Kuva: Heli Blåfield

Marja Hintikka sai parissa vuodessa kaksi huonosti nukkuvaa lasta. Siksi hänellä on nyt leveä perhepeti ja pokkaa imettää missä vain.

Juttu on julkaistu alun perin Meidän Perheen numerossa 10/2016. Marjan ja Ilen kolmas lapsi, tytär, syntyi 19.3.2017.

Yön hämärissä Marja Hintikka näpytteli kaksi viestiä. Yhden hän lähetti anopille, toisen tutulle lastenhoitajalle. Kolmas, äänetön viesti lähti universumille: Kunpa viestit luettaisiin aamulla ajoissa. Kunpa joku pääsisi apuun.

Jo koko edellinen viikko oli mennyt mönkään. Lapset olivat juuri aloittaneet päiväkodin. Ensimmäisenä päivänä heille oli noussut näppylöitä: vesirokko. Marja oli perunut viikon työt, koska puoliso Ile Uusivuori oli kuukauden työmatkalla toisella mantereella.

Nyt kun rokosta oli vihdoin päästy, Marja huomasi yöllä, että toiselle pojista nousi kuume. Marjalla taas olisi aamulla iso kuvauskeikka, josta pois jääminen sekoittaisi työryhmän kaikki suunnitelmat.

Viestit nähtiin ajoissa, apua tuli. Marja ilmestyi aamulla töihin tuttu hymy kasvoillaan.

”Ajattelin, että antaa tulla, ajakaa mun päältä seuraavaksi vaikka ruotsinlaivalla.”

– Silloin ajattelin, että antaa tulla, ajakaa mun päältä seuraavaksi vaikka ruotsinlaivalla.

Älkää tehkö lapsia alle kahden vuoden ikäerolla, se vaarantaa terveytenne. Suunnilleen näin neuvottiin Marja Hintikka Live -talk show’ssa viime keväänä. Ohjeen antoi Väestöliiton tutkimusprofessori, mutta Marja olisi voinut kertoa saman oman kokemuksensa perusteella.

– Vanhempien eliniänodote lyhenee kuulemma merkittävästi, jos lasten ikäero on alle kaksi vuotta, hän sanoo.

Marjan ja Ile Uusivuoren lapsilla on vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäero. Pojat ovat nyt 3- ja 1-vuotiaita, eikä kukaan perheessä nuku täysiä öitä. Aamuisin Marja ja Ile arvuuttelevat toisiltaan, mikä on päivän kurssi unipörssissä. Paljonko juuri nyt olisit valmis maksamaan kahdeksan tunnin yöunista?

– Tähän mennessä korkein hinta on ollut 720 euroa.

Ennen lasten saamista Marja ajatteli olevansa väsymätön. Hän oli tottunut valvomiseen jo työskennellessään radion aamushow’ssa. Esikoisen syntymän jälkeen hän järjesti voimainsa tunnossa megaluokan ristiäiset, joissa oli viisikymmentä vierasta ja pianisti. Mutta kuopuksen vauvavuosi oli erilainen.

Tammikuussa 2015 Marja sai synnytyssairaalaan puhelun. Mitä jos tehtäisiin nimeäsi kantava talk show vanhemmuudesta?

Se oli unelma tarjottimella. Marjan koko elimistö huusi: Ei missään nimessä!

Hän makasi sairaalan metallireunaisessa sängyssä vaaleanpunaisessa aamutakissa vastasyntynyt kuopus sylissään, hämmentynyt esikoinen toisessa kainalossa. Sillä hetkellä hän ei olisi halunnut mitään muuta kuin keskittyä lapsiinsa. Mutta – unelma tarjottimella.

”Oli pakko nousta tunteiden ja vaistojen yläpuolelle, rationaalisen ajattelun tasolle.”

– Oli pakko nousta tunteiden ja vaistojen yläpuolelle, rationaalisen ajattelun tasolle, vaikka se tuntui lähes mahdottomalta.

Show alkaisi syksyllä, kun vauva olisi yhdeksän kuukautta. Eniten Marjan päätökseen vaikutti se, että Ile sanoi jäävänsä mielellään vuorostaan kotiin lasten kanssa.

– Luotan täysin Ilen kykyyn hoivata. Muuten en olisi edes harkinnut työtarjoukseen tarttumista, hän sanoo.

– Mietin myös, millaista elämisen mallia haluan näyttää lapsilleni. Olisi turha neuvoa lapsia myöhemmin, että tavoitelkaa unelmianne, jos en itse uskaltaisi tehdä niin.

Siksi Marja sanoi kyllä.

Seuraavat kuukaudet vauva itki vatsavaivoja tuntikausia putkeen. Esikoinen harjoitteli uhmaa. Marja nukkui yönsä tunnin pätkissä eikä lopulta muistanut päivälläkään, mitä oli tekemässä. Tunnit, jolloin Ile oli töissä, tuntuivat loputtoman pitkiltä.

Marja Hintikka Liven ensi-ilta oli vuosi sitten, lokakuussa 2015. Edellisenä yönä lapset herättivät Marjan seitsemän kertaa. Kun ensimmäinen livelähetys oli ohi, hän ajatteli: Miten tällaisesta kukaan voi selvitä?

– Äitiys on opettanut minulle paljon omista rajoistani. Toisaalta sen, että äärimmäisissä tilanteissa voi löytää itsestään voimia, joita ei tiennyt olevan. Mutta toisaalta sen, että jatkuva väsymys ei tee kellekään hyvää.

Marja on huomannut, että lapset ovat kuin peilejä. Hänen vointinsa näkyy suoraan heidän käytöksessään. Lasten takia hän on opetellut pyytämään apua – ja ottamaan sitä vastaan, kun tarjotaan.

”Viime vuosi sai minut tajuamaan, että en halua tehdä tätä yksin. Haluan ja tarvitsen yhteisön.”

– Olin aina ajatellut, että olen ihminen joka pärjää, jaksaa ja selättää vaikeudet omin voimin. Mutta viime vuosi sai minut tajuamaan, että en halua tehdä tätä yksin. Haluan ja tarvitsen yhteisön.

Blogissaan hän kirjoitti mummukateudesta. ”Nyt uskallan jo tunnustaa: olin välillä niin uupunut, että luulin romahtavani. Siinä tilanteessa mikään ei olisi tuntunut paremmalta kuin rauhoittavia sanoja lausuva mummo tai vaari, joka olisi tuonut ruokaa ja ottanut lapset hetkeksi syliinsä.”

Kaikilla ei ole lähellä asuvia mummuja ja pappoja, jotka rientävät auttamaan. Siksi Marjan mielestä on tärkeää rakentaa turvaverkkoja myös itse. Hän on tehnyt niin tutustumalla muihin perheisiin leikkipuistossa, pitämällä yhteyttä ystäviin ja sukuun. Jotta hädän hetkellä olisi ihmisiä, joille lähettää avunpyyntöviesti.

Kun kello tulee neljä, Marja kävelee päiväkodille. Kohta kaksivuotias kuopus juoksee pihalla vastaan ja haluaa heti maitoa. Marja kaivaa rinnan esiin.

”Annan maitoa vaikka leikkipuistossa, jos lapsi pyytää.”

– Olen julkea imettäjä. Annan maitoa vaikka leikkipuistossa, jos lapsi pyytää. Imetys on meidän tapamme saada välitön yhteys toisiimme päivän jälkeen.

Kasvattajana Marja sanoo muuttuvansa koko ajan luonnonmukaisempaan suuntaan.

– Yritän kuulostella, mitä lapsi kulloinkin tarvitsee.

Yhtä lempeällä linjalla hän on öisin. Marja ja Ile eivät yritä korjata repaleisia öitä unikouluilla, vaan he ovat teettäneet puusepällä 240 senttiä leveän perhepedin. Siihen mahtuu koko perhe vaikka seuraavat 18 vuotta.

Päivän paras hetki on, kun perhe makoilee illalla yhdessä sängyllä. Tai oikeastaan pojat eivät makoile vaan hyppivät ikkunalaudalta sänkyyn.

– Aikani murehdin, miksi muiden lapset nukkuvat yönsä ja meidän lapset eivät. Sitten muistin, että olen itse ihan samanlainen. Minullakin on vahva ja vilkas temperamentti ja mieluummin tanssin kuin nukun öisin. Oli hölmöä odottaa, että saisin hyvin nukkuvia lapsia.

Diktaattori. Niin pappa kutsui kaksivuotiasta Marjaa. Nyt Marja näkee samaa tahdon paloa omissa lapsissaan.

– Olen kiitollinen siitä, että tahtoani ei lapsena nujerrettu. Samalla voimalla vedän nyt läpi näitä hulluja vuosiani.

Tämän ajatuksen hän yrittää pitää mielessään niinä hetkinä, kun lasten kanssa tulee äänekäs selkkaus vaikkapa kadonneesta leikkiauton ovesta, jota äidinkin pitää ehdottomasti etsiä pikkutavaroiden merestä.

–Tsemppaan itseäni ajattelemalla, että tuolla sisäisellä palolla poikani aikanaan tekevät elämästään juhlaa.

Marjan juhlahetki oli viime jouluaattona. Oli siinä järkeä tai ei, Marja ja Ile olivat järjestäneet kotonaan sukujoulun.

”Jos haluaa saada jotain aikaan, pitää välillä suorittaakin.”

– Jos jotakuta sanotaan suorittajatyypiksi, se on yleensä haukkumasana. Mutta jos haluaa saada jotain aikaan, pitää välillä suorittaakin. Minusta kannattaa miettiä, mistä saa itse parhaat onnistumisen elämykset, ja keskittyä suorittamaan niitä, Marja sanoo.

Hän oli keskittynyt graavattuun siikaan ja imellettyyn perunlaatikkoon.

– Olen hionut perunalaatikkoani kohti täydellisyyttä viitenä jouluna, ja graavisiika on ostettuna liian suolaista. Kun teen ne kaksi asiaa, tunnen itseni aivan kingiksi joulun hengettäreksi. Kaiken muun voinkin sitten delegoida tai ostaa valmiina.

Aattoiltana lahjat oli avattu ja lapset nukkumassa. Lattialla seilasi lahjapapereita, jääkaappi oli täynnä jouluherkkuja, graavisiikaa oli ollut juuri sopivan suolaista.

– Silloin pysähdyin ajattelemaan, että hyvä me. Me selvisimme tästä vuodesta. Koliikista, uhmasta, valvomisesta, vaativan työn aloittamisesta. Joulustakin.

Toinenkin onnistumisen tunnetta tuova asia Marjalla on. Kun kirjoittaa lasten vauvakirjoihin edes rivin tai kaksi, hän on hetken tyytyväinen itseensä, vaikka kenelläkään perheessä ei olisi parillisia sukkia puhtaana.

Äitiyden valinnoista Marja katuu vain yhtä. Esikoisen odotusaikana hän päätti, ettei sortuisi kerskakulutukseen, ja hankki vaunutkin nettikirppikseltä erittäin käytettyinä. Ne viettivät sivuun, kun niitä yritti työntää eteenpäin.

– Sama kuin olisin lähtenyt maratonille ballerinat jalassa. Tietyissä asioissa välineurheilu on perusteltua.

Kuopukselle Marja osti rattaat, jotka maksoivat enemmän kuin ensimmäinen auto aikanaan. Se oli sijoitus paitsi ergonomiaan myös marttyyrimielialan karkottamiseen: vaunuja ei tarvitse lykkiä hampaat irvessä.

”Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras.”

– Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras. Kaikkein eniten lapset haluavat nähdä vanhempansa onnellisina.

Kun Marja menee perheineen huvipuistoon, hän valitsee yhden laitteen, johon haluaa todella päästä.

– Siitä yhdestä en tingi, ja lapsetkin näkevät nauravan ja innostuneen äidin. Loppuajan voin taas istua pikkulasten laitteissa ja pyyhkiä pehmistä rinnuksilta.

Viime kesän Linnanmäen reissulla Marja pohti valintaansa. Olisiko se perinteinen, tervantuoksuinen vuoristorata vai uusi Kingi, jossa sinkoudutaan vapaaseen pudotukseen?

Hän valitsi Kingin.

Marja Hintikka

Juontaja ja toimittaja Marja Hintikka, 37, asuu puolisonsa radio- ja tv-juontaja Ile Uusivuoren, 36 kanssa Helsingin Töölössä.

Parilla on kaksi poikaa. 19.3.2017 perhe kasvoi tyttärellä.

Vierailija

Marja Hintikka: ”Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras”

Otsikko on totta vaikka artikkeli olikin pitkä ja sivusi muitakin aiheita. Itselläni on uhrautuva äiti ja huh huh miten rankkaa se on. Se uhrautuvuus ei tule yksin vaan siihen liittyy olennaisesti se että sen jälkeen se lapsi kokee syyllisyyttä vanhemman tilasta ja siitä jos ei toimi niin kuin vanhempi haluaa. Jos äiti on osannut uhrautua niin sitten lapsenkin täytyy osata uhrata itsensä. On eriasia arvostaa lapsia ja vastata näiden tarpeisiin silloin kun on tarve kuin elää ainoastaan näitä...
Lue kommentti
Vierailija

Marja Hintikka: ”Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras”

Eli on aina parempi uhrata lapsensa kuin itsensä! Koska eivät ne lapset penteleet minun unelmiani tavoittele, ne lähtevät etsimään omiaan. Siksi lapsia voi tehdä liukuhihnalta, kyllä joku syyllistetty sukulainen ne hoitaa. Tärkeintähän on, että äiti voi hyvin, silloin lapsikin voi, vaikka päätyisi sairaana päiväkotiin.
Lue kommentti

Nauhakokelma ranteessa voi opettaa olemaan parempi vanhempi. Tämä menee kokeiluun!

Tilanne on tuttu: lapsi pelleilee ja vitkuttelee, leikkii kuuroa, haastaa, vetää juuri oikeista naruista saadakseen vanhemman suuttumaan. Ja naps, menee hermot: tulee korotettua ääntä, tiuskaistua rumasti. Mitä seuraavaksi?

Popsugar.com-sivusto kertoo naisesta, joka tässä tilanteessa siirtää ranteessaan olevista hiuslenksuista tai nauhoista yhden toiseen ranteeseen. Kyseessä on metodi, jonka on tarkoitus parantaa vanhemman vuorovaikutusta lapsen kanssa.

Lenksun saa siirtää takaisin alkuperäiseen ranteeseen vasta, kun takana on viisi positiivista vuorovaikutustilannetta lapsen kanssa. Sellainen voi olla esimerkiksi kehu, yhteinen kiva puuha tai kannustus.

Esimerkin nainen aloittaa päivänsä laittamalla ranteeseensa viisi lenksua. Määrällä ei oikeastaan ole väliä, vähempikin voi riittää. Joka tapauksessa tavoitteena on, että päivän päätteeksi kaikki lenksut ovat alkuperäisessä ranteessa. ”Väärässä” ranteessa oleva lenksu on muistutus siitä, että kehuja on tullut moitteisiin suhteutettuna liian vähän.

Metodi perustuu huomioon, jonka mukaan jokaista ikävää palautetta tai vuorovaikutustilannetta kohden tarvitaan viisi positiivista huomiota tai tilannetta, jotta henkilöiden välinen yhteistyö sujuu. Näin on tutkimusten mukaan esimerkiksi parisuhteessa ja työyhteisössä.

Vanhemmuuden haasteena on arjen täyttyminen tilanteista, joissa lapselle joutuu sanomaan moneen kertaan. Siitä syntyy helposti kielteisen vuorovaikutuksen kierre, dosentti Lotta Uusitalo-Malmivaara sanoo. Motkottamisen sijaan pitäisi kuitenkin ruokkia myönteistä tunnetilaa.

– Se parantaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jos lapsella on hyvä mieli, hän ottaa paljon mieluummin kontaktia ja myös kuuntelee vanhemman viestejä.

Toimisiko lenksukikka teillä?

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Onko koti kaaoksessa? Haaveiletko tavarainventaariosta tai tyhjistä tasoista? Eikö eteinen pysy järjestyksessä? Ammattijärjestäjä Ilana Aalto vastaa lukijoiden kysymyksiin vauva.fissä. Kirjoita kysymys alle tai lähetä sähköpostia meidanperhe@sanoma.com. Laita viestin otsikoksi "Kysy ammattijärjestäjältä".

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Leikkipuistot ovat olleet paras turvaverkkoni. Kiitos, Helsinki!

Kesäkuun ensimmäisen viikon maanantai on helsinkiläisten pikkulapsiperheiden juhlapäivä. Puistoruokailu alkaa!

Silloin nurmikko peittyy piknikviltteihin, puiston työntekijät kärräävät padallisen soppaa pihaan, leikitään yhdessä Aurinko aurinko lettuja paistaa – ja minun tekisi mieli heitellä ilmaan ruusun terälehtiä, nostaa lippu salkoon ja huutaa kiitosta ja ylistystä Helsingin kaupungille.

Leikkipuistojen toimintaan satsaaminen on suurta viisautta, joka edistää ihan kaikkien lapsiperheiden hyvinvointia.

En tuntenut naapurustostamme ketään, kun aikoinaan muutimme helsinkiläiseen lähiöön vauvaikäisen esikoisen kanssa. Isovanhemmat asuvat satojen kilometrien päässä, ystävätkin eri puolilla kaupunkia.

Ei se mitään, menin vauvan kanssa puistoon. Siellä oli kerran viikossa perhekahvila ja joka päivä kahvia termoksessa muuten vaan. Siellä oli muita äitejä ja isiä, joiden kanssa vertailla yöherätysten ja puhjenneiden hampaiden määrää. Siellä oli mukavia työntekijöitä, jotka keittivät termokseen lisää kahvia. Ja mainitsinko jo kahvin?

Leikkipuiston hiekkalaatikolla sekä lapsi että minä saimme ystäviä, joista on kymmenessä vuodessa lujittunut arkemme turvaverkko. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että kaupungin tarjoama kaikille avoin lapsiperheyhteisö on Suomen mittakaavassa harvinaista luksusta.

Kaikesta tästä olen leikkipuistoille kiitollinen:

1. Leikkitoiminnan kerhot. Kun toinen lapsemme oli vauva, kolmevuotias esikoinen kävi puiston kerhossa tyytyväisenä leikkimässä ja askartelemassa. Juuri tuolloin hän ei kaivannut hoitopaikkaa, mutta virikkeitä ja ikätovereiden seuraa kylläkin.

2. Koululaisten iltapäivätoiminta. Nyt meillä on jo kaksi koululaista.  Työpaikkani on monen kilometrin päässä kotoa, ja tuntuu turvalliselta ajatella, että kodin ja koulun lähellä on paikka, jossa lapsilla on vastassaan tutut aikuiset. Samat tyypit, jotka aamupäivisin leikittävät kotihoidossa olevia taaperoita kerhoissa ja keittävät kahvia valvoneille kotivanhemmille, ottavat iltapäivisin koululaiset vastaan ja tarjoavat heille välipalaa.

3. Ilmaiset, ohjatut leirit koulun loma-aikoina. Luit oikein, ilmaiset! Yhdestä tällaisesta leiristä lapsillani on muistona mahtava animaatio, jonka he olivat tehneet niiden samojen tyyppien kanssa, jotka leikittävät taaperoita kerhoissa, tarjoavat välipalaa koululaisille, keittävät kahvia vanhemmille jne.

4. Kaikki se iloinen touhu, joka tekee kotivanhemman arjesta astetta hauskempaa, nostaa valvoneen vanhemman mielialaa ja sitä kautta lastenkin. Puistoruokailujen lisäksi on paljon muutakin. Vappuna lähipuistossamme pidetään nyyttäripiknik, kesällä on jäätelöbingoja ja – henkilökohtainen suosikkini – tikkupullapäiviä. Tikkupullataikinaa grillivartaaseen kieputtaessa ja paistuvan pullan tuoksua nuuhkiessa sitä voi oikein pysähtyä miettimään. Tällaistakin Helsinki meille tarjoaa.

Tämä on teille, Laura, Marke, Janne ja muut puistojen huipputyypit: ilman teitä olisin ollut monesti pulassa.

Tämä on teille, Helsingin päättäjät: älkää ikinä, ikinä ajako leikkipuistotoimintaa alas.

Tämä on teille, muut Suomen kunnat: tehkää perässä.

Tarjoaako oma kuntasi mahtavaa kesätoimintaa lapsille? Kerro siitä meille!

Vierailija

Kiitos ja ylistys puistoruokailulle – ilman leikkipuistoja olisin ollut pulassa

Vierailija kirjoitti: Ei ole täällä meidän pikkukunnassa tuollaista. Itse saamme soppamme keittää. Mutta joku ne teidän puistotoiminnan sopat maksaa, ilmaisia lounaita kun ei ole.. Helsingissä helsinkiläiset maksaa. Espoossa tuota ei ole enää, kun kunta säästää. Jos ei teilläkään ole, niin elä pelkää, sä et ole maksumiehenä.
Lue kommentti
Vierailija

Kiitos ja ylistys puistoruokailulle – ilman leikkipuistoja olisin ollut pulassa

Vierailija kirjoitti: Joo, kiva. Tullaan maalla toimeen jotenkin ilmankin. Hankala ymmärtää että lapset viettävät aikansa ja kasvavat täysin keinotekoisessa ympäristössä. Leikkipuistoissa on ohjaajat koko päivän ja sisätilat. Eihän siellä maallakaan sen enempää pikkukoululaiset voi olla koko päivää yksin ilman aikuisia. Täällä Helsingissä keskustaa lukuun ottamatta leikkipuistot ovat sijoitettu hyvin metsäisiin ympäristöihin eli voivat leikkiä metsässä "keinotekoisten" leikkivälineden lisäksi...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Anna, 22, on onnellinen siitä, että sai muuttaa yhdessä tyttärensä kanssa ensikotiin. Päätös muutti koko elämän.

Anna polkee oranssia pyörää. Parivuotias Mimosa istuu takana muovisessa lastenistuimessa. Kasvoille puhaltaa kevyt tuuli. Määränpäänä on läheinen puisto.

Anna haluaa näyttää Mimosalle riikinkukot ja vuohet, joita käyskentelee aidatulla alueella keskellä puistoa. Mimosa kirkuu innosta nähdessään eläimet.

Iltapäivällä mennään perhetuttujen luo. Anna makoilee aurinkotuolissa katsomassa, kuinka Mimosa hoitaa kasvimaata. Annasta on ihanaa nähdä lapsensa yhtä aurinkoisena kuin kesäinen päivä.

Pyöräretkipäivä voisi olla muisto kenen tahansa lapsiperheen kesälomasta, ja lomaa päivä on tavallaan Annallekin. Illan tullen Anna nousee satulaan ja polkee oman kotinsa sijasta ensikotiin, jossa hän on asunut Mimosan kanssa keväästä saakka.

Perillä omassa huoneessaan Anna katsoo kelloa. Silmät laajenevat yllätyksestä: kello onkin jo puoli yhdeksän illalla. Huomaamattaan Anna on jaksanut polkea pyörää kilometrikaupalla, aikatauluttaa päiväunet ja selvittää temperamenttisen Mimosan kiukuttelut.

Se tuntuu uskomattomalta.

Puoli vuotta aikaisemmin Anna nimittäin oli niin pahasti masentunut, että ei päässyt aamuisin ylös sängystä. Kyläreissuja ei tehty koskaan, eihän Anna jaksanut lähteä edes ruokakauppaan, puistosta puhumattakaan.

– Lopulta olin niin masentunut, että olin antamassa lastani pois, Anna muistelee nyt.

Sen sijaan Anna päätti muuttaa ensikotiin, yhdessä Mimosan kanssa. Päätöksestä on nyt reilu vuosi, ja se päätös muutti Annan ja Mimosan elämän.

Raskaus oli yllätys, mutta ajatus vauva-arjesta tuntui heti luonnolliselta.

Anna oli juuri ja juuri täysi-ikäinen, kun hän huomasi olevansa raskaana. Seurustelua tulevan isän kanssa oli silloin takana vuoden päivät.

Vaikka raskaus oli yllätys, vauva-arki tuntui Annasta luonnolliselta ajatukselta alusta lähtien.

– Lähipiirissäni on paljon lapsia, joita olen usein hoitanut. Siksi osasin esimerkiksi vaihtaa Mimosan vaipat heti synnytyslaitoksella.

Synnytyslaitokselta Anna, tuore isä ja vauva ajavat kotiin, jossa asukkaita on nyt kolme – hetken aikaa. Vanhemmat nimittäin eroavat, kun Mimosa on pari kuukautta. Mimosan isä muuttaa pois, ja Anna jää vauvan kanssa kahden.

Puolen vuoden kuluttua erosta Anna huomaa, että kaveruus erään vanhan tutun kanssa on syventynyt ihastukseksi. Annalla on nyt uusi poikaystävä, ja mikä parasta, tämä muistaa puhelimessa kysyä aina Mimosankin kuulumiset.

Mutta onnellinen kesä kääntyy sumeaksi syksyksi.

Uusi poikaystävä sanoo, ettei halua koskaan omia lapsia. Välillä Annasta tuntuu siltä, ettei tämä haluaisi myöskään tyttöystävää, jolla on lapsi. Poikaystävä tolkuttaa Annalle, että oli virhe tulla raskaaksi niin nuorena kuin Anna.

Riita saattaa alkaa melkein mistä vain. Riidat käydään enimmäkseen öisin, sillä Annalle on tärkeää, ettei Mimosa joudu kuuntelemaan kiistelyä.

Riita seuraa siitäkin, kun Anna rohkaistuu avautumaan poikaystävälle taustastaan.

Annan äiti ja isä päättivät pian Annan syntymän jälkeen, että Annan olisi parempi kasvaa muualla.

– Minut annettiin adoptoitavaksi, mutta uudessa perheessäni koin väkivaltaa koko lapsuuteni.

Kokemukset alkoivat purkautua, kun Anna meni yläasteelle. Oli tupakanpolttoa, juomista, karkailua kotoa, lastenkotijaksoja ja hengailua väärissä porukoissa.

Kun Anna kertoo nuoruutensa sekoiluista poikaystävälle, tämä kysyy, miten Anna saattoi olla nuorena niin tyhmä, että ryhtyi polttamaan ja juomaan. Vastaus tuntuu tukea odottaneesta Annasta samalta kuin kaatuisi potkun voimasta maahan.

Toisinaan uni ei tule moneen yöhön. Riidat poikaystävän kanssa rasittavat, ja muistot lapsuudesta ja nuoruudesta ovat nousseet pysyvästi pintaan. Niitä ei pääse pakoon mihinkään.

– Minusta tuntui siltä, että olen syyllinen kaikkeen mahdolliseen ja että olen tehnyt elämässäni vain virheitä.

Lopulta Anna ei enää pääse ylös sängystä. Hän makoilee päivät sängyllä tai sohvalla, Mimosa leikkii vaisuna lattialla.

Annan ja Mimosan päivärytmi keikahtaa ympäri. Yhtenä päivänä noustaan aamuviideltä, toisena yhdeltä iltapäivällä. Niin jatkuu, kunnes yhtenä päivänä Anna ei enää pääse ylös sängystä.

Hän makoilee päivät petaamattomalla sängyllään tai olohuoneen sohvalla. Mimosa leikkii vaisuna lattialla. Anna on paikalla mutta ei läsnä. Maailma tuntuu pyörivän ympärillä hänestä välittämättä. Vaikka Anna katsoisi Mimosaa suoraan silmiin, sisällä ei tunnu liikahtavan mikään. Hän on täysin turta.

Edes ruokakauppaan ei enää lähdetä. Päivällä Anna saa paniikkikohtauksia, ja itsetuhoisia ajatuksia saattaa pyöriä mielessä erityisesti öinä, joina poikaystävä on yötä omassa kodissaan ja Anna ja Mimosa kahdestaan.

– Jälkeenpäin tuntuu kauhealta miettiä, miten sekaisin olin. Nykyään en voisi kuvitellakaan, että tekisin itselleni jotain.

Riidoista huolimatta poikaystävä saapuu joka päivä Annan luo laittamaan ruokaa. Riisiä tai perunamuusia ja kastiketta.

Olostaan huolimatta Anna ei myönnä itselleen olevansa masentunut.

”Kuvittelin olevani vahva ihminen ja pärjääväni yksin.”

– En halunnut nuorena ottaa apua vastaan, enkä halunnut nytkään. Olen aina ajatellut, että olen vahva ihminen ja pärjään yksin.

Mutta sitten koittaa talvinen ilta, joka muuttaa kaiken. Sinä iltana Anna läpsäisee päälle vuoden vanhaa Mimosaa. Läpsäisy ei ole ensimmäinen, vaan niin on käynyt muutamia kertoja aikaisemminkin. Nyt Anna kuitenkin tajuaa, että hän tarvitsee apua. Hän ei enää selviä yksin.

Hän näppäilee kännykkäänsä numeron 112 ja painaa soita-nappulaa, vaikka ei ole varma, saako itkultaan sanotuksi sanaakaan.

– Kun hätäkeskuksessa vastattiin, kerroin, että kävin lapseeni käsiksi ja tarvitsen apua saman tien.

Pian puhelun jälkeen ovikello soi. Kello on kahdeksan illalla. Hätäkeskus on lähettänyt paikalle kaksi sosiaalityöntekijää.

Nämä kyselevät Annan tilanteesta, ja Anna vastailee kysymyksiin parhaansa mukaan. En tiedä, saanko lastani hoidettua, kun en pysty huolehtimaan edes itsestäni, Anna sanoo itkunsekaisella äänellä.

Sosiaalityöntekijät ajavat Annan ja Mimosan sairaalaan. Siellä Mimosa tarkistetaan varmuuden vuoksi ja Anna pääsee juttelemaan olostaan lääkärin kanssa. Enää itku ei katkaise lauseita. Tarvitsen apua, Anna toistaa lääkärille vakaalla äänellä.

Mimosan tutkimukset ovat valmiit, eikä lapselle ole tullut vammoja läpsäisystä. Annan asioita ei ole yhtä helppo selvittää.

Yksi vaihtoehto on, että Anna muuttaa laitokseen, jonka nimi ei jää hänen mieleensä. Siellä hänen masennustaan voidaan kuulemma hoitaa tehokkaasti. Ainut mutka matkassa on se, että osastolla ei ole paikkoja lapsille, ja Mimosan olisi muutettava sijaisperheeseen.

Anna vastaa tarvitsevansa miettimisaikaa. Yhdessä kuitenkin sovitaan, että Mimosa menee sairaalasta saman tien sosiaalihuollon päivystysperheeseen ja asuu siellä tovin, jotta Anna saa levättyä – ja tehtyä päätöksensä jatkosta.

Mimosa vilkuttaa äidilleen, ja sosiaalityöntekijät ajavat tyttö takaistuimella pois.

Mimosa vilkuttaa auton ikkunasta äidilleen, ja sosiaalityöntekijät ajavat tyttö takaistuimella pois.

Kun Anna palaa sairaalasta samana iltana kotiinsa, olo on helpottunut, sillä hän tietää, että tytär on turvallisten aikuisten huomassa. Pian helpotuksen rinnalle alkaa hiipiä tyhjä ja raskas olo. Ikävä.

– Kun sain tavata Mimosan parin viikon päästä, hän katsoi minua kuin vierasta eikä uskaltanut tulla syliini. Vaikka olin perheelle todella kiitollinen kaikesta, olin myös mustasukkainen, sillä Mimosa vaikutti kuuluvan heille. Tunsin itseni äitinä todella epäonnistuneeksi.

Sillä hetkellä Anna päättää, että hän ei eroa Mimosasta vapaaehtoisesti. Ei enää koskaan. Kun Anna kuulee, että hänellä olisi mahdollisuus muuttaa ensikotiin yhdessä lapsen kanssa, hän suostuu ehdotukseen oitis.

– Halusin enemmän kuin mitään muuta saada uuden alun yhdessä Mimosan kanssa.

Ilmassa on jo kevättä, kun he muuttavat ensikotiin. Aikuisten sänky, lasten sänky, pieni pöytä. Jääkaappi, tiskiallas ja oma vessa. Ison olohuoneen kokoisesta huoneesta pitkän käytävän varrella tulee Annan ja Mimosan uusi koti.

Illalla Anna istuu sohvalla juomassa teetä, ja Mimosa leikkii matolla sohvan edessä. He ovat saaneet kaksi omaa ohjaajaa, joista toinen istuu koko illan juttelemassa Annan kanssa. Keskustelua säestää uusista leluista innostuneen Mimosan nauru.

– Oli helpottavaa huomata, että Mimosa oli heti oma iloinen itsensä, vaikka oli juuri joutunut eroamaan päivystysperheestä ja sopeutumaan taas minun läsnäolooni.

Joka päivä Anna herää ensikodissa huojentuneena siitä, että on taas yhdessä Mimosan kanssa. Aamupäivisin ohjelmassa on esimerkiksi muskareita tai vauvakerhoja, joissa vanhemmat touhuavat yhdessä lastensa kanssa.

– Oivalsin, että emme ole ensikodissa vain minun oloni vaan myös suhteemme kehittymisen takia. Siihen sainkin paljon vinkkejä. En esimerkiksi olisi ikinä itse tullut menneeksi muskariin. Nyt oli ihanaa huomata, kuinka paljon Mimosa nautti soittamisesta ja laulamisesta.

Ensikodissa Annan on helppo pyytää apua, koska sitä on aina tarjolla. Erityisesti ensimmäisinä kuukausina apu tulee tarpeeseen, sillä Annan voimat saattavat ehtyä hetkessä.

– Henkinen lamaannus saattoi iskeä tuosta vain. Aluksi olin myös fyysisesti todella huonovointinen.

Kun jaksamisen rajat tulevat vastaan tai päänsärkykohtaus iskee, Anna vetäytyy huoneeseensa päiväunille tai kuuntelemaan musiikkia, ja joku ohjaajista leikkii tunnin tai pari Mimosan kanssa yhteisissä tiloissa.

Kerran viikossa Anna käy juttelemassa olostaan psy­kiatriselle sairaanhoitajalle. Kuuntelevina korvina ovat myös ensikodin ohjaajat, joihin Anna alkaa pikkuhiljaa luottaa.

”Elämässäni oli ensimmäistä kertaa ihmisiä, joihin saatoin luottaa.”

– Elämässäni ei ennen ollut ihmistä, jolle olisin voinut avautua luottavaisin mielin, mutta ohjaajat olivat aidosti tukena. He eivät olleet vain työntekijöitä, vaan he välittävät minusta oikeasti. Siltä minusta tuntui alusta saakka.

Vähitellen Anna pystyy kertomaan ohjaajille myös lapsena ja nuorena kokemastaan väkivallasta.

Juuri puhumisella oli suurin vaikutus siihen, että olo alkoi kohentua, Anna arvioi nyt.

Kesän korvilla Anna on jo niin hyvissä voimissa, että innostuu viemään Mimosan joka aamu puistossa kokoontuvaan kerhoon. Hän irtisanoo entisen asuntonsa, jonne ei halua enää palata, ja käy Mimosan kanssa pyöräilemässä ja uimassa.

– Tuntui siltä, että olin saanut elämälleni uuden alun.

Syksyn päätteeksi Anna painaa ensikodin oven takanaan kiinni viimeisen kerran.

Lopussa on myös suhde poikaystävään. Tästä eteenpäin Anna ja Mimosa ovat kaksin. Vähän jännittää, miten jaksan, Anna huomaa ajattelevansa, kun hän avaa uuden vuokrakaksionsa oven.

Nopeasti selviää, että voimat kyllä riittävät kaikkeen, mihin niiden juuri nyt pitääkin riittää. Anna jaksaa viedä Mimosan aamuisin päiväkotiin, käydä kaupassa ja tehdä ruokaa. Peitellä lapsen illalla nukkumaan ja herätä seuraavana aamuna ihmisten aikaan.

Koulunkäyntiäkin Anna käy kokeilemassa. Kuukauden jälkeen hän joutuu toteamaan, että opiskeluun voimat eivät vielä riitä. Koulu jää tauolle ensi vuoteen.

Mutta masennus, se tuntuu Annasta nykyisin tarinalta jonkun toisen elämästä.

– On vaikea ymmärtää sitä, miten pystyin nousemaan niin huonosta olosta tähän hyvään ja luottavaiseen fiilikseen, joka minulla on nyt.

Toipuminen ei olisi käynyt näin nopeasti ilman ensikotia, Anna arvelee.

– Masennuksen aikoihin koin itseni todella huonoksi vanhemmaksi. Mietin, oliko poikaystäväni oikeassa sanoessaan, että oli virhe saada lapsi nuorena. Ensikodissa sain vahvistusta ajatukselle, että Mimosa on paras asia elämässäni, sanoi kuka mitä vain.

Perhe

Anna, 22, asuu 2-vuotiaan tyttärensä Mimosan kanssa kerrostalossa isossa kaupungissa. Nimet on muutettu yksityisyyden suojelemiseksi.