Kuva: Tuomas Kolehmainen
Kuva: Tuomas Kolehmainen

Minä saan, minä voin ja minä uskallan. Eikä minun tarvitse, jos en jaksa, Marja Hintikka kirjoittaa.

"Varmaan kaikki on paljon helpompaa, kun tiedät mitä on tulossa”, ystäväni kommentoi kolmannen lapsen odotustani. Jäin miettimään hänen sanojaan.

Raskaus, synnytys, imetys. Kahden ensimmäisen lapseni kohdalla näistä asioista ei voi puhua edes samassa lauseessa, niin erilaiset taipaleet kävin kummankin pikkumiekkoseni kanssa.

Esikoista odottaessani olin elämäni kunnossa ja ponnistin hänet maailmaan seisaaltani kuin raivokas luolanainen. Toisen raskauden aikana arjessa vaelsi lopen uupunut yökukkujataaperon äiti. Synnytyksessä lelluin läpi avautumisvaiheen kuin vesieläin kaislikossa ja vauva syntyi lempeästi ammeeseen.

Toista vauvaa hoitaessani välillä tuntui, etten ollut oppinut esikoisen jäljiltä mitään.

Myös vauva-ajat vaivoineen erosivat toisistaan kuin yö ja päivä: kun toinen röyhtäisi kerran seitsemän vappumunkin ja simapullollisen juoneen äidin rintamaidosta, toinen ei kestänyt grammaakaan syömääni vehnää. Käsitykseni rytmeistä, temperamenteista ja herkkyyskausista heittivät häränpyllyä astuessani äitiyden kakkoskierrokselle, ja välillä tuntui, etten ollut oppinut esikoisen jäljiltä mitään.

Vanhemmuuden pyörä oli keksittävä joka päivä uudelleen. Huolet, pelot, ihmetykset ja ilonaiheet iskivät kuin ensimmäistä kertaa.

Mihin olen hyppäämässä nyt, kun perheemme saa viidennen toivotun jäsenensä? Raskausajan huolien hiipiessä mieleen, tunnen samalla suurta levollisuutta. Minä saan, minä voin ja minä uskallan. Eikä minun tarvitse, jos en jaksa. Jonkinlainen armo ja sallimus on iskostunut äitiyteeni vasta toisen lapsen myötä.

En jaksa enää esittää täydellistä, koska tiedän vähemmänkin riittävän. Kuuntelen kaikessa jaksamistani ja uskallan sanoa ei. Jos joku haluaa kylään, heitän jauhopussin käteen ja sanon: leivo itse.

Nyt osaan suojella myös äitiyttäni. Pidän itsestäni parempaa huolta kuin koskaan.

Jo esikoisen kanssa minussa heräsi suojeleva leijonaemo lapsiani kohtaan, mutta vasta toisen lapsen myötä opin suojelemaan myös äitiyttäni.

Pidän itsestäni parempaa huolta kuin koskaan. Päästän lähelleni vain ihmisiä, jotka tahtovat hyvää. Tiedän jaksamiseni rajat ja uskallan pyytää apua ilman häpeää.

Kerään voimia ja otan vastaan rakkautta, sillä niitä minä kolmen pienen lapsen äitinä tarvitsen enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Vauva 11/16

Marja Hintikka, 38, on kahden alle neljävuotiaan lapsen äiti, jonka kolmannen lapsen laskettu aika on maaliskuussa 2017. Kotona Marja etsii parittomia sukkia ja opettelee mielenhallintaa. Töissä hän kertoo samoista asiosta talk show’ssaan, joka käsittelee vanhemmuutta.

Nyt kootaan vertaistukea teinien vanhemmille. Mikä teinin vanhemmuudessa on parasta, yllättävintä, haikeinta ja pelottavinta?

Teini-ikä on kuohuvaa aikaa nuoren elämässä, mutta ei se ihan seesteisintä aikaa ole myöskään teinin vanhemmille. Jos sinulla on jo kokemusta teini-ikäisen vanhemmuudesta, vastaa kyselyyn ja auta kokoamaan vertaistukea murrosikäisten äideille ja isille.

Arvomme vastanneiden kesken Janne Viljamaan uutuuskirjan Mitä minä teen tämän teinin kanssa (Minerva, 2017).

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Arjen saapuessa monessa perheessä riidellään siitä, kuka jää kotiin hoitamaan sairasta lasta. Miten sairaspäivät on jaettu teidän perheessä?

Syksy tuo koulun ja päivähoidon myötä mukanaan myös sairastelukierteet. Usein perheenjäsenet sairastavat vuorotellen ja sairasteluputkesta kasvaa viikkojen pituinen. Lapsi saattaa sairastaa jopa 100 päivää vuodessa, eivätkä vanhemmatkaan välty kaikilta tartunnoilta.

Työnteko kotoa käsin sairaan lapsen kanssa on haastavaa. Palavereja ja sovittuja työtehtäviä on ikävää peruuttaa tai siirtää myöhemmäksi – aina se ei ole edes mahdollista. Ja edelleen kuulee työpaikoista, joissa lapsen sairastumisen takia kotiin jäänyttä työntekijää syyllistetään asiasta. Onneksi laki sanoo, että vanhempi voi jäädä kotiin alle kymmenvuotiaan lapsen kanssa.

Onneksi laki sanoo, että vanhempi voi jäädä kotiin alle kymmenvuotiaan lapsen kanssa.

Asiasta väännetään kättä myös kotisohvilla. Kun lapsi oksentaa yöllä sänkyynsä tai kuumemittari näyttää aamulla punaista, monen vanhemman välillä käydään kitkerää keskustelua: Kumman vuoro on jäädä, kumpi saa tai joutuu lähtemään töihin? Riitannutteko siitä, kumman työ on tärkeämpi? Onko äiti aina se, joka jää kotiin? Vai vaihdatteko kesken päivää? Mitä sanoo työnantaja? Entä yhden vanhemman perheet – mitä tehdä, kun lapsi sairastaa pitkään? Oletteko palkanneet hoitajan vai rientääkö pappa avuksi?

Osallistu jutun tekoon ja vastaa kyselyyn.

 

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lapsi ei opi kuuntelemaan, jollei vanhempi itse toimi läsnäolevan kuuntelijan mallina.

Usein tuntuu, että lapset eivät kuuntele, vaikka olisi kuinka tärkeää asiaa. Toisaalta aina ei jaksaisi itsekään kuunnella, kun lapsi selittää ja selittää jotain omaa juttuaan tuhannetta kertaa.

Nämä alkuun eri tilanteilta vaikuttavat hetket ovat kuitenkin tiukasti sidottuna toisiinsa. Perhetyöntekijä Tiia Trogen on kehittänyt posiitivisen kasvatuksen malliin. Trogen on sitä mieltä, että lapsi ei opi kuuntelemaan, jos vanhempi ei itse toimi läsnäolevan kuuntelijan mallina.

No, mitä sitten on hyvä kuunteleminen? Ja miten lapsi oppii kuuntelemaan?

Trogen painottaa, että kuunteleminen on juuri sitä – kuuntelemista. Se ei ole omien mielipiteiden väliin sanomista, vaan läsnäoloa. Palautetaan puhujalle se, mitä on kuullut, ja varmistetaan näin, että on varmasti ymmärtänyt sen lapsen kertoman asian.

– Kuuntele ymmärtääksesi, älä vastataksesi, perhetyöntekijä Trogen kehottaa vanhempaa.

Nyt kuuntelet tai…

Jos lapsi ”sulkee korvansa” kun hänelle olisi asiaa, vanhemman volyymit nousevat helposti ja alkaa uhkailu: nyt kuuntelet, tai…

Väärin! Näin meitä on ehkä kasvatettu, ja siksi me saatamme siirtää kasvatuskäsityksiämme eteenpäin. Nykyvanhemmat eivät useinkaan ole saaneet vuorovaikutuskasvatusta, vaikka esimerkiksi Toimiva perhe -malli tuotiin Suomeen jo 1970-luvulla.

Lasta ei saa kuuntelemaan korottamalla ääntä tai huutamalla toisesta huoneesta.

Trogen painottaa, että vanhemmat eivät huuda pahuuttaan, vaan koska keinot loppuvat kesken. Silloin tulee helposti käytettyä uhkaus, kiristys ja lahjonta -mallia, joka on hyvin vanhanaikainen ja traumatisoiva tapa kasvattaa.

Kun vanhat väkivaltaan liittyvät keinot kiellettiin Suomessa ja Ruotsissa 80-luvulla, vain Ruotsissa vanhemmille opetettiin tilalle muita keinoja. Suomessa vanhemmat jätettiin tyhjän päälle ja moni siirtyikin kasvattamaan henkistä väkivaltaa käyttäen – kiristämällä, uhkailemalla ja huutamalla.

– Uusia, hyviä kasvatustapoja täytyy siis tietoisesti opetella, jotta sukupolvien ketjun saa katkeamaan, Trogen sanoo.

Tiia Trogen kertoo, että yksi lapsen peloista on musta hahmo näköpiirissä. Edessä seisova, käskyttävä, kiristävä tai uhkaava aikuinen on lapsen mielessä vaarallinen.

– Lasta ei saa kuuntelemaan korottamalla ääntä tai huutamalla toisesta huoneesta, vaan lapsi menee huutelusta helposti ”taistele tai pakene” -tilaan, jolloin sanojen vastaanottaminen on mahdotonta. Siksi erityisen tärkeää on laskeutua lapsen tasolle ja kohdata lapsi empaattisesti – viestiä omalla olemuksella, että et ole uhka: tilanne on rauhallinen ja minä halusin nyt keskustella kanssasi, Trogen kertoo. 

Lähtökohta keskustelulle on, että lapsi on vanhemman kanssa mukana keskustelussa – keskustelemassa. Muuten puhutaan kuuroille korville.

Kuunteleminen on molemminpuolista kunnioitusta

Kuuntelemisessa on tärkeää varmistaa, että aikuisella on yhteys lapseen. Lapsen on oltava vastaanottavaisessa tilassa. Jos lapsen peli tai leikki on kesken, lapsi on uppoutunut omaan hommaansa eikä usein pysty keskittymään aikuisen sanoihin. Siksi yhteys on avainsana. On varmistettava, että lapsi on avoin keskustelulle.

Vanhemmat helposti ajattelevat, että he ovat jollain tavalla lapsen yläpuolella, koska heillä on tietoa, taitoa ja paremmat edellytykset ymmärtää maailmaa ja tilanteita.

Lapsen kunnioitus vanhempaa kohtaan syntyy vanhemman kunnioituksesta lasta kohtaan.

– Usein näkee, että vanhemmat sanovat lapselleen, että nyt sä kyllä kuuntelet ja samalla kieltäytyvät kuuntelemasta lasta. Silloin vanhempi sivuuttaa täysin lapsen ja hänen tunteensa, Trogen miettii.

Positiivinen kasvatus ja vanhemmuus ponnistavat kuitenkin lapsen kunnioituksesta, ajatuksesta, että lapset ja vanhemmat ovat samalla tasolla. Lapsen kunnioitus vanhempaa kohtaan syntyy vanhemman kunnioituksesta lasta kohtaan: lapsen toimet, kuten leikki, ovat yhtä tärkeitä kuin meidän aikuisten asiat.

Asiaa pitäisi siis lähestyä lapsen näkökulmasta: ”Tiedän, että sulla on peli kesken ja sun on silloin vaikea keskittyä mun puheeseen, mutta mulla olisi sulle asiaa. Joten lopettaisitko hetkeksi ja katsoisitko tänne päin?” Tuo kysymys pitää sisällään kehotuksen, kuinka vanhempoi toivoo lapsen tekevänkunnioittaen kuitenkin lapsen sen hetkistä toimintaa.

Myös aikuisen itsesäätelyllä on suuri merkitys siihen, onko lapsen helppo ottaa aikuisen sanaoja vastaan vai ei. Tärkeintä tietenkin olisi pysyä rauhallisena ja olla menemättä omien tunteiden valtaan, vaikka lapsen käyttäytyminen provosoisi. Kun pysyy rauhallisena, ajatukset ja ideat pääsevät helpommin kulkemaan, eivätkä tunteet tuki ajatuksia.

Osallista, älä käskytä tai saarnaa

Positiivisen kasvatuksessa pyritään minimoimaan käskytilanteita. Lasta ei opeteta tottelemaan vaan ajattelemaan. Siksi lapsi kannattaa ottaa mukaan päätöksentekoon. Haluatko sinisen vai vihreän pipon? Mitä me voisimme tehdä tai miten voisimme ratkaista tämän tilanteen yhdessä?

– Lasta ei kannata opettaa tottelemaan vaan ajattelemaan, Trogen sanoo.

Kun lapsen halutaan kuuntelevan, on vanhemman ajatuksena opettaa lapselle jokin taito tai saada hänet ymmärtämään jokin asia. Silloin käsky ”laita pipo päähän” opettaa lapsen toimimaan vain käskystä, kun taas positiivisen kasvatuksen lähtökohtana on saada lapsi ymmärtämään, että ulkona tarvitaan pipoa.

Jos vanhemman suusta tulee useita erilaisia ohjeita ja käskyjä kerralla, lapsi ei pysty ottamaan niitä vastaan.

Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä vähemmän sanoja tarvitaan. Jos vanhemman suusta tulee useita erilaisia ohjeita ja käskyjä kerralla, lapsi ei pysty ottamaan niitä vastaan. Lapsen aivot eivät pysty ottamaan vastaan läheskään yhtä paljon informaatiota kuin aikuisen aivot.

Viesti menee myös perille helpommin, jos asioita ei toista. Asioiden toistaminen on saarnaamista ja nalkutusta. Ja siltä se kuulostaa myös lapsesta. Jos näyttää, että asia ei mene perille, palataan toistamisen sijaan ensimmäiseen askeleeseen eli yhteyden löytämiseen.

– Usein se onkin jäänyt puolitiehen, ja lapsi on edelleen omassa puuhassaan, omien ajatustensa ympäröimä. Silloin vanhemman tehtävä on luoda keskusteluyhteys lapseen uudelleen.

Monen lapsen kengät ovat liian isot, pienet tai kovat. Hyvät popot tukevat jalan kehitystä, ja niissä on kiva liikkua.

1. Pitäisikö ensikengiksi hankkia jäykät vai pehmeät kengät?

Käsitys siitä, että kenkien tulisi olla mahdollisimman tukevat, on vanhentunut. Hyvät kengät taipuvat, kiertyvät ja joustavat joka suuntaan. Niissä on ohut, tasainen pohja ja pehmeät, hiostamattomat materiaalit. Lapsen jalkaterä tykkää liikkeestä, ja siksi sitä ei saa kahlita liian jäykillä kengillä. Lasten kengissä ei saisi olla korkoa.

Paljain jaloin liikkuminen aktivoi ja vahvistaa jalkaterien lihaksia ja harjoittaa varpaiden ja nilkan liikelaajuuksia. Kävelyn tulisi muistuttaa paljain jaloin kävelemistä, ja sitä varten on kehitetty niin sanottuja kevyt- ja paljasjalkakenkiä. Ne sopivat myös ensikengiksi ja taaperoille.

2. Ovatko putkivartiset talvikengät tai kumpparit hyvät jalan terveyden kannalta?

Kumi- ja talvisaappaisiin pätee sama ajatusmalli kuin muihinkin kenkiin, eli mahdollisimman taipuva, ohutpohjainen ja kiertyvä saapas on paras. Ulkopohjan tulisi olla ohut, kiertolöysä ja päkiästä taipuva. Kiertolöysä tarkoittaa sitä, että kun tarttuu toisella kädellä kengän kärkeen ja toisella kantaosaan ja kiertää niitä eri suuntiin, pitäisi kengän taipua kuin tiskirätti.

3. Entäpä Crocs-tyyppiset muovisandaalit?

Niitä voi käyttää väliaikaisesti, ei ensisijaisina kesäkenkinä. Muovisandaalit ovat usein erittäin leveitä, jolloin lapsen kapea jalkaterä pääsee liikkumaan liikaa kengän sisällä aiheuttaen rakkoja, hiertymiä ja ihorikkoja. Liika väljyys tekee kengästä myös epävakaan, eikä jalkaterä pysy kengässä paikallaan sivu- ja pituussuunnassa. Muovisandaaleissa on harvoin kunnollista kiinnitystä, esimerkiksi remmejä, eli ne eivät pysy hyvin jalassa. Muovi voi olla myös hyvin liukas erilaisilla alustoilla liikuttaessa, ja siinä saattaa olla allergisoivia aineita.

4. Tarvitseeko yksivuotiaan lattajalka lisätukea?

Ei tarvitse. Se tarvitsee aktivointia, esimerkiksi kävelyä paljain jaloin vaihtelevilla alustoilla.

Lattajalka on normaali pienellä lapsella, sillä jalkaterän luut ovat vielä rustomaisia ja nivelsiteet löysiä. Lattajalassa jalan sisäkaari puuttuu, ja kantaluu on vinossa, puhutaan linttaan astumisesta. Sisäkaari kehittyy 6–7-vuotiaaksi saakka.

5. Tarvitaanko milloinkaan tukipohjallisia?

Tukipohjallisista käytetään harvoin ja vain erittäin vaikeissa lattajalkaongelmissa.

Jos lapsella on voimakas kantaluun virheasento, kannattaa hakeutua jalkaterapeutin vastaanotolle. Jalkaterapeutti ohjaa kenkien valinnassa ja jalkavoimistelussa.

6. Pitääkö lapsen kengissä olla kasvunvaraa?

Kyllä, ensikengistä alkaen. Lapsen jalkaterä kannattaa mitata kahden kuukauden välein, sillä se kasvaa sykäyksittäin. Jalka turpoaa päivän mittaan, joten ilta on otollisin mittausajankohta. Seisovan lapsen jalan ääriviivat voi piirtää paperille, näin saa selville myös jalkaterän leveyden. Luotettavin tapa mitata kengän sisäpituus on käyttää Plus12 -jalkamittaa, jossa on valmiina 12 milliä käynti- ja kasvuvaraa. Mittoja myydään apteekeissa.

Kenkiä hankittaessa jätetään pisimmän varpaan päähän noin 17 milliä kasvu- ja käyntivaraa. Sen enempää kasvuvaraa ei kannata varata. Kengät ovat jääneet pieniksi, kun käyntivaraa on alle 12 milliä. Harvalla on saman kokoiset jalat, ja kenkäkoko valitaan aina isomman jalan mukaan. Kenkiä ei kannata ostaa pelkästään kokonumeron perusteella. Kokonumerointi ei ole standardoitua, ja koot vaihtelevat suuresti.

7. Entä sukat ja sisätossut?

Tutkimusten mukaan jopa noin puolella lapsista on liian pienet kengät, joten todennäköisesti tilanne on sama sukissakin. Liukuestesukat toimivat sisätiloissa, mutta ulkoilusukkina niitä ei kannata käyttää, sillä jarrut estävät jalan normaalin liikkeen kengässä. Tarhatossuiksi sopivat joustavat nahkatossut.

8. Mitä kenkämateriaaleja kannattaa valita?

Hengittävä, ihoystävällinen ja myrkytön materiaali on paras. Hengittävä materiaali kuljettaa tehokkaasti kosteuden pois kengästä ja pitää ihon kuivana. Sellaisia ovat tekstiilit, polyamidi, mikrokuitu, pinnoittamaton nahka ja tex-kalvomateriaalit.

9. Kuinka monta kenkäparia lapsi tarvitsee vuodessa?

Lapsen jalkaterä kasvaa keskimäärin kaksi tai kolme numeroa vuodessa. Nopeimmassa kasvuvaiheessa 2–6-vuotiaana lapsi voi tarvita jopa viisi paria kenkiä vuodessa. Samanaikaisesti käytössä tulisi olla ainakin kaksi paria, kolmekaan ei ole liikaa.

10. Voiko lasten kenkiä kierrättää?

Hyväkuntoisia kenkiä, myös ensikenkiä, voi kierrättää perheen ja tuttavien kesken, kuluneita ei. Ennen kierrättämistä kannattaa tarkastaa, ettei kantakupissa tai pohjassa ole kallistumisen eli niin sanotun linttaan astumisen merkkejä. Kirpputorilöydöistä ei voi olla varma, ettei edellisellä käyttäjällä ole ollut esimerkiksi syyliä tai jalkasientä. Taaperoilla ne ovat toki hyvin harvinaisia.

Asiantuntija terveystieteiden tohtori ja jalkaterapeutti (AMK) Minna Stolt Turun yliopiston hoitotieteen laitokselta.