Kuva: Tuomas Kolehmainen

Kymmenen vuotta sitten olisin ajatellut, että nykyinen elämäni on totaalinen no-life, elämä ilman merkitystä, Marja Hintikka kirjoittaa.

Joskus julistin, että äitiys ei minua muuta. Olen ikuisesti sama kreisi bilemarja ja nauran pieruhuumorille kuten ennenkin.

Kyllä naurankin ja juhlin joskus aamuun asti, mutta olen myös muuttunut. Suorastaan huvittavilla tavoilla.

Viime viikolla koin autereista onnea löydettyäni pojalleni käsittämättömän edulliset ja juuri oikeanväriset sandaalit. Ilahduin kodin lähelle avatusta ruokamarketista yhtä paljon kuin kahdeksan vuotta sitten mieheni kanssa Kuubassa löytämistämme salsabileistä tähtitaivaan alla. Kiljuin riemusta, kun koko perhe oli iltayhdeksältä nukkumassa ja sain kahdeksan tunnin unet.

Kymmenen vuotta sitten olisin ajatellut, että nykyinen elämäni on totaalinen no-life, elämä ilman merkitystä. Kaksi ruoanlaittoa, parikymmentä vaipanvaihtoa, muutama nenänpyyhintä ja loppuaika pukemista ja riisumista olisi ollut yhtä houkuttava päivä kuin vankilareissu.

Ymmärrän kyllä tunteen. Lapsiperheen arjen kaava on joskus tylsä kuin arkistomappi. Silti nykyinen arkeni on kasvattanut minua eniten. Ylevöitynyt en ole, en ehkä viisastunutkaan, mutta kenties lähempänä todellista itseäni.

Lapset ovat ehkä parasta, mitä itsensä kehittämisen ja henkisen kasvun tiellä voi tapahtua.

Kun elämästä riisuu rahalla ostetut elämykset, kaikenlaisen pään sekoittamisen ja menestyksen merkit, alkaa matka sisimpään. Kuka olen ja mitä todella haluan? Hallitsenko aikaani?

Näitä ajattelen äitiyslomilla ja hoitovapailla, kun meteli päässäni hiljenee.

Vauva-ajan intensiivisyys ja symbioosi vauvan kanssa, oman kehon uudet raamit ja jatkuva saatavilla oleminen heittävät uudelle kiertoradalle. Aina muutos ei ole helppo, ja välillä sitä yrittää juosta karkuun.

Lapset ovat ehkä parasta, mitä itsensä kehittämisen ja henkisen kasvun tiellä voi tapahtua. Mikään ei ole ajanut minua enemmän äärirajoille, nurkkaan ja pakottanut katsomaan peiliin kuin kaksi pientä poikaani, herrat Tuli ja Valo.

He saavat minut nauramaan vatsani kipeäksi ja kihisemään kiukusta. He näyttävät fikkarilla valoa synkimpiin varjopaikkoihin, jotka kuvittelin jo aikaa sitten arkistoineeni.

Kun päivien kaava puuduttaa, leikin, että lapseni ovat kaksi henkisen kasvun opettajaani, jotka ovat tulleet uudistamaan minut, ihan ilmaiseksi.

Ja he tekevät sen halusin tai en.

Kiitos pienet buddhani, että olette olemassa.

Vauva 6/2016

Marja Hintikka, 37, on yhden tahtoikäisen ja yhden taaperon äiti, joka leikkii mieluiten leijonaa tai nukkuvaa jättiläistä ja syö miehensä kanssa salaa sipsejä lasten nukahdettua. Nyt Marja odottaa kolmatta lastaan.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Vauvakirjan piirroksissa arki on uuvuttavaa, mutta vauva maailman rakkain.

Kuutisen vuotta sitten kuvittaja Ami Lindholm sai esikoisensa. Univajeessa hortoillessaan hän mietti, voiko vauvavuodesta jäädä mitään muistiin. Jos hän piirtäisi havaintonsa heti ylös, ehkä sitten jäisi.

Ensin Ami piirsi vain pöytälaatikkoon. Sitten hän perusti piirroksille kuvablogin, ja nyt valituista piirroksista on koottu Vauvakirja (Kosmos).

Marraskuussa esikoinen sai pikkuveljen, ja Ami on taas päätynyt keskelle vauva-arkea. Se inspiroi uusiin oivalluksiin.

"Usein huomaan, että ai vitsi, tätäkään en muistanut."

– Usein huomaan, että ai vitsi, tätäkään en ollut vauva-ajasta muistanut. Toisaalta olen havainnut, että eihän tämä ole ollenkaan niin ahdistavaa kuin aiemmin. Se kivulias äidiksi kasvu tapahtui jo ensimmäisen kanssa.

Amin piirrokset ovat yhtä aikaa ironisia, armollisia ja kaikki tunteet sallivia. Vauva-arki on uuvuttavaa, mutta vauva on maailman rakkain.

Amia on hämmästyttänyt, miten hänen oma elämänsä ja havaintonsa ovat osoittautuneet niin tutuiksi liki kaikille pienten lasten vanhemmille. Juuri se on toisaalta piirrosten tarkoituskin: näyttää lukijalle, että et ole tunteinesi ja ajatuksinesi yksin.

Amin oma hetki

”Kun olen yksin, juon kahvia luottomukistani ja istun sohvalla ihan hiljaa. Aamulla kirjoitan aamusivut eli pari kolme aanelosta kaikesta, mitä mieleen sillä hetkellä juolahtaa. Välillä piirrän päivän kuvan tai joskus visioin liimaamalla hassuja kuvia isolle paperille. Piirroksia en tosin yleensä tee aamulla vaan yöllä.”

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Yli 30-vuotiaana äidiksi tulleet kasvattavat lapsiaan oikeudenmukaisemmin kuin nuoremmat. 

Suomessa 35–44-vuotiaat saavat huomattavasti enemmän lapsia kuin aiemmin. Viime vuonna ensisynnyttäjien keski-ikä oli 28,8, ja kaikkien synnyttäneiden keski-ikä oli 30,6.

Pitkään on tiedetty, että raskauteen ja synnytykseen liittyvien komplikaatioiden riski kasvaa sen mukaan, mitä vanhempi nainen on. Ikä vaikuttaa myös naisen hedelmällisyyteen. Siksi usein sanotaankin, ettei lapsentekoa kannata lykätä liian pitkälle.

Uusi tanskalaistutkimus kuitenkin todistaa, että vanhempi äiti on monessa mielessä lapselle aivan mainio juttu:

Yli 30-vuotiaana äidiksi tulleet kasvattavat lapsiaan oikeudenmukaisemmin kuin nuoremmat. Heidän lapsillaan on alle 15-vuotiaana vähemmän käytökseen, sosiaalisuuteen ja tunteidenkäsittelyyn liittyviä ongelmia. Tulos on sama äidin sosioekonomisesta taustasta riippumatta.

– Tiedämme, että iän myötä ihmiset tulevat henkisesti joustavimmiksi, ovat suvaitsevaisempia toisia kohtaan ja viihtyvät paremmin omissa nahoissaan. Henkinen kypsyys saattaa selittää, miksi vanhemmat äidit eivät toru ja fyysisesti kurita lapsiaan yhtä paljon, tutkija Dion Sommer kertoo Aarhusin yliopiston tiedotteessa.

Nuori äiti = huono äiti?

Myös aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että lasten hankkiminen vanhemmalla iällä kannattaa. Tutkimuksissa on havaittu, että vanhempien äitien lapset ovat terveempiä ja jopa älykkäämpiä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että nuoremmat äidit olisivat jotenkin huonompia. Jokainen äiti on omalle lapselleen paras mahdollinen, kunhan hän kuuntelee, rakastaa ja tukee pientään.

Tuoreeseen tanskalaisutkimukseen osallistui lähes 5 000 äitiä lapsineen. Tutkijat tarkastelivat lapsia 7, 11 ja 15 vuoden iässä. Vanhempien äitien lapsilla oli 7- ja 11-vuotiaina vähemmän käytökseen, sosiaalisuuteen ja tunteidenkäsittelyyn liittyviä ongelmia. Samanlaista eroa ei kuitenkaan ollut enää lasten ollessa 15-vuotiaita. 

Vierailija

Äidiksi yli 30-vuotiaana? Uusi tutkimus kertoo, että se voi olla lapselle iso etu

Ihmiset tekevät yhä vanhempina lapsia, joten täytyyhän asiaa tutkia, jotta siitäkin löydetään joitakin positiivisia puolia. Tutkimuksessa olisi voitu kertoa, että minkäikäisiä näiden lasten isät ovat. Nimittäin toiset tutkimukset osoittavat taas päinvastaista, väitetään mm. että vanhojen isien lapset ovat muita sairaampia.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

”Suunnittelin olevani miehen lapsille hyvä tyyppi ja kiva bonusvanhempi. Miksi minusta tulikin kireä nillittäjä?” kahden lapsen äitipuoli pohtii.

Nukutan vauvaa olohuoneen alkovissa. Muutaman metrin päässä kylpyhuoneen edessä käy tohina. Mieheni alakouluikäiset lapset käyvät iltasuihkussa. He riuhtovat suihkuverhoa niin, että verhotanko on irrota katosta, ja kastelevat koko kylpyhuoneen.

Kerrostaloasunnossamme on vain yksi iso makuuhuone, ja se on jaettu bonuslasteni kesken, vaikka lapset viettävät meillä vain joka toisen viikonlopun. Minä, mieheni ja yhteinen vauvamme nukumme alkovissa. Siksi toiveenani on rauhoittaa ilta vauvan nukuttamiseen.

Kylpyhuoneesta kuuluu kiljahduksia. Vauva vääntelehtii rauhattomana kainalossani. Sitten kylppärin ovi pamahtaa kiinni, ja esiteini-ikäinen bonustyttäreni huutaa isälleen veljensä olevan vielä suihkussa.

Vauvan silmät aukeavat ammolleen. Minä puristan suuni tiukasti suppuun ja näytän pimeässä alkovissa keskisormea suuntaan, josta kiljunta kuuluu.

Bonuslasten meluaminen raivostuttaa, mutta samalla häpeän. Saako näin tuntea?

Bonuslasten meluaminen raivostuttaa, mutta samalla häpeän. Saako näin tuntea? Suomen Uusperheiden liiton toiminnanjohtaja, perheterapeutti Kirsi Heikinheimo tietää vastauksen.

– Kaikki tunteet ovat sallittuja, ja uusperheissä niitä tulee. Tärkeää on se, miten niitä purkaa. Irvistely itsekseen on ihan hyvä tapa, Heikinheimo sanoo.

Pesithän kädet saippualla?

Alussa meillä meni paremmin. Seurusteluvaiheessa tulin viettämään viikonloppuja mieheni ja hänen kahden lapsensa luo. Mieheni nelivuotias poika pötkötteli selkäni päällä, ja leikimme legoilla tuntikausia. Sisälläni lainehti lämmin olo aina, kun lapset halusivat minulta jotakin: peliseuraa, syliä, lukemista.

Hämmennyin kuitenkin siitä, että mieheni silloin yhdeksänvuotias tytär tuli yöllä viereemme parisänkyyn. Minusta sänky oli aikuisten, minun ja mieheni paikka. Tuntui, että mieheni tytär halusi tehdä tahallaan oloni vaikeaksi. Ihan kuin käynnissä olisi valtataistelu tyttären ja isän uuden kumppanin välillä.

Myös lasten käytöstavat vaivasivat minua. Kun söimme, mieheni poika pyyhki spagettikastiketta hihaansa ja tytär kauhoi ruokaa kyynärpäät pöydällä. Kun lapset kävivät vessassa, he eivät pesseet käsiään, ellen erikseen sanonut ”Pesithän kädet saippualla?”

Mitä useammin huomautin asiasta, sitä kireämmäksi ääneni muuttui.

Järjellä tajusin, että vika ei ole lasten vaan ennemmin aikuisten. Lapsilta ei selvästikään ollut vaadittu käytöstapoja, jotka minusta olivat aivan perusasioita.

Mieheni ei tuntunut välittävän lastensa huonoista pöytätavoista ja epäsiisteydestä. Lopulta sanoin niistä hänelle. Vastaukseksi mieheni kysyi, haluanko olla lapsille se valittava tyyppi vai kiva tyyppi.

Tietenkin halusin olla kiva tyyppi. Mukava bonusvanhempi. Seuraavan kerran katoin pöytään servietit ja taittelin ne lasten lautasten päälle ennen ruokailua. Siitä niitä ei voisi olla huomaamatta, eihän?

Päätin yrittää olla hiljaa.

Parempi päätös olisi ollut puhua, kuulen Uusperheiden liiton Kirsi Heikinheimolta myöhemmin.

Minä kestän, olen aikuinen

Lapsi on lapsi. Siitä Kirsi Heikinheimo on puhunut sadoille uusperheiden vanhemmille, nyt myös minulle. Lapsi on lapsi, ja lapsella saa olla lapsen ajatukset.

– Kun lapsen biologinen vanhempi tuo kotiin uuden kumppanin, lapset tekevät yhteiselon mieluusti hankalaksi. Taustalla on toive siitä, että omat vanhemmat vielä palaisivat yhteen. Se on lapselta inhimillinen toive, Heikinheimo sanoo.

”Sinä olet lapsi, minä olen aikuinen. Minua ottaa nyt päähän, mutta kestän sen.”

Inhimillistä on sekin, että lapsen käytös harmittaa. Aikuisen on kuitenkin päästävä siitä yli. Heikinheimo neuvoo mantran, jota aikuinen voi toistella itselleen, kun alkaa keittää: ”Sinä olet lapsi, minä olen aikuinen. Minua ottaa nyt päähän, mutta kestän sen.”

Heikinheimo kertoo toisenkin keinon:

– Lapsille voi sanoa suoraan, että nyt harmittaa, käyn juomassa lasin vettä, jutellaan sitten. On tutkittu juttu, että kehon lämpötila nousee riitelyn aikana. Siitä vain vedellä sitä jäähdyttämään.

Upoksissa marttyyrimeressä

Kiukun tunteiden yläpuolelle nouseminen on minulle vaikeaa. Ennen oman lapseni syntymää ajattelin, että ehkä ymmärrän paremmin sitten, kun olen itsekin äiti. Kävikin toisin.

Kun vauvan on aika nukkua päiväunia, menen mieluummin makoilemaan poikani viereen kuin puuhailemaan mieheni lasten kanssa. ”Olkaa hiljaa, vauva nukkuu”, sihisen alkovista.

Kun bonustyttäreni kerran ehtiikin mennä loikoilemaan sängylleni nukkuvan vauvan viereen ennen minua, ärsyynnyn siitäkin.

– Ai sä menit siihen, sanon bonustyttärelle vaimeasti.

Mieheni näkee tilanteen ihan toisin.

– Kiva, että vahdit veljen unia, hän sanoo tyttärelleen. Myönnän itselleni, että haluaisin olla kolmisin mieheni ja vauvamme kanssa. Haluaisin voida jakaa ainutlaatuisen ilon ensimmäisestä lapsesta puolisoni kanssa, mutta hän on kokenut sen jo kaksi kertaa aiemmin.

Tuntuu, että minä ja mieheni olemme eri leireissä. Kun minä haluaisin antaa vauvalle unirauhan, hän ehdottaa lapsilleen riehakasta videopeliä. Kohta he kolme nauravat ja kiljuvat pelin tuoksinassa.

Riitelemme lasten edessä. Usein käy niin, ettei sopimiselle jää aikaa. Mies on lähdössä saattamaan äidilleen palaavia lapsia bussille, ja bonuslapseni seisovat jo takit päällä ulko-ovella, kun me mieheni kanssa huudamme eteisessä. Oven sulkeuduttua itken vauva sylissäni.

Vellon universumin suurimmassa marttyyrimeressä. En koe olevani kohtuuton, kun pyydän ottamaan myös vauvan ja minut huomioon yhteisessä kodissamme.

Yritän ajatella, miltä bonuslapsistani mahtaa tuntua, kun he tulevat isänsä luo ja perheeseen onkin syntynyt uusi lapsi. Lapsi, joka on heidän isänsä kanssa jatkuvasti, toisin kuin he itse.

Uuden perheen uudet säännöt

Olen jumissa itsesäälissäni ja tarvitsen viisaita sanoja. Kirsi Heikinheimo puhuu siitä, että parisuhde on uusperheessä aivan erityisen tärkeä pohja myös lasten ja aikuisten keskinäisille suhteille.

– Uusperheessä ei ole automaattista perhesidettä kaikkien välillä vaan perheen luominen on tahdon asia. Lisäksi aikuisten keskinäiset välit valuvat aina lapsille.

– Toisella puolisolla ei välttämättä ole kokemusta, millaista on olla kouluikäisen vanhempi. Toisella taas ei ole kokemusta vaikka siitä, millaista on hypätä mukaan toisten perhe-elämään. Siinä auttaa vain puhuminen ja toisen tunteiden kunnioitus.

”Uusperheen säännöt ovat uuden perheen omia sääntöjä, eivät vanhojen peruja.”

Luen psykoterapeutti Vuokko Malisen haastattelun Meidän Perheestä. Malinen sanoo, että paras palaute, jonka puolisolleen voi antaa, on kehua tämän lasta. Se kuulostaa järkevältä – ja miten metsään olen siinä mennytkään.

Sekä Uusperheiden liiton toiminnanjohtaja Heikinheimo että psykoterapeutti Malinen neuvovat luomaan uusperheen omat säännöt kaikkien perheenjäsenten kesken.

– Uusperheen sääntöjen pitää olla nimenomaan uuden perheen omia sääntöjä, ei vanhojen liittojen periaatteita. Aikuiset ovat säännöistä vastuussa, mutta on tärkeää antaa äänioikeus jokaiselle uusperheen jäsenelle. Jokainen on yhtä tärkeä perheenjäsen, asui sitten kotona aina tai joka toinen viikonloppu, Heikinheimo sanoo.

Sinun lapsesi eivät ole minun

Minä en ole kunnioittanut bonuslasteni ajatuksia tarpeeksi. Olen kyllä janonnut ymmärrystä ja kunnioitusta perheen toisena vanhempana, mutta samaan aikaan olen itse pitänyt heitä perheemme ulkojäseninä. Olen ollut liian keskittynyt omaan ydinperheeseeni.

En pidä mieheni lapsia ominani. Välitän heistä, mutta jos olen rehellinen, myönnän, että en rakasta heitä. Pitäisikö minun? Kysyn tätä Heikinheimolta.

”Puolison lapsia ei tarvitse rakastaa, mutta kunnioittaa tarvitsee.”

– Puolison lapsia ei tarvitse rakastaa, mutta heitä pitää kunnioittaa, kuten kaikkia uusperheen jäseniä.

Olen miettinyt paljon sitä, miksi suhtaudun bonuslapsiini niin nuivasti. Ei ole kyse siitä, että olisin ollut mustasukkainen mieheni rakkaudesta – totta kai hän rakastaa lapsiaan, kaikkia kolmea tasavertaisesti. Heikinheimo puhuu jokaisen perheenjäsenen samanarvoisuudesta, ja luulen, että yksi syy voi olla siinä.

Ennen poikani syntymää tunsin olevani perheessämme muita vähempiarvoinen, se lapseton, jonka tarpeilla ja oikeuksilla ei ollut yhtä paljon väliä kuin lapsilla tai lasten isällä. Uskon, että olisin rennompi bonusvanhempi, jos olisin ollut äiti jo valmiiksi.

Kolmelapsinen perheemme

Vaunulenkillä mieheni kanssa talven viima räiskii räntää kasvoillemme. Olemme samaa mieltä siitä, että olemme tulleet perheenä siihen pisteeseen, jossa meidän molempien on ryhdistäydyttävä.

Lupaan miehelleni keskittyä arjen hyviin asioihin, kuten siihen, kuinka hienosti bonustyttäreni hoitaa vauvaa. Lupaan yrittää ajatella asioita enemmän kaikkien kolmen lapsen kannalta ja olla iloinen vaikka siitä, että bonuslapset kutsuvat kavereitaan meille yökylään. Se on heiltä osoitus luottamuksesta ja hyväksynnästä.

Mieheni lupaa, että hän osoittaa lapsilleen arvostavansa minua. Hän lupaa myös tukea siinä, että saisin rakennettua toimivan suhteen bonuslapsiini. Seuraavana päivänä hän varaa konserttiliput vain minulle ja tyttärelleen.

Kirsi Heikinheimo neuvoo uusperheitä tekemään mahdollisimman paljon hauskoja asioita yhdessä. Yhteiset lautapeli-illat tai ulkoiluhetket toimivat hyvin. On silti tärkeää, että lapsilla on tilaisuus olla välillä kaksin oman vanhempansa kanssa, mutta myös tekemistä pelkän bonusvanhemman kanssa kannattaa yrittää keksiä.

Ryhtiliikkeemme toimii. Ärsyynnyn vähemmän, välitän enemmän. Bonustyttäreni alkaa pyytää minua uimahalliin aina, kun lapset ovat meillä. Lähden joka kerta.

Askel voi olla pieni, mutta minusta tuntuu, että olen päässyt pinnalle.

Kirjoittajan nimi on muutettu.

Meidän Perhe 2/2017

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Riku Nieminen haaveilee aamutoimiautomaatista ja kaipaa lisää malttia, jotta ei ryntäisi liiaksi auttamaan lapsiaan.

”Työn ja perhe-elämän yhteen sovittaminen ei ole koskaan ollut minulle niin helppoa kuin Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! -elokuvaa tehdessä. Taustatyön nimissä sain lukemattomia satuhetkiä lasteni kanssa.

Poikani on nyt neljävuotias ja tytär kaksivuotias niin, että he jaksoivat juuri ja juuri seurata Tatu ja Patu -kirjojen juonta. Poikani ja minun yhteinen suosikkikohta kirjoissa oli se, jolloin Patu yrittää sanoa "tonttu" joulupallo suussa ja huudahtaa "Honhhu!" Käkätimme sitä vedet silmissä ja toistelimme vuorotellen vartin putkeen. Vaadin saada sanoa repliikin Patuna myös elokuvassa.

”Ihailen lasteni tapaa elää. Uusien ihmisten tapaamista ei tarvitse jännittää.”

Omat lapseni ovat aika lailla kuin kirjojen ja elokuvan Tatu ja Patu. Heillä ei ole opittua tapaa suhtautua ilmiöihin, vaan he pystyvät tarkastelemaan asioita ilman ennakkoluuloja. Lapseni myös tervehtivät tuntemattomiakin reippaasti ja kovaan ääneen. Ihailen heidän tapaansa elää. Uusien ihmisten tapaamista ei tarvitse jännittää.

Itselleni tarvitsisin Tatun ja Patun keksinnöistä ainakin aamutoimiautomaatin, joka pukisi minut ja harjaisi hampaani. Olen järkyttävän aamu-uninen, tarvitsen triplashotin espressoa toimiakseni.

”On inhimillistä, että aikuinenkin on toisinaan superväsynyt ja toimintakyvytön.”

Olen helpottanut heräämistä asettamalla kelloni soimaan vähintään vartin ennen skidieni tavallista heräämisaikaa. Silloin ehdin elpyä horroksestani. Mutta jos lapset heräävät ensin, ei sekään ole fiasko. On inhimillistä, että aikuinenkin on toisinaan superväsynyt ja toimintakyvytön.

Kunhan olen saanut itseni hereille, perheen yhteinen aamiainen on arjen suosikkirutiinini. Paistan munakasta ja katan pöytään hedelmiä ja mysliä. Ruokailu on meille muutenkin tärkeä juttu. Vietimme lihatonta lokakuuta, ja suosimme muutenkin lihansyönnissä riistaa. Lähiruokakulttuuri on hyvä juttu.

Kahden kiireisen aikuisen aika ja jaksaminen ovat kuitenkin rajallisia, joten syömisestäkään ei kannata tehdä liian vaikeaa. Tärkeintä on, että syömme yhdessä ja rauhoitamme ateriahetken. Ravintolassa lapsillemme ei tilata nakkeja ja ranskalaisia, vaan puolikkaita annoksia aikuisten annoksista, oikeasti hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Harmittaa, kun lasten listat ovat usein sellaista kuraa.

”Seuraamme tarkasti sitä, mitä lapset katsovat ruudusta.”

Meillä on muitakin selkeitä periaatteita, kuten lapsille sovittu enintään tunnin päivittäinen ruutuaika. Raja asetettiin, kun ohjelmien katselu alkoi lähteä lapasesta. Ruutu ei ole vanhempi. Seuraamme tarkasti myös sitä, mitä lapset katsovat. YouTubessa ei voi surffailla omin päin. Jos esikoiseni tahtoo katsoa jotakin jännempää, se pitää tehdä minun kanssani. Sitten juttelemme siitä, mitä katsomme.

En ole ollenkaan täydellinen isä. Kiireessä unohdan, että lasten sisällä on ihan samanlainen universumi kuin aikuistenkin. Se, mikä näyttää minusta kiukuttelulta, voi olla ihan muuta: haalari saattaa puristaa, kivi pyöriä kengässä tai joku on voinut tönäistä päiväkodissa. Päivän aikana lapsille on voinut sattua vaikka mitä.

Tarvitsisin lasten kanssa muutenkin lisää malttia. Turhaudun, kun he toimittavat asioita liian vaivalloisesti ja ryntään auttamaan, kun palikka on menossa väärään kohtaan rakennelmaa. Minun pitäisi oppia sietämään lasten yrittämistä ja mokailua. Sen kanssa teen päivittäin töitä.

”Olen hyvä ottamaan lapseni lähelleni. He eivät hakeudu vain äidin syliin.”

Mutta en minä kaikessa paska ole! Olen hyvä ottamaan lapseni lähelleni. He eivät hakeudu vain äidin syliin. Puhuttelen lapsia myös kunnioittavasti, enkä lässytä koskaan.

Huumori on perheessämme tärkeää. Meillä on ilveilyhetkiä, jolloin matkimme toisiltamme hassuja ilmeitä. Kerran poikani kysyi äidiltään, miksi isi vitsailee niin paljon. Vitsailu ja huumori on minun työtäni mutta ennen kaikkea tapani hahmottaa maailmaa.

Lapsuudenperheeni oli ihana. Minua tuettiin, mutta vanhempani epäilivät kyllä pariinkin kertaan ääneen, tuoko näytteleminen koskaan leipää pöytääni. Se oli ymmärrettävää, mutta en halua siirtää sellaista asennetta eteenpäin.

”En aio edes sivulauseessa kysäistä, tuleekohan tuosta nyt mitään – valitsivat lapseni harrastuksekseen tai ammatikseen mitä tahansa.”

En aio edes sivulauseessa kysäistä, tuleekohan tuosta nyt mitään – valitsivat lapseni harrastuksekseen tai ammatikseen mitä tahansa. Jos he tahtovat pelata rugbya tai tahkota mielipuolisesti rahaa ekonomeina, minkäs minä sille teen.

Ainoa toiveeni vanhemmuuden suhteen on aina ollut se, että lapsistani kasvaisi tyyppejä, joiden kanssa on kiva hengailla yhdessä. Kun kesällä kysyimme vaimoni kanssa lapsilta, haluaisivatko he Lintsille, he vastasivat, että mennään mieluummin yhdessä metsään. Silloin tuntui vahvasti siltä, että toiveeni on jo toteutunut.

Riku Niemisen haastattelu julkaistiin alun perin Meidän Perheen numerossa 12/2016. Hänen tähdittämä Tatu ja Patu -elokuva sai ensi-iltansa 19. lokakuuta 2016. Riku nähdään tänä keväänä 2017 Heikoin lenkki -ohjelman juontajana

  • Näyttelijä Riku Nieminen asuu näyttelijävaimonsa Annika Poijärven sekä neljävuotiaan poikansa ja kaksivuotiaan tyttärensä kanssa Helsingissä.
  • Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! -elokuvan ensi-ilta oli lokakuussa. Riku näyttelee elokuvassa yhdessä Antti Holman kanssa.

Viisaus johon uskon: ”Käärinliinassa ei ole taskuja. Isäni opin mukaan en jätä rahaa tilille homehtumaan vaan tarjoan perheelle elämyksiä.”

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.