Kuva: Tuomas Kolehmainen

Kymmenen vuotta sitten olisin ajatellut, että nykyinen elämäni on totaalinen no-life, elämä ilman merkitystä, Marja Hintikka kirjoittaa.

Joskus julistin, että äitiys ei minua muuta. Olen ikuisesti sama kreisi bilemarja ja nauran pieruhuumorille kuten ennenkin.

Kyllä naurankin ja juhlin joskus aamuun asti, mutta olen myös muuttunut. Suorastaan huvittavilla tavoilla.

Viime viikolla koin autereista onnea löydettyäni pojalleni käsittämättömän edulliset ja juuri oikeanväriset sandaalit. Ilahduin kodin lähelle avatusta ruokamarketista yhtä paljon kuin kahdeksan vuotta sitten mieheni kanssa Kuubassa löytämistämme salsabileistä tähtitaivaan alla. Kiljuin riemusta, kun koko perhe oli iltayhdeksältä nukkumassa ja sain kahdeksan tunnin unet.

Kymmenen vuotta sitten olisin ajatellut, että nykyinen elämäni on totaalinen no-life, elämä ilman merkitystä. Kaksi ruoanlaittoa, parikymmentä vaipanvaihtoa, muutama nenänpyyhintä ja loppuaika pukemista ja riisumista olisi ollut yhtä houkuttava päivä kuin vankilareissu.

Ymmärrän kyllä tunteen. Lapsiperheen arjen kaava on joskus tylsä kuin arkistomappi. Silti nykyinen arkeni on kasvattanut minua eniten. Ylevöitynyt en ole, en ehkä viisastunutkaan, mutta kenties lähempänä todellista itseäni.

Lapset ovat ehkä parasta, mitä itsensä kehittämisen ja henkisen kasvun tiellä voi tapahtua.

Kun elämästä riisuu rahalla ostetut elämykset, kaikenlaisen pään sekoittamisen ja menestyksen merkit, alkaa matka sisimpään. Kuka olen ja mitä todella haluan? Hallitsenko aikaani?

Näitä ajattelen äitiyslomilla ja hoitovapailla, kun meteli päässäni hiljenee.

Vauva-ajan intensiivisyys ja symbioosi vauvan kanssa, oman kehon uudet raamit ja jatkuva saatavilla oleminen heittävät uudelle kiertoradalle. Aina muutos ei ole helppo, ja välillä sitä yrittää juosta karkuun.

Lapset ovat ehkä parasta, mitä itsensä kehittämisen ja henkisen kasvun tiellä voi tapahtua. Mikään ei ole ajanut minua enemmän äärirajoille, nurkkaan ja pakottanut katsomaan peiliin kuin kaksi pientä poikaani, herrat Tuli ja Valo.

He saavat minut nauramaan vatsani kipeäksi ja kihisemään kiukusta. He näyttävät fikkarilla valoa synkimpiin varjopaikkoihin, jotka kuvittelin jo aikaa sitten arkistoineeni.

Kun päivien kaava puuduttaa, leikin, että lapseni ovat kaksi henkisen kasvun opettajaani, jotka ovat tulleet uudistamaan minut, ihan ilmaiseksi.

Ja he tekevät sen halusin tai en.

Kiitos pienet buddhani, että olette olemassa.

Vauva 6/2016

Marja Hintikka, 37, on yhden tahtoikäisen ja yhden taaperon äiti, joka leikkii mieluiten leijonaa tai nukkuvaa jättiläistä ja syö miehensä kanssa salaa sipsejä lasten nukahdettua. Nyt Marja odottaa kolmatta lastaan.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kaikilla on omat hulluutensa. Minun tautini nimi on lastenvaate-samistelu-hulluus ja se huipentuu aina keväisin.

Ulkoa siivilöityy alkukesän valo, aukinaisesta ovesta tulvii syreenien tuoksu. Hetki olisi otollinen kutkuttavalle juhlatunnelmalle.

Minunkin tunnelmani on kupliva, mutta ei riemukkaalla tavalla. Seison eteisessä ja kihisen. Yhteensopiviin juhlavaatteisiin pakotettu seurueeni oli jo melkein ulkona. Melkein.

Silloin jollekulle tuli mieleen jotain hiertävää. "Näissä kultaisissa kengissä on kolme tarraa!" Vähätarraisemmat ja frozensävyisemmät kengät olisivat paremmat. Kenkienpohtija asettautuu makuuasentoon. Juhlat alkavat vartin päästä. Minä hengittelen ja mietin, että olimme jo melkein ulkona. Melkein.

"Nyt ne kultaiset kengät jalkaan ja heti!"

Jollain tasolla tiedostan, ettei tässä ole mitään järkeä. Juhliin pitäisi lähteä iloisena, ei räyhäten. Ajan koko perheeni hysterian partaalle, koska haluan väkisin pukea jälkikasvuni kauniisiin samisteluvaatteisiin. Vaikka siitä ei seuraa mitään muuta kuin rähinää ja luultavasti terapiakäyntejä joskus tulevaisuudessa:

"Tosiaan, aina kun näen hentoa roosaa ja tanskalaistyyppisiä puhvihihoja, minun tekisi mieli potkaista jotakuta..."

"Mmm, se on varmasti äitisi syytä."

Tykkään kauniista asioista ja tykkään lapsistani. Onko se niin väärin, että haluaisin välillä yhdistää nämä kaksi asiaa? 

Kaverini mainitsi, että lastenhan voisi myös antaa pukeutua niihin vaatteisiin, joita he ITSE rakastavat. Silloin muksut tämän maallikkoasiantuntijan mukaan sujahtavat juhla-asuihinsa ilman draamaa. Huiskis vain, ovesta ulos ja kepein juoksuaskelin kohti kemuja… Risoissa legginseissä. Hyvä jumala, ei minun vahtivuorollani!

Tykkään kauniista asioista ja tykkään lapsistani. Onko se niin väärin, että haluaisin välillä yhdistää nämä kaksi asiaa? Edes hetkeksi. Että ehdin napata pari kuvaa muistoksi. Niiden voimilla lupaan jaksaa taas loputtoman kuravaatekauden. Ehkä ne kuvat ovat kaiken tämän sekoilun arvoisia.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Positiivisuus on parasta, mitä voi lapselle antaa, sanoo Kikattavan Kakkiaisen luoja Anttu Harlin.

”Viime viikosta oli vaikea repiä huumoria. Jäin poikiemme Aaronin ja Mariuksen kanssa kuukauden vanhempainvapaalle, ja kaksoset saivat korvatulehdukset peräkkäin. Kun molemmat huusivat vuorollaan, sanoin vaimolleni Vapulle, että olen ihan loppu. Hän nauroi vain, että tuollaiset tuli hankittua. Se on arkemme huumoria: kiperässä tilanteessa emme ole toisiamme vastaan, vaan olemme me vastaan ne.

Sain ensimmäisen tyttäreni Lilin kymmenen vuotta sitten edellisestä liitostani. Vuotta myöhemmin syntyi Tamara. Silloin mietin, millaisia asioita minun pitäisi opettaa lapsilleni isänä. Se on vaikeaa: mistä tietää, mikä on tärkeää? Onko matikka tärkeämpää kuin äikkä?

”Mitä enemmän saa lapsena nauraa ja iloita, sitä enemmän alkaa nähdä asioita myönteisesti.”

Myönteinen ajattelu on ollut suuri voimavara elämässäni, ja tajusin, että positiivinen elämänasenne on parasta, mitä voin lapsilleni antaa. Mitä enemmän lapsena saa nauraa ja iloita, sitä enemmän alkaa nähdä asioita myönteisesti. Kun huomaa, että nauru tekee hyvää, siitä voi saada voimavaran myöhempäänkin elämään.

Nauru on myös Kikattavan Kakkiaisen parantava voima. Tärkeimmät arvoni ovat läsnä sekä töissä että kotona.

Meillä nauretaan joka päivä. Vaimoni kuulee aina laulunsanat väärin, ja minä pyydän, että vedä uudestaan ja vähän kovempaa. On älyttömän hienoa, että voimme olla lapsellisia yhdessä.

Lilin ja Tamaran kanssa matkimme toistemme ilmeitä. Eilen esitimme ruokapöydässä ujoa ja anelevaa ja kikatimme toistemme versioille.

Tänään olen peuhannut poikien kanssa lattialla. Heitä voi haastaa painileikkeihin, ja heillä on nauru herkässä. Oman lapsen kikatus tuntuu mahtavalta. Se kertoo siitä, että lapsi on vapautunut.

”Minulla oli kolme isähahmoa: biologinen, kasvatti-isä ja enoni Renny.”

Minulla oli kolme isähahmoa: biologinen isä, kasvatti-isä ja enoni Renny, jota kutsun Repeksi. Äitini ja isäni erosivat, kun olin vuoden, ja äitini ja kasvatti-isäni silloin, kun olin kymmenen. Repe edusti minulle pysyvyyttä. Emme nähneet usein, mutta vietimme joulut ja juhannukset yhdessä.

Vaikka perhekuvioni oli aika boheemi, sain paljon rakkautta. Kaverit ihmettelivät jo lukiossa, miten näen kaiken aina niin myönteisesti. Minusta se lähtee hyvästä itsetunnosta. Isoäitini sanoi minulle pienenä, että minussa on jotain erityistä. Se tuntui voimaannuttavalta.

Käytän joskus samoja sanoja lapsilleni. Sanon myös, että tiedän, miten hyvä sydän heillä on. Vanhemman pitää rohkaista lasta uskomaan, että hän onnistuu missä vain. On hienoa nähdä, kun Lili peilailee ja sanoo, että ”vitsi mä olen magee”. On mahtavaa, että hän ajattelee itsestään niin.

Yhtä lailla yritän rohkaista tyttöjä myönteiseen puheeseen. Pari kaveria kävi äskettäin kylässä. Kun toisen äiti soitti, että heidän tyttärensä pitäisi tulla kotiin, tyttäreni kysyi toiselta, että ”ai nyt säkin varmaan lähdet”. Se kuulosti negatiiviselta, että lähde nyt, vaikka oikeasti hän halusi sanoa, että jääthän vielä. En halunnut korjata. Lapselle ei voi syöttää ohjetta, että jos muotoilet asian positiivisen kautta, saat viestisi paremmin perille. Annan vain vihjeitä, että hän löytää oikeat sanat joskus itse. Silloin hänen viestinsä on paljon vahvempi.

”Jos hermostun lapsille, syy on usein minussa.”

Vaikka uskon myönteiseen ajatteluun, en esitä, että ikäviä tunteita pitäisi vältellä. Tytöt asuvat osan vuodesta Budapestissa äitinsä luona, ja olemme monta kertaa jättäneet jäähyväiset. Surettaa, se käsitellään, mutta sitten mietin, auttaako surussa vellominen. Ei. Myönteisessä ajattelussa kyse on siitä, miten ikävään tunteeseen suhtautuu.

Hermostunkin lapsille joskus. Jos hermostun, syy on kuitenkin usein minussa. Minulla on liikuntavajarit, ja haluan lenkille. Tai sitten olen turhautunut, kun päässä pyörii työasia enkä ole saanut sitä hoidettua poikien päikkäreiden aikana.

Jos lapset kitisevät, tiedän, että siihen on aina jokin syy. Kenkä voi puristaa oikeasti. Silloin käyn tilanteen läpi enkä yritä kääntää lapsen huomiota muualle ja vitsailla. Kun harmituksen syy on puitu, on hienoa huomata, kun hymy alkaa nousta vähitellen.

”Poikieni myötä olen lähentynyt biologisen isäni kanssa.”

En tiedä, olenko kehittynyt isänä, sillä en tee isyydestäni analyysia. Isyys ei ole minulle ura.

Tunnen olevani hyvä isä, sillä lapseni luottavat minuun. Tiedän sen siitä, että pojat kömpivät herätessään sänkyymme ja painavat päänsä rintaani.

Poikien myötä olen lähentynyt myös biologisen isäni kanssa. Hän saattaa tulla meille ilmoittamatta, koska viihtyy kanssamme. Välillä, kun tulen kotiin, meillä on kahvipöydässä mummo, naapuri ja naapurirapun lapset. Olemme todella onnekkaita.”

Anttu Harlin

Animaatiotuottaja Anttu Harlin, 37, vaimo Vappu Harlin, 37, ja kaksospojat Aaron ja Marius, 1,5, asuvat Helsingissä.

Osan vuodesta heillä asuvat myös Antun tyttäret Lili, 10, ja Tamara, 9.

Kikattavan Kakkiaisen levy palkittiin keväällä Emmalla.

Kikattava Kakkainen ja bändi -ääninappikirja ilmestyi huhtikuussa.

THL:n tutkimuksen mukaan pikkulasten vanhempien ikäryhmä juo merkittävän osan Suomessa käytetystä alkoholista.

Saako lasten seurassa ottaa lasillisen tai enemmän? Tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaisten asenteet alkoholia kohtaan ovat tiukentuneet, mutta alkoholia juodaan edelleen lasten seurassa.

Noin kolme neljästä suomalaisesta on sitä mieltä, että pienten lasten läsnä ollessa ei tule käyttää lainkaan alkoholia. Kuitenkin jos seurueessa on selvä aikuinen, joka huolehtii lapsista, reilu kolmannes suomalaisvanhemmista pitää humaltumista hyväksyttävänä.

Alkoholia juodaan mieluiten kotona. Kun vanhemmat juovat lasten seurassa, noin joka kolmannella kerralla aikuinen juo ainakin viisi annosta, eli käytännössä lievään humalaan.

THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo on tutkinut suomalaisten alkoholin käyttöä lasten seurassa ja siihen liittyviä asenteita (2017). 
 

 

Kysely

Juotko lasten seurassa alkoholia?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kun kolmas lapsemme syntyi, huomasin, että minullahan on vain kaksi kättä.

Tiesin jo raskausaikana, että kuopuksemme vauva- ja pikkulapsiaika ei tulisi olemaan samanlaista kuin kahden vanhimman lapsen kohdalla. Iltamme eivät kulu lähipuistoissa keinuen, vaan pikkuveli saa iltaisin nauttia lähimatkailusta auton takapenkillä kiitäen isompien sisarusten harrastuksista toisiin. 

Mutta siinähän tuo menee joukon jatkona, ajattelin. Mikäänhän ei todella kolmannen lapsen syntymän jälkeen muutu. Homma on tuttu. Konkareitahan tässä jo, vai mitä?

Mitä nyt auto jouduttiin vaihtamaan isompaan, koska turvaistuin, korokeistuin ja esiteinin peppu eivät mahtuneetkaan tilavan henkilöauton takapenkille.

Ja kolmas lapsi tarvitsikin yllättäen oman vaatekaapin, naulakon, hammasharjan paikan ja tuolin ruokapöytään. Raivasimme hieman.

Saunaan jonotamme, se kun on suunniteltu kahdelle isolle ja kahdelle pienelle tyypille.

Kuka saa nuolla vatkaimet? (Jep, niitä on vain kaksi.)

Sylissänikin on ollut aika ajoin vähän ahdasta. Kun pyydän lapsia ottamaan käsistäni kiinni, huomaan että minulla on vain kaksi kättä.

Kun kaikilla kolmella on asiaa samaan aikaan, jakelen vuorolappuja. Kuuntelevia korvia on perheessämme vain kahden aikuisen päässä.

Voisiko joku kertoa, kenen pissahätä on kovin? Ja kenellä on isoin jano? Kenellä on eka halivuoro? Ja kuka saa nuolla vatkaimet? (Jep, niitä on vain kaksi.)

Huom! Saarioisten perunasoselaatikko on tehty kahdelle lapselle.

Hotellit ja matkanjärjestäjät eivät tunne käsitettä kolmilapsinen perhe. Olemme muuttuneet kahdeksi eri yksiköksi kahdessa eri huoneessa. Melko kallista, sanoisin.

Suunnittelemme muuttoa isompaan kotiin. Koska joskushan se kolmaskin tarvitsee oman tilan tavaroilleen, leluilleen, läksyilleen. Olen harkinnut bajamajaa takapihalle, nimimerkillä taaperon ja esimurkun äiti.

Mutta joo, mikään ei ole muuttunut. Kolmas menee siinä kuin kaksikin.

Vierailija

Kyllä kolmas lapsi menee siinä samalla!

Aivan kamalaa...siis aivan kamalaa, en osaa muuta tähän todeta! Meillä esikoinen on vielä vauva enkä voisi KUVITELLAKAAN että olisi toinen tuloillaan vielä moneen vuoteen. En ymmärrä näitä äitejä jotka tekevät kaikki lapset putkeen. Riitelyä ja sotkua ja missä on omat rentoutumisen hetket? Kyllä täytyy lapsista ja melusta ja kiireestä tykätä jos kolme tekee pienillä ikäeroilla. Minä en tykkää. Yhden lapsen äiti, nyt ja jatkossa.
Lue kommentti
Vierailija

Kyllä kolmas lapsi menee siinä samalla!

Vierailija kirjoitti: Asennekysymys. Kolme lasta alle 4 vuodessa, hyvin on riittäneet kädet ja syli. Nuorin tosin joutui pienestä pitäen sietämään pikkulegoja ja palapelejä, mutta ei hän siitä rikki mennyt. Onneksi meillä on myös isä, joka saattoi kuljettaa isompia harrastuksiin tai mennä kuopuksen kanssa keinumaan. Onko teillä vanhemmilla mitään omaa harrastusta, kokoaikatyötä ja säännölisesti seksiä? Miltä kroppasi näyttää?
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.