Maria Veitola sai yhden lapsen, ja muut alkoivat odottaa häneltä toista.

 

Meillä on yksi lapsi, ja hän taitaa jäädä ainoaksi. Synnytin poikani 39-vuotiaana, ja siinä vaiheessa, kun monet samaan aikaan lapsen saaneet olivat jo uudestaan raskaana, minä vasta toivuin vauva-ajan väsymyksestä ja nautin onnessani työelämästä.

Yhden lapsen äitinä olen oppinut, että utelut lapsen hankinnasta eivät pääty lapsen saamiseen. Vasta kahden lapsen äiti voi kai tuntea itsensä normaaliksi.

Yhden lapsen äitinä mietin, onko reilua, että lapseni joutuu kestämään vanhenemiseni ja kuolemani ilman sisarusta. Isoveljeni on minulle yksi tärkeimmistä ihmissuhteistani, ja nyt isäni kuoleman jälkeen veljestäni on tullut minulle entistä tärkeämpi.

Toisaalta enhän minä tiedä, missä järjestyksessä täältä lähdetään. Entä jos ainokaiselleni tapahtuu joskus jotain kamalaa? Silloin minulla ei ole enää yhtään lasta. Itken jo ajatuksesta.

En jaksaisi olla koko ajan erotuomarina.

On mukavaa, että lapsilla on toisistaan seuraa, sanovat useamman lapsen vanhemmat. Olen kuitenkin nähnyt myös monta jatkuvasti riitelevää sisarusta. En jaksaisi olla koko ajan erotuomarina.

Aina sisarukset eivät pidä toisistaan, eivät lapsena eivätkä aikuisena. Ystävä voi olla tuhat kertaa läheisempi kuin sisko tai veli.

 

Yhden lapsen äitinä saan keskittyä ainoaan lapseeni niin paljon kuin haluan.

Se ei tarkoita sitä, että haen hänelle kuun taivaalta. Se tarkoittaa, että minulla on aikaa ja mahdollisuus kuunnella juuri hänen juttujaan, vastata hänen kysymyksiinsä, leikkiä hänen kanssaan ja seurata tarkkaan hänen puuhiaan.

Yhden lapsen kanssa elämä on helppoa. Liikkuminen ja kotoa lähteminen on helppoa. Pidämme matkustamisesta ja ulkona syömisestä, eikä yksi lapsi kauheasti nosta kustannuksia. Yhden lapsen saa kahta helpommin hetkeksi kaverille kylään silloin, kun haluaa itse mennä urheilemaan.

Ehkä minulla olisi useampi lapsi, jos olisin tavannut lapseni isän aiemmin. Mutta me tapasimme juuri oikeaan aikaan.

Yhden lapsen vanhempana minulla on toisaalta erityinen velvollisuus olla sosiaalinen, antaa lapselleni lahjaksi ihmissuhteita ja malli siitä, että hyvät ystävät voivat olla uskottuja ja läheisiä ihmisiä.

Ehkä minulla olisi useampi lapsi, jos olisin tavannut lapseni isän aiemmin. Mutta me tapasimme juuri oikeaan aikaan.

Ehkä minulla olisi useampi lapsi, jos vauva-aika olisi ollut helpompi tai lapseni olisi luonteeltaan rauhallisempi.

Ehkä minulla olisi useampi lapsi, jos puoliso voisi vuorostaan olla raskaana ja imettää.

Haluan että meillä on perheenä mukavaa ja että nautimme toisistamme ja elämästä.

Ystäväni sanoi, että toinen lapsi kannattaa tehdä heti ensimmäisen perään, koska mukavuudenhalu kasvaa, kun elämä lapsen kasvaessa helpottuu. Se on totta.

En vain olisi missään nimessä halunnut heti toista lasta vaan halusin töihin. En halunnut kulkea enempää sumussa.

Haluan että meillä on perheenä mukavaa ja että nautimme toisistamme ja elämästä. Siksi yksi lapsi on meille juuri sopivasti.

Meidän Perhe 11/2016

Maria Veitola on 43-vuotias toimittaja, jonka perheeseen kuuluvat mies ja keväällä 2012 syntynyt poika Taisto. Kotona äiti ja poika taistelevat siitä, säästetäänkö jokainen ulkoa tuotu keppi ja kivi vai ei.

Vierailija

Maria Veitolan kolumni: Meille yksi on juuri sopivasti

Vierailija kirjoitti: On se kyllä kumma, että hädin tuskin ehtii eka lapsikaan syntyä, kun jo kysellään toisesta. Jospa nyt edetään ihan lapsi kerrallaan, eikä heti hätäillä sen toisen kanssa. Nyt mun vauva on 3 kk ja en ole vieläKÄÄN päättänyt, että teenkö toisen vai en. Jospa nyt ensin nauttisin tästä yhdestä ja jos siltä joskus tuntuu ja luoja suo, niin pohditaan sitten sitä toista. Meillä kyselyt toisesta alkoivat jo raskausaikana. Ihan absurdia, että silloin jo kysellään "koska toinen ja...
Lue kommentti

Julistukseen olisi painettu kissankokoisilla kirjaimilla, että kaikilla lapsilla on oikeus syödä omaan tahtiinsa, Marjut Ollila kirjoittaa.

Jos minulla olisi valta, julistaisin ruokarauhan.

Ruokarauha alkaisi heti synnytyslaitoksella. Äitien ei enää tarvitsisi kokea kuuluvansa eri leireihin sen mukaan, mistä vauva saa maitonsa. Pulloruokintaa ei tarvitsisi puolustella eikä imetystä piilotella. Olisi vain äitejä, vauvoja ja kylläisiä vatsoja.

Ruokarauhan julistukseen olisi painettu kissankokoisilla kirjaimilla, että kaikilla lapsilla on oikeus syödä omaan tahtiinsa. Tuputtaminen, jatkuva hoputtaminen ja varsinkin pakottaminen olisivat kieltolistalla. Aikuisten tehtäväksi jäisi luottaa enemmän siihen, että lapsi ei näänny nälkään ruokalautasen eteen, vaan syö sen verran kuin mahaan sillä hetkellä mahtuu.

Ruokarauhan vallitessa emme kuulisi tarinoita vauvoista, joille on vanhempien selän takana salaa syötetty ensimmäinen kiinteä ateria tai taaperoista, joille on nimenomaisista kielloista huolimatta annettu taas kilo karkkia.

Kasvisruokaa syöviä lapsia ei voivoteltaisi. Ruokarauha nimittäin pysäyttäisi jokaisen, joka yrittäisi kävellä perheiden ruokavalintojen yli. Jokaisella perheellä olisi vapaus viettää omannäköistään ruokaelämää.

Netin keskustelupalstat täyttyisivät asiallisista keskusteluista, kun ihmiset päästäisivät irti kilpailusta ja vertailusta. Ymmärrettäisiin, että ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa ruokkia lapsia, vaan hyviä tapoja on monia.

Kaikesta ruuasta puhuttaisiin kunnioittavaan sävyyn, vaikkei kyseinen ruoka omaan pöytään kuuluisikaan. Toisen perheen erilaista tapaa toimia keittiössä ei nähtäisi omien valintojen arvosteluna, vaan tilaisuutena oppia uutta.

Suurimman muutoksen ruokarauha saisi aikaan vanhempien korvien välissä. Se toisi mukanaan uskoa omiin valintoihin ja kykyihin keittiössä sekä tarvittavan määrän mielenrauhaa.

Kun yrittää parhaansa kauhan varressa, se yleensä riittää mainiosti. Eikä sitä satunnaista koko perheen pakastepizzaa enää kukaan hakisi kaupasta häpeillen, vaan pää pystyssä. Kun perusasiat ovat ruuan suhteen kunnossa, mukaan mahtuu myös päiviä, joina ateria koostuu muustakin kuin huippuunsa viritetyistä ravintoaineista.

Pääasia olisi, että ruokapöydässä on kaikilla hyvä mieli.

Jos ruokarauhan julistuksella pystyisi tekemään suoranaisen ihmeen, se olisi tämä: vanhemmat saisivat aina juoda kahvinsa kuumana ja syödä jäätelönsä kylmänä, eikä toisinpäin, kuten se usein tuppaa menemään.

Vauva 1–2/17

Marjut Ollila on 2- ja 6- vuotiaiden lasten äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta.

Vauva-lehdellä on tavoite. Ettei kukaan luulisi olevansa yksin ja ainoa, Anna Ruohonen kirjoittaa.

Säilytimme hyvää, toimme paljon uutta. Tähän lehteen, uudistuneeseen Vauvaan. Uuden resepti on tällainen: Otetaan jättimitta armoa, aitoutta ja arkea. Lisätään tietoa, hurahtamista ja hellyyttä. Ripotellaan pintaan naurua, sillä ainutlaatuiselle elämänvaiheelle on hyvä myös nauraa.

Vauva-lehdellä on yksi tavoite. Ettei kukaan luulisi olevansa yksin ja ainoa, ja että muilla raskaus, synnytys ja vauva-aika ovat silkkiä vaan. Ettei kukaan luulisi, että on ainut, joka velloo epävarmuudessa, tekee virheitä ja tuntee, että vanhemmuus on vaikeaa ja arki joskus yksinäistä.

Lehti kertoo, että ihan samanlaista on kaikilla. Kaikki ovat yhtä pihalla, sekaisin hormoneista, rakkaudesta ja univajeesta. Ja onnellisia niissä väleissä, joissa sen ehtii tuntea. Kaikki vanhemmat myös tahtovat tehdä parhaansa, ja siihen lehti antaa tietoa ja näkökulmia.

Uudistuneeseen lehteen saimme etenkin uusia hyviä tyyppejä. Kolumnissa vuorottelevat Simppeli sormiruokakeittiö -blogia pitävä Marjut Ollila ja kätilö, imetyskouluttaja Laura Kosonen. Neuvola-palstalla lukijoiden kysymyksiin vastaavat psykologi Leea Mattila ja lastenlääkäri Jarmo Salo. Isän ajatuksista kirjoittaa Isäkuukaudet-blogiakin tekevä Tuomas Rytky. Ja sokerina pohjalla, ihan lehden lopussa, kaksi vanhempaa kertoo aina samasta tilanteesta niin kuin itse sen tunsi. Mitä koliikista ajatteli isä, entä äiti?

Toivon, että viihdyt lehden kanssa. Toivon, että vauva-arki on vähän silkkiä.

Vauvan pääkirjoitus 1–2/17

Mikä on maailman kaunein ääni? Jotakuinkin tällainen: Tömps. Tom-tom-tom, päätoimittaja Anna Ruohonen kirjoittaa.

Tömps on lapsen askel sängystä, tom-tom-tom portaat yläkertaan. Lapsi tulee viereen nukkumaan, unisena ja lämpimänä, pehmopanda kainalossaan.

Yöllä me olemme kuin mangustit. Näin niitä kesällä eläintarhassa, koko lauma makasi pinossa päiväunillaan. Me makaamme pinossa yöunillamme, mahdumme, jos joka toinen asettuu kyljelleen ja vie vähemmän tilaa.

Luin netistä jutun, joka neuvoi antamaan lapsen tulla yöllä viereen. Niin meillä on aina tehty, mutta ajattelin olevani viisas kasvattaja, jos myös sanon sen ääneen.

”Aina saa tulla viereen. Jos näkee pahaa unta, aina voi tulla”, sanoin siis lapsilleni iltapalapöydässä. Kuopus katsoi vähän pitkään, muttei sanonut mitään. Kas näin, onnittelin viisasta itseäni, tarjoan turvaa kun lapsi sitä tarvitsee.

Onko yö ainoa aika, jolloin olen paikalla ja paikallani?

Pitkä katse, hapankorppu rouskui.

”Saako tulla sen takia, ettei olla ehditty olla päivällä yhdessä?” lapsi kysyi. Tsap, suora osuma äidin sydämeen.

Olenko ollut liikaa poissa, tehnyt omiani? Onko yö ainoa aika, jolloin olen paikalla ja paikallani? Siltä lapsesta tuntui.

Lapsi kiipesi syliin korppu kourassaan. Niskatukka tuoksuu pikkupojalta, mutta pitkiksi venähtäneet jalat huitovat jo melkein lattiaan.

Ei se ikuisuuksiin kestä, ystäväni sanovat vieressä nukkumisesta. Ei niin, tiedän sen jo. Saankohan pitää edes pandan?

Klassikkonäytelmän pääosarooli voi auttaa, kun eteisessä kaikki ei mene ihan putkeen. 

Minulta usein kysytään, miten se, että olen näyttelijä, näkyy äitiydessäni.

No, onhan arki kolmen lapsen, kissan ja koiran kanssa melkoinen show. Käsikirjoituksen mukaan ei mennä koskaan, ja välillä äitiyteni on melkoista näyttelemistä.

Esimerkiksi ukkosella pistän kaikki näyttelijänlahjani peliin. Jokaisella salaman välähdyksellä esitän kuin en olisi moksiskaan, vaikka pelkään niin, että tekisi mieli vetää kumisaappaat jalkaan ja mennä autoon istumaan.

Rupattelen muka rennosti lasten kanssa, mutta samalla kyttään sähkölaitteita, välttelen metalliasioita ja lasken kilometrejä salamaniskun ja jyrähdyksen välissä.

Ekaluokkalainen esikoinen näkee tämän läpi. Hän kiusoittelee tekemällä pistorasiasta sihahtavan salaman ääniä. Jonain päivänä vielä kerron näkemästäni pallosalamasta, niin tietävät, mikä sankari oikeastaan olen.

Miksi on niin mahdotonta päästä sujuvasti ulos talosta?

On muitakin tilanteita, joissa näyttelen rauhallista, vaikka sisälläni rimpuilee raivopäinen draama­queen. Esimerkiksi lähtemiset. Miksi on niin mahdotonta päästä sujuvasti ulos talosta? Nelivuotiaalle eivät kelpaa mitkään vaatteet, vaan ulos on päästävä ilman paitaa, kruunu päässä, isoveljen vanhat kalsarit jalassa.

Esikoinen venyy sohvalla, kun pitäisi jo olla matkalla. Miksi heti, kun toppahanskat on saatu rutisteltua haalarin hihansuusta sisään ja koko paketti on valmis, töräyttää vauva pöksyynsä?

Ei hätää! Teatterikoulu käyty! Näyttelen lempeää ja rauhallista. Puhun hitaammin kuin normaalisti, huulillani kareilee mieto hymy. Olen oman elämäni venäläisklassikon naispääosa. Päältä viileä, sisällä roihuaa. Pieni leukaperän takakireys paljastaa raivoni.

Tarkkanäköinen esikoinen huomaa heti. ”Ei mene läpi”, sanoo hän ja matkii rauhallisuuttani. Tässä vaiheessa alan väsymyksestä riippuen joko nauraa tai räyhätä.

 

Joskus vedän ipanat mukaan näyttelemiseen. Kun olemme matkalla juhliin ykköset yllä, ehdotan, että he näyttelevät hyvin käyttäytyviä ranskalaislapsia. Lapsista on hauska leikkiä, että kävelemme Pariisin kaduilla lakerikengissämme ja olemme valtavan kohteliaita ja keskustelevia.

Meillä ollaan surkeasti näyteltyjä osioita lukuun ottamatta rehellisesti sellaisia kuin ollaan. 

Tätä onnea ei loputtomiin kestä, mutta on mahdollista, että pääsemme perille keskieurooppalaisen tunnelman vallitessa.

Jos tarkkoja ollaan, näyttelemisessä on kysymys totuudesta. Meillä ollaankin näitä surkeasti näyteltyjä osioita lukuun ottamatta rehellisesti sellaisia kuin ollaan. Välillä huudamme ja olemme järjettömän ärsyyntyneitä toisiimme, sitten taas rakastamme niin, että sydän natisee rinnasta ulos.

Eli miten se, että olen näyttelijä, näkyy arjessamme? No, eipä erityisemmin. Vanhemmuus kouraisee syvältä ja herättää tunteita, jotka ovat aitoja, suuria ja yllättäviäkin. Paitsi silloin, kun ne ovat näyteltyjä, mutta sitä kai kutsutaan tässä tapauksessa kasvattamiseksi.

Meidän Perhe 2/2017

Sanna Stellan on näyttelijä, joka usein näyttelee perheenäitiä. Vastanäyttelijöinä toimivat kolme lasta, kissa ja koira. Toista pääosaa koko perheen komediassa esittää mies, joka häviää kulisseihin heti kun voi.

Vierailija

Sanna Stellanin kolumni: "Äitiys on melkoista näyttelemistä"

Ihan samaa näyttelemistä on mikä tahansa asiakaspalvelutyö. Ensihoitaja pysyy rauhallisena, vaikka asiakkaalla on otsa auki. Infopisteen työntekijä pysyy rauhallisena, vaikka kiihtynyt asiakas vaatii saada tietää miksi hänen haluamansa asia ei ole toteutunut. Opettaja pysyy rauhallisena, vaikka koululainen sanoo että "haistavittusäootpaskaope". Lastenhoitaja pysyy rauhallisena, vaikka se viimeisenä puettu hoitolapsi on vääntänyt ruuneberit vaippaan. Ainakin melkein aina. Mitä muuta elämä...
Lue kommentti