Kuva: Heli Blåfield
Kuva: Heli Blåfield

Marja Hintikka sai parissa vuodessa kaksi huonosti nukkuvaa lasta. Siksi hänellä on nyt leveä perhepeti ja pokkaa imettää missä vain.

Juttu on julkaistu alun perin Meidän Perheen numerossa 10/2016. Marjan ja Ilen kolmas lapsi, tytär, syntyi 19.3.2017.

Yön hämärissä Marja Hintikka näpytteli kaksi viestiä. Yhden hän lähetti anopille, toisen tutulle lastenhoitajalle. Kolmas, äänetön viesti lähti universumille: Kunpa viestit luettaisiin aamulla ajoissa. Kunpa joku pääsisi apuun.

Jo koko edellinen viikko oli mennyt mönkään. Lapset olivat juuri aloittaneet päiväkodin. Ensimmäisenä päivänä heille oli noussut näppylöitä: vesirokko. Marja oli perunut viikon työt, koska puoliso Ile Uusivuori oli kuukauden työmatkalla toisella mantereella.

Nyt kun rokosta oli vihdoin päästy, Marja huomasi yöllä, että toiselle pojista nousi kuume. Marjalla taas olisi aamulla iso kuvauskeikka, josta pois jääminen sekoittaisi työryhmän kaikki suunnitelmat.

Viestit nähtiin ajoissa, apua tuli. Marja ilmestyi aamulla töihin tuttu hymy kasvoillaan.

”Ajattelin, että antaa tulla, ajakaa mun päältä seuraavaksi vaikka ruotsinlaivalla.”

– Silloin ajattelin, että antaa tulla, ajakaa mun päältä seuraavaksi vaikka ruotsinlaivalla.

Älkää tehkö lapsia alle kahden vuoden ikäerolla, se vaarantaa terveytenne. Suunnilleen näin neuvottiin Marja Hintikka Live -talk show’ssa viime keväänä. Ohjeen antoi Väestöliiton tutkimusprofessori, mutta Marja olisi voinut kertoa saman oman kokemuksensa perusteella.

– Vanhempien eliniänodote lyhenee kuulemma merkittävästi, jos lasten ikäero on alle kaksi vuotta, hän sanoo.

Marjan ja Ile Uusivuoren lapsilla on vuoden ja yhdeksän kuukauden ikäero. Pojat ovat nyt 3- ja 1-vuotiaita, eikä kukaan perheessä nuku täysiä öitä. Aamuisin Marja ja Ile arvuuttelevat toisiltaan, mikä on päivän kurssi unipörssissä. Paljonko juuri nyt olisit valmis maksamaan kahdeksan tunnin yöunista?

– Tähän mennessä korkein hinta on ollut 720 euroa.

Ennen lasten saamista Marja ajatteli olevansa väsymätön. Hän oli tottunut valvomiseen jo työskennellessään radion aamushow’ssa. Esikoisen syntymän jälkeen hän järjesti voimainsa tunnossa megaluokan ristiäiset, joissa oli viisikymmentä vierasta ja pianisti. Mutta kuopuksen vauvavuosi oli erilainen.

Tammikuussa 2015 Marja sai synnytyssairaalaan puhelun. Mitä jos tehtäisiin nimeäsi kantava talk show vanhemmuudesta?

Se oli unelma tarjottimella. Marjan koko elimistö huusi: Ei missään nimessä!

Hän makasi sairaalan metallireunaisessa sängyssä vaaleanpunaisessa aamutakissa vastasyntynyt kuopus sylissään, hämmentynyt esikoinen toisessa kainalossa. Sillä hetkellä hän ei olisi halunnut mitään muuta kuin keskittyä lapsiinsa. Mutta – unelma tarjottimella.

”Oli pakko nousta tunteiden ja vaistojen yläpuolelle, rationaalisen ajattelun tasolle.”

– Oli pakko nousta tunteiden ja vaistojen yläpuolelle, rationaalisen ajattelun tasolle, vaikka se tuntui lähes mahdottomalta.

Show alkaisi syksyllä, kun vauva olisi yhdeksän kuukautta. Eniten Marjan päätökseen vaikutti se, että Ile sanoi jäävänsä mielellään vuorostaan kotiin lasten kanssa.

– Luotan täysin Ilen kykyyn hoivata. Muuten en olisi edes harkinnut työtarjoukseen tarttumista, hän sanoo.

– Mietin myös, millaista elämisen mallia haluan näyttää lapsilleni. Olisi turha neuvoa lapsia myöhemmin, että tavoitelkaa unelmianne, jos en itse uskaltaisi tehdä niin.

Siksi Marja sanoi kyllä.

Seuraavat kuukaudet vauva itki vatsavaivoja tuntikausia putkeen. Esikoinen harjoitteli uhmaa. Marja nukkui yönsä tunnin pätkissä eikä lopulta muistanut päivälläkään, mitä oli tekemässä. Tunnit, jolloin Ile oli töissä, tuntuivat loputtoman pitkiltä.

Marja Hintikka Liven ensi-ilta oli vuosi sitten, lokakuussa 2015. Edellisenä yönä lapset herättivät Marjan seitsemän kertaa. Kun ensimmäinen livelähetys oli ohi, hän ajatteli: Miten tällaisesta kukaan voi selvitä?

– Äitiys on opettanut minulle paljon omista rajoistani. Toisaalta sen, että äärimmäisissä tilanteissa voi löytää itsestään voimia, joita ei tiennyt olevan. Mutta toisaalta sen, että jatkuva väsymys ei tee kellekään hyvää.

Marja on huomannut, että lapset ovat kuin peilejä. Hänen vointinsa näkyy suoraan heidän käytöksessään. Lasten takia hän on opetellut pyytämään apua – ja ottamaan sitä vastaan, kun tarjotaan.

”Viime vuosi sai minut tajuamaan, että en halua tehdä tätä yksin. Haluan ja tarvitsen yhteisön.”

– Olin aina ajatellut, että olen ihminen joka pärjää, jaksaa ja selättää vaikeudet omin voimin. Mutta viime vuosi sai minut tajuamaan, että en halua tehdä tätä yksin. Haluan ja tarvitsen yhteisön.

Blogissaan hän kirjoitti mummukateudesta. ”Nyt uskallan jo tunnustaa: olin välillä niin uupunut, että luulin romahtavani. Siinä tilanteessa mikään ei olisi tuntunut paremmalta kuin rauhoittavia sanoja lausuva mummo tai vaari, joka olisi tuonut ruokaa ja ottanut lapset hetkeksi syliinsä.”

Kaikilla ei ole lähellä asuvia mummuja ja pappoja, jotka rientävät auttamaan. Siksi Marjan mielestä on tärkeää rakentaa turvaverkkoja myös itse. Hän on tehnyt niin tutustumalla muihin perheisiin leikkipuistossa, pitämällä yhteyttä ystäviin ja sukuun. Jotta hädän hetkellä olisi ihmisiä, joille lähettää avunpyyntöviesti.

Kun kello tulee neljä, Marja kävelee päiväkodille. Kohta kaksivuotias kuopus juoksee pihalla vastaan ja haluaa heti maitoa. Marja kaivaa rinnan esiin.

”Annan maitoa vaikka leikkipuistossa, jos lapsi pyytää.”

– Olen julkea imettäjä. Annan maitoa vaikka leikkipuistossa, jos lapsi pyytää. Imetys on meidän tapamme saada välitön yhteys toisiimme päivän jälkeen.

Kasvattajana Marja sanoo muuttuvansa koko ajan luonnonmukaisempaan suuntaan.

– Yritän kuulostella, mitä lapsi kulloinkin tarvitsee.

Yhtä lempeällä linjalla hän on öisin. Marja ja Ile eivät yritä korjata repaleisia öitä unikouluilla, vaan he ovat teettäneet puusepällä 240 senttiä leveän perhepedin. Siihen mahtuu koko perhe vaikka seuraavat 18 vuotta.

Päivän paras hetki on, kun perhe makoilee illalla yhdessä sängyllä. Tai oikeastaan pojat eivät makoile vaan hyppivät ikkunalaudalta sänkyyn.

– Aikani murehdin, miksi muiden lapset nukkuvat yönsä ja meidän lapset eivät. Sitten muistin, että olen itse ihan samanlainen. Minullakin on vahva ja vilkas temperamentti ja mieluummin tanssin kuin nukun öisin. Oli hölmöä odottaa, että saisin hyvin nukkuvia lapsia.

Diktaattori. Niin pappa kutsui kaksivuotiasta Marjaa. Nyt Marja näkee samaa tahdon paloa omissa lapsissaan.

– Olen kiitollinen siitä, että tahtoani ei lapsena nujerrettu. Samalla voimalla vedän nyt läpi näitä hulluja vuosiani.

Tämän ajatuksen hän yrittää pitää mielessään niinä hetkinä, kun lasten kanssa tulee äänekäs selkkaus vaikkapa kadonneesta leikkiauton ovesta, jota äidinkin pitää ehdottomasti etsiä pikkutavaroiden merestä.

–Tsemppaan itseäni ajattelemalla, että tuolla sisäisellä palolla poikani aikanaan tekevät elämästään juhlaa.

Marjan juhlahetki oli viime jouluaattona. Oli siinä järkeä tai ei, Marja ja Ile olivat järjestäneet kotonaan sukujoulun.

”Jos haluaa saada jotain aikaan, pitää välillä suorittaakin.”

– Jos jotakuta sanotaan suorittajatyypiksi, se on yleensä haukkumasana. Mutta jos haluaa saada jotain aikaan, pitää välillä suorittaakin. Minusta kannattaa miettiä, mistä saa itse parhaat onnistumisen elämykset, ja keskittyä suorittamaan niitä, Marja sanoo.

Hän oli keskittynyt graavattuun siikaan ja imellettyyn perunlaatikkoon.

– Olen hionut perunalaatikkoani kohti täydellisyyttä viitenä jouluna, ja graavisiika on ostettuna liian suolaista. Kun teen ne kaksi asiaa, tunnen itseni aivan kingiksi joulun hengettäreksi. Kaiken muun voinkin sitten delegoida tai ostaa valmiina.

Aattoiltana lahjat oli avattu ja lapset nukkumassa. Lattialla seilasi lahjapapereita, jääkaappi oli täynnä jouluherkkuja, graavisiikaa oli ollut juuri sopivan suolaista.

– Silloin pysähdyin ajattelemaan, että hyvä me. Me selvisimme tästä vuodesta. Koliikista, uhmasta, valvomisesta, vaativan työn aloittamisesta. Joulustakin.

Toinenkin onnistumisen tunnetta tuova asia Marjalla on. Kun kirjoittaa lasten vauvakirjoihin edes rivin tai kaksi, hän on hetken tyytyväinen itseensä, vaikka kenelläkään perheessä ei olisi parillisia sukkia puhtaana.

Äitiyden valinnoista Marja katuu vain yhtä. Esikoisen odotusaikana hän päätti, ettei sortuisi kerskakulutukseen, ja hankki vaunutkin nettikirppikseltä erittäin käytettyinä. Ne viettivät sivuun, kun niitä yritti työntää eteenpäin.

– Sama kuin olisin lähtenyt maratonille ballerinat jalassa. Tietyissä asioissa välineurheilu on perusteltua.

Kuopukselle Marja osti rattaat, jotka maksoivat enemmän kuin ensimmäinen auto aikanaan. Se oli sijoitus paitsi ergonomiaan myös marttyyrimielialan karkottamiseen: vaunuja ei tarvitse lykkiä hampaat irvessä.

”Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras.”

– Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras. Kaikkein eniten lapset haluavat nähdä vanhempansa onnellisina.

Kun Marja menee perheineen huvipuistoon, hän valitsee yhden laitteen, johon haluaa todella päästä.

– Siitä yhdestä en tingi, ja lapsetkin näkevät nauravan ja innostuneen äidin. Loppuajan voin taas istua pikkulasten laitteissa ja pyyhkiä pehmistä rinnuksilta.

Viime kesän Linnanmäen reissulla Marja pohti valintaansa. Olisiko se perinteinen, tervantuoksuinen vuoristorata vai uusi Kingi, jossa sinkoudutaan vapaaseen pudotukseen?

Hän valitsi Kingin.

Marja Hintikka

Juontaja ja toimittaja Marja Hintikka, 37, asuu puolisonsa radio- ja tv-juontaja Ile Uusivuoren, 36 kanssa Helsingin Töölössä.

Parilla on kaksi poikaa. 19.3.2017 perhe kasvoi tyttärellä.

Vierailija

Marja Hintikka: ”Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras”

Otsikko on totta vaikka artikkeli olikin pitkä ja sivusi muitakin aiheita. Itselläni on uhrautuva äiti ja huh huh miten rankkaa se on. Se uhrautuvuus ei tule yksin vaan siihen liittyy olennaisesti se että sen jälkeen se lapsi kokee syyllisyyttä vanhemman tilasta ja siitä jos ei toimi niin kuin vanhempi haluaa. Jos äiti on osannut uhrautua niin sitten lapsenkin täytyy osata uhrata itsensä. On eriasia arvostaa lapsia ja vastata näiden tarpeisiin silloin kun on tarve kuin elää ainoastaan näitä...
Lue kommentti
Vierailija

Marja Hintikka: ”Itsensä uhraava äiti ei ole lastenkaan paras”

Eli on aina parempi uhrata lapsensa kuin itsensä! Koska eivät ne lapset penteleet minun unelmiani tavoittele, ne lähtevät etsimään omiaan. Siksi lapsia voi tehdä liukuhihnalta, kyllä joku syyllistetty sukulainen ne hoitaa. Tärkeintähän on, että äiti voi hyvin, silloin lapsikin voi, vaikka päätyisi sairaana päiväkotiin.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Psykologi Leea Mattila Toisenlaiset äidit -sarjassa tiistaisin klo 21 Nelosella. Kuva: Saku Tiainen.

Toisten mielestä pulloruokinta on paheksuttavaa ja toisten mielestä kahvilassa imetys se vasta paheksuttavaa onkin.

Imetyshän on teoriassa ihan täydellistä! Vauvan ravinto on juuri oikean lämpöistä ja kulkee kätevästi mukana minne vain. Se ei tuota taloudellisia kuluja eikä edes tiskiä. Siis teoriassa.

Vauva on imettäessä luontevasti juuri sopivalla etäisyydellä äitiin päin pitkiä aikoja, mikä mahdollistaa toistensa ihailevan silmiin katselun ja vuorovaikutuksen. Ihokontakti, lempeä syli ja vatsan täyttyminen tuottavat vauvalle pökerryttävän hyvän olon.

Parhaimmillaan imetys on käytännössäkin molemmille osapuolille varsin vaivatonta ja nautinnollista jatkumoa synnytykselle: äidin keho kantaa ja sitten ruokkii vauvan. Korostan: parhaimmillaan.

Imetys teoriassa ja imetys käytännössä eivät kuitenkaan tosielämässä aina kohtaa.

Imetys teoriassa ja imetys käytännössä eivät kuitenkaan tosielämässä aina kohtaa. Tulee tekniikkapulmia ja rintojen tulehtumista - siis klassisesti verta, hikeä ja kyyneleitä. Äiti voi sairastua ja joutua lääkekuurille. Elämäntilanne saattaa olla niin paineinen, että maitoa ei heru. Vauva saattaa itse tehdä lakon. Imetys saattaakin eri syistä, yllättäen tuntua äidistä epämiellyttävältä.

Tuttipulloon tarttuvaan voi herkästi iskostua syyllisyyden tai epäonnistumisen kokemus. Kuinka kipeältä silloin voivatkaan toisten tuomitsevat katseet tuntua. Kyseenalaistavat sanat voivat olla kuin miekka, joka satuttaa syvälle.

Vauvan rintaruokinta on kautta aikojen ollut herkkä aihe, joka on herättänyt intohimoja ja vahvoja tunteita puolesta ja vastaan, eräitä somekohujakaan unohtamatta.

Sen ainoan kerran kun joku on minut kadulla tunnistanut, tapahtui seuraavaa: eräs mummo kiirehti perääni ja tivasi kiihtyneenä vastausta tärkeimpään kysymykseensä “Miksi ne kaikki äidit eivät imetä?”.

Äidin ja lapsen voimakas yhteys voi herättää ympäristössä tiedostamatonta kateutta.

Imetystapahtuma – äidin ja lapsen voimakas yhteys voi herättää ympäristössä tiedostamatonta kateutta. Jos on itse jäänyt lapsena vaille riittävää lohtua, läheisyyttä tai hoivaa, saattavat ne aikuisenakin tuntua vierailta asioilta. Koettu sivuuttaminen ja siitä seurannut nolostuminen on voinut saada ihmisen jo pienenä pitämään tarvitsevuutta huonona ja häpeällisenä. Siksi sitä voi olla aikuisena vaikeaa sietää toisissa tai toisten välillä. Niin moni meistä suomalaisista on lapsena jäänyt liian yksin pahan olon kanssa, kun vanhemmat ovat sanoneet: ”Älä nyt tuommoisesta itke!”.

Lastaan tuttipullolla ruokkivaa arvostelevat ovat kadottaneet eläytymiskykynsä. Mustavalkoinen ehdoton oikeassa oleminen jättää varjoonsa lukuisat vaihtoehtoiset näkemykset ja selitykset siitä, miksi vauva ei ime rintaa. Totta kun ei aina ole se, mikä itsestä tuntuu todelta. Kyky ajatella toisen motiiveja on todellista tunne-elämän rikkautta.

Äidit tarvitsevat tukea. Etenkin toisten äitien tukea. Otetaan rohkeasti ne tuttipullot ja rinnat esiin, kun vauvalla on nälkä!

 

Toisenlaiset äidit

Toisenlaiset äidit -sarjassa seurataan äitien ja heidän perheidensä arkea raskauden loppumetreiltä aina synnytykseen ja vauvan ensimmäisiin kuukausiin saakka. Ohjelmassa tutustutaan kahteentoista mielenkiintoiseen ja keskenään hyvin erilaiseen äitiin. Millaisia haasteita ja uusia tilanteita vauvan odotus ja syntymä tuovat tullessaan? Perheiden tukena on psykologi ja Leea Mattila. Ohjelman juontaa Sami Kuronen

Toisenlaisten äitien 4. kauden ensimmäinen jakso Livillä ja Ruudussa 19.9. kello 21.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

”Muutos tapahtuu hitaasti”, sanoo Lastensuojelun Keskusliiton erityisasiantuntija Sauli Hyvärinen.

Lastensuojelun Keskusliiton tuoreimman selvityksen tulokset ovat hätkähdyttävää luettavaa: jopa 28 prosenttia kaikista vastaajista hyväksyy tukistamisen, ja joka neljäs nykyvanhemmista on itse tukistanut lasta. Juuri tukistaminen on väkivallan muodoista se, jota käytetään eniten.

Jotakin kuritusväkivaltaa kertoo käyttäneensä omia lapsiaan kohtaan 41 prosenttia nykyvanhemmista: siis useampi kuin joka kolmas heistä, joilla on kotona alle 18-vuotiaita lapsia.

Kuritusväkivallaksi määriteltiin tässä tukistaminen tai luunappi, sormille näpäytys, läimäytys, piiskaaminen tai väkivallalla uhkailu.

– Melkein puolet on kertonut turvautuneensa ainakin joskus ja jonkinlaisessa tilanteessa kuritusväkivaltaan. Se on ehdottomasti liikaa. Kokonaismäärä oli yllätys, kertoo erityisasiantuntija Sauli Hyvärinen Lastensuojelun Keskusliitosta. 

Selvityksessä kysyttiin asenteita kuritusväkivaltaa kohtaan yli tuhannelta 15–79-vuotiaalta suomalaiselta. Kuritusväkivallan käytöstä kysyttiin vain nykyvanhemmilta eli heiltä, joilla on kotona alle 18-vuotiaita lapsia.

Omasta lapsuudesta saatu malli näkyy

Kyse ei ole siitä, etteikö jokainen tietäisi kuritusväkivallan olevan väärin. Mikä ihme meitä vanhempia sitten riivaa?

– En sanoisi, että riivaa. Kehityssuunta on kuitenkin myönteinen, sillä kuritusväkivalta on selvästi vähentynyt sekä käytännössä että asenteissa. Se osoittaa, että tilanteelle on tehtävissä jotain, vaikka muutos tapahtuukin hitaasti, Hyvärinen sanoo.

Aiemmat tavat heijastuvat nykyvanhempiin. Selvästi yli puolet vastaajista kertoo, että heitä itseään on kuritettu.

Yksi selitys on, että aiemmat kasvatuskäytännöt heijastuvat vielä nykyvanhempiin. Selvästi yli puolet vastaajista kertoo, että heitä itseään on kuritettu lapsuudessa.

– Iso osa nykyvanhemmista on elänyt lapsuutensa 70- tai 80-luvulla, ja monen kohdalla omilta vanhemmilta saatu malli on voinut olla ainakin jollakin tasolla väkivaltainen.

Kuritusväkivalta kiellettiin laissa vuonna 1984. Vielä 80-luvun alussa käytiin julkisuudessakin keskustelua kasvatusväkivallan puolesta ja vastaan, Hyvärinen muistuttaa.

Asenteet kuritusta kohtaan ovat tiukentuneet

Hyvääkin tutkimuksissa selvisi. Kuritusväkivallan käyttö on vähentynyt selvästi viimeisen kymmenen vuoden aikana. Samalla asenteet sitä kohtaan ovat tiukentuneet. 13 prosenttia vastaajista kertoo hyväksyvänsä kuritusväkivallan käytön, kun kymmenen vuotta sitten samaa mieltä oli 17 prosenttia.

Asenteessa kuritusväkivaltaa kohtaan ei juurikaan ollut eroja eri ikäpolvien välillä. Se kertoo siitä, että asennemuutos on tapahtunut myös nykypäivän isovanhemmissa.

Myös henkisen väkivallan haitallisuus tunnistetaan entistä paremmin. Vastaajat pitävät nälvimistä, vähättelyä ja pelottelua jopa haitallisempana kuin ruumiillista kuritusta. Toisaalta vastaajista kolmasosa pitää lapselle huutamista hyväksyttävänä.

Puolet on sitä mieltä, että lapsen toistuva määrääminen yksin rauhoittumaan on hyväksyttävä kasvatuskeino. Hyvärinen arvelee, että lapsen lähettäminen yksin jäähylle alkaa onneksi vähitellen tapana harvinaistua.

– Erityisesti pienelle lapselle eristäminen on haitallista.

Isien osallistuminen vähentää väkivaltaa

Äitien ja isien asenteissa ja tavassa kurittaa on eroja. Miehistä isompi osa hyväksyy kurittamisen kasvatuskeinona edes poikkeustapauksissa. Äidit kuitenkin käyttävät kuritusväkivaltaa useammin kuin isät. Tämä tulos on havaittu myös aiemmin.

Kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna kurittaminen on vähentynyt miehillä selvästi enemmän kuin naisilla. Samaan aikaan miesten ottama vastuu lapsiperheen arjesta ja lastenkasvatuksesta on lisääntynyt.

Naiset ovat lasten kanssa enemmän pikkulapsivaiheessa, joka on kurituksen riskiaikaa.

Jos siis aiemmin on ajateltu, että naiset käyttävät enemmän kuritusta koska ovat enemmän lasten kanssa, miesten kohdalla suunta on päinvastainen.

– Se on kiinnostava tulos. Yksi selittäjä naisten kuritusväkivallalle on yhä se, että naiset ovat enemmän lasten kanssa erityisesti pikkulapsivaiheessa, joka on kurituksen riskiaikaa. Niiden vuosien kuormitusta kasautuu yhä äideille.

Voisiko siis isien aktiivisempi osallistuminen ehkäistä myös äitien käyttämää kuritusta? Se on pätevä oletus, Hyvärinen vastaa.

– Kun perhe-elämän kuormitus jakautuu tasaisemmin ja esimerkiksi työn ja perheen yhdistäminen sitä kautta helpottuu, sillä on varmasti vaikutusta.

Vierailija

Yli 40 prosenttia suomalaisvanhemmista kertoo käyttäneensä kuritusväkivaltaa: mikä meitä oikein riivaa?

Minua on kuritettu lapsena. Vanhempani ehkä luulivat että se saa minut jotenkin kunnioittamaan heitä,mutta päinvastoin kävi. Aloin jollainlailla pelkäämään heitä ja tilanteita jolloin he saattavat suuttua. Tämä ajan myötä kaivoi kokoajan enemmän kuoppaa välillemme ja nykyään kun olen aikuinen niin en enää edes rakasta vanhempiani. Tästä syystä en voi ymmärtää miksi jotkut jatkavat samaa perinnettä omien lasten kohdalla. Omia lapsiani en ikimaailmassa satuta mitenkään. Kun katsoo omia suloisia...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.