kuvitus: Jenni Väre

Ei ole äitiyden tähtihetki itkeä ja suuttua lasten edessä. Mirja Aarnio miettii, pitäisikö omat ikävät tunteet saada lapsilta piiloon.

Istun 5- ja 9-vuotiaiden tyttärieni kanssa iltapalapöydässä. Tytöt ovat jutelleet englannin kokeesta, lomamatkasta ja siitä, kuka leikki kenenkin kanssa päiväkodissa. Nyt he tuijottavat minua hämillään. Minä nimittäin itken.

Itken niin vuolaasti, että ripsivärit alkavat valua poskille, huomaan sen nenäliinasta. Näytän varmaankin zombielta. Tajuan, että minun on sanottava lapsille jotakin.

– Ei ole mitään hätää tytöt. Äidillä on paha mieli, mutta se menee ohi. Tämä ei johdu teistä, äidillä on vähän muita murheita. Ei ole mitään hätää, niiskutan.

Kyyneleeni valuvat entistä vuolaammin.

Haen vessasta lisää niistämispaperia enkä tiedä, pitäisikö jäädä sinne itkemään vai palata iltapalapöytään nyyhkyttävänä ja nuhruisena niin, ettei lasten tarvitse ihmetellä keskenään.

Parempi tuntea kuin teeskennellä

Oikeasti mitään hätää ei olekaan. Olen vain väsynyt työ­stressistä, sairastelukierteestä ja arjen pyörittämisestä yksin. Olen eronnut lasteni isästä, ja lapset ovat minulla paljon – ja niin haluankin.

Jaksan yleensä hyvin, mutta nyt muutama ihmissuhderiita väsymyksen päälle aiheutti tämän itkukohtauksen kesken iltarutiinien. Se on inhimillistä, normaalia ja kuuluu elämään, ajattelen. Mutta tiedän myös, että lapseni ovat hämillään ja nököttävät kahtena pienenä kysymysmerkkinä puurojensa äärellä.

Kun palaan nenäliinatukon kanssa takaisin keittiöön, pienempi lapsistani on jo syönyt, hakee kyniä ja paperia ja alkaa piirtää. Alakouluikäinen esikoinen sen sijaan alkaa kysellä. Hän kysyy, itkenkö siksi, että riitelin oman siskoni kanssa? Vai siksi, että olen eronnut? Hän kysyy myös, harmittaako minua se, että he lapset riitelivät keskenään?

Lapsella on hurja tarve tietää ja ymmärtää, mikä äidille oikein tuli. Minä vain en tiedä, miten paljon lapsille pitäisi kertoa.

Onko lapsille haitallista nähdä äiti itkuisena? Tämä ei ollut ensimmäinen kerta.

En tiedä sitäkään, onko lapsille haitallista nähdä äiti näin. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun itken lasten nähden, ja tuskin viimeinenkään.

Koska asia jää vaivaamaan, otan yhteyttä Väestöliiton vanhemmuuskeskukseen, psykologi ja psykoterapeutti Suvi Laruun. Kysyn häneltä, pitäisikö äidin niellä kyyneleet vaikka väkisin. Hän lohduttaa sanomalla, että tunteet ovat osa elämää.

– Lapsille teeskentely on pahempi juttu kuin ikävienkin tunteiden näyttäminen. Lapsi huomaa teeskentelyn ja pelästyy äidin tai isän ristiriitaista käytöstä, Laru sanoo.

–  On kuitenkin tärkeää, ettei lapsi ala kokea turvattomuutta aikuisen tunnekuohun takia. Eikä lapsi saisi koskaan joutua oman äidin tai isän terapeutiksi.

Laru kertoo, että on ikävä kyllä aika tavallista, että – etenkin eron jälkeen – vanhempi alkaa huomaamattaan purkaa omia asioitaan lapselle. Ei ehkä ihan taapero- tai leikki-ikäiselle, mutta hieman isommalle. Kouluikäiset kun tuppaavat olemaan jo kiinnostuneitakin aikuisten asioista. Silloin on oltava tarkkana.

– Aikuisten väliset asiat eivät kuulu lapsille, vaikka kouluikäinen voi voimakkaastikin huolehtia vanhemmastaan. Hänelle pitää selkeästi sanoa, että minua surettavat nyt aikuisten asiat, mutta sinun ei tarvitse olla siitä huolissasi. Ja muistaa kertoa, että suru ei ole lapsen vika.

Lasten ei kuulu lohduttaa

Ehkä osasin toimia oikein. Kerroin tytöilleni, ettei mitään hätää ole, en itke heidän takiaan, enkä alkanut selostaa perusteellisemmin syitä itkuuni.

Silti murehdin vielä. Kun olin nenäliinat kädessäni palannut pöytään, lapset tulivat halaamaan. Se tuntui hyvältä, mutta oliko se huono juttu? Mitä jos lapset ajattelivat, että on heidän tehtävänsä tehdä äidille parempi mieli.

Sitä en toivo. On minun tehtäväni lohduttaa lapsia ja hakea itse lohtua suruuni muualta, toiselta aikuiselta.

Suvi Laru sanoo samaa. Hänestä lapsi saa reagoida hellyydellä hämmentävään tilanteeseen, mutta aikuisen on osattava toimia silloin oikein.

– Isommat lapset haluavat monesti lohduttaa auttamalla tai esimerkiksi palvelemalla vanhempaansa. He saattavat vaikka kysyä, voivatko tehdä äidille voileivän tai siivota astiat pöydältä. Silloin täytyy itse aikuisena skarpata ja kääntää tilanne nopeasti pois lohdutusasetelmasta eli alkaa puhua jostakin muusta, Laru neuvoo.

Pienemmälle voisin siis sanoa esimerkiksi, että ”ihanaa, kun halaat, kylläpä tuoksut hyvältä eilisen saunan jälkeen, olikin kiva käydä saunassa, milloin mentäisiin seuraavan kerran”. Ja isommalle lohduttajalle toteaisin, että ”kiva, kun otit leipätarvikkeet kaapista, minä voinkin nyt tehdä teille herkkuleivät”. Ja niin edelleen.

Ihana ajatus, mutta miten toteuttaa tuo silloin, kun omat tunteet vellovat ja itkua on vaikea lopettaa?

– Riittää, jos äiti tai isä edes hetkeksi osaa rauhoittaa itsensä ja huolehtia, etteivät lapset jää tilanteessa lohduttajan rooliin. Kun on keksinyt lapsille muuta tekemistä hetkeksi, vaikka sitten lastenohjelmia, voi mennä vaikka kylppäriin itkemään itku loppuun ja rauhoittumaan, Suvi Laru sanoo.

Tähtihetken vastakohta

On muitakin hetkiä, joista en ole ylpeä. Ne ovat arkisia tilanteita, joissa omat tunteeni näkyvät ja kuuluvat turhan selvästi ja lujaa.

Kun viisivuotias kieltäytyy pukemasta aamulla vaikka pyydän ja pyydän, komennan lopulta niin kovaa, että lapsi alkaa itkeä. Kun koululainen jankkaa kaksi tuntia ”Miksei saa katsoa iPadia?” puhun rumasti ja uhkaan lapsellisesti myydä koko laitteen pois. Tai kun tytöt tauotta kinastelevat keskenään, kimpaannun ja huudan, etten jaksa kuunnella riitelyä ja sitä paitsi peruutan karkkipäivän, jos sopu ei ala saman tien.

Jälkeenpäin on huono omatunto. Ei ole mikään tähtihetki huomata olevansa aikuinen, joka huutaa lapselle.

Olisin mieluummin kuin ystäväni, joka selvittää lastensa oikuttelut ilman tunnekuohuja.

Olisin mieluummin kuin ystäväni, joka jaksaa rauhallisesti selvittää jokaisen lastensa riidan ja oikuttelun ilman tunnekuohuja. En muista kuulleeni, että hän olisi koskaan huutanut lapsilleen, ja olemme kuitenkin viettäneet paljon aikaa yhdessä.

Totta puhuen taidan olla kateellinen kärsivälliselle ystävälleni. Suvi Larun mielestä ei kannata olla. Jos joku pysyy rauhallisena ja sanoittaa tunteita niin kuin kasvatuskirjoissa neuvotaan, hänestä voi ottaa oppia mutta häneksi ei tarvitse muuttua.

– Itselleen pitää olla armollinen. Kyllä sitä saa suuttua ja olla vihainen. Tunteita saa siis näyttää. Olennaista on selittää lapselle tilanne oikein: sinä et ole paha, mutta se mitä nyt teit, oli kurjaa ja äiti suuttui siksi.

Laru neuvoo, että on hyvä muistuttaa lasta myös tämän omista kiukun kokemuksista, esimerkiksi tilanteesta, jossa lapsi on ajautunut riitaan kaverinsa kanssa.

– Lapselle voi sanoa, että kaikki ovat joskus vihaisia ja suuttuvat, jos joku käyttäytyy hölmösti. Sinä olit vihainen kaverille, koska hän otti lelusi. Ja nyt minä olen suuttunut sinulle, koska et suostunut tulemaan hampaiden pesulle ja viskoit vaatteet ympäriinsä. Näin lapsi oppii ymmärtämään, että kiukku on normaalia.

Ja ihan niin kuin lapsen on pyydettävä anteeksi tyhmää tekoaan, on myös aikuisen pyydettävä anteeksi hermostumistaan.

Vähän huutoa, paljon rakkautta

Kolmen tunteellisen ja temperamenttisen naisen perheessä huudamme ja itkemme joskus kaikki yhtä aikaa.

Koululaiseni alkaa olla esimurrosiässä ja on alkanut tuittuilla ja kimpaantua tahallaan, ihan vain osoittaakseen olevansa eri mieltä kanssani. Viisivuotiaalla taas on niin voimakas tahto, ettei hänen kanssaan halua joutua vänkäämään päivän vaatevalinnoista. Minä itse hermostun helposti, kun olen väsynyt.

Tilaisuuksia kiistoihin tulee siis joka päivä.

Joskus tytöt asettuvat toistensa puolelle yhdessä minua vastaan. Niin kuin taas yhtenä niistä illoista, jolloin pyysin viisivuotiasta lopettamaan leikin ja vaihtamaan yöpuvun ylleen. ”Ihan kohta”, tyttö sanoi.

Pyysin toisen ja kolmannen kerran rauhallisesti, mutta vähitellen ääneni alkoi nousta. Tyttö katsoi minua vihaisena ja sanoi, että puhun hänelle rumasti.

Kerroin, että korotan ääntäni, koska hän ei tottele. Tyttö alkoi itkeä. Esikoinen puuttui silloin tilanteeseen ääni väristen ja sanoi, etten saisi huutaa hänen siskolleen. Turhauduin niin, että suutuin myös hänelle.

Huonosti hoidetustakin hetkestä voi löytää hyvän puolen – ainakin sen, että aina voi oppia.

Seuraavaksi huusimme kaikki toisillemme. Jopas meni hyvin tämäkin homma!

Onneksi Suvi Laru sanoo, että huonosti hoidetustakin hetkestä voi yrittää kaivaa hyvän puolen – jos ei muuta niin sen, että aikuisenakin voi oppia. Ihan niin kuin opetan lapsiani hillitsemään tunteitaan ja pyytämään anteeksi, minun pitäisi opettaa itseäni.

– On tärkeää purkaa riita ja pyytää anteeksi. Huutamisen kautta kukaan ei opi kunnioittavaa tapaa keskustella. Teot voivat siis olla vääriä, tunteet eivät, Suvi Laru sanoo.

Nenäliina, ole hyvä

Me halasimme ja sovimme riitamme, niin teemme aina. Puhuimme siitä, mikä meni pieleen: lasten mielestä se, että minä sanoin rumasti ja huusin, minun mielestäni se, ettei minua toteltu ajoissa.

Puhuimme siitäkin, että vaikka meillä itketään välillä vuolaasti, useammin meillä nauretaan paljon.

Jos emme välillä huutaisi, ehkä emme myöskään nauraisi katketaksemme, kun viisivuotias pelleilee. Ja jos minä en toisinaan itkisi lasten edessä murheitani, ehkä en myöskään itkisi liikutuksesta, kun elokuvailtana katsomme Tuhkimoa sohvalla vierekkäin.

Minusta ei koskaan tule lehmänhermoista äitiä, mutta yritän kääntää senkin voitoksi. Toivon lasteni oppivan, etteivät itkeminen tai muut tunteiden aiheuttamat myrskyt ole heikkouden merkki vaan elämää. Ja toivon, että tyttäreni uskaltavat näyttää omia tunteitaan silloin, kun siltä tuntuu.

Kun on heidän vuoronsa itkeä ja huutaa, tiedän ainakin, mitä he tarvitsevat. Pysyn lähellä ja annan ensimmäisenä nenäliinan.

Meidän Perhe 5/16

Pienimmille vauvoille suositellaan kantoliinaa, mutta reppukin voi olla sopiva.

Ihan pienille vauvoille suositellaan kantoliinaa, mutta myös pientä vauvaa voi kantaa kantorepussa. Silloin repun istuinosan tulee olla niin kapea, että se ei levitä lapsen lonkkia liian suureen kulmaan. Vauvan ja äidin masut kuuluvat vastakkain, ja vauvalla tulee olla hyvä niskatuki pään takana.

Kun lapsi alkaa kannatella päätään noin kolmen kuukauden iässä, hän saattaa olla valmis kääntymään selkä äitiin päin. Alle vuoden ikäistä lasta suositellaan kantamaan edessä, jolloin katsekontakti lapseen säilyy ja lasta pystyy helpommin tulkitsemaan. Isompi lapsi, joka viestii sanallisesti, pärjää jo hyvin kantajan selkäpuolella.

Hyvä kantoasento tukee vauvan peppua ja selkää sekä jättää reisien verenkierrolle tilaa. Tarkkaile aina kantaessa lapsen verenkiertoa, jotta jalat eivät kylmety.

Jos käytät kantoreppua tai -rinkkaa urheillessa, varmistu, että hallitset urheilulajin. Kantaessa aikuisen oma painopiste muuttuu. Älä pidä lasta liian pitkiä aikoja rinkassa tai repussa, sillä lapsi ei todennäköisesti jaksa olla siellä yhtä kauan kun itse jaksat urheilla.

Jos kantaminen rasittaa omaa selkää, ei ole vielä sen aika.

Synnyttäneen äidin kannattaa myös tarkkailla oman elimistönsä palautumista. Jos kantaminen rasittaa omaa selkää, ei ole vielä sen aika.

Oikein asennetussa kantoliinassa vauva voi hyvin nukkua päiväunetkin.

Asiantuntijana fysioterapeutti, lasten fysioterapian erikoisasiantuntija Eija Helminen, Lasten Terapiakeskus Terapeija

Arjen sujuvuus voitti, kun Heidin kolmas lapsi syntyi. ”En halua käyttää pyykkiin yhtään enempää aikaa kuin on pakko.” 

Usein kolmas lapsi on se, jonka kanssa vauva-arjen rutiinit on hiottu huippuunsa ja aiemmat, hyviksi havaitut käytännöt toistuvat.

Toisin kävi, kun riihimäkeläisille Heidi ja Jukka Hjelmille syntyi kuopus Eemil. Isosisarukset olivat viettäneet vaippakautensa suurimmaksi osaksi kestovaipoissa, mutta vuoden vanhan Eemilin ylle on puettu pelkkää kertakäyttövaippaa.

– Siihen on monta syytä, mutta isoin niistä varmaankin on se, ettei kestovaippoja ollut valmiina odottamassa, Heidi miettii.

Nyt 10-vuotiaalle Saagalle Heidi hankki aikanaan vaippoja valtavan määrän, ja ne periytyivät suoraan kaksi vuotta nuoremmalle Anton-veljelle. Kertakäyttövaippoja pidettiin yleensä vain öisin.

Tulikin vielä kolmas

Hjelmien lapsiluvun oli pitkään tarkoitus jäädä kahteen. Vaippavuosien jälkeen Heidi myi ja lahjoitti kestot uusiin koteihin.

Ajatus kolmannesta lapsesta kuitenkin kypsyi hiljalleen. Eemilin ja Antonin ikäeroksi tuli lopulta lähes seitsemän vuotta.

– Aikaa oli kulunut niin paljon, että vaipat olisi pitänyt kerätä uudestaan alusta. Kolmen lapsen taloudessa tuntui olevan hurjan paljon muutakin ajateltavaa, ja asia jäi.

Vaippoja ja alusvaatteita Heidi ei haluaisi ostaa käytettyinä, vaikka muuten perheessä kierrätetäänkin paljon lastenvaatteita. Uudet kestot olisivat olleet iso kertainvestointi varsinkin, kun aina ei voi tietää, mikä vaippamalli juuri omalle pojalle istuu.

– Saagalle ompelin vaippoja paljon itse, mutta tällä perhekoolla ompelutyöt jäävät haaveeksi, Heidi harmittelee.

Eemil on todennäköisesti perheen viimeinen vauva. Kestoihin sijoittamisessa ei siis ollut sitäkään motivaatiota, että ne olisivat periytyneet pikkusisarukselle.

”Monet pesevät vaippoja muun pyykin seassa, mutta minulle se ei koskaan tuntunut luontevalta.”

Kertakäyttövaipat tuntuivat sopivalta ratkaisulta myös siksi, että Eemil oli ensimmäiset kuukaudet niitä vauvoja, jotka kakkaavat joka syötöllä – siis kymmenkunta kertaa vuorokauden ympäri. Kolmen lapsen kanssa pyykkiä tuntui tulevan tarpeeksi asti ilman vaippojakin.

– Meillä harrastetaan paljon liikuntaa, mikä myös lisää pyykkimäärää. Monet pesevät vaippoja muun pyykin seassa, mutta itselleni se ei koskaan tuntunut luontevalta.

Saa helpottaa arkea

Heidi miettii, että kolmannen lapsen kanssa hän on oppinut päästämään itsensä vähän vähemmällä ei-ihan-niin-megatärkeissä asioissa, kuten vaippavalinnoissa. Arjessa on muutenkin paljon liikkuvia osia.

Heidi on hoitovapaalla työstään sairaanhoitajana, mutta tekee sivutoimisesti töitä vaateketjun jälleenmyyjänä. Osansa palapeliin tuovat Eemilin fysioterapiaharjoitukset motorisen kehityksen vauhdittamiseksi. Omakotitalo ei siivoa itseään, ja lämmin ruoka on kokattava kahdesti päivässä. Myös isompien lasten harrastukset vievät aikaa.

– Illat ovat täysiä ja päivät lyhyitä. Pyykin ripustaminen ei ole niitä asioita, joihin haluaa nyt käyttää aikaa yhtään enempää kuin on pakko.

Heidi ei keksi kertakäyttövaipoista oikeastaan muita huonoja puolia kuin kasvavan jätekuorman. Aikanaan juuri ekologisuus ajoi perheen kestovaippailun pariin.

– Tavallaan harmittaa, että vaippajutussa emme ole kovin ekologisia, kun muissa valinnoissa, kuten vaatetuksessa, luontoystävällisyys ja eettiset arvot ovat minulle hyvinkin tärkeitä. Se on vähän ristiriitaista, mutta näillä mennään nyt, Heidi sanoo.

Jos lapsi nirsoilee jatkuvasti ruuan kanssa, kannattaa ottaa käyttöön maanittelun sijaan muut metodit. Vauvan toimitus ja lukijat antavat 9 hyvää vinkkiä sujuvampaan ruokailuun.

Makuaistimus on jokaisella yksilöllinen – ruoka maistuu ja tuntuu erilaiselta joka suussa. Niin sanotut supermaistajat maistavat esimerkiksi kitkerät ruoka-aineet hyvin voimakkaina. Uusiin makuihin tottumiseen menee muutenkin yleensä yli kymmenen maistelukertaa – ja varsinkin lapset usein karttavat uusia makuja. 

Helsingin Sanomissa lastenpsykiatri pohti, miten maistamaan pakottaminen vain pahentaa lapsen nirsoilua.

Mikä sitten voisi vähentää nirsoilua? Vauvan toimittajat ja lukijat antavat parhaat vinkkinsä, joilla perheen ruokailuhetket saa sujumaan ja ruokarepertuaaria laajennettua.

"Yksi yllättävän hyvin toiminut keino on ollut kauniisti kattaminen. Lapsi on innostunut syömisestä, kun pöytä on kaunis."

1. Ota lapset mukaan kokkaamaan

"Otan lapset mukaan ruoanlaittoon, ja meillä puhutaan paljon ruoasta. Mistä ruoka tulee, mitä muualla päin maailmaa syödään, miksi joku on terveellistä tai epäterveellistä, mitä vitamiineja on vaikka tomaatissa, ja miten se vitamiini vaikuttaa."

"Lapsille kokkaus on hauskaa yhdessäoloa. Lapsen kannattaa antaa maistella raaka-aineita ja tuoksutella ruokaa sen valmistuessa. Onpa nähty eräänkin paprikaa vieroksuvan tyypin popsivan sitä huomaamattaan suoraan leikkuulaudalta kesken pilkontahommien."

2. Unohda välipalat

"Olen asunut vuosikausia Ranskassa. Siellä ei nimenomaan kiinnitetä mitään huomiota lasten ruokailuun. Pöytä katetaan, ja lapset ottavat, mitä ottavat. Välipalakulttuuria ei ole, eli ovat aina tosi nälkäisiä pöytään tullessaan. Se vaikuttaa todella paljon lapsen syömiseen, mikä usein unohdetaan."

3. Anna lapsen olla nälkäinen

"Nirso lapsi ei syö välttämättä, jos nälkä ei todella kurni mahassa."

"Itse havaitsin ruokanirsoilulle erään keinon: runsaasti toimintaa – ulkona juoksemista, pelaamista, kaikkea mahdollista – noin neljä tuntia putkeen. Kummasti hernekeitto maistuu!"

"Olen ovelasti maistattanut lapsilla uusia ruokia esimerkiksi futistreenien jälkeen, kun ovat todella nälkäisiä. Ja kas, hyvin maistuu niin sienet kuin  kummalliset juustotkin, joita eivät ole suostuneet syömään aikaisemmin."

4. Unohda vaihtoehdot

"Älä koskaan tarjoa montaa vaihtoehtoa, vaan koko perhe syö samaa. Seuraavalla kerralla voidaan sitten tehdä jotain muuta."

"Neuvolassa terveydenhoitaja lohdutti, että yksikään lapsi ei ole kuollut nälkään täyden lautasen ääressä. Muistutan siitä aina itseäni, kun nirsoilu alkaa. Lapsi ei kuole nälkään, vaikka jättäisi jonkin aterian syömättä."

5. Älä tee asiasta numeroa 

"Jos ruokailusta tehdään iso numero vauvasta alkaen, vauva vaistoaa sen. Ymmärrettävää toki, että soseita syöttävä vanhempi stressaa vauvan kasvusta, koska sitä tarkoin neuvolassa syynätään."

"Meillä syödään monipuolisesti erilaisia ruokia joka päivä. Jos ei syö, niin on nälissään. En rupea maanittelemaan. Hyvällä ruokahalulla lautaselta häviävät niin simpukat ja artisokat kuin muusit ja lihapullat. Joskus ei vain maistu, ja silloin ei syö. Ei maailma siihen kaadu, joskus ei vaan maistu meille aikuisillekaan."

6. Kata kauniisti

"Yksi yllättävän hyvin toiminut keino on ollut kauniisti kattaminen. Lapsi on innostunut syömisestä, kun pöytä on kaunis ja värikäs."

"Juuri näin. Pöytä katetaan kauniisti ja syödään kunnon vaaleilta posliinilautasilta, juomalasista ja kaikilla tarvittavilla välineillä. Nokkamukeja ei käytetä."

7. Puhu ruuasta kauniisti

"Ruokapöydässä ollaan kohteliaita, eikä mitään yök, hyi, en tykkää tästä -puheita edes taaperolta. Kaikesta ei tarvitse pitää, mutta sen julistaminen on epäkohteliasta. Joskus kestää vuosikin, ennen kun lapsi uskaltaa edes maistaa. Lopulta kuitenkin syövät hiukan edes kaikkea."

"Yllättävän monet aikuiset julistavat lasten kuullen, mistä kaikesta ruuasta eivät tykkää. Pitäkää omana tietonanne, jollette ehdoin tahdoin halua siirtää ennakkoluulojanne lapsillenne."

8. Huiputa vähän

"Ujuttakaa uusia makua lempiruokiin: vihanneksia spagetin sekaan, tortillalätyn sisälle mitä tahansa. Kunhan on joku tuttu lempparielementti, mihin uuden maun mielessään liittää."

"Olen sortunut etelänlomalla markkinoimaan friteerattuja mustekaloja lapselle "kalapuikkoina". Söi hyvällä ruokahalulla, ja paljastimme sen jälkeen, että kala oli oikeastaan mustekalaa. Lapsi innostui, että sehän olikin hyvää."

9. Ja se vanha viisaus – aina kannattaa maistaa

"Jos meidän nirsolle ei olisi sanottu, että pitää maistaa edes ihan nokare, niin tuo ei söisi koskaan mitään muuta kuin muussia ja lihapullia. Todella monta kertaa hän on todennut heti pöytään tullessaan "en tykkää!". Ja kun on pyydetty maistamaan, niin hän onkin maistettuaan tykännyt ruoasta ja pyytänyt vielä lisää."

Alle kolmevuotiaisiin ei sovi suihkia hyttyskarkotteita. Millä hyttyset sitten saa pysymään loitolla?

Välttämättä ei tule ajatelleeksi, että kesään kuuluvat ärsyttävät inisijät voivat olla vauvalle oikeaksi haitaksi. Pahimmillaan hyttysenpistos saattaa nostattaa pikkuiselle kuumeen. Vauvoilla ei nimittäin vielä ole vasta-aineita, jotka suojaavat hyttysille vuosikymmenten ajan altistuneita aikuisia.

Jos hyttynen kuitenkin pääsee iholle, pistoksen aiheuttamaa reaktiota voidaan hillitä Bepanthenillä.

Alle kolmevuotiaisiin ei sovi suihkia hyttyskarkotteita, ja isompienkin kanssa kannattaa valita karkote, jossa ei ole N,N-dietyyli-m-toluamidia (DEET). Peittävä vaatetus ja vaunujen hyttysverkko ovat tärkeimmät apuvälineet hyttysten pistojen välttelyssä. Jos verenhimoisia inisijöitä ei saa häädettyä illalla mökistä, myös vauvan retkisängyn ympärille kannattaa virittää sänkyverho tai paremman puutteessa vaikka vaunujen hyttysverkko.

Jos hyttynen kuitenkin pääsee iholle, pistoksen aiheuttamaa reaktiota voidaan hillitä Bepanthenillä tai hydrokortisonivoiteella. Hyttysenpistot paranevat tavallisesti itsestään muutamassa päivässä. Jos yli yksivuotias lapsi vaikuttaa olevan erityisen herkkä hyttysten pistoille, mukaan mökille kannattaa pakata antihistamiinitabletteja tai antihistamiinia oraaliliuoksena.