Riku Niemisellä ja vaimolla on mobiilikalenteri, josta näkyvät molempien menot kolmen viikon päähän. Kun illan kohdalla lukee ”töitä” ja ”töitä”, soitetaan lastenhoitajalle. Kuva: Juha Salminen

Riku Nieminen haaveilee aamutoimiautomaatista ja kaipaa lisää malttia, jotta ei ryntäisi liiaksi auttamaan lapsiaan.

”Työn ja perhe-elämän yhteen sovittaminen ei ole koskaan ollut minulle niin helppoa kuin Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! -elokuvaa tehdessä. Taustatyön nimissä sain lukemattomia satuhetkiä lasteni kanssa.

Poikani on nyt neljävuotias ja tytär kaksivuotias niin, että he jaksoivat juuri ja juuri seurata Tatu ja Patu -kirjojen juonta. Poikani ja minun yhteinen suosikkikohta kirjoissa oli se, jolloin Patu yrittää sanoa "tonttu" joulupallo suussa ja huudahtaa "Honhhu!" Käkätimme sitä vedet silmissä ja toistelimme vuorotellen vartin putkeen. Vaadin saada sanoa repliikin Patuna myös elokuvassa.

”Ihailen lasteni tapaa elää. Uusien ihmisten tapaamista ei tarvitse jännittää.”

Omat lapseni ovat aika lailla kuin kirjojen ja elokuvan Tatu ja Patu. Heillä ei ole opittua tapaa suhtautua ilmiöihin, vaan he pystyvät tarkastelemaan asioita ilman ennakkoluuloja. Lapseni myös tervehtivät tuntemattomiakin reippaasti ja kovaan ääneen. Ihailen heidän tapaansa elää. Uusien ihmisten tapaamista ei tarvitse jännittää.

Itselleni tarvitsisin Tatun ja Patun keksinnöistä ainakin aamutoimiautomaatin, joka pukisi minut ja harjaisi hampaani. Olen järkyttävän aamu-uninen, tarvitsen triplashotin espressoa toimiakseni.

”On inhimillistä, että aikuinenkin on toisinaan superväsynyt ja toimintakyvytön.”

Olen helpottanut heräämistä asettamalla kelloni soimaan vähintään vartin ennen skidieni tavallista heräämisaikaa. Silloin ehdin elpyä horroksestani. Mutta jos lapset heräävät ensin, ei sekään ole fiasko. On inhimillistä, että aikuinenkin on toisinaan superväsynyt ja toimintakyvytön.

Kunhan olen saanut itseni hereille, perheen yhteinen aamiainen on arjen suosikkirutiinini. Paistan munakasta ja katan pöytään hedelmiä ja mysliä. Ruokailu on meille muutenkin tärkeä juttu. Vietimme lihatonta lokakuuta, ja suosimme muutenkin lihansyönnissä riistaa. Lähiruokakulttuuri on hyvä juttu.

Kahden kiireisen aikuisen aika ja jaksaminen ovat kuitenkin rajallisia, joten syömisestäkään ei kannata tehdä liian vaikeaa. Tärkeintä on, että syömme yhdessä ja rauhoitamme ateriahetken. Ravintolassa lapsillemme ei tilata nakkeja ja ranskalaisia, vaan puolikkaita annoksia aikuisten annoksista, oikeasti hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Harmittaa, kun lasten listat ovat usein sellaista kuraa.

”Seuraamme tarkasti sitä, mitä lapset katsovat ruudusta.”

Meillä on muitakin selkeitä periaatteita, kuten lapsille sovittu enintään tunnin päivittäinen ruutuaika. Raja asetettiin, kun ohjelmien katselu alkoi lähteä lapasesta. Ruutu ei ole vanhempi. Seuraamme tarkasti myös sitä, mitä lapset katsovat. YouTubessa ei voi surffailla omin päin. Jos esikoiseni tahtoo katsoa jotakin jännempää, se pitää tehdä minun kanssani. Sitten juttelemme siitä, mitä katsomme.

En ole ollenkaan täydellinen isä. Kiireessä unohdan, että lasten sisällä on ihan samanlainen universumi kuin aikuistenkin. Se, mikä näyttää minusta kiukuttelulta, voi olla ihan muuta: haalari saattaa puristaa, kivi pyöriä kengässä tai joku on voinut tönäistä päiväkodissa. Päivän aikana lapsille on voinut sattua vaikka mitä.

Tarvitsisin lasten kanssa muutenkin lisää malttia. Turhaudun, kun he toimittavat asioita liian vaivalloisesti ja ryntään auttamaan, kun palikka on menossa väärään kohtaan rakennelmaa. Minun pitäisi oppia sietämään lasten yrittämistä ja mokailua. Sen kanssa teen päivittäin töitä.

”Olen hyvä ottamaan lapseni lähelleni. He eivät hakeudu vain äidin syliin.”

Mutta en minä kaikessa paska ole! Olen hyvä ottamaan lapseni lähelleni. He eivät hakeudu vain äidin syliin. Puhuttelen lapsia myös kunnioittavasti, enkä lässytä koskaan.

Huumori on perheessämme tärkeää. Meillä on ilveilyhetkiä, jolloin matkimme toisiltamme hassuja ilmeitä. Kerran poikani kysyi äidiltään, miksi isi vitsailee niin paljon. Vitsailu ja huumori on minun työtäni mutta ennen kaikkea tapani hahmottaa maailmaa.

Lapsuudenperheeni oli ihana. Minua tuettiin, mutta vanhempani epäilivät kyllä pariinkin kertaan ääneen, tuoko näytteleminen koskaan leipää pöytääni. Se oli ymmärrettävää, mutta en halua siirtää sellaista asennetta eteenpäin.

”En aio edes sivulauseessa kysäistä, tuleekohan tuosta nyt mitään – valitsivat lapseni harrastuksekseen tai ammatikseen mitä tahansa.”

En aio edes sivulauseessa kysäistä, tuleekohan tuosta nyt mitään – valitsivat lapseni harrastuksekseen tai ammatikseen mitä tahansa. Jos he tahtovat pelata rugbya tai tahkota mielipuolisesti rahaa ekonomeina, minkäs minä sille teen.

Ainoa toiveeni vanhemmuuden suhteen on aina ollut se, että lapsistani kasvaisi tyyppejä, joiden kanssa on kiva hengailla yhdessä. Kun kesällä kysyimme vaimoni kanssa lapsilta, haluaisivatko he Lintsille, he vastasivat, että mennään mieluummin yhdessä metsään. Silloin tuntui vahvasti siltä, että toiveeni on jo toteutunut.

Riku Niemisen haastattelu julkaistiin alun perin Meidän Perheen numerossa 12/2016. Hänen tähdittämä Tatu ja Patu -elokuva sai ensi-iltansa 19. lokakuuta 2016. Riku nähdään tänä keväänä 2017 Heikoin lenkki -ohjelman juontajana

Riku Nieminen

  • Näyttelijä Riku Nieminen asuu näyttelijävaimonsa Annika Poijärven sekä neljävuotiaan poikansa ja kaksivuotiaan tyttärensä kanssa Helsingissä.
  • Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! -elokuvan ensi-ilta oli lokakuussa. Riku näyttelee elokuvassa yhdessä Antti Holman kanssa.

Viisaus johon uskon: ”Käärinliinassa ei ole taskuja. Isäni opin mukaan en jätä rahaa tilille homehtumaan vaan tarjoan perheelle elämyksiä.”

Nyyttärit, ihana ajatus – mutta ei kahta viikkoa putkeen.

”Iltapäiväkerhossa perjantaina herkkupäivä!” ”Kielten tunnilla katsotaan seuraavat kaksi kertaa elokuvaa – saa tuoda naposteltavaa!” Kuviksessa nyyttärit, valinnaisaineessa nyyttärit, oman luokan kanssa nyyttärit… koululaisten 2–3 viikkoa ennen koulujen loppua ovat syksyin keväin yhtä sokeriöveriä. Ai niin, saa tuoda myös sipsejä.

Ja totta, voisi varmasti tuoda myös vaikkapa viinirypäleitä. Arvatkaa, kuinka moni tuo? Tai arvatkaa, kuinka moni tuo ylipäätään kohtuudella mitään, koska tarjottavista pitää riittää koko luokalle. 20 kertaa koko luokan satsi herkkuja on aika paljon – varsinkin, kun se toistuu harva se päivä.

Jaa että mikäs mielensäpahoittaja tässä vouhkaa? Antaa lasten juhlia viimeisiä tuntejaan ja kerhojaan?

Ajatus siitä, että kokoonnutaan yhdessä juhlistamaan jotain yhteisten herkkujen äärelle on periaatteessa kiva ja kaunis. Arvostan hyviä juhlia ja yhdessä syömistä. Mutta voisiko niitä tarjottavia vähän miettiä yhdessä? Yksi tuo mehua, toinen keksejä, kolmas suolatikkuja ja neljäs hedelmiä? Tai jos menee liiaksi säädöksi, riittäisikö yksi yhteinen (ja vaikka vähän överi) nyyttäripäivä koko koululle? Harrastuksissa voisi vaikka ihan vain harrastaa viimeiselläkin kerralla.

Tilanne on vähän sama kuin jos aikuiset lähtisivät joka päivä töihin pullo punkkua mukanaan.

Nyt tilanne on vähän sama kuin jos aikuiset lähtisivät joka päivä töihin pullo punkkua mukanaan. Ei mutta kiva, kuun viimeinen myyntikokous tänään! Kymmenen pulloa pöydässä! Huomenna viikkopalaveri! Kukaan ei nyt muistanut tuoda mitään suolaista, mutta ei se mitään, otetaas taas! Illalla kuoron kevätjuhla – sille!

Näen kuitenkin toivonpilkahduksen sokerihuurun läpi. Iltapäiväkerhon tiedote herkkuperjantaista loppui sanoihin: ”Puhumme kerhossa myös terveellisistä vaihtoehdoista, kuten minitomaatit, rusinat ja pikkuporkkanat.”

Mahtavaa! Pussi pikkuporkkanoita ja maansa myynyt lapsi tulossa. Luotan teihin, muut sokerihumalikkoja viime viikot kaitseneet vanhemmat.

Vierailija

Miksi koululaisten viimeiset viikot kuluvat sokeriövereissä?

Yhdellä mennyt herkuttelu överiksi, toisella harrastelu... Lapsella kuusi harrastusta??? Nyt tietysti kommentti on, että "kun lapsi itse tykkää". Nii-in, tykkää ne herkutellakin. Vanhemman tehtävä on asettaa rajoja. Kuusi harrastusta tarkoittaa sitä, että lasta opetetaan suorittamaan elämää. Ja se on juuri se, mikä on tämän päivän ongelma. Koko ajan pitäisi olla liikkeessä. Opettakaa lapsia pysähtymään ja sietämään olemista.
Lue kommentti
Vierailija

Miksi koululaisten viimeiset viikot kuluvat sokeriövereissä?

Ei meillä ainakaan koululaisella ole ollut tuollaisia herkkupäiviö vielä ollenkaan. Ensi viikolle on yhdessä harrastuksessa tulossa. Lapsella on useampi harrastus, joista viidessä ei herkutella ja kuudennessa saa tuoda herkkuja viimeiselle tunnille. Koulussa saivat tuoda Vappuna herkkuja, hyvin mahdollista, että ennen kesälomaa opettaja antaa tuoda kouluunkin herkkuja. Minusta tämä ei ole mitenkään paljoa. Ehkä teille on vaan sattunut herkkuja rakastavia opettajia ja harrastusohjaajia. Itse en...
Lue kommentti

Vikaa ei kannata keskittyä etsimään lapsesta. Parhaiten vanhempi voi vaikuttaa omaan käytökseensä. Lue asiantuntijan neuvot, joilla lapsen uhmakas ja aggressivinen käytös vähenee.

Lapsen väkivaltaiseen käytökseen pitää puuttua mahdollisimman varhain, mutta ei lasta syyttelemällä. Myönteinen ilmapiiri vähentää lapsen uhmakasta käytöstä, sanoo projektipäällikkö Terja Ristkari Turun yliopiston Voimaperheet-hankkeesta.

1. Muista, että lapsi vasta opettelee

Pihaleikeissä tulee kiistaa, ja lapsi potkaisee kaveria. Eikö ole sanottu jo monta kertaa, että toista ei saa satuttaa? Miksi lapsi silti kiukuspäissään käy toisen kimppuun?

Pieni lapsi ei lyö, potki tai töni ilkeyttään. Hän ei vain osaa vielä hillitä itseään, kun tunteet kuohahtavat. Alle kouluikäisen taidot eivät riitä tunteiden ja ajatusten tietoiseen hallintaan ja syy-seuraussuhteiden ymmärtämiseen.

Lapset oppivat itsehillintää hyvin eri tahtiin, ja temperamenttikin vaikuttaa asiaan. Kaikilla lapsilla tunteiden säätelyn kehitys on kuitenkin vielä kesken. He tarvitsevat siihen vielä paljon aikuisen apua ja tukea.

2. Mikä on normaalia?

Entä jos leikki-ikäinen tuntuu ratkovan kaverikiistoja aina nyrkein? Tai jos hän uhmaa vanhempiaan päivittäin, kynsii ja potkii? Milloin käytöksestä pitäisi olla huolissaan?

Viimeistään kouluiän kynnyksellä lapsen väkivaltaiseen käytökseen pitää hakea apua.

Päiväkoti-ikäisten kohdalla ei vielä puhuta käytöshäiriöistä. Jos itsehillinnän pulmat kuitenkin jatkuvat esikouluun tai kouluun, niistä alkaa koitua hankaluuksia muidenkin kanssa kuin perhepiirissä.

Viimeistään kouluiän kynnyksellä lapsen väkivaltaiseen käytökseen pitää hakea apua. Jos haastava käytös ehtii kehittyä varsinaiseksi käytöshäiriöksi, tilannetta on myöhemmin hankalampi korjata ja se lisää riskiä ajautua elämässä monin tavoin vaikeuksiin.

Vikaa ei kannata keskittyä etsimään lapsesta. Parhaiten vanhempi voi vaikuttaa omaan käytökseensä.

Kun lapsi käyttäytyy hankalasti, aikuiset joutuvat kieltämään ja komentamaan paljon. Jatkuva moittiminen ei kuitenkaan auta lasta oppimaan. Siitä syntyy helposti negatiivinen kierre, mikä voi vain lisätä uhmakkuutta.

3. Huomaa hyvä lapsessa

Vaikka lapsi olisi miten haastava, arjessa on aina myös hyviä hetkiä. Niihin kannattaa tarttua. Vanhempi voi kommentoida myönteiseen sävyyn lapsen puuhia, kehua ja palkita onnistumisista. Hyvän huomaamista voi tietoisesti harjoitella.

Arjessa on aina myös hyviä hetkiä.

Myönteinen käytös vahvistuu, kun aikuinen huomaa sen ja antaa siitä hyvää palautetta. Palaute kannattaa antaa heti, kun lapsi tekee jotain oikein: Hienoa, kun pelasitte noin pitkään sopuisasti! Osasittepa reilusti jakaa lelut.

Jos perheessä on useampia lapsia, mieti myös huomion jakamista. Voisiko pikkusisarustaan lyövä lapsi oireilla sitä, että kokee jäävänsä huomiotta? Tai saako sama lapsi aina negatiivista palautetta?

Positiivisen kasvatuksen tehosta on vankkaa tutkimustietoa sekä Suomesta että maailmalta. Kun haastavasti käyttäytyvien nelivuotiaiden vanhempia on esimerkiksi Turun yliopiston Voimaperheet-ohjelmassa ohjattu käyttämään myönteisiä menetelmiä, lasten aggressiivinen ja uhmakas käytös on selvästi vähentynyt.

4. Ennakoi hankalat hetket

Entä ne tilanteet, joissa lapsi käy kimppuun? Väkivaltainen käytös pitää katkaista heti, kieltää lyöminen ja ohjata lasta toimimaan oikein.

Tarvittaessa lapsen voi taluttaa rauhallisesti pois tilanteesta. Jäähyn kaltaisia rangaistuksia ei enää suositella. Lempeämpi vaihtoehto on aikalisä: lapsi rauhoittuu hetken turvallisessa paikassa, johon vanhemmalla on koko ajan näköyhteys. Lapselle pitää selkeästi kertoa, mitä aikalisä tarkoittaa ja milloin sitä käytetään.

Jos lapsi alkaa muksia toisia aina tietyissä tilanteissa, niitä voi oppia ennakoimaan. Sisarusten tai kaverusten leikkejä on hyvä seurailla sivusta, jotta ehtii ajoissa väliin. Kun riidan merkkejä on ilmassa ja äänet alkavat kiihtyä, aikuinen voi rauhoittaa tilanteen ja ohjata ajatukset muualle.

Vähän isomman kanssa voi jo jutellakin siitä, mitä voisi tehdä, kun kiukku yltyy. Leikki-ikäinen tarvitsee kuitenkin vielä aikuista konkreettisesti paikalle auttamaan.

5. Pysy rauhallisena

Lapsi oppii myös mallista. Aggressiivisesti käyttäytyvän lapsen rauhoittamisessa on olennaista, että vanhempi itse toimii rauhallisesti. Vaikka lapsi kielloista huolimatta löisi ja potkisi, häntä ei saa riuhtoa kovin ottein.

Tunteiden säätely on elinikäinen läksy, ja siinä voi kehittyä aikuisenakin.

Kaikki vanhemmat suuttuvat joskus. Omia reaktioitaan kannattaa silti pysähtyä miettimään. Olisinko voinut huutamisen sijasta toimia toisin? Olisinko voinut vaikkapa poistua tilanteesta hetkeksi?

Tunteiden säätely on elinikäinen läksy, ja siinä voi kehittyä aikuisenakin.

Jos tuntuu, ettei lapsen käytöksen kanssa pärjää yksin, neuvolasta kannattaa pyytää apua. Joillakin paikkakunnilla toimii vanhempainohjausohjelmia, joihin voi päästä mukaan. Niistä haastavasti käyttäytyvän lapsen perhe saa tukea ja keinoja, joilla kielteinen kierre saadaan katkaistua ja lapsen uhmakas käytös vähenee.

Lapseni eivät tule koskaan muistelemaan yhteistä lapsuutta, mutta onko se ongelma?

Olen huomannut, että moni ikäiseni äiti on saanut lapset hyvin lyhyellä ikäerolla. Syynä on ehkä työelämän vaatimukset tai esikoisen saaminen vasta lähemmäs nelikymppisenä. Jos ensimmäinen lapsi ei tullutkaan "tuosta vaan", niin sisaruksille annetaan ehkä mahdollisuus tulla heti kun mahdollista. On monia syitä, jotka saavat vanhempia hankkimaan lapset ”kerralla”.

Kotiäitiys ja vauva-aika ei ollut minulle se kaikkein omin tila, joten pidimme hengähdystaukoja lastemme välillä. Minulla on kolme lasta. Nuorimman ja vanhimman ikäero on lähes 10 vuotta; kuopus nyt vain halusi tulla vähän jälkijunassa. 

Kuopuksen raskausaikana pohdimme paljon lasten tulevia ikäeroja. Nuorin oli vasta syntynyt, kun keskimmäinen jo päätti päiväkotiuransa. Kun pikkuveikka sitten joskus menee ekalle luokalle, esikoinen on jo lukiossa.

Miten ihmeessä saisimme sidottua heidän lapsuutensa vuodet yhteen niin, että ikäerosta huolimatta sisaruuden tunne kantaisi läpi elämän? Kaksi ensimmäistähän ehtivät elää omastaan suurimman osan ennen kuin kuopus oli edes olemassa.

"Esimurkku sulkeutuu huoneeseensa ja suostuu usein vain pakolla katsomaan hetken veljeään."

Esimurkku sulkeutuu huoneeseensa ja suostuu usein vain pakolla katsomaan hetken veljeään. Keskimmäinen leikkisi mieluiten yksin barbeilla, mutta ojentaa kiltisti alastoman muovinaisen pienemmälleen ja huokaa ”sä voit olla tää”. Kun nuorimmainen haluaa ajella junaradalla, häviävät kaksi vanhempaa huoneisiinsa kuin aaveet.

Mutta kyllä, myös isommalla ikäerolla olevat sisarukset riitelevät. Kaksivuotias on aika hyvä laittamaan kampoihin kuusi vuotta vanhemmalle. Käsirysyltä ei vältytä. Argh.

Tänään tulin töistä kotiin, ja löysin kolmikon sohvalta – yhdessä. Oli pikku-karhu ja kaksi isoa siskokarhua. Kun pikku-karhu kietoi kätensä isoimman karhusiskon kaulaan ja sanoi ”on titkon pikku-kalhu”, herahtivat sisko-karhulta kyyneleet silmiin. Hän nuuhkaisi veljensä päälakea, ja kuiskasi ”aina”.

Siinä hetkessä tämä äiti-karhu tiesi: turhaan huolin. Kyllä sisaruus kantaa, ikäerosta riippumatta. Vaikka lapsuus ei olisi yhteinen, koko elämä on.

Kuka päättää, miten lapsi pukeutuu? Riikka Sipilä huolehtii, että lasten kaapeissa on vain toisiinsa sointuvia asuja.

Vaatehuoneen rekki on täynnä raitaa sekä kirkkaita, toisiinsa sointuvia värejä. Sopusoinnun takaa löytyy tarkkamakuinen äiti, joka hoitaa perheen vaatehankinnat.

– Minulle on tärkeää, että vaatteet ovat laadukkaita, kestäviä ja kauniita. Meillä ei ole lainkaan rumia lastenvaatteita, Riikka Sipilä sanoo.

Kimaltelevat printit ja levottomat supersankarikuosit loistavat poissaolollaan. Eikö niitä ole tullut edes lahjaksi hyvää tarkoittavilta sukulaisilta?

– Isovanhemmat tietävät, että minulla on sen verran vaativa maku, ettei meidän lapsille kannata antaa vaatteita lahjaksi. Kerran ovat tainneet antaa jotain, mutta sen jälkeen enää eivät, Riikka virnistää.

Riikan rakkaus lastenvaatteisiin syttyi kymmenisen vuotta sitten hedelmäkuvioidusta paidasta. Hän työskenteli päiväkodissa ja bongasi vaatteen hoitolapsen päällä. Ihana kuosi jäi kaihertamaan mieltä, joten Riikka selvitti merkin ja osti pienen mekon samasta kankaasta – vaikkei ollut vielä edes raskaana.

Kun tuleva mekonkäyttäjä oli sitten mahassa, Riikka innostui lastenvaatteista toden teolla. Hiukan myöhemmin sai alkunsa Riikan blogi, jossa seurataan perheen elämää estetiikka edellä.

Nyt esikoinen Liisa, 9, tykkää jo itsekin yhdistellä vaatteitaan, mutta lopputulos on aina myös äidin mielestä nätti, koska valittavana on vain toisiinsa sointuvia vaatteita.

Liisa saisi omalla rahallaan käydä ostamassa ihan millaisia vaatteita vain, mutta ei hän ole toistaiseksi halunnut mitään kauheuksia.

Jaakob, 7, ja Aaron, 4, ovat vielä varsin tyytyväisiä äitinsä tekemiin asuvalintoihin.

– Pojat eivät välitä yhtään, mitkä vaatteet heillä on päällään, kunhan ne ovat mukavat yllä. Tosin nyt he ovat olleet innoissaan, kun he saivat vihdoin ensimmäiset verkkarinsa! Tähän asti he ovat kulkeneet pehmeissä farkuissa ja legginseissä, Riikka kertoo.

Riikka Sipilä on Lasten PR:n omistaja, tapahtumajärjestäjä ja bloggaaja.