Kuva: Lilli Haapala

Ikä on ollut lopulta pienin haaste, jonka nuori äiti on joutunut kohtaamaan.

Perhe: Kotiäiti Milja Suvinen, 17, asiakasneuvoja Henri Tähkä, 21, ja Leona Tähkä, 1, Uusikaupunki. Milja on raskaana.

Oli joulukuun alku, taivaalta satoi hiljalleen lunta. Tampereen rautatieasemalla kuuluttaja kertoi Turun-junan lähtevän laiturilta numero kaksi, mutta neljätoistavuotias Milja oli vasta tullut perille. Hän käveli kohti asemalaiturilla seisovaa nuorta miestä. Mies oli luonnossa pitempi kuin kuvissa. Ja komeampi.

Sen viikonlopun jälkeen yläasteen viimeistä luokkaa käyvä tyttö tiesi jo sydämessään: neljä kuukautta jatkunut nettituttavuus olisi tästä eteenpäin paljon muutakin kuin pelkkää ystävyyttä.

Nuoret alkoivat tavata toisiaan joka viikonloppu. Matka Uudenkaupungin ja Tampereen välillä kesti julkisilla liikennevälineillä viisi tuntia. Kevääseen mennessä he olivat kyllästyneet junassa ja bussissa kököttämiseen ja päättivät muuttaa yhteen Uudenkaupungin keskustaan.

Vielä piti vakuuttaa Miljan äiti. Tehtävä oli yllättävän helppo.

– Äiti hyväksyi muuton aika nopeasti, koska luotti Henriin alusta asti, Milja sanoo.

Äidistä oli jopa hyvä asia, että nuoret muuttaisivat yhdessä kaupungin keskustaan. Sieltä olisi lyhyt matka syksyllä alkavaan ammattikouluun. Mutta sitä äiti ei tiennyt, ettei Miljalla ollut aikomustakaan aloittaa ammattikoulua. Hänellä oli mielessään aivan muut suunnitelmat.

Onnellisesti raskaana

Leona sai alkunsa heinäkuussa, ja syksyllä Milja ja Henri kertoivat uutisen suvulle ja ystäville. Suku otti tiedon vastaan rauhallisesti. Ystävät olivat innoissaan ja halusivat kummeiksi jonoksi asti. Vain nuorten äidit olivat hetken kauhuissaan. Mutta lopulta hekin heltyivät.

Miljalla ja Henrillä oli kaikki mitä lapsi tarvitsisi: tasapainoinen parisuhde, yhteinen koti ja varmuus taloudellisesta toimeentulosta. Lukion päättänyt Henri pääsi opiskelemaan liiketaloutta ammattiopistoon ja sai töitä – ensin rakennusalalta ja myöhemmin asiakaspalvelusta paikallisessa tietoliikenneyrityksessä.

Raskaus sujui loistavasti. Miljan selkäkin oli oireettomampi kuin yleensä. Se oli ihme ja onni, sillä oikeastaan Miljan olisi pitänyt olla selkänsä vuoksi leikkauspöydällä.

Kun Milja oli ollut seitsemännellä luokalla, kouluterveydenhoitaja oli havainnut hänen selässään skolioosin eli selkärangan kieroutuman. Hoidoksi oli määrätty kivuliaita korsetteja. Niiden tarkoitus oli työntää rankaa suoraksi, jotta se ei painaisi keuhkoja.

Korsettihoito ei kuitenkaan riitä kaikissa tapauksissa, joskus selkä on pakko leikata. Tähän tulokseen lääkäri päätyi Miljan kohdalla. Leikkauspäivä oli jo päätetty, mutta Milja ei siitä piitannut. Hän tahtoi tulla äidiksi.

– En halunnut antaa leikkauksen tulla tulevaisuudensuunnitelmiemme eteen.

Jostain syystä raskaus tuntui sopivan Miljan selälle, ja hän oli elämänsä kunnossa koko odotusajan. Synnytys eteni sekin kuin käsikirjoissa.

Skolioosi alkaa oirehtia

Kun Milja pääsi Leonan kanssa ulos sairaalasta, oli tullut kevät.

Tuore äiti toipui pikavauhtia ja vatsa hävisi muutamassa päivässä.

Mutta sitten alkoivat selkäkivut. Miljan oli vaikea päästä sängystä ylös, ja kun hän katsoi itseään peilistä hän huomasi seisovansa aivan vinossa – enemmän kuin ennen.

Kipu oli silti siedettävä, ja Leonan aurinkoisuus auttoi sietämään kolotuksia.

Miljaa oli varoiteltu, että hän kuolee väsymykseen, kun vauva vain huutaa ja huutaa. Leona ei itkenyt juuri koskaan. Yöllä tyttö oli joskus pakko herättää syömään, muuten hän olisi nukkunut aamuun asti. Milja ja Henri olivat aivan ihmeissään – näinkö helppoa tämä onkin.

Kun Leona oli melkein puolivuotias, Milja sai kutsun skolioosikontrolliin. Tutkimus oli vanhastaan tuttu. Ensin otettiin röntgen-kuvat ja sitten keuhkojen hapenottokyky mitattiin puhallustestillä. Tulokset yllättivät. Ranka painoi keuhkoja niin pahasti, että se pitäisi leikata kiireellisesti kahden kuukauden sisällä.

Milja oli ihmeissään. Hän tunsi olonsa huonosta ryhdistä huolimatta loistavaksi.

Itsensä vuoksi Milja ei osannut olla huolissaan, mutta kuka hoitaisi Leonaa? Asia ratkesi, kun Henri sai puhuttua työstään vapaata, ja niin Milja meni leikkaukseen luottavaisin mielin. Henri suhtautui leikkaukseen yhtä positiivisesti: nyt Miljan selkä saataisiin viimein kuntoon.

”Älä säikähdä, mutta leikkauksessa sattui virhe”

Milja havahtui nukutuksesta siihen, että joku puhui hänelle. Hän oli lääketokkurassa, ja hänestä näytti kuin kattolampuilla olisi ollut ihmisen kasvot.

”Älä säikähdä, mutta leikkauksessa sattui virhe, ja ainakin toistaiseksi toinen jalkasi on halvaantunut”, hän kuuli lamppukasvojen sanovan.

Miljan olo oli niin sekava, ettei hän osannut edes järkyttyä. Jälkeenpäin hän muisti sanat, vaikka nukahti uudelleen ja nukkui monta tuntia iltaan asti.

Kun hän heräsi uudestaan hänen ympärillään oli koko klaani: Henri, Leona, äiti, pikkusisko, täti ja isoäiti.

Sukulaiset saivat väistyä, kun Miljaa tuli tutkimaan joukko valkotakkisia. Kirurgi kertoi vakavana, mitä oli tapahtunut. Leikkauksen alussa jokin oli mennyt vikaan ja leikkaus oli pitänyt keskeyttää. Hermorata oli vaurioitunut.

Hirvittävistä kivuista huolimatta Miljan piti nousta istumaan. Kirurgi, fysioterapeutti ja hoitaja häärivät kaikki hänen ympärillään.

Toive toipumisesta

Kirurgi pyysi Miljaa liikuttamaan jalkaansa. Milja ponnisti, mutta jalka pysyi paikallaan. Tai ei sentään, jalka liikkui millin. Se riitti kirurgille, joka lupasi, että jalka palautuisi lähes ennalleen. Nyt jalkaa piti kuntouttaa viikko. Sen jälkeen edessä olisi uusi leikkaus.

Lääkkeet olivat niin vahvoja, ettei Milja osannut järkyttyä tai ilostua sekavista uutisista. Hän takertui toivoon ja päätti tehdä kaiken mitä häneltä pyydettiin, jotta saisi jalkansa toimimaan. Muuten hän ei pystyisi hoitamaan Leonaa.

Kun Milja viikon päästä leikattiin ja hän heräsi toisesta leikkauksesta, tunsi hän olonsa vielä epätodellisemmaksi kuin ensimmäisen leikkauksen jälkeen. Hän kuvitteli olevansa osa videopeliä.

Pelissä hänellä oli sietämättömät kivut. Hän aneli useaan kertaan lisää kipulääkettä, mutta hänelle sanottiin, että suurempi annostus lamauttaisi hengityksen. Hän ei pitänyt pelin säännöistä.

Kivut yltyivät niin koviksi, että Milja ei nähnyt enää mitään. Se viikko on pyyhkiytynyt lähes kokonaan hänen muististaan.

Kun kivut vähän hellittivät Milja palasi todellisuuteen. Alkoi hidas toipuminen.

Kohti uutta arkea

Henri oli jäänyt töistä palkattomalle vapaalle ja hoiti Leonaa päivät. Pieni tyttö opetteli konttaamaan sairaalan perhehuoneen lattialla.

Välillä Henri nosti Leonan Miljan syliin sänkyyn. Jos hoitajat näkivät sen, he koettivat estellä. Se tuntui pahalta, vaikka Milja ymmärsi kyllä itsekin olevansa huonossa kunnossa.

Lopulta Miljalta kului sairaalassa melkein kuukausi. Päästyään kotiin Milja ei voinut edelleenkään kuin maata. Kun Henri palasi töihin, perhe sai neuvolan kautta avukseen perhetyöntekijöitä ja Miljan äiti auttoi iltaisin.

Viikon jälkeen Milja pääsi jo ylös ja saattoi kulkea kepin kanssa, mutta jalka petti salakavalasti alta. Eikä hän voinut vielä ajatellakaan nostavansa Leonaa.

Pieni tyttö tarvitsi kokoaikaista hoitoa. Niinpä Henri ilmoitti pomolleen, että hän jää toistaiseksi kotiin.

Perhe eli kaksi kuukautta Henrin puolen kuukauden palkalla. Kun rahat loppuivat, heidän oli haettava toimeentulotukea. Silloinkin Milja jaksoi nähdä tilanteessa jotain hyvää.

Ehkä näiden kokemusten tarkoitus on opettaa minut elämään enemmän tässä hetkessä, hän ajatteli.

Miljan onni oli Henrin syli. Ilman Henrin hellyyttä, ymmärrystä ja kykyä järjestellä käytännön asioita perheemme ei olisi selvinnyt, Milja uskoo.

Kuuden viikon kuluttua leikkauksesta Milja pystyi varovasti nostamaan Leonaa.

Silloin hänen kehossaan oli tapahtunut jo jotain muutakin mullistavaa: Leonan pikkuveli oli saanut alkunsa.

Milja ei ollut hoitovirheen vuoksi ihan tavallinen skolioosileikkauksesta toipuva potilas. Viimeisimmässä leikkausraportissa luki, että parin olisi pitänyt odottaa lapsentekoa puoli vuotta, mutta sitä ei ollut muistettu kertoa heille. Asia selvisi vasta äitiysneuvolassa.

Toive: alatiesynnytys

Nyt Miljan selkää kolottaa taas, mutta se on hänen oma syynsä: hän on viimeistellyt maalilla parin kaunista valoisaa vuokrakolmiota. Beiget suurikuvioiset tapetit ja vaaleat kalusteet sointuvat kauniisti yhteen.

Milja ja Henri ovat luottavaisia. He ovat keskustelleet toisen kirurgin kanssa, joka ei näe estettä, etteikö Milja voisi synnyttää normaalisti alakautta.

– Haluan synnyttää mahdollisimman luonnonmukaisesti. Alatiesynnytys olisi lapsen parhaaksi.

Pari tietää, että todennäköisesti selkä kipeytyy ja Milja tarvitsee tavallista enemmän lepoa. Pahimmassa tapauksessa Miljan selkään ruuvatut raudat voivat pettää kesken raskauden. Onneksi se on lääkärien mukaan epätodennäköistä.

Parvekkeelta aukeaa vehreä näkymä yli alkukesän pörhistämien koivujen. Mutta Milja katsoo kauemmas. Tulevaisuudessa hän haluaa opiskella sosiaalialaa, perehtyä psykologiaan. Rakennusalaakin olisi jännittävää kokeilla. Hän on ottanut jo varaslähdön, siitä kertovat maalitahrat sormenpäissä.

Mutta ennen sitä Milja haluaa olla täysillä äiti. Synnytystä hän odottaa innolla.

Juttu on julkaistu Vauva-lehdessä 6/2015. Elokuussa Milja synnytti terveen poikavauvan. Alatiesynnytys meni selästä huolimatta nopeasti ja helposti.

Lue lisää

Janna oli valmis äidiksi vasta eron ja työuupumuksen jälkeen

Henriikka sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen

Miehen sairastuminen masennukseen oli Heinille järkytys: ”Vaikka näkee toisen joka päivä, ei silti näe”

Lapsi tarvitsee kokemuksen siitä, että hän on rakastettu. Näin kerrot sen hänelle päivittäin.

Power of Positivity -sivu listaa asioita, joita vanhempi voi sanoa lapselle osoittaakseen, että rakastaa häntä.

1. Rakastan sinua

Rakkauden sanominen on kaiken perusta. Et voi sanoa tätä lapsellesi liian usein, isommallekaan. Samalla opetat, että tunteista puhutaan ääneen. Se on hyvä taito.

2. Tulen iloiseksi, kun sinä…

Ota lapsi kiinni hyvänteossa. Kun kerrot, mikä menee hyvin, vahvistat toivottua tapaa toimia.

3. Teet minut onnelliseksi

Näytä onnesi: lapsi saa tuntea, että on arvokas. Aikuisen onni ei silti ole lapsen vastuulla. Hän saa olla myös hankala tai kiukkuinen.

4. Olen ylpeä sinusta

Uusien asioiden opettelu vaatii rohkeutta. Kannusta lasta yrittämään, ja ole ylpeä yrittämisestä, ei vain lopputuloksesta.

5. Olet ainutlaatuinen

Jokaisella lapsella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Juuri siksi he ovat niin rakkaita. Näytä lapselle, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on.

6. Luotan sinuun

Luottamus herättää luottamusta ja halua yrittää. Lapsilla on vahva halu toimia oikein. Vanhempi näyttää, että huomaa tämän.

7. Uskon sinuun

Opeta sinnikkyyttä, että luovuttaa ei heti kannata. Lapsi tarvitsee rohkaisua: Vanhemman tehtävä on olla lapsensa puolella.

8. Olen kiitollinen sinusta

Kerro, miksi olet kiitollinen lapsestasi juuri tänään.

On kiva tapa vaikkapa listata iltapalapöydässä asioita, jotka olivat hyviä tänään. ”Parasta päivässä oli se, kun teimme palapelin yhdessä. Ja että minulla on niin ihana murunen.”

+ rakastava kosketus

Osaatko kertoa lapselle ilman sanoja, että rakastat? Lue psykologi Leea Mattilan kolumni aiheesta.

Kun tulee vanhemmaksi, joutuu huomaamaan miten oma lapsuus on itseen vaikuttanut. Onko lapsuudessa näytetty tunteita, entä näytätkö niitä nyt?

Monen vanhemman oma lapsuus on ollut tällainen: vanhemmat ovat huolehtineet riittävästä vaatetuksesta ja ravinnosta, mutta tunteita ei ole ilmaistu, eikä tunteisiin ole aina vastattu.

Tunteet ovat viestejä, ja niihin reagoiminen antaa kokemuksen kuulluksi tulemisesta.

Suomessa arvostetaan lasten itsenäisyyttä ja reippautta.

Suomessa arvostetaan lasten itsenäisyyttä ja reippautta. Kun lapsella on päivähoidon aamupiirissä hankalaa, hänet poistetaan takavasemmalle, selviämään tilanteesta yksin.

Mutta mitä se opettaa lapselle? Ainakin sen, että kun on vaikeita tunteita, siihen ei saa apua, ja että vain myönteisiä tunteita saa ilmaista. Lapsi oppii myös, että se jolla on huono päivä, ei kuulu joukkoon.

Kun perhe syntyy eri maassa ja kulttuurissa eläneistä vanhemmista, näkee oman vuorovaikutustyylinsä kirkkaasti.

Näiden oppien jälkeen, aikuisena, läheiset ihmissuhteet saattavat olla pinnallisia, ja omaa sisintä hyvin vaikea paljastaa. Lapsuudesta ei välttämättä ole jäänyt monia muistoja, tai keskeinen kokemus on se, että “lapsuuteni ei ole vaikuttanut minuun mitenkään”.

Ajatus siitä, että lapsuuden ihmissuhteet eivät ole olleet merkityksellisiä, on surullinen.

Kun perhe syntyy eri maassa ja kulttuurissa eläneistä vanhemmista, näkee oman vuorovaikutustyylinsä kirkkaasti. Se paljastaa, että temperamentin lisäksi tavoissa olla muiden kanssa on kysymys myös siitä, minkälainen oma lapsuus on ollut.

Jos havahtuu tunneilmaisunsa niukkuuteen, on hyvä miettiä sitä, miten itseä on pienenä hoivattu.

Jos havahtuu tunneilmaisunsa niukkuuteen, on hyvä miettiä sitä, miten itseä on pienenä hoivattu.

Raskaus ja vanhemmaksi tuleminen saavat yleensä aloittamaan tämän ajattelun. On aika ymmärtää, miten oma lapsuus vaikuttaa nykyhetkeen.

Sitten on helpompaa valita, miten oman lapsensa kanssa on ja elää. Jokaisen vanhemman pitää päättää, toivooko omalle lapselle samaa - vai jotain muuta.

Jos tunteiden näyttäminen on sinulle vaikeaa, kokeile näitä harjoituksia

1. Mieti ja yritä ymmärtää, miksi vanhempasi käyttäytyivät lapsuudessasi siten kuin käyttäytyivät. Mitä olisit toivonut heidän tekevän toisin? Miltä asian ajatteleminen tuntuu nyt?

2. Pohdi, mitkä kolme adjektiivia kuvaavat sinun ja lapsesi suhdetta. Käyttäisitkö samoja sanoja kuvaamaan sinun ja oman vanhempasi suhdetta?

3. Mieti, miten viestit lapselle että rakastat. Osaatko kertoa sen myös ilman sanoja?

Lue lisää Leean kolumneja täältä.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Yksinhuoltajana ihanaa on vapaus tehdä päätöksiä, vaikeinta on oksennustauti. Ihan tavallisena päivänä moni asia on juuri oikein.

Kuva: Panu Pälviä
Kuva: Panu Pälviä

Huolella haluttu onni

Espoossa asuva Laura Pohjola, 34, päätti hankkia lapsen yksin. Hän odottaa Viljalle, 1v 10 kk, pikkusisarusta samalta luovuttajalta.

Unelman voi toteuttaa yksin, Laura tajusi. Se oli unelma lapsesta.

Laura oli kolmekymppinen ja eronnut kumppanistaan. Hän oli halunnut lasta jo kauan, ja päätti hankkia lapsen yksin. Yksinhuoltajuus oli tarkkaan harkittu valinta.

– En halunnut enää alkaa etsiä ihan vain isää lapselle tai luopua lapsihaaveesta vain sen takia, että sopivaa kumppania ei löytynyt.

Laura hakeutui hedelmöityshoitoihin Väestöliiton klinikalle. Ensin oli käyntejä psykologilla, sen jälkeen asiat etenivät nopeasti. Raskaus tosin tärppäsi vasta seitsemännen inseminaation jälkeen.

Vilja syntyi ystävänpäivänä 2014. Lauralla oli Viljan synnytyksessä mukana lapsuudenystävä, joka on myös Viljan kummi.

Kummit ovat pienen perheen tärkein apu, sillä Lauran vanhemmat asuvat Oulussa. Ensin Lauran vanhemmat epäilivät, kannattaako lapsi hankkia yksin, mutta epäily muuttui pian kannustukseksi.

– He ehkä pelkäsivät, että arki ainoana vanhempana saattaisi olla liian raskasta. Tiedän, ettei tämä ehkä ole ihanneratkaisu, ja jossain vaiheessa kysymys isästä tulee väistämättä eteen. Yksin lapsen hankkivan pitää miettiä, miten selittää lapselle toisen vanhemman puuttuminen.

"Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen."

Vilja käy päiväkodissa kahtena päivässä viikossa. Kummit hoitavat Viljaa mielellään, mutta Lauran on vaikea olla erossa tyttärestään. Parempaa on käydä yhdessä muskarissa tai uimassa.

– Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen. En vain ole vielä kaivannut paljon omaa aikaa.

Haave toisesta lapsesta on ollut koko ajan läsnä. Kun äitiysloma päättyi, vauvakuume nousi.

Nyt vaaleatukkainen taapero ottaa äitiään käsistä kiinni ja kiipeää äidin jalkoja pitkin ylös. Hän rakastaa kiipeilemistä, ja tekee äidin käsien varassa kiepin ja nauraa. Pian Vilja on isosisko.

Lauran vauva syntyi 9.12. Onnea Laura ja Vilja!

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Kaksoset saa se joka pärjää

Hämeenlinnalainen Marianna Salo, 20, sai lyhyen suhteen seurauksena kaksostytöt. Mandi ja Mette, 5 kk, nukkuvat 12-tuntisia yöunia ja syövät mukisematta kaikkea, mitä tarjotaan.

Marianna oli ystävänsä kanssa syömässä hämeenlinnalaisessa kauppakeskuksessa. Hän päätti hoitaa tekemättömän asian, hakea raskaustestin apteekista. Melkein vitsillä vain.

– Ajattelin, että kuukautiset saattoivat olla hieman myöhässä, ja varmistan asian.

Testi oli positiivinen. Marianna käveli ihmeissään ympäri yksiötään. Hän kutsui ystävänsä kylään ja pyysi häntä kurkkaamaan lavuaarin reunalle, jos ”haluaisi nähdä jotain hauskaa”.

– Raskaus oli ensin aikamoinen shokki.

Lyhyt suhde tulevaan isään oli päättynyt. Silti Marianna tiesi pitävänsä lapsen: hänellä oli koulutus ja töitä. Yksinhuoltajuus ei tuntunut riittävältä syyltä aborttiin.

Ultrassa paljastui toinenkin yllätys – vauvoja oli kaksi.

”Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, ja pärjääminen on asennekysymys.”

Kaikesta selviää, kun on pakko, Marianna päätti. Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, pärjääminen on asennekysymys, hän järkeili.

Kaksoset annetaan niille, jotka pärjäävät, tuttava sanoi Mariannalle. Se tuntui rohkaisevalta.

– Luotan siihen. Joku uskoo minun pärjäävän, joten minä pärjään.

Mandi ja Mette ovat nyt viisi kuukautta. He nukkuvat hyvin ja ovat tyytyväisiä vauvoja.

Mariannasta aikaa omiin menoihin on ihan tarpeeksi. Viikonloppuisin hän menee usein tyttöjen kanssa omille vanhemmilleen yöksi, ja pääsee halutessaan käymään vaikka ystävien kanssa kahvilla. Isovanhemmat ovat suuri apu, ja ottaisivat tyttöjä hoitoon ”enemmän kuin on tarpeen”.

– En ole linnoittautunut tyttöjen kanssa kotiin.

Vaikka lähteminen on kyllä hankalampaa kuin ennen. Vaikeimpia ovat ihan käytännön asiat: miten kantaa kahta turvakaukaloa, varavaatteita, ruokaa ja vaippoja alas kolmannesta kerroksesta. Ja vielä rattaatkin.

Äitiys teki elämästä tasapainoista ja rauhallista.

– Ei minulla ennen kovin säännöllistä rytmiä ollut. Tytöt ovat tuoneet sitä. Tämä on minun juttuni. Se, mitä elämältä hain.

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Arki ei kaadu kotitöihin

Helsingissä asuva Mira Huusko, 39, erosi lastensa Kaarlon 1v 4 kk, Kiiran, 4, ja Kertun, 5, isästä pitkän suhteen jälkeen. Nyt hän pyörittää kolmen lapsen arkea pääsääntöisesti yksin.

Mikä on vaikeaa? Lähinnä oksennustauti, Mira sanoo. Ne päivät, kun lapset sairastelevat, eivätkä nuku öisin.

– Kunhan kaikki nukkuvat, arki pyörii loistavasti. Jos olen itse kovin väsynyt, koko kuvio tuntuu romahtavan. Sairastelut vaikuttavat uniin, ja raskasta on varsinkin, jos lapset heräilevät eri aikoihin.

Mira pyörittää arkea, kolmen lapsen kanssa. Suuri apu on oma sisko – hän, joka ilmestyy kesken oksennustaudin ovelle mukanaan kassillinen puhtaita lastenvaatteita.

Ajatus lapsiperheen arjen pyörittämisestä ilman toista aikuista oli Miralle aluksi pelottava ajatus.

– Mutta lapset voivat olla eronneelle pelastuskin. Ei voi jäädä sänkyyn makaamaan, arjen on jatkuttava.

Jotkut asiat ovat nyt helpompia. Kenenkään kanssa ei tarvitse neuvotella siitä, mitä tehdään.

– Jos päätän, että menemme Kansallismuseoon, sitten menemme.

Kolmen lapsen äiti on oppinut armollisuutta. Tiskit voivat joskus odottaa seuraavaan päivään.

– Elämä on vähän päätöslaji. Kun luottaa siihen, että meille tulee hyvä elämä, meille tulee hyvä elämä. Vaikka eteen on tullut vastoinkäymisiä ja muutoksia, olen vain päättänyt selvitä niistä.

”Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.”

Arjessa Miralle on tärkeää pitää kiinni päivärutiineista. Koko perhe herää seitsemältä aamulla. Iltapalaa syödään seitsemän jälkeen, ja puoli yhdeksältä lapset ovat jo unilla.

– Tässä asiassa en sovella. En halua, että lapset ovat väsyneitä vain siksi, että minä en jaksa pitää kiinni päivärytmistä.

– Eräänä aika rankkana päivänä pyyhin väsyneenä pöydän alustaa. Yhtäkkiä kaikki kolme lasta olivat kanssani nauramassa pöydän alla. Elämä on pienissä arjen hetkissä, yhteisessä naurussa. Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.

Omaa aikaa Miralla on joka toinen viikonloppu, kun lapset tapaavat isäänsä. Mira on myös palkannut välillä MLL:n lastenhoitajan, yleensä töiden takia.

– En ole kadottanut itseäni. Lähinnä toivon, että joskus ehdin jälleen lukea enemmän kirjoja.

Vauva 2/2016

Ei ole yhtä hyvää perhemallia. Yksinhuoltajuus voi tulla elämässä eteen yllättäen tai sen voi valita. Ydinperhe ei takaa sitä, että lapsen on hyvä kasvaa, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelmassakin esiintyvä psykologi Leea Mattila.

Minut kirjattiin avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten rekisteriin, kun vuonna 1976 synnyin. Yksin äidiksi tullutta äitiäni kohdeltiin sairaalassa syyllistävästi. Osa sukulaisistani ei osallistunut ristiäisiini.

Onneksi maailma on muuttunut. Lapsen syntymässä on kuitenkin käsillä maailman kaunein ja vilpittömin asia: rakkaus.

Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa.

Sain äidiltäni varmasti hoivaa ja lämpöä ainakin yhtä paljon kuin kahdeltakin vanhemmalta, mutta edesmennyt isäni ei ollut poispyyhitty mielestäni. Kannoin repussani hänen kuvaansa ja sen taakse kirjoitin: Leean isä. Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa. Vaikken koskaan tavannut isääni, olin koko lapsuuteni ajan naiivin varma, että hän on huipputyyppi – ja siksi siis minunkin täytyi olla.

Tutkimuksissa ja kirjoittelussa heristellään syyttävää sormea: joku haluaa sanoa, minkälainen on hyvä perhe ja keitä siihen kuuluu. Mutta ydinperhe ei ole lapselle tae onnesta.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus. Se, että lapsesta ollaan kiinnostuneita, että hän voi kokea tuottavansa iloa ja hänelle ollaan läsnä ja näytetään myönteisiä tunteita.

Kun puhutaan lapsista ja perheistä, huomataan riskit ja ollaan huolissaan. Tärkeää on kuitenkin huomata suojaavat tekijät ja tukea sitä, mikä perheessä on hyvää.

Kasvuympäristö luo lapselle yksilöllistä resilienssiä eli lannistumattomuutta. Sen varassa sitkeimmät kukat voivat kukkia onnellisesti vaikka asfaltinraosta.

Käsikirjaa perheen perustamiseen ei ole.

Elämässä eteen sattunut tai tarkoituksella valittu yksinhuoltajuus on yksi perhemalli muiden joukossa, ja se voi tehdä jokaisen perheessä onnelliseksi ja hyvinvoivaksi siinä missä muunkinlainen perhe.

Syyt saada lapsi yksin ovat monet. Ei ole syytä tuomita vaan pysähtyä, olla avoin ja myönteisen utelias, olla ihminen ihmiselle.

Ehdottomuus on huono merkki. Se kertoo, että ei ota huomioon toisen näkökulmaa.

Omista luuloista syntyvä ehdottomuus ja varmuus, paremmin tietäminen ja oikeassa oleminen ovat itse asiassa huonoja merkkejä. Ne kertovat, että ihminen on lakannut ottamasta huomioon toisen näkökulman, ajatukset ja tunteet. 

Tuleeko sinusta perhe? Muista nämä.

  1. Salli poissaoleva vanhempi puheissa ja ajatuksissa. Luo hänestä lapselle myönteisiä mielikuvia ja anna jotakin konkreettista, kuten nimi ja valokuva.
  2. Hae ja ota vastaan apua sukulaisilta, ystäviltä ja esimerkiksi neuvolalta. Pidä huolta omasta jaksamisestasi.
  3. Muista kiitollisuus. Huomaa, miten hyvin kaikki tässä hetkessä on.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.