Auttamatta jättäminen on ihmisten hylkäämistä, Miika ja Nelli uskovat.

Mailat takovat asfalttia. Vedä, vedä! Byyri, huutoa, hyvä jätkät!

Kaksikymmentäviisi poikaa juoksee helsinkiläisen Siltamäen koulun yläpihalla auringon poltteessa. Meneillään on kahden Icehearts-salibandyjoukkueen päiväleiri ja kaksitoistavuotiaiden poikien kesäloman ensimmäinen päivä.

– Mikke, mitä mies?

Pojan tervehdys on tuttavallinen. Peliin liittyvä Mikke, eli Miika Niemelä, on lastensuojelutyötä tekevän Iceheartsin hallintojohtaja ja kasvattaja. Omaa Icehearts-joukkuetta Miika veti kaksitoista vuotta. Vuosi sitten joukkue lopetti, kun pojat tulivat täysi-ikäisiksi.

– Icehearts ei ole pelkkä työ, se on elämäntapa, Miika sanoo.

Niemelöille se on koko perheen elämäntapa.

Vaikka sitten fillarikauppaan

Mihin tahansa Miika menee, hän tutustuu ihmisiin. Noin vain, hetkessä, hänellä on juttuseuraa.

Vuonna 2000, poikien urheiluleirillä Vierumäen urheiluopistossa hän tutustui Iceheartsin toiminnanjohtajaan Ville Turkkaan. Miika työskenteli Vantaan kaupungin sosiaalityössä ja oli leirillä poikajoukon kanssa.

Kaksi kuukautta leirin jälkeen Ville soitti. Hän pyysi Miikaa uuden Icehearts-joukkueen kasvattajaksi.

Kun Icehearts-joukkue aloittaa, lapset ovat esikoululaisia. Lapset tulevat joukkueeseen kuntien sosiaalityön ja päiväkotien kautta.

Useimmat Icehearts-pojat kasvavat ilman isää.

Järjestön idea on, että sama kasvattaja vetää urheiluharrastusta ja on lapsen ja perheen tukena, kunnes lapsi on täysi-ikäinen. Kasvattaja on mukana esimerkiksi koulun ja lastensuojelun tapaamisissa ja auttaa arkisissa asioissa.

– Vaikka dirt-pyörän valinnassa. Se ei ole kaikille äideille niin helppoa, Miika sanoo.

Useimmat Icehearts-pojat kasvavat ilman isää.

Toistaiseksi Iceheartsin joukkueissa ovat pelanneet pojat. Ensi syksynä Vantaalla aloittaa tyttöjen joukkue. Sen kokoaa Miikan vaimo Nelli.

Voisipa tehdä jotain ajoissa

Kuusi tyttöä istuu tiiviisti pienen pöydän ääressä. He asettelevat muovisia sapluunoita kämmenselkiinsä ja käsivarsiinsa. Pian käsissä kiipeävät punaruskeat köynnökset.

Keravanjoen rannalla lehmusten kirvat ovat tahmanneet pöydän ja bommaajat peittäneet sen tageilla, mutta kukaan ei välitä siitä. Vantaan Niceheartsin tyttöleiriläisillä on parempaa ajateltavaa: hennatatuoinnit.

Leiriä vetää Nelli Niemelä. Vaikka nimet ovat lähellä toisiaan, Icehearts ja Nicehearts ovat eri järjestöjä. Yhteistä niille on ainakin Nelli. Syksyllä hän alkaa jakaa työaikaansa kummankin järjestön kesken.

Miten lapsia voitaisiin auttaa aikaisemmin, ennen lastenkotia?

Tytöt juttelevat lomasuunnitelmista, koti-ikävästä, riidoista, koulusta, syksystä ja siitä, mitä äidit mahtavat sanoa tatuoinneista.

– Tytöille on hyvä olla esiteini-iästä lähtien omia kerhoja. Jos samassa kerhossa on tyttöjä ja poikia, vain rohkeimmat tytöt uskaltavat osallistua ja olla äänessä, ­Nelli sanoo.

Hän on työskennellyt tyttöjen ja naisten hyvinvointia edistävässä Niceheartsissa maaliskuusta alkaen ja sitä ennen lastenkodeissa ja erityisnuorisotyössä.

– Olen miettinyt pitkään, miten lapsia voitaisiin auttaa aikaisemmin, ennen lastenkotia. Iceheartsissa minulla on siihen tilaisuus.

Miika on työskennellyt Iceheartsissa yhtä kauan kuin hän ja Nelli ovat olleet yhdessä, kaksitoista vuotta. Miikan pojat, niin kuin hän Icehearts-joukkuettaan kutsuu, ovat tuttuja ja tärkeitä kummallekin.

Ja nyt Nellistä tulee Icehearts-kasvattaja. Aikaisemmin tyttöjoukkueen kokoamista on pidetty vaikeana. Moni lastensuojelun ammattilainen uskoo, ettei syrjäytymisen riski näy tytöissä vielä kuusivuotiaana.

Mutta se näkyy. Nelli on siitä varma.

Kun lapset maalasivat sukilla

Nelli ja Miika tapasivat opiskellessaan Diakonia-ammattikorkeakoulussa. Rakkaus yhdisti kaksi erilaista.

Miika on papin poika ja entinen seurakuntanuori. Hän eli turvallisen lapsuuden kodissa, jossa ovet olivat aina auki muille. Hän on pelannut jääkiekkoa pikkupojasta ja rakastaa penkkiurheilua. Kun katto vuotaa tai autoon tulee kolhu, hän alkaa kiireellä etsiä korjaajaa.

Nellin lapsuus oli rankka, mutta hän kertoo oppineensa, että siitä voi toipua ja saada onnellisen elämän. Hän ei jaksa katsoa urheilua ja halusi lähteä jääkiekko-ottelusta nähtyään kaksi erää. Kun katto vuotaa, hän hakee ämpärin, ja kun autoon tulee kolhu, hän ajaa sillä silti.

"Aina kun tulee hyvä idea, sen haluaa jakaa toisen kanssa."

Ja kun lapset Amanda, Hermanni ja Matleena maalaavat, Nellistä on hauskaa, kun he keksivät, että lattialle tippuneessa maalissa voi luistella. Kun lapset kävelevät samoissa sukissa alakertaan, Nelli tajuaa, että portaatkin olisi voinut suojata. Onneksi nekin voi maalata. Sillä siitä selvitään.

– Ihailen Nellin kykyä heittäytyä, olla arjessa rento, Miika sanoo.

– Meillä on samat arvot.

– Ja sama työ, Nelli täydentää.

– Puhumme paljon työasioista. Aina kun tulee hyvä idea, sen haluaa jakaa toisen kanssa. Kumpikin ymmärtää, että työtä tehdään myös kotona. Meillä kummallakin on vain yksi puhelinnumero, työhön ja vapaa-aikaan.

Yhteinen rakkaus on paitsi työ ja lapset, myös Ahvenan­maa. Siellä perhe on käynyt asuntovaunullaan kahdeksana kesänä.

Yhteistä on myös auttaminen.

Hylätä ei saa

Miks meillä on tällainen ärsyttävä Icehearts-perhe, Amanda kysyi kerran. Nelliä se naurattaa.

– Meidän elämäntapaamme kuuluu auttaminen, ­Miika sanoo.

Niemelät haluavat auttaa, kun naapurilla on kattoremontti, tuttu leskirouva tarvitsee apua pihatöissä tai nuori tukiperheen. Tukilapsia Niemelöillä on kaksi.

 "Pahinta on, jos lapselle sanoo, että auttaa, muttei autakaan."

Auttamatta jättäminen on ihmisten hylkäämistä, Nelli ja Miika uskovat. Iceheartsissa ja lastenkodeissa he ovat kohdanneet paljon lapsia, jotka on hylätty.

– Pahinta on, jos lapselle sanoo, että auttaa, muttei autakaan. Se on vaarallista: se opettaa, että ihminen on arvoton, ettei apua kannata pyytää, Nelli sanoo.

Moni perhe kokee lastensuojelun viranomaistenkin hylkäävän. Luvataan soittaa, ei soiteta, sitten vaihtuu ihminen, jolle on selitettävä ongelmat uudestaan ja joka lupaa soittaa, muttei soita...

– Eikä lapsilta koskaan pyydetä anteeksi. Moni lapsi on vailla aikuisen anteeksipyyntöä, Miika sanoo.

Nelli kertoo päättäneensä, että auttaa aina, miten osaa. Vaikka se joskus tarkoittaa pettymistä ja sitä, että tulee hyväksikäytetyksi.

– Mutta parempi niin: en halua elää laskien, että teen vain palkallista työtä. Auttaminen ei ole uhrautumista. Meitäkin on autettu, ja meillä on hyviä ystäviä. Kyllä me ennätämme nukkua yömme.

Näihin lapsiin saa kiintyä

Iceheartsin toimistossa, vantaalaisen autokaupan yläkerrassa, suurille fläppitaulun papereille on kirjoitettu listoja. Ne kertovat, mikä on Icehearts-kasvattajan tehtävä.Se on:

  • Sitoutua edistämään lasten hyvinvointia, olla aidosti läsnä ja antaa itsestään parhaat puolet.
  • Innostaa lapsia liikunnallisuuteen.
  • Puolustaa lasta ja tarjota turvaa.
  • Välittää, kuunnella ja pitää lupaukset. Olla tuki ­koulussa ja arjessa.
  • Oikaista kasvatuksen vääryyksiä ja opettaa ­elämäntaitoja. Olla aina tavoitettavissa.
  • Ja paksusti tussilla alleviivattuna: Antaa toivoa ja iloa.

Ville Turkalla on Iceheartsin kasvattajille ohje: lapsiin saa kiintyä. Heille annetaan puhelinnumero, esitellään perhe ja kutsutaan kotiinkin. Miikan pojista tuli osa koko perheen elämää, Nelli kuvailee.

– Icehearts on kahdentoista vuoden mahdollisuus. Siis minulle, kasvattajalle. Saan olla poikien kanssa. Kolme ensimmäistä vuotta kasvattajalla menee häsään, kun lapset ovat pieniä. Sitten tulee olo, että haluan nähdä tämän loppuun, Miika sanoo.

– Tässä työssä voin tehdä jotain ja vaikuttaa lasten elämään. Lapset eivät tarvitse disneylandeja vaan yhdessä olemista.

 Icehearts on kahdentoista vuoden mahdollisuus.

Haave uusista joukkueista

Nyt Icehearts-joukkueita on yksitoista ja uusia perusteilla neljä. Lajeja ovat jääkiekko, jalkapallo ja salibandy. Nellin tyttöjoukkue alkaa mahdollisesti pelata jalkapalloa.

Jonain päivänä ehkä myös Miika ottaa uuden joukkueen.

– Se on iso haave. Ja iso sitoutuminen, kokonaisvaltainen työ. Me olemme läsnä lasten elämässä, emme raportoi puolta työpäivää ja vedä heille sitten yhtä kierrosta polttopalloa.

Mutta iso sitoutuminen on Nellistä ja Miikasta vain osa elämää. Palkinto on paras mahdollinen: muut sitoutuvat sinuun. Miika kertoo Icehearts-poikien keskustelusta, jonka kuuli sivusta.

Mulla ei ole faijaa, mutta mulla on Miika, toinen poika sanoi.

– Se on paljon sanottu. Se poika tietää, että minä pysyn.

Meidän Perhe 9/2013

Lapsi tarvitsee kokemuksen siitä, että hän on rakastettu. Näin kerrot sen hänelle päivittäin.

Power of Positivity -sivu listaa asioita, joita vanhempi voi sanoa lapselle osoittaakseen, että rakastaa häntä.

1. Rakastan sinua

Rakkauden sanominen on kaiken perusta. Et voi sanoa tätä lapsellesi liian usein, isommallekaan. Samalla opetat, että tunteista puhutaan ääneen. Se on hyvä taito.

2. Tulen iloiseksi, kun sinä…

Ota lapsi kiinni hyvänteossa. Kun kerrot, mikä menee hyvin, vahvistat toivottua tapaa toimia.

3. Teet minut onnelliseksi

Näytä onnesi: lapsi saa tuntea, että on arvokas. Aikuisen onni ei silti ole lapsen vastuulla. Hän saa olla myös hankala tai kiukkuinen.

4. Olen ylpeä sinusta

Uusien asioiden opettelu vaatii rohkeutta. Kannusta lasta yrittämään, ja ole ylpeä yrittämisestä, ei vain lopputuloksesta.

5. Olet ainutlaatuinen

Jokaisella lapsella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Juuri siksi he ovat niin rakkaita. Näytä lapselle, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on.

6. Luotan sinuun

Luottamus herättää luottamusta ja halua yrittää. Lapsilla on vahva halu toimia oikein. Vanhempi näyttää, että huomaa tämän.

7. Uskon sinuun

Opeta sinnikkyyttä, että luovuttaa ei heti kannata. Lapsi tarvitsee rohkaisua: Vanhemman tehtävä on olla lapsensa puolella.

8. Olen kiitollinen sinusta

Kerro, miksi olet kiitollinen lapsestasi juuri tänään.

On kiva tapa vaikkapa listata iltapalapöydässä asioita, jotka olivat hyviä tänään. ”Parasta päivässä oli se, kun teimme palapelin yhdessä. Ja että minulla on niin ihana murunen.”

+ rakastava kosketus

Osaatko kertoa lapselle ilman sanoja, että rakastat? Lue psykologi Leea Mattilan kolumni aiheesta.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kun tulee vanhemmaksi, joutuu huomaamaan miten oma lapsuus on itseen vaikuttanut. Onko lapsuudessa näytetty tunteita, entä näytätkö niitä nyt?

Monen vanhemman oma lapsuus on ollut tällainen: vanhemmat ovat huolehtineet riittävästä vaatetuksesta ja ravinnosta, mutta tunteita ei ole ilmaistu, eikä tunteisiin ole aina vastattu.

Tunteet ovat viestejä, ja niihin reagoiminen antaa kokemuksen kuulluksi tulemisesta.

Suomessa arvostetaan lasten itsenäisyyttä ja reippautta.

Suomessa arvostetaan lasten itsenäisyyttä ja reippautta. Kun lapsella on päivähoidon aamupiirissä hankalaa, hänet poistetaan takavasemmalle, selviämään tilanteesta yksin.

Mutta mitä se opettaa lapselle? Ainakin sen, että kun on vaikeita tunteita, siihen ei saa apua, ja että vain myönteisiä tunteita saa ilmaista. Lapsi oppii myös, että se jolla on huono päivä, ei kuulu joukkoon.

Kun perhe syntyy eri maassa ja kulttuurissa eläneistä vanhemmista, näkee oman vuorovaikutustyylinsä kirkkaasti.

Näiden oppien jälkeen, aikuisena, läheiset ihmissuhteet saattavat olla pinnallisia, ja omaa sisintä hyvin vaikea paljastaa. Lapsuudesta ei välttämättä ole jäänyt monia muistoja, tai keskeinen kokemus on se, että “lapsuuteni ei ole vaikuttanut minuun mitenkään”.

Ajatus siitä, että lapsuuden ihmissuhteet eivät ole olleet merkityksellisiä, on surullinen.

Kun perhe syntyy eri maassa ja kulttuurissa eläneistä vanhemmista, näkee oman vuorovaikutustyylinsä kirkkaasti. Se paljastaa, että temperamentin lisäksi tavoissa olla muiden kanssa on kysymys myös siitä, minkälainen oma lapsuus on ollut.

Jos havahtuu tunneilmaisunsa niukkuuteen, on hyvä miettiä sitä, miten itseä on pienenä hoivattu.

Jos havahtuu tunneilmaisunsa niukkuuteen, on hyvä miettiä sitä, miten itseä on pienenä hoivattu.

Raskaus ja vanhemmaksi tuleminen saavat yleensä aloittamaan tämän ajattelun. On aika ymmärtää, miten oma lapsuus vaikuttaa nykyhetkeen.

Sitten on helpompaa valita, miten oman lapsensa kanssa on ja elää. Jokaisen vanhemman pitää päättää, toivooko omalle lapselle samaa - vai jotain muuta.

Jos tunteiden näyttäminen on sinulle vaikeaa, kokeile näitä harjoituksia

1. Mieti ja yritä ymmärtää, miksi vanhempasi käyttäytyivät lapsuudessasi siten kuin käyttäytyivät. Mitä olisit toivonut heidän tekevän toisin? Miltä asian ajatteleminen tuntuu nyt?

2. Pohdi, mitkä kolme adjektiivia kuvaavat sinun ja lapsesi suhdetta. Käyttäisitkö samoja sanoja kuvaamaan sinun ja oman vanhempasi suhdetta?

3. Mieti, miten viestit lapselle että rakastat. Osaatko kertoa sen myös ilman sanoja?

Lue lisää Leean kolumneja täältä.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Yksinhuoltajana ihanaa on vapaus tehdä päätöksiä, vaikeinta on oksennustauti. Ihan tavallisena päivänä moni asia on juuri oikein.

Kuva: Panu Pälviä
Kuva: Panu Pälviä

Huolella haluttu onni

Espoossa asuva Laura Pohjola, 34, päätti hankkia lapsen yksin. Hän odottaa Viljalle, 1v 10 kk, pikkusisarusta samalta luovuttajalta.

Unelman voi toteuttaa yksin, Laura tajusi. Se oli unelma lapsesta.

Laura oli kolmekymppinen ja eronnut kumppanistaan. Hän oli halunnut lasta jo kauan, ja päätti hankkia lapsen yksin. Yksinhuoltajuus oli tarkkaan harkittu valinta.

– En halunnut enää alkaa etsiä ihan vain isää lapselle tai luopua lapsihaaveesta vain sen takia, että sopivaa kumppania ei löytynyt.

Laura hakeutui hedelmöityshoitoihin Väestöliiton klinikalle. Ensin oli käyntejä psykologilla, sen jälkeen asiat etenivät nopeasti. Raskaus tosin tärppäsi vasta seitsemännen inseminaation jälkeen.

Vilja syntyi ystävänpäivänä 2014. Lauralla oli Viljan synnytyksessä mukana lapsuudenystävä, joka on myös Viljan kummi.

Kummit ovat pienen perheen tärkein apu, sillä Lauran vanhemmat asuvat Oulussa. Ensin Lauran vanhemmat epäilivät, kannattaako lapsi hankkia yksin, mutta epäily muuttui pian kannustukseksi.

– He ehkä pelkäsivät, että arki ainoana vanhempana saattaisi olla liian raskasta. Tiedän, ettei tämä ehkä ole ihanneratkaisu, ja jossain vaiheessa kysymys isästä tulee väistämättä eteen. Yksin lapsen hankkivan pitää miettiä, miten selittää lapselle toisen vanhemman puuttuminen.

"Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen."

Vilja käy päiväkodissa kahtena päivässä viikossa. Kummit hoitavat Viljaa mielellään, mutta Lauran on vaikea olla erossa tyttärestään. Parempaa on käydä yhdessä muskarissa tai uimassa.

– Tiedän, että saan apua, jos sitä tarvitsen. En vain ole vielä kaivannut paljon omaa aikaa.

Haave toisesta lapsesta on ollut koko ajan läsnä. Kun äitiysloma päättyi, vauvakuume nousi.

Nyt vaaleatukkainen taapero ottaa äitiään käsistä kiinni ja kiipeää äidin jalkoja pitkin ylös. Hän rakastaa kiipeilemistä, ja tekee äidin käsien varassa kiepin ja nauraa. Pian Vilja on isosisko.

Lauran vauva syntyi 9.12. Onnea Laura ja Vilja!

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Kaksoset saa se joka pärjää

Hämeenlinnalainen Marianna Salo, 20, sai lyhyen suhteen seurauksena kaksostytöt. Mandi ja Mette, 5 kk, nukkuvat 12-tuntisia yöunia ja syövät mukisematta kaikkea, mitä tarjotaan.

Marianna oli ystävänsä kanssa syömässä hämeenlinnalaisessa kauppakeskuksessa. Hän päätti hoitaa tekemättömän asian, hakea raskaustestin apteekista. Melkein vitsillä vain.

– Ajattelin, että kuukautiset saattoivat olla hieman myöhässä, ja varmistan asian.

Testi oli positiivinen. Marianna käveli ihmeissään ympäri yksiötään. Hän kutsui ystävänsä kylään ja pyysi häntä kurkkaamaan lavuaarin reunalle, jos ”haluaisi nähdä jotain hauskaa”.

– Raskaus oli ensin aikamoinen shokki.

Lyhyt suhde tulevaan isään oli päättynyt. Silti Marianna tiesi pitävänsä lapsen: hänellä oli koulutus ja töitä. Yksinhuoltajuus ei tuntunut riittävältä syyltä aborttiin.

Ultrassa paljastui toinenkin yllätys – vauvoja oli kaksi.

”Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, ja pärjääminen on asennekysymys.”

Kaikesta selviää, kun on pakko, Marianna päätti. Yksinhuoltajuus ei ole enää mikään ihme, pärjääminen on asennekysymys, hän järkeili.

Kaksoset annetaan niille, jotka pärjäävät, tuttava sanoi Mariannalle. Se tuntui rohkaisevalta.

– Luotan siihen. Joku uskoo minun pärjäävän, joten minä pärjään.

Mandi ja Mette ovat nyt viisi kuukautta. He nukkuvat hyvin ja ovat tyytyväisiä vauvoja.

Mariannasta aikaa omiin menoihin on ihan tarpeeksi. Viikonloppuisin hän menee usein tyttöjen kanssa omille vanhemmilleen yöksi, ja pääsee halutessaan käymään vaikka ystävien kanssa kahvilla. Isovanhemmat ovat suuri apu, ja ottaisivat tyttöjä hoitoon ”enemmän kuin on tarpeen”.

– En ole linnoittautunut tyttöjen kanssa kotiin.

Vaikka lähteminen on kyllä hankalampaa kuin ennen. Vaikeimpia ovat ihan käytännön asiat: miten kantaa kahta turvakaukaloa, varavaatteita, ruokaa ja vaippoja alas kolmannesta kerroksesta. Ja vielä rattaatkin.

Äitiys teki elämästä tasapainoista ja rauhallista.

– Ei minulla ennen kovin säännöllistä rytmiä ollut. Tytöt ovat tuoneet sitä. Tämä on minun juttuni. Se, mitä elämältä hain.

Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Arki ei kaadu kotitöihin

Helsingissä asuva Mira Huusko, 39, erosi lastensa Kaarlon 1v 4 kk, Kiiran, 4, ja Kertun, 5, isästä pitkän suhteen jälkeen. Nyt hän pyörittää kolmen lapsen arkea pääsääntöisesti yksin.

Mikä on vaikeaa? Lähinnä oksennustauti, Mira sanoo. Ne päivät, kun lapset sairastelevat, eivätkä nuku öisin.

– Kunhan kaikki nukkuvat, arki pyörii loistavasti. Jos olen itse kovin väsynyt, koko kuvio tuntuu romahtavan. Sairastelut vaikuttavat uniin, ja raskasta on varsinkin, jos lapset heräilevät eri aikoihin.

Mira pyörittää arkea, kolmen lapsen kanssa. Suuri apu on oma sisko – hän, joka ilmestyy kesken oksennustaudin ovelle mukanaan kassillinen puhtaita lastenvaatteita.

Ajatus lapsiperheen arjen pyörittämisestä ilman toista aikuista oli Miralle aluksi pelottava ajatus.

– Mutta lapset voivat olla eronneelle pelastuskin. Ei voi jäädä sänkyyn makaamaan, arjen on jatkuttava.

Jotkut asiat ovat nyt helpompia. Kenenkään kanssa ei tarvitse neuvotella siitä, mitä tehdään.

– Jos päätän, että menemme Kansallismuseoon, sitten menemme.

Kolmen lapsen äiti on oppinut armollisuutta. Tiskit voivat joskus odottaa seuraavaan päivään.

– Elämä on vähän päätöslaji. Kun luottaa siihen, että meille tulee hyvä elämä, meille tulee hyvä elämä. Vaikka eteen on tullut vastoinkäymisiä ja muutoksia, olen vain päättänyt selvitä niistä.

”Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.”

Arjessa Miralle on tärkeää pitää kiinni päivärutiineista. Koko perhe herää seitsemältä aamulla. Iltapalaa syödään seitsemän jälkeen, ja puoli yhdeksältä lapset ovat jo unilla.

– Tässä asiassa en sovella. En halua, että lapset ovat väsyneitä vain siksi, että minä en jaksa pitää kiinni päivärytmistä.

– Eräänä aika rankkana päivänä pyyhin väsyneenä pöydän alustaa. Yhtäkkiä kaikki kolme lasta olivat kanssani nauramassa pöydän alla. Elämä on pienissä arjen hetkissä, yhteisessä naurussa. Vaikeina päivinä mietin, että huomisen on pakko olla parempi.

Omaa aikaa Miralla on joka toinen viikonloppu, kun lapset tapaavat isäänsä. Mira on myös palkannut välillä MLL:n lastenhoitajan, yleensä töiden takia.

– En ole kadottanut itseäni. Lähinnä toivon, että joskus ehdin jälleen lukea enemmän kirjoja.

Vauva 2/2016

Ei ole yhtä hyvää perhemallia. Yksinhuoltajuus voi tulla elämässä eteen yllättäen tai sen voi valita. Ydinperhe ei takaa sitä, että lapsen on hyvä kasvaa, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelmassakin esiintyvä psykologi Leea Mattila.

Minut kirjattiin avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten rekisteriin, kun vuonna 1976 synnyin. Yksin äidiksi tullutta äitiäni kohdeltiin sairaalassa syyllistävästi. Osa sukulaisistani ei osallistunut ristiäisiini.

Onneksi maailma on muuttunut. Lapsen syntymässä on kuitenkin käsillä maailman kaunein ja vilpittömin asia: rakkaus.

Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa.

Sain äidiltäni varmasti hoivaa ja lämpöä ainakin yhtä paljon kuin kahdeltakin vanhemmalta, mutta edesmennyt isäni ei ollut poispyyhitty mielestäni. Kannoin repussani hänen kuvaansa ja sen taakse kirjoitin: Leean isä. Oli tärkeää, että äitini ylläpiti isästäni myönteistä kuvaa. Vaikken koskaan tavannut isääni, olin koko lapsuuteni ajan naiivin varma, että hän on huipputyyppi – ja siksi siis minunkin täytyi olla.

Tutkimuksissa ja kirjoittelussa heristellään syyttävää sormea: joku haluaa sanoa, minkälainen on hyvä perhe ja keitä siihen kuuluu. Mutta ydinperhe ei ole lapselle tae onnesta.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus.

Vanhempien määrää tai sukupuolta olennaisempaa on rakkaus. Se, että lapsesta ollaan kiinnostuneita, että hän voi kokea tuottavansa iloa ja hänelle ollaan läsnä ja näytetään myönteisiä tunteita.

Kun puhutaan lapsista ja perheistä, huomataan riskit ja ollaan huolissaan. Tärkeää on kuitenkin huomata suojaavat tekijät ja tukea sitä, mikä perheessä on hyvää.

Kasvuympäristö luo lapselle yksilöllistä resilienssiä eli lannistumattomuutta. Sen varassa sitkeimmät kukat voivat kukkia onnellisesti vaikka asfaltinraosta.

Käsikirjaa perheen perustamiseen ei ole.

Elämässä eteen sattunut tai tarkoituksella valittu yksinhuoltajuus on yksi perhemalli muiden joukossa, ja se voi tehdä jokaisen perheessä onnelliseksi ja hyvinvoivaksi siinä missä muunkinlainen perhe.

Syyt saada lapsi yksin ovat monet. Ei ole syytä tuomita vaan pysähtyä, olla avoin ja myönteisen utelias, olla ihminen ihmiselle.

Ehdottomuus on huono merkki. Se kertoo, että ei ota huomioon toisen näkökulmaa.

Omista luuloista syntyvä ehdottomuus ja varmuus, paremmin tietäminen ja oikeassa oleminen ovat itse asiassa huonoja merkkejä. Ne kertovat, että ihminen on lakannut ottamasta huomioon toisen näkökulman, ajatukset ja tunteet. 

Tuleeko sinusta perhe? Muista nämä.

  1. Salli poissaoleva vanhempi puheissa ja ajatuksissa. Luo hänestä lapselle myönteisiä mielikuvia ja anna jotakin konkreettista, kuten nimi ja valokuva.
  2. Hae ja ota vastaan apua sukulaisilta, ystäviltä ja esimerkiksi neuvolalta. Pidä huolta omasta jaksamisestasi.
  3. Muista kiitollisuus. Huomaa, miten hyvin kaikki tässä hetkessä on.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.