Kuva: Anna Huovinen

Voimistelukisoista ei tule kotiin mitaleja, mutta tulee onnellinen tytär, tuottaja Ulla Ahvenniemi kirjoittaa.

Kun esikoiseni meni kouluun, hän aloitti kaksi liikuntaharrastusta. Toisessa hän oli oikein hyvä, toisessa ei yhtä taitava. Toisesta hän piti todella paljon, toisesta vähemmän.

Oli vain niin, että taitavuus ja tykkääminen menivät ristiin. Siitä, missä tytär oli erityisen hyvä, hän ei juurikaan innostunut. Lapsi pitää väärästä lajista, minä ajattelin.

 

Yleisurheilukoulussa lapsi juoksi ja hyppäsi ja heitti hienosti. Jos hän ei olisi kieltäytynyt menemästä koulujen välisiin kilpailuihin, hän olisi voinut päästä siellä mitaleille – tiedän, koska katsoin jälkeenpäin muiden tuloksia netistä.

Joukkuevoimistelussa kolmen kärki taas oli tyttären joukkueelta kaukana. Lapsi sai voimistelussakin kiitosta hypyistään (”Mieti nyt vielä sitä pituushyppyä!” sanoin silloin), mutta nilkat ja selkä olivat turhan jäykät. Kisakatsomossa istuessani katsoin joukkueita ja ymmärsin, että lapsestani ei ikinä tulisi niin notkeaa kuin parhaiden joukkueiden voimistelijat olivat.

"Ainoa, joka oli ollut väärässä, olin minä.  Lapsi oli valinnut täsmälleen oikean harrastuksen. Ei sitä, missä hän oli paras vaan sen, mikä oli hänestä paras."

Onneksi näin ja tajusin muutakin. Sen, miten valtavan paljon lapseni voimistelusta piti ja esiintymistä rakasti.

Ainoa, joka oli ollut väärässä, olin minä. Lapsi oli valinnut täsmälleen oikean harrastuksen. Ei sitä, missä hän oli paras vaan sen, mikä oli hänestä paras.

Nyt esikoinen on kasvanut teiniksi. Niinäkin päivinä, jolloin saan muuten vastaukseksi lähinnä ”kohta” tai ”hmmm”, teini on aina valmis puhumaan voimisteluohjelmien teemoista ja kisapukujen paljeteista. Niinäkin päivinä, jolloin tytär ei jaksa tiskikoneen tyhjentämistä, ruotsin sanoja eikä minua, hän jaksaa pyöräillä voimisteluvanne olkapäällä jumppaharkkoihin.

Kisoista ei tule kotiin mitaleja, mutta tulee onnellinen tytär.

Meidän Perhe 11/2016

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Olen oppinut, mistä aiheista syntyy vanhempien kesken isoimmat erimielisyydet  – ne, joissa huudetaan apuun maalaisjärki, päätoimittaja Anna Ruohonen kirjoittaa.

Olen ollut Vauva-lehden ja Meidän Perheen päätoimittaja pian vuoden. Sinä aikana olen oppinut, mitkä ovat vanhemmuudessa tulenarimmat puheenaiheet. Ne, joista aina syttyy riita. Kas tässä:

Tupakointi raskausaikana.

Voiko raskaana oleva saada listerioosin, jos syö vakuumipakattua kalaa ihan vähän.

Tieto imetyksen hyödyistä ja vinkit siihen, miten imetys sujuu paremmin.

Influenssa-, pneumokokki ja rotarokotteiden ottaminen.

Kannattaako vauvalle antaa velliä.

Kiinteiden ruokien aloittamisen sopiva ikä.

Taaperon istuimen laittaminen autossa selkä menosuuntaan.

Kuinka lähellä vesirajaa vanhemman pitää olla, kun taapero leikkii rantavedessä, ja miten lasten hukkumiskuolemat yleensä tapahtuvat.

Näistä asioista on tutkimuksia, niistä saatua tietoa ja suositukset, jotka neuvola vanhemmille kertoo.

Silti aina kun näistä aiheista tehdään juttu, alkaa kiivas erimielisyys. Keskusteluissa toistuu päättely: Äitini poltti vähän, kun odotti minua. Kun minä olin kuukauden ikäinen vauva, sain lihasoppaa. Lapsena matkustin Saab 96:ssa takaikkunalla keikkuen. Söin raskausaikana kylmäsavulohta, enkä saanut listerioosia. Kaikesta tästä selvisin, joten suositukset ovat turhia, asiat kannattaa tehdä maalaisjärjellä vaan.

Minäkin selvisin 1970-luvun lapsuudesta. Se ei millään tapaa todista, että turvaistuimen asentaminen selkä menosuuntaan on turhaa.

Minäkin selvisin 1970-luvun lapsuudesta. Se ei millään tapaa todista, että turvaistuimen asentaminen selkä menosuuntaan on turhaa.

Yksilön kokemus ei varmista, että muut ovat turvassa ja voivat hyvin.

Eikä ole mitään syytä ajatella, etteikö lapsuus voisi olla nyt parempi kuin se joskus oli.

Tilastot kertovat hyvää: Esimerkiksi lasten vakavat tapaturmat ovat vähentyneet. Vauvaikäisten kuolemat ovat enemmän kuin puolittuneet 1980-luvulta, eikä niiden syy ole tartuntataudeissa. Lapsia kuolee ja vammautuu liikenteessä vähemmän kuin koskaan.

Hyvä ei johdu maalaisjärjestä, vaan siitä, että lapsi on arvokkaampi ja rakkaampi kuin koskaan, ja vanhemmilla on tietoa ja halua ottaa tieto vastaan.

Maalaisjärki tarkoittaa, että tehdään kuten omassa lähipiirissä on tapana ja hyväksi huomattu (hyvä juttu aiheesta on ilmestynyt esimerkiksi Tiede-lehdessä). Omasta mielestään maalaisjärki on jokaisella: kaikilla niilläkin, jotka ovat keskenään eri mieltä alun listan asioista.

Tärkein tieto on se, että ymmärtää mitä ei itse oikeasti tiedä.

Vanhemmat yrittävät parhaansa ja tahtovat lapselleen hyvää. Mutta joskus on vaikea tietää, mitä se hyvä on. Vanhemman tärkein tieto on se, että ymmärtää mitä ei itse oikeasti tiedä.

Että tajuaa, että neuvolan neuvot kannattaa ottaa vastaan.

Vierailija

Lapsen hoitamisessa riidellään, mitä on maalaisjärki – vaikka tieto on lapselle parempi turva

Juuri tätä minäkin aina mietin, kun keskusteluissa näkyy näitä "ei minunkaan äiti *lisää tähän kiisteltävä aihe* ja ihan hyvä minusta tuli!" -väittelyitä. Ne, joista ei tullut ihan hyviä, ei ole siihen keskusteluun osaa ottamassa: jos vakuumikalasta saadun listerian seurauksena tulee keskenmeno, ei se sikiö koskaan kasva aikuiseksi eikä siis pysty näihin keskusteluihin osallistumaan.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Minä saan, minä voin ja minä uskallan. Eikä minun tarvitse, jos en jaksa, Marja Hintikka kirjoittaa.

"Varmaan kaikki on paljon helpompaa, kun tiedät mitä on tulossa”, ystäväni kommentoi kolmannen lapsen odotustani. Jäin miettimään hänen sanojaan.

Raskaus, synnytys, imetys. Kahden ensimmäisen lapseni kohdalla näistä asioista ei voi puhua edes samassa lauseessa, niin erilaiset taipaleet kävin kummankin pikkumiekkoseni kanssa.

Esikoista odottaessani olin elämäni kunnossa ja ponnistin hänet maailmaan seisaaltani kuin raivokas luolanainen. Toisen raskauden aikana arjessa vaelsi lopen uupunut yökukkujataaperon äiti. Synnytyksessä lelluin läpi avautumisvaiheen kuin vesieläin kaislikossa ja vauva syntyi lempeästi ammeeseen.

Toista vauvaa hoitaessani välillä tuntui, etten ollut oppinut esikoisen jäljiltä mitään.

Myös vauva-ajat vaivoineen erosivat toisistaan kuin yö ja päivä: kun toinen röyhtäisi kerran seitsemän vappumunkin ja simapullollisen juoneen äidin rintamaidosta, toinen ei kestänyt grammaakaan syömääni vehnää. Käsitykseni rytmeistä, temperamenteista ja herkkyyskausista heittivät häränpyllyä astuessani äitiyden kakkoskierrokselle, ja välillä tuntui, etten ollut oppinut esikoisen jäljiltä mitään.

Vanhemmuuden pyörä oli keksittävä joka päivä uudelleen. Huolet, pelot, ihmetykset ja ilonaiheet iskivät kuin ensimmäistä kertaa.

Mihin olen hyppäämässä nyt, kun perheemme saa viidennen toivotun jäsenensä? Raskausajan huolien hiipiessä mieleen, tunnen samalla suurta levollisuutta. Minä saan, minä voin ja minä uskallan. Eikä minun tarvitse, jos en jaksa. Jonkinlainen armo ja sallimus on iskostunut äitiyteeni vasta toisen lapsen myötä.

En jaksa enää esittää täydellistä, koska tiedän vähemmänkin riittävän. Kuuntelen kaikessa jaksamistani ja uskallan sanoa ei. Jos joku haluaa kylään, heitän jauhopussin käteen ja sanon: leivo itse.

Nyt osaan suojella myös äitiyttäni. Pidän itsestäni parempaa huolta kuin koskaan.

Jo esikoisen kanssa minussa heräsi suojeleva leijonaemo lapsiani kohtaan, mutta vasta toisen lapsen myötä opin suojelemaan myös äitiyttäni.

Pidän itsestäni parempaa huolta kuin koskaan. Päästän lähelleni vain ihmisiä, jotka tahtovat hyvää. Tiedän jaksamiseni rajat ja uskallan pyytää apua ilman häpeää.

Kerään voimia ja otan vastaan rakkautta, sillä niitä minä kolmen pienen lapsen äitinä tarvitsen enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Vauva 11/16

Marja Hintikka, 38, on kahden alle neljävuotiaan lapsen äiti, jonka kolmannen lapsen laskettu aika on maaliskuussa 2017. Kotona Marja etsii parittomia sukkia ja opettelee mielenhallintaa. Töissä hän kertoo samoista asiosta talk show’ssaan, joka käsittelee vanhemmuutta.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Ylikorostunut reippaus ja pärjääminen voivat kätkeä avun tarpeen, kirjoittaa Toisenlaiset äidit -ohjelman psykologi Leea Mattila.

Naiset ovat itsenäisiä ja vahvoja, turhasta ei pidä valittaa. Eikä tartte auttaa. Tällaista on suomalainen kulttuuri: pärjäämisen ja työteliään arjen kulttuuria. Sen juuret ovat maaseutuhistoriassa, ymmärrettävästi.

Samalla on tyypillistä toimia ihmissuhteissa varauksellisesti, eikä lasten tarpeiden kannalta saatavilla oleminen ole ollut yhtä tärkeää kuin vaikkapa työ.

Heikkouden näyttäminen ja avun pyytäminen tuntuvat vieläkin paljastavalta ja haavoittavalta. Meissä on alituinen alttius häpeän tunteelle.

Häpeä syntyy siitä kokemuksesta, ettei oteta vastaan, ettei tule nähdyksi ja hyväksytyksi. Vuorovaikutuksessa se on myrkyllistä.

Ylikorostunut reippaus ja pärjääminen voivat näyttää vahvuudelta.

Ylikorostunut reippaus ja pärjääminen voivat näyttää vahvuudelta, mutta tukahduttaa sen, mikä tekee inhimilliseksi. Vaikeudesta hakea lohtua ja turvaa ja ilmaista ja jakaa hankalia asioita toisten kanssa voi seurata vahvuuteen sairastuminen.

Vahvuuteen sairastunut romahtaa äkillisesti. Eikä kukaan ole huomannut siitä mitään merkkejä.

Turvallisuuden tunne sekä yksilön elämässä että yhteiskunnassa yleensä syntyy siitä, että voi tukeutua toisiin ja luottaa, että apua saa. Että tietää, ettei jää yksin.

Vanhempi joutuu erityisen koville esimerkiksi silloin, jos vauva ei nuku, tai jos on yksin vastuussa lapsesta.

Sosiaalinen tuki suojaa vanhemmuutta. Kun isovanhempia tai läheisiä ei ole, tai he asuvat kaukana, on erityisen tärkeää opetella avun pyytämistä ja vastaanottamista.

Kun apua pyytää, myös lapset oppivat siihen, ettei yksin tarvitse pärjätä.

Kun apua pyytää, myös lapset oppivat siihen, ettei yksin tarvitse pärjätä.

Kaikilla perheillä ei ole voimaa ja kykyä pyytää apua. Siksi vaikeudet saattavat kasautua kenenkään tietämättä. Hiljaa.

Siihen jokainen voi vaikuttaa. Katso ympärillesi. Tarjoa apua, käy kaupassa tai laita taulu seinään. Pysähdy, kuule ja kuuntele.

 

Näin opettelet pyytämään apua

  1. Harjoittele pienin askelin. Onnistumisen kokemukset madaltavat kynnystä seuraavalla kerralla.
  2. Ota yhteyttä neuvolaan. Sen tehtävä on vastata, jos pyydät perhetyötä ja kotipalvelua.
  3. Etsi vertaistukiryhmä järjestöstä tai netistä.
  4. Selaa puhelimesi muisti. Onko naapureissa, sukulaisissa tai ystävissä sellaisia, joilta voisit pyytää pientä apua silloin tällöin?

Lue lisää Leean kolumneja täältä.

Leea Mattila on lapsen ja vanhemman suhteeseen erikoistunut psykologi. Hän työskentelee omassa Psykologipalvelut MindLink -yrityksessään ja on asiantuntija Livin Toisenlaiset äidit -ohjelmassa. Liv ja vauva.fi kuuluvat Sanoma-konserniin.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Katri Lappalainen on päivystävän sijaisperheen äiti. Kun puhelin soi, hän on tunnissa valmis ottamaan uuden lapsen vastaan.

Ensimmäinen koulupäivä. Tytön pieni käsi puristaa Katri Lappalaisen kättä.

Koulun pihalla tyttö näkee eskarista tutut kaverit ja juoksee heidän luokseen. Katri katsoo perään ja hymyilee. Kannatti jaksaa reppuostoksilla vielä viidenteenkin kauppaan. Pienessä selässä pompahteleva reppu on juuri oikeanlainen, vaaleanpunainen, kissa- ja koirakuvioinen.

Ekaluokkalaisten vanhempainillassa pari viikkoa myöhemmin Katri esittelee itsensä pelkällä nimellään.

– En usko, että muut vanhemmat edes huomaavat, etten sano olevani kenenkään äiti.

 

Katri on ollut kahdeksan viime vuoden aikana sijaisäiti 49 lapselle. Kun puhelin soi, hänen on oltava tarvittaessa tunnissa valmis ottamaan uusi lapsi vastaan.

Kiireellinen sijoitus tarkoittaa, että lapsi tarvitsee nopeasti turvallisen hoitajan, koska vanhemmat eivät pysty huolehtimaan lapsesta. Syynä voivat olla päihteet, mielenterveyden ongelmat, riitaisat erot, väkivalta, uupuminen tai vanhemman äkillinen, sairaalahoitoa vaativa sairastuminen.

Lyhimmillään sijoitus voi kestää pari päivää, joskus lapsi asuu kriisiperheessä yli vuoden.

Silloin tarvitaan päivystävää kriisiperhettä, joka voi ottaa lapsen hoitoonsa heti. Sellaista, kuin Katri Lappalaisen ja Mauri Haurulan perhe.

Lyhimmillään sijoitus voi kestää vain päivän tai pari, jos tilanne lapsen kotona ratkeaa nopeasti tai lähipiiristä löytyy turvallinen hoitaja. Joskus taas lapsi asuu kriisiperheessä yli vuoden. Sinä aikana vanhempia pyritään tukemaan niin, että lapsi voi palata kotiin. Ellei se onnistu, etsitään pitkäaikainen sijaisperhe.

Sillä välin Katri hoitaa lasta kuin omaansa.

 

Arki alkaa ruokapöydästä. Kun sosiaaliviranomaiset ovat tuoneet lapsen ja lähteneet, Katri avaa jääkaapin ja kysyy, mitä lapsi haluaisi syödä. Yleensä lapsella on nälkä, sillä tilanteen selvittelyyn on saattanut mennä kauan.

Ruuan äärellä rakennetaan turvallisuutta.

– Meille tulee lapsia, joiden kanssa arjen rutiinit opetellaan alusta saakka. Heille saattaa olla uutta, että ruoka syödäänkin pöydän ääressä ja ennen nukkumaanmenoa vaihdetaan yöpuku päälle. Ja että illalla mennään tiettyyn aikaan nukkumaan, jotta jaksetaan nousta aamulla kouluun tai päiväkotiin, Katri kertoo.

Moni lapsi syö joka aterialla kuin se olisi viimeinen.

Osalla lapsista on tullessaan mukana vaatteita ja jokin tärkeä lelu, mutta joillakin ei ole mitään. Juuri kenelläkään ei ole hammasharjaa. Siksi Katrilla on kylpyhuoneen kaapissa valmiina erivärisiä, eri-ikäisille lapsille sopivia hammasharjoja.

– On lapsia, joiden hampaita on pesty todella harvoin ja suu on täynnä reikiä. Hammaslääkärikäynneistä on tullut meille osa rutiinia.

Moni lapsi syö joka aterialla kuin se olisi viimeinen. Vie aikansa saada heidät luottamaan, että myös seuraava ruoka tulee ajallaan eikä koskaan tarvitse mennä nälkäisenä nukkumaan.

"Lasten taustojen miettimisen sijaan keskityn siihen, miten voin tukea heitä tässä ja nyt."

Katri miettii lasten taustoja vain sen verran, että ymmärtäisi heidän käytöstään. Miksi joku hamstraa välipalaa taskuihinsa, miksi toinen pelkää pimeää, miksi kolmas säikkyy kovia ääniä. Mutta liikaa ei kannata murehtia, muuten ei itse jaksa.

– Lasten taustojen miettimisen sijaan keskityn siihen, miten voin tukea heitä tässä ja nyt. Pyrin siihen, että elämä on ennustettavaa ja lapset aina tietävät, mitä seuraavaksi tapahtuu: milloin on seuraava ruoka, milloin on seuraava tapaaminen tai puhelu vanhempien kanssa.

Katri vahtii tarkkaan, ettei koskaan lupaa lapselle sellaista, mitä ei voi varmasti pitää – ei pientäkään asiaa. Hauraan luottamuksen voi rikkoa niin vähällä.

– Tuntuu pahalta, että en osaa vastata lapsen tärkeimpään kysymykseen: Koska mä pääsen takaisin kotiin?

 

Päätös ryhtyä päivystäväksi sijaisperheeksi kypsyi kahdeksan vuotta sitten, kun Katrin ja Maurin kolmesta lapsesta nuorin aloitti koulun. Katri oli silloin töissä päiväkodissa, ja arki tuntui puuduttavalta oravanpyörältä.

– Töiden jälkeen ehdin vain laittaa ruuan ja auttaa lapsia läksyissä, ja sitten olikin jo ilta. Ajattelin, että perhehoitajana voisin tehdä kotoa käsin tärkeää työtä ja auttaa vaikeassa tilanteessa olevia lapsia, ja lisäksi voisin olla enemmän läsnä omillekin lapsille.

Mauria hiukan epäilytti. Päivystävänä kriisiperheenä heidän pitäisi avata kotinsa ovet paitsi lapsille myös vanhemmille, joiden ongelmien takia lapset tarvitsevat sijaisperhettä. Mitä jos se onkin liian rankkaa?

Siksi Katri ei suoraan irtisanoutunut päiväkodista vaan jäi vuodeksi vuorotteluvapaalle.

– Mielestäni kaikkien, jotka harkitsevat sijaisperheeksi ryhtymistä, kannattaisi ensin olla päivystävänä kriisiperheenä. Siinä näkee, sopiiko tämä omalle perheelle. Jos ottaa heti lapsen pitkäaikaiseen sijoitukseen eikä sitten jaksakaan ja lapselle joudutaan etsimään taas uusi koti, se on lapselle raskas tilanne.

Toinen pojista huusi täyttä kurkkua. Se oli hänen tapansa purkaa pahaa oloa.

Ensimmäiset sijoitetut lapset olivat alle kouluikäiset veljekset. He tulivat ovesta sisään ja singahtivat juoksemaan portaita ylös ja alas.

Katri oli tottunut lohduttamaan päiväkodissa hoitolapsia, jotka itkevät vanhempiensa perään. Tämä oli jotain ihan muuta. Lapset vain tulivat ja rupesivat leikkimään.

Mutta iltaisin toinen pojista huusi täyttä kurkkua. Se oli hänen tapansa purkaa pahaa oloa.

– Hetken jo mietin, mihin olen ryhtynyt. Omatkin lapsemme alkoivat jo tuskastua, että taasko se huuto alkaa.

"Parhaita hetkiä ovat ne, kun kuulen lapsen leikkivän ja laulavan tyytyväisenä itsekseen."

Oli hyvä, että pojat viipyivät melko pitkään, puolisen vuotta. Siinä ajassa iltahuudot loppuivat ja Katri ehti huomata, miten palkitsevaa on nähdä lapsissa nopea muutos parempaan.

– Parhaita hetkiä ovat ne, kun kuulen lapsen leikkivän ja laulavan tyytyväisenä itsekseen. Siinä hetkessä lapsi on lapsi eikä kanna aikuisten murheita.

Katri ja Mauri päättivät jatkaa. Myös huoli lasten vanhempien kohtaamisista osoittautui turhaksi.

– Jos vanhemmat ovat vihaisia lastensa huostaanotosta, he kohdistavat kiukun sosiaaliviranomaisiin, jotka päätöksen ovat tehneet. Yleensä vanhemmat ymmärtävät, että olemme tässä samalla puolella, lapsen puolella.

 

Kun kotona ei ole sijoitettua lasta, joka toinen viikko on päivystysviikko. Silloin pitää olla kellon ympäri valmis ottamaan uusi lapsi vastaan tunnissa. Niinä viikkoina Katri ottaa päivystyspuhelimen mukaan saunan pesuhuoneeseen ja säätää äänet täysille.

Koskaan ei tiedä, viipyykö lapsi päiviä, kuukausia vai yli vuoden. Siksi esimerkiksi hiihtolomamatkaa ei voi varata ennakkoon. Kertyneet lomat voi pitää sitten, kun lapset ovat lähteneet.

Myöskään tuloja ei tiedä tarkkaan ennalta. Perhehoitajalle maksetaan sen mukaan, montako lasta hänellä on hoidettavana ja monenako päivänä kuussa.

"Kun omat lapset olivat alakoulu-ikäisiä, joskus mietin, jäävätkö he liian vähälle huomiolle."

Alkuperäinen ajatus siitä, että sijaisperheeksi ryhtyminen vapauttaisi aikaa myös omille lapsille, ei ihan ole toteutunut.

– Välillä on niin haastavia lapsia, että aika menee heidän asioidensa selvittelyyn. Kun omat lapset olivat alakoulu-ikäisiä, joskus mietin, jäävätkö he liian vähälle huomiolle.

Muutama vuosi sitten perheessä asui aamuvirkkuja pikkuisia, jotka aloittivat leikit ennen kuutta. Katrin ja Maurin teini-ikäinen poika muutti kesäksi pihalle puutarhamökkiin, jotta saisi lomalla nukkua pidempään.

Silti Katri ei kadu. 23-vuotias esikoistytär opiskeli lähihoitajaksi ja työskentelee nykyään maahanmuuttajanuorten perheryhmäkodissa.

– Ehkä tämä ei siis kovin pahasti ole mennyt pieleen.

 

Lähtöihin ei totu koskaan. Lapsen viimeisenä viikkona Katrin perheen luona tehdään jotain kivaa, lapsen toiveen mukaista. Käydään vaikka elokuvissa tai Hoplopissa, herkutellaan yhdessä. Sitten pakataan tavarat.

Yleensä Katri onnistuu pysymään reippaana ja iloitsemaan lapsen kanssa siitä, että lapsi pääsee kotiin tai pitkäaikaiseen sijaisperheeseen. Sillä melkein aina lapsi haluaa kotiin, oli se millainen tahansa.

"Lähtö on sitä vaikeampi, mitä pienempi lapsi on ja mitä pidempään hän on meillä ollut."

Mutta on kertoja, jolloin kesken lähtötouhujen Katrin pitää vetäytyä hetkeksi yksin takapihan kasvimaalle. Ettei lapsen tarvitse kysyä: Miksi sä Katri itket?

– Minun on tärkeää olla lapsen tukena. Omien tunteiden käsittelyn vuoro on vasta lapsen lähdettyä, Katri sanoo.

– Lähtö on sitä vaikeampi, mitä pienempi lapsi on ja mitä pidempään hän on meillä ollut. Ja jos yhtään on on epävarma olo siitä, miten lapsen kotona menee.

Apua sekä tunteiden käsittelyyn että käytännön asioihin saa perhehoidon tuen ryhmän työntekijöiltä.

 

Vauvojen hoitaminen on sekä ihaninta että raastavinta. Vauvan palleroisuus, kun hän aamulla herää ja kömpii pystyyn pinnasängyn laitaa vasten. Vauvan pehmeät, pusuteltavat posket ja vähän tahmeat kädet, joilla hän tarttuu hoitajansa tukkaan ja vaatteisiin. Vauva on koko ajan iholla, kiinni lahkeessa tai sylissä. On mahdoton olla kiintymättä.

Silti Katri muistaa joka hetki paikkansa. Kun vauva hapuilee ensimmäiset askeleensa, Katri ajattelee vauvan äitiä, jonka pitäisi olla näkemässä. Seuraavalla tapaamisella hän sanoo: Ihan kuin hän olisi kohta lähdössä liikkeelle, nyt kannattaa olla silmä tarkkana!

– Haluan, että lapsen äiti saa kokea ilon ensiaskelien näkemisestä.

Ensimmäisenä jouluna Katri lähettää joulukortin, sitten on vain pakko jatkaa eteenpäin.

Kun pienten lasten on aika palata kotiin tai jatkaa pitkäaikaiseen sijaisperheeseen, Katri teettää heille mukaan pinon valokuvia.

– Jotta tarinassa ei olisi aukkoja, kun he joskus isompina ajattelevat elämäänsä.

Kun lapsi on palannut kotiin, sijaisperheellä ei ole oikeutta enää saada hänestä tietoja. Ensimmäisenä jouluna Katri lähettää joulukortin, sitten on vain pakko jatkaa eteenpäin.

Aluksi Katri kantaa aina ihan liikaa ruokaa kaupasta, kun on vanhasta tottumuksesta kuormannut ostoskärryn kukkuroilleen. Kotona on oudon rauhallista.

 

Temperamentiltaan vilkkaiden ja äänekkäiden lasten hoitaminen ei väsytä Katria, päinvastoin.

– Eloisat lapset sopivat meille. Mielestäni lasta on helpompi rajoittaa kuin yrittää herättää henkiin.

Kukin lapsi kehittää oman tapansa selvitä vaikeista tilanteista. Joku yrittää pitää muut hyvällä tuulella pelleilemällä, joku vetäytyy näkymättömäksi.

– Minulle ahdistavimpia ovat olleet ne kerrat, jolloin meille tullut lapsi sulkeutuu huoneeseensa lukemaan tai leikkimään eikä halua olla yhteydessä muihin. Tällaisen näkymättömän lapsen houkutteleminen kuorestaan on kuin yrittäisi saada otetta lipsuvasta saippuapalasta.

Katri on huomannut, että vetäytyvien lasten ongelmiin on vaikeampi saada apua myös kodin ulkopuolella. Koulun ja päiväkodin näkökulmasta vetäytyvä lapsi on helppo, koska hän on hiljaa eikä häiritse muita.

– Sitten jossain vaiheessa lapsen ongelmat voivatkin tulla esiin rajulla tavalla.

"On hienoa, että vanhemmat osaavat hakea apua."

Joskus Katri kuulee väitettävän, että Suomessa lapsia otetaan huostaan liian heppoisin perustein. Se suututtaa.

– Jokainen meille tullut lapsi on tullut meille syystä. Jos kotona tilanne ratkeaa nopeasti, lapsi palaa kyllä kotiin saman tien. Paljon pahempaa on, jos lapsen hätää ei huomaa kukaan. Onneksi nykyään tulee lapsia sijoitukseen myös avohuollon tukitoimina vanhempien omasta pyynnöstä. On hienoa, että vanhemmat osaavat hakea apua.

 

Ovikello soi, ekaluokkalainen tulee koulusta.

– Meidän tärpästikkeli, Katri sanoo hellästi.

– Otatko välipalaa? Tuliko läksyä?

Kun vatsa on täynnä, Katri ja tyttö vievät Nita-koiran lenkille. Aurinko paistaa, tyttö ja koira pyrähtelevät metsäpolulla. Välillä tyttö jää tasapainottelemaan kannolle ja huutaa Katria odottamaan. Katri pysähtyy ja vastaa:

– En minä sinua jätä.

Tyttö juoksee luokse, ottaa kädestä hetkeksi kiinni. Sitten matka jatkuu.

Meidän Perhe 11/2016

Katri Lappalaisen, 48, ja Mauri Haurulan, 49, perhe toimii päivystävänä sijaisperheenä. Mauri on ammatiltaan bitumieristäjä, Katrille sijoitettujen lasten hoitaminen on ympärivuorokautinen työ. Perheen kolmesta lapsesta kotona asuvat 15-vuotias kuopus ja juuri armeijasta palannut 20-vuotias poika.