanssa oli vain luonteva jatke elämälle.

– Kuvittelin olevani täysi aikuinen ja tosi kypsä silloin, Timo naurahtaa.

Vuosia myöhemmin, kun Janica oli aloittanut koulun, puhelin soi. Opettaja kysyi, miksi ekaluokkalaisella oli niin paljon poissaoloja.

Timo ei tiennyt. Hän ja Janican äiti olivat eronneet, kun tyttö oli parivuotias, ja Janica oli asunut enemmäkseen äidillään.

Timo otti tytön luokseen ja alkoi ­yksinhuoltajaksi. Hän teki jo näyttelijäntöitä iltaisin ja muusikonkeikkoja viikonloppuisin, ja Timon vanhemmista tuli Janicalle kuin toinen perhe. Perjantaisin Timo haki tytön koulusta, jätti hänet mummolaan ja palasi sunnuntaisin hakemaan. Isän ja tyttären laatuaikaa ei ollut.

"Paikkasin huonoa omaatuntoani antamalla lapselle aina periksi."

– Kun Janica muutti luokseni, suhteemme muuttui niin, että minusta tuli hänelle korostetun tärkeä. Se oli toki hyvä asia, mutta sai minut toimimaan ehkä huonommin: itse sain kasvaa niin, ettei menemisiäni ja tekemisiäni juuri rajoitettu, ja koska tunsin niin huonoa omaatuntoa kaikesta kokemastamme ja poissaolostani, paikkasin sitä antamalla Janicalle aina periksi. Olin todella lepsu isä.

Timo pyykkäsi, petasi sängyt, passasi ja teki ruoat. Janicalta hän ei vaatinut mitään.

Jos varhaisteinivuosia elävä Janica ilmoitti puoliltaöin, että isä, lähden käymään ulkona, Timo sanoi, että mene vain. Jos Janica pyysi rahaa, Timo vastasi, että tuossa on.

– Emme todellakaan eläneet missään yltäkylläisyydessä, mutta yritin antaa sen, mitä annettavana oli.

– Eihän väärää toimintamallia kuitenkaan välttämättä hoksaa ensimmäisen lapsen kohdalla, koska ei ole vertailupohjaa eikä kokemusta muusta.

 

Mä näin susta unta viime yönä, kirjoitti Maikki Timolle Facebookissa. Seuraavassa viestissä hän ilmoitti, että aikoi leipoa Timosta itselleen aviomiehen. Timon olemus ja Pohjois-Karjalan murre olivat vieneet jalat alta etänä. Maikki ja Timo eivät olleet tuttuja, mutta yhteisiä ystäviä löytyi.

Ei mennyt kauan, kun isä ja tytär Lavikainen pakkasivat tavaransa Joensuussa ja muuttivat pääkaupunkiseudulle.

Se oli teini-ikäiselle Janicalle aikamoinen sokki. Kaverit jäivät, ja uudessa kodissa odotti Maikki uusine sääntöineen.

Oli se pieni järkytys Maikillekin. Hänen nelivuotias tyttärensä osallistui kotitöihin ja auttoi ruoanlaitossa minkä osasi. Maikki oli kasvattanut Hetaa kuten häntä itseään oli kasvatettu: yhteisiä sääntöjä totellaan, jokainen tekee osansa ja rahan eteen täytyy tehdä töitä.

14-vuotias Janica ei tiennyt, miten mikropuuroa tehdään.

Maikki kiehui. Häntä ei kiukuttanut Janican osaamattomuus vaan se, ettei Timo ollut opettanut taitoja lapselleen.

– Minulla ne tilanteet keittivät yli, koska olen vaatinut Hetalta oma-aloitteisuutta ja opettelua. En kestä sitä, että seistään peukalo keskellä kämmentä eikä edes yritetä. Se sotii omaa arvomaailmaani ja kasvatusperiaatteitani vastaan, Maikki sanoo.

Sellaisista arkitilanteista alkoivat tuoreen suhteen ­pahimmat riidat. Molemmat olivat juurtuneet omiin toimintatapoihinsa ja siirtäneet niitä eteenpäin, joten korjausliikkeen tekeminen ja keskitien löytäminen kesti hetken.

– Minun oli pakko oppia, että kaikessa ei tarvitse antaa lapselle periksi. Vanhempien kiellot saavat joskus harmittaakin, ja lapselle voi tulla paha mieli aikuisen sanoista. Ja sekin on ok, Timo toteaa.

Maikki sai oppia, että vaikka hän on tulisieluinen ja tehokas, Timon kanssa tarvitaan kärsivällisyyttä. Timo on jopa ylikiltti ja sanoo aina ”niin” tai ”joo”. Kun esimerkiksi uuteen autoon tuli vika jo ensimmäisenä päivänä, Timo ei aluksi olisi viitsinyt soittaa kauppaan vaan ajatteli maksaa korjauksen itse.

Toisen piirteiden hyväksymisen jälkeen riitoja ei ole ollut. Paitsi eilen: saunan ovi oli Maikin mielestä 15 sekuntia liian pitkään auki. Se laukaisi minuutin kestäneen ­väsymysraivon molemmissa, pariskunta nauraa.

"Totta kai tekee välillä kipeää, kun lapsi sanoo vastaan."

Ovikello soi keskellä yöllä. Kuusilapsisen perheen esikoinen Timo katseli, kun isä avasi oven. Taas joku laitapuolen kulkija yritti vahingossa heidän asuntoonsa. Isä ei hermostunut vaan totesi tyynesti, että taitaa olla väärä ovi ja jäi vähän juttelemaan. Sellaista kävi aika usein.

Se oli tärkein oppi, jonka Timo vanhemmiltaan sai:

– Kaikkia kohdellaan tasavertaisesti. Oli vaikka rikas ja kuuluisa tai rantojen mies, kaikille pitää olla yhtä oikeudenmukainen.

Samaa Timo on halunnut opettaa lapsille. Lavikaisten perheessä ei ole isä- tai äitipuolia eikä omia tai muiden lapsia. He ovat samaa perhettä.

Se taitaa olla syy, miten Timo voitti Hetankin kiintymyksen. Hän ei yrittänyt hurmata tyttöä Linnanmäen-retkellä ja hattaralla, koska liehittely ei ole hänen tyyliään. Timo otti Hetan omakseen tavallisessa arjessa: teki hyvää perusruokaa, opetti kuuntelemaan Motörheadia ja iski käteen soittimia, joita soitti itsekin. Siksi ne sähkörummutkin ovat keskellä olkkaria.

Samalla hän opetteli pyytämään ja vaatimaan. Kun on ruoka-aika, kitinät pois ja syömään.

– Jämäkkyyden opettelu oli helpompi aloittaa Hetasta, sillä hän oli tottunut sääntöihin. Toki voi olla haastavaa olla jämäkkä lapselle, jolla oli jo jämäkkä äiti, ettei näytä edelleen lepsulta.

Maikki kiittelee, että huoli pois Timo, hyvin on mennyt.

 

Ensimmäinen onnistumisen merkki oli, kun temperamenttinen Heta paukautti oven kiinni ja huusi vihaavansa Timoa. Siitä Timo ymmärsi, että hänen ja tytön välille alkaa tulla aitoa luottamusta.

– Se on sitä, että uskaltaa olla aidosti itsensä ja sanoa vastaan, jos siltä tuntuu, Timo miettii.

– Totta kai sekin tekee välillä kipeää. Kun Heta kiukutteli ruokapöydässä, että en syö tätä, äidin tekemä ruoka on parempaa, suupielet menivät tahtomattani alaspäin.

Janican kanssa oli vaikeampaa. Timon oli vaikea muuttaa käytöstään, kun hän oli 14 vuotta toiminut toisin.

– Kun oli elänyt pellossa elämänsä, on sieltä vaikea tulla pois. En ehkä missään vaiheessa löytänyt Janican kohdalla riittävää jämäkkyyttä.

Tytär muutti omilleen pari vuotta sitten. Välit ovat edelleen läheiset. Siitä Timo on ylpeä.

"Mikään asia ei ole sellainen, että maailma kaatuu. Sen ohjenuoran toivon tarttuvan."

Työ telkkarin prime timessa, rakkauden löytyminen aikuisena, pesästä turvallisesti lentänyt lapsi. Onnistumisia on niin kotona kuin uralla. Ne peittoavat avioeron, yksinhuoltajuuden ja taloudellisesti ja henkisesti raskaat ajat.

Timo toivoo, että on omalla esimerkillään pystynyt näyttämään lapsille, että asiat järjestyvät kyllä. Niin elämä teki Timollekin. Se osoitti, että hän on kestävää tekoa.

– Mikään asia ei ole sellainen, että maailma kaatuu, vaan kaikesta selviää. Se on tärkein ohjenuora, jonka toivon tarttuvan.

Monesta asiasta voi päättää myös itse. Nelikymppisten tienoilla Timo teki kaksi hyvää päätöstä: Syntymäpäivänään hän sanoi Maikille tahdon. Sitä ennen jäi alkoholi. Timo ajatteli, että johan hän on ehtinyt juhlia ja voisi tehdä välillä muutakin.

– En ole ikinä nauttinut alkoholia hyvän maun vuoksi. En osannut lähteä yksille, vaan kapakasta piti tulla kontaten, koska siellä voi tapahtua jotain kivaa, jos olen poissa.

Kyllä Timo voi lähteä baariin edelleen kerran vuodessa, mutta alkoholi ei ole enää nollauskeino.

– Olemme todenneet, että salilla käyminen ja saunominen ovat tehokkaampia rentoutumiskeinoja kuin yökerhossa istuminen.

Timo korostaa, että vaikka hän saattaisi tehdä nyt eri valintoja kuin nuorempana, lasten hän antaa tehdä omansa.

Ei hän itsekään kuunnellut, kun vanhemmat yrittivät joskus vihjata, että kannattaako kaikkeen kiirehtiä.

– Olisin voinut päästä elämässäni helpommalla. Virheet kuitenkin kuuluvat elämään, ja siksi en osaa pitää niitä virheinä. Ne ovat tehneet minusta tällaisen.

Meidän Perhe 3/17

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Ihan tavalliset, ruuhkavuosiaan elävät perheenäidit saattavat kärsiä salatusta, lähes tabun kaltaisesta häpeästä – väkivaltaisesta käytöksestä. On myös äitejä, jotka eivät ymmärrä käyttäytyvänsä väkivaltaisesti, koska mököttämistä tai tavaroiden heittelyä ei ehkä ajatella väkivallaksi.

Nainen saattaa elää aikuisikään asti pystyen hillitsemään ja peittämään aggressiiviset tunteensa. Usein äidiksitulo on niin suuri murros elämässä, että se laukaisee varhaislapsuuden osattomuuden tai näkymättömyyden kokemukset, ja ne purskahtavat ulos väkivaltaisena käytöksenä väsymyksen ja stressin saattelemana.

Raivon ja vihan tunteet saattoivat olla lapsuudenkodissa kiellettyjä, ja oma lapsi synnyttää voimattomuuden kokemuksia, jotka tuovat pintaan nuo tukahdetut ja käsittelemättömät tunteet.

Vauvan Aihe Vapaa -palsta on täynnä nimettömiä tunnustuksia naisten väkivallasta:
”Löin juuri lastani”
”Mitä nyt? Auttakaa.”
”Ihan kauhee olo. Löin lastani nyrkillä poskeen.”

Moni ei tiedä toimivansa väkivaltaisesti

Tyypillinen avunhakija on pienten lasten äiti, joka huomaa esimerkiksi pukevansa eteisessä esikoiselle kuravaatteita liian rajuin ottein päälle, kun samaan aikaan vauva itkee vaunuissa.

– Ei ole hyväksi kenellekään, jos mittarit paukuttavat punaisella kokoa ajan. Se ei ole hyväksi itselle eikä perheelle, ja silloin tulee helposti ylilyöntejä, Ehkäisevän väkivaltatyön vastaava Hanna Kommeri kertoo.

Myös henkinen väkivalta, tavaroiden heitteleminen ja raivoaminen on väkivaltaista käytöstä. Moni ei ymmärrä, että jopa mököttäminen on yksi henkisen väkivallan muoto. Henkistä väkivaltaa ovat myös esimerkiksi sanallinen loukkaaminen, nöyryyttäminen ja halveksinta, syyllistäminen ja manipulointi.  

Kommeri kannustaa hakemaan apua heti, kun huomaa käyttäytyneensä väärin. Sekin riittää, että pelkää tekevänsä jotain tai on huolissaan omista tunteistaan. 

Myös tavaroiden heitteleminen ja raivoaminen on väkivaltaista käytöstä.

Naiset painivat väkivaltaisen käytöksen lisäksi monenlaisten pelkojen, syyllisyyden ja häpeän kanssa: Uskallanko kertoa ongelmastani? Jos haen apua, mitä tapahtuu? aiheuttaako se lastensuojeluimoituksen? Hajoaako perheeni? Leimataanko minut? 

– Väkivalta on yleinen ilmiö. Se on ihan tavallista, tavallisempaa kuin uskoisikaan, Kommeri sanoo.

Moni ei tiedä toimivansa väkivaltaisesti, vaikka toimiikin. Ihminen on potentiaalinen väkivallantekijä, etenkin jos on itse lapsena tullut kaltoin kohdelluksi. 

Ihan tavallisia naisia

Maria Akatemiassa on tehty Demeter-työtä eli ennalta ehkäisevää perhe- ja lähisuhdeväkivaltatyötä, jossa on erikoistuttu naisen henkisen ja fyysisen väkivallan dynamiikkaan jo 14 vuotta. Heille naisen väkivalta ei ole uusi ilmiö. Vuosien aikana apua on annettu yli 1000:lle naiselle. Väkivalta on aina ollut myös osa naiseutta, vaikkakin usein salattu, olemattomaksi vaiettu osa.

– Työskentelyn avulla olen päässyt ongelmieni ytimeen ja pystynyt ylläpitämään väkivallattomuutta. Ymmärrän, mistä väkivaltaisuuteni johtuu. Olen oppinut ottamaan vastuuta omista teoistani ja elämästäni, kertoo eräs Demeter-työstä avun saanut nainen. 

Demeter-työhön tulevat naiset ovat ihan tavallisia naisia. Ihmiset saattavat kuvitella, että väkivaltaisesti käyttäytyvä nainen on esimerkiksi naisvanki tai päihteidenkäyttäjä, mutta aivan tavalliset naiset ottavat meihin yhteyttä.

– Huoli on suuri silloin, kun sama asia tapahtuu ja aggressiot nousevat pintaan päivittäin. Kun huomaa, että raivostuu lapselle kohtuuttoman suuresti lapsen tekoon nähden, Hanna Kommeri kertoo.  

Hae apua!

Kommeri painottaa, että vaikka väkivaltaa ei hyväksytä, työmuodosta apua hakevaa ei tuomita. Työntekijä on aina ihmisen puolella, väkivaltaa vastaan – yhdessä. Naiset kokevat suurta helpotusta, kun väkivallasta saa kertoa jollekin. Heitä autetaan ottamaan vastuu omista tunteistaan ja teoistaan.  

– Pitää hakea rohkeasti apua, jotta väkivallan sijaan voi saada oman elämänsä hyvistä asioista kiinni, ja oppia väkivallatonta tapaa elää hankalimmissakin tilanteissa. Koska kun satutat toista, satutat aina myös itseäsi.

Naiset tulevat palveluun soittamalla Avoimeen linjaan, joka on auttava puhelin naisille, jotka käyttävät tai pelkäävät käyttävänsä väkivaltaa. Sen jälkeen naiset ohjautuvat yksilökeskusteluihin ja ammatillisesti ohjattuun vertaisryhmään. Työskentely on luottamuksellista ja maksutonta. 

Avoin linja on auttava naisille, jotka käyttävät tai pelkäävät käyttävänsä väkivaltaa päivystää tiistaisin ja torstaisin klo 16-18 ja perjantaisin klo 12-14 puhelinnumerossa 09 7562 2260. 
 

Perhanan vaatteet! Saumat, pesulappu ja vyötärönauha ovat aina väärässä paikassa, koska kevyt kosketus on erityisherkästä lapsestani se tuntuvin.

Makaan lastenhuoneen lattialla tärisevä tytär sylissäni. En pysty tähän! Inhoan näitä vaatteita, inhoan sua äiti! Äiti auta, lapsi huutaa. Hänen rintakehänsä nousee kaarelle, kädet raastavat vaatteita päältä.

Keinutan tärisevää 140-senttimetristä nyyttiä sylissäni märkiä kyyneleitä välissämme. Kumpikaan meistä ei jaksa tätä, mutta huomenna tai viimeistään ylihuomenna olemme tässä uudestaan.

Perhanan vaatteet! Ne tuntuvat lapsestani teräkseltä, painavilta, kutiavilta, karheilta ja polttavilta. Vaatteet tippuvat päältä ja luisuvat jalasta. Ne ovat liian kireitä, ahtaita, löysiä, sileitä, ryppyisiä ja jäykkiä. Saumoja, lappuja, päärmeitä, hihansuita, vyötärönauhoja – aina väärässä paikassa. 

Tuhansien eurojen arvosta vaatteita on liukunut läpi tämän lapsen vaatekaapin käyttämättöminä suoraan kirpparille, lahjoituksina naapureille ja ystäville. Sukumme on metsästänyt lapsen helpotukseksi saumattomia sukkia Berliinistä, pehmeitä legginseitä Pariisista ja kevyitä trikoopaitoja Tukholmasta, Virosta ja Münchenistä.

Luen äänettömästi jokapäiväistä mantraani: vaatteilla ei ole väliä, ihmisillä on.

Lapseni erityisherkkä tuntoaisti ei anna vaihtoehtoja. Lapsi piilottelee iltaisin likaisia vaatteita kaappiin, jotta me vanhemmat luulisimme hänen ottaneen sieltä puhtaat aamulla. Hän pukeutuu uudelleen ja uudelleen parsittuihin housuihin, venyneeseen, monta vuotta vanhaan t-paitaan. Hän haluaa pukeutua edellisen päivän likaisiin ja reikäisiin sukkiin, vaikka puhtaita olisi korissa tusina. Käytetty on pehmeä ja turvallinen.

Tuo arkinen, muille yhdentekevä rutiini on lapselleni niin ahdistava kokemus, että en usko tunteneeni sellaista tuskaa ehkä koskaan. Minun lapseni taistelee tuon kevyen kosketuksen ja tuntemisen tunteen kanssa päivittäin.

Kun katson kevätjuhlassa lapseni eriparisten vaatteiden luomaa, hieman homssuista olemusta hänen kavutessaan esiintymislavalle prinsessatyttöjen ja kauluspaitapoikien kanssa sukkien reikäiset kantapäät vilkkuen, sydämeni särkyy. Taas. Luen äänettömästi jokapäiväistä mantraani: vaatteilla ei ole väliä, ihmisillä on.

Kuinka kovasti haluaisin suojella häntä siltä päivältä, kun joku kaveri tai ajattelematon aikuinen kysyy tai huomauttaa hänen nuhjaantuneista vaatteistaan. Huomauttaa tietämättä, että tämä lapsi ja hänen perheensä käyttää vaatteisiin sata kertaa enemmän energiaa kuin muut. Huomauttaa, koska ei ole nähnyt lattialla käytyjen taisteluiden jälkeen kyyneltemme sekoittuvan, kun hoemme lapsen kanssa toisillemme, että selviämme tästä. Vielä tämänkin kerran.

Punkkikausi alkoi. Infektiosairauksien ylilääkäri Risto Pietikäinen kertoo, kuinka suuri riski yksittäisessä punkinpuremassa piilee ja miten lapset kannattaa suojata.

Punkit eli puutiaiset muistuvat monen mieleen keväisin, kun lumet ovat sulaneet ja pakkaset poissa. Pikkuriesat aktivoituvat, kun vuorokauden keskilämpötila ylittää viisi astetta, yöpakkasetkaan eivät niitä pelota. Punkkisesonki on siis melko pitkä, leutoina talvina se jatkuu joulukuuhun saakka.

Turun yliopistossa on käynnissä laaja tutkimus, jolla selvitetään punkkien ja niiden levittämien taudinaiheuttajien esiintymistä Suomessa. Näytteitä on tutkittu runsaat 2000. Tutkituista punkeista 15–20 % kantoi borrelia-bakteeria, ja puutiaisaivokuumevirusta kantoi 1,5 %.

Punkit ovat levittäytyneet ympäri Suomea, ja valitettavasti nämä kiusankappaleet ovat myös lisääntymään päin. Borreliabakteeria löytyy sieltä, mistä punkkejakin. Puutiaisaivokuumevirushavainnot sijoittuivat pääosin THL:n määrittelemille riskialueille. TBE-virusta esiintyy erityisesti Ahvenanmaalla, Turun ja Kotkan saaristossa, Etelä-Karjalassa, Kokkolassa sekä Simon, Kuopion ja Varkauden seuduilla.

1. Kenelle rokote?

Punkkirokotetta mainostetaan aktiivisesti, ja saattaa tulla olo, että se on pakko hankkia, jos meinaa säästää itsensä tai lapsensa puutiaisaivokuumeelta.

Rokotetta suositellaan niille, jotka toistuvasti oleskelevat ja liikkuvat luonnossa TBE-riskialueilla. Joillakin paikkakunnilla se kuuluu jo rokotusohjelmaan.

– THL suosittaa rokotteita yli kolmevuotiaille, rokotevalmistajat yhdestä vuodesta ylöspäin. Alle kolmevuotiaat sairastuvat harvoin puutiaisaivokuumeeseen, ja tauti on heillä lievempi, infektiosairauksien ylilääkäri Risto Pietikäinen Kymenlaakson keskussairaalasta sanoo.

2. Kuinka suuri riski on, jos punkki puree?

Borrelioosia vastaan ei ole rokotetta. Apteekissa myydään testejä, jolla voi testata onko ihoon kiinnittynyt punkki kantanut borreliaa.

– En suosittele näitä testejä. Ne ovat suhteellisen luotettavia kantajuuden suhteen, mutta täytyy muistaa, että vaikka punkki olisi ollut kantaja, ei bakteeri tartu läheskään aina, Pietikäinen sanoo.

Jos aivokuumebakteeria kantava punkki osuu kohdalle, tartunta voi tapahtua heti, sillä virus sijaitsee punkin etupäässä. Suolistossa majaileva borrelia vaatii pidemmän ajan, tunneista vuorokauteen siirtyäkseen ihmiseen.

– Todennäköisyys saada borrelia-infektio yhdestä yksittäisestä punkista on 2 %, jos punkki on ollut kiinnittyneenä yli vuorokauden. TBE-infektion osalta todennäköisyys on vieläkin pienempi, riskialueilla korkeintaan 0,1 % luokkaa, Pietikäinen toppuuttelee.

3. Kuinka suojata lapset?

Metsässä ei kannata samoilla shortseissa, mutta avaruuspukuakaan ei tarvita. Normaalit peittävät vaatteet riittävät. Tukes ei suosittele kemiallisia punkkikarkotteita alle kolmevuotiaille.

– Ruotsissa käytetään punkkikarkotteina eteerisiä öljyjä, muun muassa oregano-, minttu- ja rosmariiniöljyjä. Niiden tehoa ei ole tieteellisesti todistettu, mutta ei niistä haittakaan ole, Pietikäinen sanoo.

Hän painottaa, että niin sanottu punkkitarkastus kannattaa tehdä vähintään kerran päivässä ja aina heti luonnossa liikkumisen jälkeen. Aikuisenkin on hyvä käyttää toista apuna.

Punkki ei välttämättä tarraa heti kiinni, vaan kuljeskelee apajilla eli kehossa etsien parasta paikkaa asettua veriaterialle. Usein se löytyy sieltä, missä iho on ohutta ja verisuonia on paljon. Tällaisia paikkoja ovat muun muassa kainalot, nivuset, polvitaipeet ja hiusraja. Ne kannattaa siis tutkia erityisen tarkkaan.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Pitkittynyt synnytyksen jälkeinen masennus syyllistää

Useimmiten synnytyksen jälkeinen masennus helpottaa lapsen täyttäessä vuoden. Joskus se pitkittyy ja kestää vuosia.

Kroonisen synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa pikkulapsiarki on raskasta, ja masentunut vanhempi kokee syyllisyyttä. Silloin masennuksesta parantuneiden tarinat tuntuvat epäreiluilta: miksi minä en parane?

Synnytyksen jälkeen jopa 80 prosenttia äideistä kokee voimakkaita mielialan muutoksia. Itkuisuus ja ruokahaluttomuus, uniongelmat ja voimattomuuden tunteet ovat hyvin tavallisia. Jos baby blues jatkuu vielä viikkojen jälkeen synnytyksestä, puhutaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. 

Masennuksen varhainen huomaaminen auttaa toipumisessa. Oikea lääkitys on avain paranemiseen, mutta muitakin keinoja kuten keskusteluapu tai erilaiset terapiamuodot on olemassa. 

Suomessa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsii noin 10–25 prosenttia synnyttäneistä äideistä, mutta koska virallista tautiluokista ei ole, arvio sairastuneiden määrästä vaihtelee. Synnytysmasennuksen pitkittyminen on harvinaista, mutta sen kanssa voi silti elää.

Tärkeintä on armahtaa itseään

Irti Synnytysmasennuksesta Äimä ry:n koordinaattori Leena Honkavaara kertoo vanhempien usein syyllistyvän synnytysmasennuksesta. Syyllisyyden taakka kasvaa, kun masennus pitkittyy. Olenko huono äiti lapsilleni? Ajattelevatko muut, että olen laiska? Jääkö lapsi jostain tärkeästä paitsi sairauteni takia?

Masentuneena odotukset eivät ole realistisia, vaan esimerkiksi kotoa lähteminen vauvan kanssa voi tuntua suhteettoman vaikealta. Hyvä tapa ratkaista asia oikein on kuulostella itseään ja suhteuttaa tekemisen määrä omaan jaksamiseen.

Parisuhde ja ystävät auttavat masentunutta jaksamaan. Usein kuitenkin vuosia masennusta sairastaneen läheiset ja tukihenkilöt ovat väsyneet tsemppaamaan, ja yhä harvempi ystävä jaksaa pysyä vierellä.

Honkavaara kehottaa keskittymään masennuksen jatkuessa lapsiin ja pieniin positiivisiin asioihin arjessa, ei vertaamaan itseään muihin sairastuneisiin.

– Masentunut äiti haluaa masennuksesta huolimatta parasta lapselleen. Ei pidä koskaan ajatella, että masentunut ei olisi hyvä äiti. Vaikka masentunut äiti ei jaksaisi hoivata lasta, ja pääasialliseksi hoivaajaksi siirtyisi joku toinen, äiti ihan varmasti haluaisi hoivata lastaan. Ei masennus poista halua olla hyvä äiti, Honkavaara painottaa.

Tärkeintä Honkavaaran mukaan on armahtaa itseään. Riittää että jaksaa lähteä edes joskus jonnekin, ja tehdä omannäköisiä ja itselle mieleisiä asioita. Se antaa vähäksi aikaa lisävoimia jaksaa arkea kotona.

Lue kolme vuotta synnytysmasennuksesta kärsineen Tinnan tarina.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.