Kuva: Milka Alanen

Maria Veitolan perhe viettää tämän joulun ensimmäistä kertaa omassa kodissaan.

Olen vältellyt aikuisiällä joulunviettoa perheen parissa. Parikymppisenä ei ollut sen kummempaa syytä kuin vapaus – irtiotto lapsuudenkodista ja sen perinteistä. Tarjouduin jouluiksi töihin. Oli ihanaa olla hiljaisessa kaupungissa, syödä pakastepitsaa ja käydä kavereiden kanssa baarissa.

Kolmekymppisenä löysin reppumatkailun. Joulupuuni Kaukoidässä oli kookospalmu. Joulu tuoksui mopon bensalta ja aurinkorasvalta eikä missään aistinut aaton tunnelmaa. Rakastin sitä. Oli joulu, mutten huomannut sitä.

"Jouluihin liittyi hyvä tahto ja halu olla yhdessä, mutta tunnelma oli useimmiten kiireinen ja kireä."

Vanhempani kaipasivat minua kotiin ja minäkin ikävöin heitä. Mutta en ikävöinyt joulujen tunnelmaa, kokkaamisesta väsynyttä äitiä ja kireää isää, joka stressasi haudoilla käymisen ja joulukinkun paistamisen aikatauluista. Jouluihin liittyi hyvä tahto ja halu olla yhdessä, mutta tunnelma oli useimmiten kiireinen ja kireä.

Minä olin pitkään hukassa oman roolini kanssa: olinko tässä perheessä aikuinen vai lapsi? Elämä meni eteenpäin ja me kaikki muutuimme, mutta jostakin syystä jouluna kaiken piti olla niin kuin ennenkin.

"Emme voisi olla kahdessa eri paikassa samaan aikaan. Pelkäsimme, että joku kuitenkin loukkaantuisi."

Kun poikamme syntyi, minussa syttyi uusi halu viettää joulu vanhempien kanssa. Mutta minun vai mieheni vanhempien kanssa? Joulusta tuli yhtäkkiä perheen sisäistä politiikkaa. Vertailimme vaihtoehtoja, mietimme plussia ja miinuksia. Kenelle läsnäolomme olisi tärkeintä? Emme voisi olla kahdessa eri paikassa samaan aikaan. Pelkäsimme, että joku kuitenkin loukkaantuisi.

Minun vanhempani vetivät pidemmän korren. Vauva vietti ensimmäisen joulunsa lapsuudenkodissani. Poikani syntymän jälkeen isäni terveys heikkeni radikaalisti. Halusimme viettää seuraavatkin joulut vanhempieni luona, koska jokainen joulu saattoi olla isäni viimeinen.

 

Tuleva joulu on ensimmäinen ilman rakasta isääni. Ehkä siksi veljeni perhe uskalsi lähteä jouluna ulkomaanmatkalle.

Me keksimme avomieheni kanssa ehdotuksen. Viettäisimme joulua omassa kodissamme Helsingissä ja kutsuisimme sekä miehen vanhemmat Kuusamosta että äitini Imatralta luoksemme joulunviettoon. Tekisimme heille ruokaa ja pitäisimme hyvänä.

Isovanhemmat tyrmäsivät ideamme täysin. Äitini tuiskahti puhelimeen ”ei tule kuuloonkaan”, ja miehen vanhemmat keksivät sata syytä, miksi heidän pitäisi pysyä kotonaan.

Tätä kirjoittaessani jatkamme yhä käännytystyötä.

"Leivommeko pipareita vai tilaammeko pitsat?"

Olen nelikymppinen ja minulla on puoliso ja nelivuotias lapsi. Minä en tiedä, millainen joulu meidän kotonamme vietetään. Emme ole tehneet sitä yhdessä koskaan.

Mitä syömme, mitä teemme, keitä muita kutsumme? Leivommeko pipareita ja haemme kuusen? Vai katsommeko ehkä elokuvia ja tilaamme pitsaa? Teemmekö niistä perinteemme, vai vietämmekö ensi joulua ihan toisella tavalla? Mikä ihme on meidän joulumme?

Taidan silti kysyä äidiltäni, saanko lainaksi perheemme punaiset, emaliset jouluaterian lautaset. Minun on myös ostettava purkillinen säilykeherneitä. Koska isäni rakasti niitä.

Meidän Perhe 12/2016

Maria Veitola on 43-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat mies ja keväällä 2012 syntynyt poika Taisto. Kotona eniten hukassa ovat pipot, hanskat ja huivit.

Vierailija

Maria Veitolan kolumni: Mikä ihme on oman perheen joulu?

Jutussa kiinnitti huomiota ajatus äidin ja appivanhempien kutsumisesta ja tälle saatu täystyrmäys. Itse olemme nimittäin samassa tilanteessa. "Kaikki" kysyvät ja ole olettavat että kutsumme isovanhemmat meille nauttimaan valmiista joulupöydästä. Erityisesti näin kun isäni kuolemasta on alle vuosi. Mutta ei äitini ei missään nimessä halua tulla meille, ei, ei, ei. "Vieraisiin paikkoihin näin vanha ihminen..." No, olemme sitten omillamme ja saamme kuulla suvulta kuinka olemme hylänneet yksinäisen...
Lue kommentti
Vierailija

Maria Veitolan kolumni: Mikä ihme on oman perheen joulu?

Minä olen miltei nelikymppinen äiti, jonka vanhin lapsi on jo lukioiässä. Tänä jouluna on ensimmäinen oma joulu: olemme omassa kodissamme ihan omalla porukalla. Tähän asti ollaan joka joulu pakattu laukut, rattaat, lahjat sun muut ja rampattu milloin missäkin, joko sukulaisissa tai ulkomailla. Nyt on ensimmäistä kertaa sellainen joulu, että me emme mene mihinkään, vaan meille saa toki tulla, mutta me emme pakkaa yhtäkään matkalaukkua. En kuitenkaan stressaa, vaan nautin, hieman jopa jännittää...
Lue kommentti

Nyyttärit, ihana ajatus – mutta ei kahta viikkoa putkeen.

”Iltapäiväkerhossa perjantaina herkkupäivä!” ”Kielten tunnilla katsotaan seuraavat kaksi kertaa elokuvaa – saa tuoda naposteltavaa!” Kuviksessa nyyttärit, valinnaisaineessa nyyttärit, oman luokan kanssa nyyttärit… koululaisten 2–3 viikkoa ennen koulujen loppua ovat syksyin keväin yhtä sokeriöveriä. Ai niin, saa tuoda myös sipsejä.

Ja totta, voisi varmasti tuoda myös vaikkapa viinirypäleitä. Arvatkaa, kuinka moni tuo? Tai arvatkaa, kuinka moni tuo ylipäätään kohtuudella mitään, koska tarjottavista pitää riittää koko luokalle. 20 kertaa koko luokan satsi herkkuja on aika paljon – varsinkin, kun se toistuu harva se päivä.

Jaa että mikäs mielensäpahoittaja tässä vouhkaa? Antaa lasten juhlia viimeisiä tuntejaan ja kerhojaan?

Ajatus siitä, että kokoonnutaan yhdessä juhlistamaan jotain yhteisten herkkujen äärelle on periaatteessa kiva ja kaunis. Arvostan hyviä juhlia ja yhdessä syömistä. Mutta voisiko niitä tarjottavia vähän miettiä yhdessä? Yksi tuo mehua, toinen keksejä, kolmas suolatikkuja ja neljäs hedelmiä? Tai jos menee liiaksi säädöksi, riittäisikö yksi yhteinen (ja vaikka vähän överi) nyyttäripäivä koko koululle? Harrastuksissa voisi vaikka ihan vain harrastaa viimeiselläkin kerralla.

Tilanne on vähän sama kuin jos aikuiset lähtisivät joka päivä töihin pullo punkkua mukanaan.

Nyt tilanne on vähän sama kuin jos aikuiset lähtisivät joka päivä töihin pullo punkkua mukanaan. Ei mutta kiva, kuun viimeinen myyntikokous tänään! Kymmenen pulloa pöydässä! Huomenna viikkopalaveri! Kukaan ei nyt muistanut tuoda mitään suolaista, mutta ei se mitään, otetaas taas! Illalla kuoron kevätjuhla – sille!

Näen kuitenkin toivonpilkahduksen sokerihuurun läpi. Iltapäiväkerhon tiedote herkkuperjantaista loppui sanoihin: ”Puhumme kerhossa myös terveellisistä vaihtoehdoista, kuten minitomaatit, rusinat ja pikkuporkkanat.”

Mahtavaa! Pussi pikkuporkkanoita ja maansa myynyt lapsi tulossa. Luotan teihin, muut sokerihumalikkoja viime viikot kaitseneet vanhemmat.

Vierailija

Miksi koululaisten viimeiset viikot kuluvat sokeriövereissä?

Ei meillä ainakaan koululaisella ole ollut tuollaisia herkkupäiviö vielä ollenkaan. Ensi viikolle on yhdessä harrastuksessa tulossa. Lapsella on useampi harrastus, joista viidessä ei herkutella ja kuudennessa saa tuoda herkkuja viimeiselle tunnille. Koulussa saivat tuoda Vappuna herkkuja, hyvin mahdollista, että ennen kesälomaa opettaja antaa tuoda kouluunkin herkkuja. Minusta tämä ei ole mitenkään paljoa. Ehkä teille on vaan sattunut herkkuja rakastavia opettajia ja harrastusohjaajia. Itse en...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Vikaa ei kannata keskittyä etsimään lapsesta. Parhaiten vanhempi voi vaikuttaa omaan käytökseensä. Lue asiantuntijan neuvot, joilla lapsen uhmakas ja aggressivinen käytös vähenee.

Lapsen väkivaltaiseen käytökseen pitää puuttua mahdollisimman varhain, mutta ei lasta syyttelemällä. Myönteinen ilmapiiri vähentää lapsen uhmakasta käytöstä, sanoo projektipäällikkö Terja Ristkari Turun yliopiston Voimaperheet-hankkeesta.

1. Muista, että lapsi vasta opettelee

Pihaleikeissä tulee kiistaa, ja lapsi potkaisee kaveria. Eikö ole sanottu jo monta kertaa, että toista ei saa satuttaa? Miksi lapsi silti kiukuspäissään käy toisen kimppuun?

Pieni lapsi ei lyö, potki tai töni ilkeyttään. Hän ei vain osaa vielä hillitä itseään, kun tunteet kuohahtavat. Alle kouluikäisen taidot eivät riitä tunteiden ja ajatusten tietoiseen hallintaan ja syy-seuraussuhteiden ymmärtämiseen.

Lapset oppivat itsehillintää hyvin eri tahtiin, ja temperamenttikin vaikuttaa asiaan. Kaikilla lapsilla tunteiden säätelyn kehitys on kuitenkin vielä kesken. He tarvitsevat siihen vielä paljon aikuisen apua ja tukea.

2. Mikä on normaalia?

Entä jos leikki-ikäinen tuntuu ratkovan kaverikiistoja aina nyrkein? Tai jos hän uhmaa vanhempiaan päivittäin, kynsii ja potkii? Milloin käytöksestä pitäisi olla huolissaan?

Viimeistään kouluiän kynnyksellä lapsen väkivaltaiseen käytökseen pitää hakea apua.

Päiväkoti-ikäisten kohdalla ei vielä puhuta käytöshäiriöistä. Jos itsehillinnän pulmat kuitenkin jatkuvat esikouluun tai kouluun, niistä alkaa koitua hankaluuksia muidenkin kanssa kuin perhepiirissä.

Viimeistään kouluiän kynnyksellä lapsen väkivaltaiseen käytökseen pitää hakea apua. Jos haastava käytös ehtii kehittyä varsinaiseksi käytöshäiriöksi, tilannetta on myöhemmin hankalampi korjata ja se lisää riskiä ajautua elämässä monin tavoin vaikeuksiin.

Vikaa ei kannata keskittyä etsimään lapsesta. Parhaiten vanhempi voi vaikuttaa omaan käytökseensä.

Kun lapsi käyttäytyy hankalasti, aikuiset joutuvat kieltämään ja komentamaan paljon. Jatkuva moittiminen ei kuitenkaan auta lasta oppimaan. Siitä syntyy helposti negatiivinen kierre, mikä voi vain lisätä uhmakkuutta.

3. Huomaa hyvä lapsessa

Vaikka lapsi olisi miten haastava, arjessa on aina myös hyviä hetkiä. Niihin kannattaa tarttua. Vanhempi voi kommentoida myönteiseen sävyyn lapsen puuhia, kehua ja palkita onnistumisista. Hyvän huomaamista voi tietoisesti harjoitella.

Arjessa on aina myös hyviä hetkiä.

Myönteinen käytös vahvistuu, kun aikuinen huomaa sen ja antaa siitä hyvää palautetta. Palaute kannattaa antaa heti, kun lapsi tekee jotain oikein: Hienoa, kun pelasitte noin pitkään sopuisasti! Osasittepa reilusti jakaa lelut.

Jos perheessä on useampia lapsia, mieti myös huomion jakamista. Voisiko pikkusisarustaan lyövä lapsi oireilla sitä, että kokee jäävänsä huomiotta? Tai saako sama lapsi aina negatiivista palautetta?

Positiivisen kasvatuksen tehosta on vankkaa tutkimustietoa sekä Suomesta että maailmalta. Kun haastavasti käyttäytyvien nelivuotiaiden vanhempia on esimerkiksi Turun yliopiston Voimaperheet-ohjelmassa ohjattu käyttämään myönteisiä menetelmiä, lasten aggressiivinen ja uhmakas käytös on selvästi vähentynyt.

4. Ennakoi hankalat hetket

Entä ne tilanteet, joissa lapsi käy kimppuun? Väkivaltainen käytös pitää katkaista heti, kieltää lyöminen ja ohjata lasta toimimaan oikein.

Tarvittaessa lapsen voi taluttaa rauhallisesti pois tilanteesta. Jäähyn kaltaisia rangaistuksia ei enää suositella. Lempeämpi vaihtoehto on aikalisä: lapsi rauhoittuu hetken turvallisessa paikassa, johon vanhemmalla on koko ajan näköyhteys. Lapselle pitää selkeästi kertoa, mitä aikalisä tarkoittaa ja milloin sitä käytetään.

Jos lapsi alkaa muksia toisia aina tietyissä tilanteissa, niitä voi oppia ennakoimaan. Sisarusten tai kaverusten leikkejä on hyvä seurailla sivusta, jotta ehtii ajoissa väliin. Kun riidan merkkejä on ilmassa ja äänet alkavat kiihtyä, aikuinen voi rauhoittaa tilanteen ja ohjata ajatukset muualle.

Vähän isomman kanssa voi jo jutellakin siitä, mitä voisi tehdä, kun kiukku yltyy. Leikki-ikäinen tarvitsee kuitenkin vielä aikuista konkreettisesti paikalle auttamaan.

5. Pysy rauhallisena

Lapsi oppii myös mallista. Aggressiivisesti käyttäytyvän lapsen rauhoittamisessa on olennaista, että vanhempi itse toimii rauhallisesti. Vaikka lapsi kielloista huolimatta löisi ja potkisi, häntä ei saa riuhtoa kovin ottein.

Tunteiden säätely on elinikäinen läksy, ja siinä voi kehittyä aikuisenakin.

Kaikki vanhemmat suuttuvat joskus. Omia reaktioitaan kannattaa silti pysähtyä miettimään. Olisinko voinut huutamisen sijasta toimia toisin? Olisinko voinut vaikkapa poistua tilanteesta hetkeksi?

Tunteiden säätely on elinikäinen läksy, ja siinä voi kehittyä aikuisenakin.

Jos tuntuu, ettei lapsen käytöksen kanssa pärjää yksin, neuvolasta kannattaa pyytää apua. Joillakin paikkakunnilla toimii vanhempainohjausohjelmia, joihin voi päästä mukaan. Niistä haastavasti käyttäytyvän lapsen perhe saa tukea ja keinoja, joilla kielteinen kierre saadaan katkaistua ja lapsen uhmakas käytös vähenee.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lapseni eivät tule koskaan muistelemaan yhteistä lapsuutta, mutta onko se ongelma?

Olen huomannut, että moni ikäiseni äiti on saanut lapset hyvin lyhyellä ikäerolla. Syynä on ehkä työelämän vaatimukset tai esikoisen saaminen vasta lähemmäs nelikymppisenä. Jos ensimmäinen lapsi ei tullutkaan "tuosta vaan", niin sisaruksille annetaan ehkä mahdollisuus tulla heti kun mahdollista. On monia syitä, jotka saavat vanhempia hankkimaan lapset ”kerralla”.

Kotiäitiys ja vauva-aika ei ollut minulle se kaikkein omin tila, joten pidimme hengähdystaukoja lastemme välillä. Minulla on kolme lasta. Nuorimman ja vanhimman ikäero on lähes 10 vuotta; kuopus nyt vain halusi tulla vähän jälkijunassa. 

Kuopuksen raskausaikana pohdimme paljon lasten tulevia ikäeroja. Nuorin oli vasta syntynyt, kun keskimmäinen jo päätti päiväkotiuransa. Kun pikkuveikka sitten joskus menee ekalle luokalle, esikoinen on jo lukiossa.

Miten ihmeessä saisimme sidottua heidän lapsuutensa vuodet yhteen niin, että ikäerosta huolimatta sisaruuden tunne kantaisi läpi elämän? Kaksi ensimmäistähän ehtivät elää omastaan suurimman osan ennen kuin kuopus oli edes olemassa.

"Esimurkku sulkeutuu huoneeseensa ja suostuu usein vain pakolla katsomaan hetken veljeään."

Esimurkku sulkeutuu huoneeseensa ja suostuu usein vain pakolla katsomaan hetken veljeään. Keskimmäinen leikkisi mieluiten yksin barbeilla, mutta ojentaa kiltisti alastoman muovinaisen pienemmälleen ja huokaa ”sä voit olla tää”. Kun nuorimmainen haluaa ajella junaradalla, häviävät kaksi vanhempaa huoneisiinsa kuin aaveet.

Mutta kyllä, myös isommalla ikäerolla olevat sisarukset riitelevät. Kaksivuotias on aika hyvä laittamaan kampoihin kuusi vuotta vanhemmalle. Käsirysyltä ei vältytä. Argh.

Tänään tulin töistä kotiin, ja löysin kolmikon sohvalta – yhdessä. Oli pikku-karhu ja kaksi isoa siskokarhua. Kun pikku-karhu kietoi kätensä isoimman karhusiskon kaulaan ja sanoi ”on titkon pikku-kalhu”, herahtivat sisko-karhulta kyyneleet silmiin. Hän nuuhkaisi veljensä päälakea, ja kuiskasi ”aina”.

Siinä hetkessä tämä äiti-karhu tiesi: turhaan huolin. Kyllä sisaruus kantaa, ikäerosta riippumatta. Vaikka lapsuus ei olisi yhteinen, koko elämä on.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Kuka päättää, miten lapsi pukeutuu? Riikka Sipilä huolehtii, että lasten kaapeissa on vain toisiinsa sointuvia asuja.

Vaatehuoneen rekki on täynnä raitaa sekä kirkkaita, toisiinsa sointuvia värejä. Sopusoinnun takaa löytyy tarkkamakuinen äiti, joka hoitaa perheen vaatehankinnat.

– Minulle on tärkeää, että vaatteet ovat laadukkaita, kestäviä ja kauniita. Meillä ei ole lainkaan rumia lastenvaatteita, Riikka Sipilä sanoo.

Kimaltelevat printit ja levottomat supersankarikuosit loistavat poissaolollaan. Eikö niitä ole tullut edes lahjaksi hyvää tarkoittavilta sukulaisilta?

– Isovanhemmat tietävät, että minulla on sen verran vaativa maku, ettei meidän lapsille kannata antaa vaatteita lahjaksi. Kerran ovat tainneet antaa jotain, mutta sen jälkeen enää eivät, Riikka virnistää.

Riikan rakkaus lastenvaatteisiin syttyi kymmenisen vuotta sitten hedelmäkuvioidusta paidasta. Hän työskenteli päiväkodissa ja bongasi vaatteen hoitolapsen päällä. Ihana kuosi jäi kaihertamaan mieltä, joten Riikka selvitti merkin ja osti pienen mekon samasta kankaasta – vaikkei ollut vielä edes raskaana.

Kun tuleva mekonkäyttäjä oli sitten mahassa, Riikka innostui lastenvaatteista toden teolla. Hiukan myöhemmin sai alkunsa Riikan blogi, jossa seurataan perheen elämää estetiikka edellä.

Nyt esikoinen Liisa, 9, tykkää jo itsekin yhdistellä vaatteitaan, mutta lopputulos on aina myös äidin mielestä nätti, koska valittavana on vain toisiinsa sointuvia vaatteita.

Liisa saisi omalla rahallaan käydä ostamassa ihan millaisia vaatteita vain, mutta ei hän ole toistaiseksi halunnut mitään kauheuksia.

Jaakob, 7, ja Aaron, 4, ovat vielä varsin tyytyväisiä äitinsä tekemiin asuvalintoihin.

– Pojat eivät välitä yhtään, mitkä vaatteet heillä on päällään, kunhan ne ovat mukavat yllä. Tosin nyt he ovat olleet innoissaan, kun he saivat vihdoin ensimmäiset verkkarinsa! Tähän asti he ovat kulkeneet pehmeissä farkuissa ja legginseissä, Riikka kertoo.

Riikka Sipilä on Lasten PR:n omistaja, tapahtumajärjestäjä ja bloggaaja.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.